Ihastuttavat häät Haikossa

Viikonloppuna vietettiin lapsuuden parhaan ystäväni häitä Haikossa. Otin muuten ennätysvähän kuvia ja mitään esimerkiksi Instaan, kun ei muillakaan juuri puhelin esillä ollut. Hauskaa miten se vaikuttaa! No, asukuvat tietysti piti käydä räpsimässä ennen vihkimistä.

Olen odottanut tätä päivää lähes vuoden, sillä synttäreilläni viime syksynä ystävä kertoi hääpaikasta ja -päivästä. Sieltä se sitten lopulta tuli eteen, aurinkoisena ja kauniina kesäpäivänä. Olin vielä perjantai-iltana sitä mieltä, että laitan lyhyen mekon, saman mikä oli veljen häissä viime vuonna tai toisen, mikä on vähän liian pieni. Kokeillessani niitä perjantai-iltana, totesin, että ei innosta ja miettiessäni Haikon kartanon vaaleansinistä seinää mieleen juolahti vaaleansininen maksini, joka on ihan unelmakevyt ja mukava päällä ja ratkaisi mietinnän laitanko vai enkö sukkahousuja. Kun kysyin vielä Instassa mielipiteitänne, yhtä ääntä vaille kaikki menivät maksille. Mahtavaa! Homma ratkaistu! Se oli vähän löpsö rinnan kohdalta, mutta tyttöjä katsomaan tulleet vanhempani saapuivat lauantaina ajoissa ja äiti ompeli ennen lähtöämme mekkoa pienemmäksi. Sanoi perjantai-iltana miehelle, että reilu peli, toinen tulee lastenvahdiksi ja joutuu vielä ompeluhommiin, johon mies sanoi ”mutta hei, se on sun äiti”. Niin, kiitin äitiäni mielessäni ja mietin samalla, että tekisin mitä vain omien tyttärien eteen (täytyy varmaan alkaa opetella sitä ompeluakin).

Oli miten oli, hääpäivään siis. Luottokampaajani Siru laittoi hiukseni ja ehdotti, että hommaisin luonnonkukkia hiuksiin, ne ovat olleet tämän kesän hitti. Kävin siis ainoassa kukkakaupassa, joka oli keskustassa auki aamukasilta lauantaina, Hämeenkadun Puketissa. Olen aina pettynyt siellä palveluun, eikä tämä kerta yllättänyt. Kysyessäni, voisiko niihin neilikoihin pujottaa rautalangan, kampaajan mukaan niin yleensä tehdään kun pyytää kukkia tukkaan, tuo nainen tiskin takana vastasi ”en minä ole mikään floristi, en tiedä” ja lykkäsi kukat pussiin. Uuh. Onneksi Siru sai ne pinneillä kiinnitettyä ja tykkäsin kampauksesta ihan superpaljon.

Suuntasimme häihin kohti Porvoota ja Haikon kartanoa ja mietin sinne saapuessa, miltä morsiamen vanhemmat ja veli näyttävät nykyään ja tuntevatko he minut vielä. Lapsuudessa nähtiin päivittäin, mutta edellisestä treffauskerrasta taitaa olla 20 vuotta. Lompiessamme ottamaan asukuvia näin morsiamen äidin, joka tuli avosylin halaamaan minua. No, siihen loppui mietintä tunnistaako. Itketti jo silloin.


mekko VILA/ korvikset H&M/ rannekoru BY PIA’S/ kengät Thaimaasta

Vihkiminen pihalla meren rannalla oli kaunis ja pari näytti hirmuisen rakastuneelta. Oli aivan ihanaa, ettei tarvinnut siirtyä mihinkään, vaan sai laittaa auton parkkiin, vihkiminen oli ulkona ja juhlat Villa Haikossa, juhlatilassa meren rannalla. Henkilökunta Haikossa oli todella skarppia, ruoat olivat ihan loistavat ja kakku todella hyvä. Suosittelen lämpimästi kyllä häiden pitopaikaksi, kaikki oli todella vimpan päälle.

Istuimme häissä ala-asteen ystävän ja hänen miehensä vieressä, jotka kyläilivät luonamme Thaimaassa vuonna 2008. En ollut nähnyt heitä siis 10 vuoteen, muttemme olleet hetkeäkään hiljaa. Puhuttavaa riitti loputtomiin ja mielenkiintoisen kulman kaikkeen toi se, että he asuvat ulkomailla, me olemme asuneet ulkomailla ja toinen vieressä istunut pariskunta oli ulkomaalainen. Puhuttiin siis englantia ja veroasioita ja liikenneasioita ja aika juoksi!

Häissä oli ihana, rauhallinen ja rakastunut tunnelma. Morsiamen isä mainitsi puheessaan kaksi samaa asiaa lapsuudestamme kuin oma isäni puheessaan 13 vuotta sitten ja minä itkin. Kun itse hääpari puhui toisilleen vuorotellen ja vieraille, itkin niin, että huomasin vasta jälkeenpäin kyyneleiden pudonneen polttarikansioon. Voi hyvänen aika. Oli hirveän liikuttavaa nähdä ala-asteen ystäviä, morsiamen perhettä ja miettiä lapsuuttamme, liikutuin koko tilanteesta jo häiden alkaessa. Tajusin yks kaks, miten hirveä ikävä minulla on lapsuutta ja aikaa Jyväskylässä, en vaan voinut estää kyyneleitä tulemasta.

Liian pian ilta oli ohi. Jään kovasti kaipaamaan noita vanhoja ystäviä, joiden kanssa tulee ihan älyttömän harvoin nähtyä. Kyllä häät ovat ihan mielettömän ihania tapahtumia!

Oletko itse ollut Haikossa häissä? Mitä tykkäät maksista? Rakkaudentäyteistä torstaita!

En olisi tällainen ilman sinua – ajatuksia pitsihääpäivänä

13 vuotta sitten sanoimme toisillemme tahdon Jyväskylässä. Kuuntelimme, kun ystävä lauloi kirkossa Can you feel the love tonight ja itkin meikkini poskille hääpäivän alkajaiksi. Tuo samainen ystävä piti puheen häissä, joihin osallistuimme lauantaina (ja montakohan kertaa illan aikana minä taas itkin). Kaikki oli aivan ihana ja nostimme päivän yhdeksi parhaista hetkistä sen, kun istuimme hääautossa ja matkasimme kohti juhlapaikkaa. Se oli ainoa hetki ihan kaksin.

Siitä alkoi yhteinen matkamme avioparina, joka on ollut niin kuin jokainen parisuhde, täynnä ylä- ja alamäkiä. Olen jotenkin hassusti ajatellut, ettemme ole kauheasti muuttuneet, mutta kun katselin eilen vanhoja kuvia häistä ja häämatkalta, tajusin että olemme muuttuneet molemmat ja paljonkin. Toki ulkoisesti, mutta sisäisestikin. Puhumattakaan siitä, paljonko vanhemmuus on meitä muuttanut.

Kun katselin noita kuvia, mietiskelin sitä epävarmuutta, joka sisälläni vielä oli. Olin aivan varma, että haluan viettää tämän miehen kanssa loppuelämäni, mutta se olikin sitten ehkä ainoa asia, mistä olin tuolloin varma. Olin kauhean epävarma ja keskeneräinen ja osaksi olen sitä varmasti aina, mutta vuodet ovat tuoneet itsevarmuutta. Siinä kuvia katsellessani mietin, kuinka kiitollinen siitä saa olla, että tuo mies on rakastanut jo silloin, kun olen ollut epävarma parikymppinen. Ja rakastaa nyt, kun olen neljääkymppiä lähestyvä perheenäiti.

Hääpäivä ei unohdu koskaan. Parhaintahan päivässä olivat ne rakkaat ihmiset, jotka pitivät puheita, tanssivat ja nauroivat kanssamme. Häähumusta jatkoimme suoraan Etelä-Afrikkaa kohti ja olimme kaksi viikkoa häämatkalla. Täytyy sanoa, että se tyhjyys, mikä iski syyskuussa lompiessani takaisin yliopistolle oli hämmentävä. Niin kauan päivää oli suunniteltu ja odotettu.

Kulunut talvi ei ollut helppo meille ja välillä tuntui, että parisuhde natisi liitoksissaan. Sitten tuli hetkiä, kun juoksimme kaatosateessa hyvillä mieli, hypimme mereen Kyproksella tai saunoimme kaksin lasten jo nukkuessa ja juttelimme asioita halki. Kaikki oli taas hyvin. Sitähän se parisuhde on ja arjessa vaaditaan usein sitä tahtoa rakastaa. Onneksi olemme molemmat kohtalaisen jääräpäisiä tyyppejä, jotka eivät luovuta helpolla.

Noita hääkuvia ja lapsenkasvoisia meitä katsoessani mietin, miten vähän luotan ihmisiin. Epäilin jopa naimisiin mennessäni, että noinkohan tuo mies rinnalla oikeasti tykkää minusta. Olin saanut niin pahasti siipeeni, että luottamusta kehenkään on ollut vaikeaa luoda. Samaan syssyyn mietin, miten monta kuvaa elämän varrelta mieleeni tulvi, missä arjen teot ovat osoittaneet, kuinka paljon hän välittää. Kuinka hän suostui kaikkiin hupsuihin hääideoihini hääkyyhkyistä lähtien. Kuinka hän innosti minutkin lähtemään vaihto-opiskelemaan ja miten en ikinä vaihtaisi tuota aikaa Englannissa mihinkään. Kuinka hän opetti minut kädestä pitäen sukeltamaan. Järjesti täpötäydessä Bangkokin bussissa minulle toisen istumapaikan, kun meinasin ahtaanpaikankammoisena panikoida. Kun sain sukeltajantaudin, hän istui tuntikausia kammion ulkopuolella ja katseli minua niin huolestuneella ilmeellä, että teki mieli lohduttaa. Kuinka thaimaalaiset hoitajat sanoivat, etteivät ole ikinä nähneet kenenkään kököttävän siellä ulkopuolella noin kauaa ja ”he really must love you”. Kun sain denguekuumeen, hän istui kanssani sairaalassa tuijottamassa Simpsoneita ja nukahti vaatteet päällä sairaalan sohvalle. Esikoisen syntyessä minä kiljuin lopussa etten pysty tähän, mutta hän sanoi painavalla äänellä ”jos tähän joku pystyy niin se olet sinä”. Voimaannuin niin tuosta ajatuksesta, että lapsi syntyi vain minuutteja tuon lauseen jälkeen. Kun ajoin moottoripyöräkorttia ja tuskailin, ettei tästä tule mitään, hän vuokrasi pyörän ja opetti minua sinnikkäästi parkkipaikalla pujottelemaan. Hän ottaa kaikki asukuvani ja sanoo, että haluaa tukea minua tekemään asioita, joista tykkään. Murjotin perjantaina, kun Apulannan keikkaliput lokakuulle oli myyty loppuun. Hän hommasi lauantaina ne meille. Kun pari viikkoa sitten pyörin vatsakivuissani, hän lupasi tulla heti jos tarvitsen ja tulikin sitten kotiin läpimärkänä hiestä, kun oli polkenut hädissään niin kovaa pyörällä.

13 aviovuoden aikana on kertynyt lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka hän on osoittanut välittävänsä. Toivottavasti minäkin olen osannut sen tehdä toiseen suuntaan. Ja muistanut kiittää. Sillä on paljolti mieheni suoraselkäisyyden ja rohkeuden ansiota, että minäkin uskallan nykyään seisoa omilla jaloillani, uskon omiin mahdollisuuksiini ja kykyihini, enkä ole sellainen epävarma raakile. Hänen tukensa ja innostuksensa on saanut minut harrastamaan lajeja, mihin en uskonut pystyväni, hänen tsemppauksensa on vienyt meidät asumaan ulkomaille ja hänen tuellaan olen juossut ensimmäisen puolimaratoninkin. En tiedä millainen ihminen olisin ilman miestäni, mutta koen, että hän on tehnyt minusta kokonaisen.

Vuodet ovat vierineet hurjaa vauhtia ja me olemme kasvaneet yhdessä. Joskus ärsyttää, että tappelutkin menevät aina samalla kaavalla ja toistelemme samoja asioita, mutta toisaalta, tiedämme tasan tarkkaan mistä toinen ärsyyntyy ja millä toinen leppyy. Arvaamme monesti, mitä toinen meinaa sanoa. Tunnemme vielä niin paljon paremmin kuin tuolloin 13 vuotta sitten, eikä elämässäni ole muita, kenen edessä uskaltaisin olla täysin oma itseni. Laulaa, nauraa, kiukutella ja itkeä luottaen siihen, ettei toinen pelästy vaan pysyy aina rinnalla.

Toivon monia yhteisiä vuosia lisää. Kiitos mieheni, kun olet.

Muistojen upea polttaripäivä

Itkettää ilosta, kun yritän tätä viikonloppua sunnuntaina pukea sanoiksi. Olin niin onnellinen ystävistä ympärillä. Se alkoi Zonesista perjantaina, jatkui miehen Pirkan yöpyöräilyyn kavereiden kanssa ja yövieraaseen, ihaniin polttareihin joissa olin Heinolassa ja sunnuntain ehdin viettää vielä perheen sekä ystäväperheen kanssa rannalla. Olin yhtä hymyä ja molemmat miehen kanssa totesimme illalla, että kyllä ystävät ovat kultaa kalliimpia. Miksi sitä ei tule sanottua ääneen?  Että hei, oli todella kivaa olla teidänkin kanssa rannalla!

Samaa mietin lauantaiaamuna, kun olin matkannut lapsuuden parhaimman ystävän polttareihin Heinolaan. Kun odottelimme Ranta-Casinon pihalla sankaria saapuvaksi, mietin kaikkea, mitä polttarit olivat nostattaneet mieleeni. Olin miettinyt hirveästi lapsuutta, kouluja ja kaikkea, mitä olimme jakaneet yhdessä. Leikeistä ensimmäisiin sydänsuruihin ja siihen, kun omistimme teininä puoliksi hevosen. Itketti koko viikon, kun ajauduin muistoihini. Kun kutsu polttareihin tuli, mietin, että tuonne menen, oli mikä oli. Kun halasin ystävää siellä Casinon parkkipaikalla ja hän ihmetteli, että sinäkin pääsit, sanoin vain laimeasti jotain ”niin”. Miksen sanonut sitä mitä ajattelin, että totta kai olin tulossa heti kun kutsu kävi, en olisi jättänyt mistään hinnasta väliin!

Teiniaikojen jälkeen elämä on vienyt meitä eri puolille ja yhteydenpito ei ole ollut niin tiivistä. En siis tuntenut kuin yhden ihmisen morsiamen lisäksi polttareista etukäteen ja hänetkin olin nähnyt 17 vuotta aiemmin viimeksi. Mutta niin kuin aina polttareissa, yhteinen henki löytyy heti ja se yhdistävä tekijä on, että kaikki me välitämme kovasti tuosta sankarina olevasta morsmaikuista. Hän on vaikuttanut johonkin elämämme vaiheeseen ja on jäänyt mukaan ystäväksi kaikille. Yhtä lailla, kun itse jaoin muistoja 1990-luvulta joita toiset eivät tienneet, olin iloinen, että uudemmat ihmiset paikkasivat sitä aikaa nyt aikuisiältä, minkä olin ”menettänyt”. Mietin, miksen ole soittanut joskus. Miksen ole pitänyt tiukemmin kiinni ihmisestä, joka lapsuudessa oli ainoa, joka tiesi kaikki salaisuuteni? Ja silti pysyi vierellä? Olen onnekas, että sain kutsun polttareihin. Ensimmäiset liikutusitkut itkettiin monen puolesta ensimmäisen tunnin aikana.

Yhdeksän hengen naisjoukko oli upea ja mietin, että sekin kertoo jotain ihmisestä, kun hänellä on näin upeita ystäviä niin eri elämänvaiheista. Polttarit olivat ihanan rauhalliset, täynnä naurua, iloitkuja, jutteluita ja rentoutumista. Heinola oli paikkana hellepäivänä aivan upea ja sanoisin, että saimme siellä jotenkin vielä enemmän kiinni siitä rennosta yhdessä olemisen fiiliksestä – se oli kuin maalaisidylli ja palvelu monessa paikassa isoja kaupunkeja ystävällisempää. Majoitus oli mahtava ja kaasot olivat nähneet vaivaa. Kaikki toimi kuin rasvattu.

Nauroimme myös, että kyllä vietämme selkeästi keski-ikäisten polttareita, kun kuuma peruna keskusteluissa oli kuka silittää lakanat, lilluimme onnessamme Kumpeli Span kylpylän poreissa ja lämmittelimme saunoissa, eikä kenellekään tullut mieleen kysellä baariin menosta. Puhuimme valtavasti eläimistä ja huomasimme, ettei eläinrakkaan ystävän polttareissa kyllä ollut muita, kuin eläinrakkaita ihmisiä. Mietimme lapsuuden koiria, hevosia, kultakaloja ja kaneja. Kaikki nostatti hirveästi tunteita pintaan.

Sunnuntaina aamukahdeksalta olin jo tyhjillä Heinolan kaduilla lenkillä. Morsian oli todennut miehestäni, että tutustuessaan häneen lukiossa piti häntä heti todella mukavana tyyppinä ja on onnellinen, että löysimme aikanaan toisemme. Olin sunnuntaiaamuna jotenkin niin täynnä hyvää oloa, että hymyilin ajatellessani kotona odottavaa perhettä. Mietin tätä kaikkea rakkauden määrää. Mietin, miten ihanaa on, kun ystävä löysi ihmisen, kenen kanssa astuu avioliiton satamaan. Loppulenkistä soitin molemmille mummoilleni puhelun ja toivotin huomenet, koska tuli olo, että niistä rakkaista pitää pitää huolta. Entistä parempaa huolta. Eikä päästää yhtään irti.

Uskon, että ehdoton kohokohta lauantaissa oli issikkavaellus. Keli oli täydellinen, issikat luotettavia ja varmajalkaisia ja Suomen luonto parhaimmillaan. Linnut lauloivat, heinä ja hepat tuoksuivat ja minä vain hymyilin niin sisäisesti kuin ulkoisesti ratsuni Sampan selässä. Kukaan ei kaivannut minua, ympärillä oli hiljaisuus ja kesä. Istuin hiekan pölistessä hevosen selässä ihan niin kuin aina lapsuudessa, perässä ratsasti ystävä, jonka kanssa ratsastimme kaikki lapsuuden kesät ja odotimme heppaleiriä kuin kuuta nousevaa. Palasin olossani ja mielessäni 25 vuotta taaksepäin, lapsuuden heppakesiin, siihen huolettomaan fiilikseen ja ystävän kanssa jaettuun kokemukseen. Ihan kuin oltaisiin oltu taas hetki siellä heppaleirillä kikattamassa ja odottamassa, että illalla saa ostaa karkkia leirin kioskista.

Kiitos ystävä, kun olet. Kiitos te muutkin ystävät ja perhe, kun olette. Tämä viikonloppu herätti hurjasti ajatuksia sekä tunteita ja sai valtavan kiitollisuuden sisimpään. En hevillä unohda ehkä kesän parasta viikonloppua.

Valtavan ihanaa alkavaa uutta viikkoa! Onko itselläsi millaisia polttarimuistoja?