Lasten harrastaminen ja kilpailu

Vuosi on pyörähtänyt käyntiin ja sen myötä myös harrastukset. Molemmat tytöt ovat harrastaneet meillä jotain pikkaisen alle 3-vuotiaasta asti, välillä vanhempien kanssa yhdessä (kuten perheuinti, suunnistus ja laskettelu), mutta molemmilla on ollut oma harrastus jossa ovat käyneet yksin jo pidemmän aikaanyt .

Esikoinen on ehtinyt kokeilla muun muassa temppukerhoa, tanssia ja voimistelua. Tanssiin hirveästi halusi, mutta pikkaisen tiukan oloinen opettaja vei aika pian 3-vuotiaan tytön innon. Hän olisi halunnut tanssia vain, eikä ojennella nilkkoja.

Voimistelu oli ihan kivaa, mutta siinäkin tuli hyvin äkkiä eteen tämä ainainen harrastusongelma: tuli viestejä, että nyt pääsisi hakemaan kilpailuryhmiin. Olin ihan hämilläni – mieleeni ei tullutkaan, että 5-vuotiasta voisi karsia johonkin kilpailuryhmään! Mutta niin osa aloittaa nuorena tavoitteellisen harrastaminen, keskittymisen tiettyyn lajiin ja kilpailemisen. Tämä tekee sen, että jos 10-vuotiaana saat päähäsi, että haluat voimistella, voi olla jo todella haastavaa löytää ryhmää missä olla vasta-alkaja. Tietenkään karsintoihin ei tarvinnut mennä eikä menty, vaan pysyttiin harrastuspuolella, mutta minä koin jonkin sortin ahdistusta koko lajia kohtaan. Meneekö se liian pian totiseksi?

Meidän lasten harrastukset ovat jotenkin automaattisesti suunnanneet liikuntaan, vaikka olisihan sitä vaikka mitä kuvataide- ja musiikkijuttuja tarjolla. Mutta eipä ollut sekään niin helppoa. Googletin kuvataidekerhoa, kun lapsi sanoi, että haluaisi piirtää – sinnekin oli jotain karsintatehtäviä. Apua.

Me olemme yrittäneet löytää liikuntamuodoista ne, joissa liikuntaa tulisi mahdollisimman monipuolisesti, se olisi mahdollisimman hauskaa eikä se tähtäisi heti karsintoihin ja kilpailuihin. Tässä hyvänä paikkana olemme kokeneet temppukerhon, jossa molemmat tytöt ovat käyneet. Kuopus aloitti alta 1-vuotiaana äitinsä kanssa ja toivotteli pari viikkoa sitten viikolla tuntinsa jälkeen ”heippa taas rakas temppukerho!”, eli taitaa olla mieleistä. Saa hyppiä, roikkua, juosta, heittää kuperkeikkaa, kiipeillä ja kaikki menee ns. leikin varjolla.

Esikoinen siirtyi tänä keväänä parkourin puolelle ja yllättäen on ryhmänsä ainoa tyttö! Siis missä piilottelevat tytöt, voimistelemassa? Minusta näytti jotenkin hurjalta sitä touhua katsellessa, kun ryhmässä on 13 poikaa ja meidän neitimme. Ei lasta haitannut, toivottavasti ei haittaa jatkossakaan jos suunta on tämä. Täytyy nostaa hattua rohkeudesta, minä olisin jännittänyt asetelmaa 6-vuotiaana aivan varmasti. Parkour on ihanan monipuolista ja hauskan näköistä liikuntaa ja samalla oikeasti aika hurjan näköistä! Korkeuseroja, tasapainohommia, hyppyjä ja ennen kaikkea kiipeämistä piisaa!

Lisäksi alle 3-vuotiaana aloitettu uimakoulu on esikoisella aivan ykkösharrastus, hän käy kerran viikossa uimatreeneissä, joka on tämän ikäisellä mielestäni erittäin hyvä tahti. Toki hän mielellään lähtee aina uimaan kun on tilaisuus, viikonloppuna Visit Jyväskylän reissulla olikin kaksi eri uimapaikkaa ja kaksi eri laskettelukeskusta ja lapsi oli onnessaan!

Minä en olisi valmis heti pienestä pitäen harrastamaan useita kertaa viikossa (tai viemään lastani harrastuksiin useasti viikossa) tai seisomaan viikonloppuja kisoissa tai vastaavissa, vielä kun lapset ovat näin pieniä. Toki siellä on kivoja kavereita ja yhteisöllisyyttä (olen ollut itse mm. ulkomailla pikkuveljen jalkapallojoukkueen matkassa), mutta olen sitä mieltä, että sitä ehtii myöhemminkin. Meillä ovat lapset niin poikki arkiviikosta, että on ihan parasta välillä vaan olla, syödä hitaasti aamupala viikonloppuisin ja rauhoittua. Viikonloppuisin on kivaa mennä yhdessä ulkoilemaan, rinteeseen, uimaan, pulkkamäkeen tai kesällä olen juossut lenkkejä pyöräilevä lapsi mukana. Meillä oli voimistelu lauantaiaamuissa ja se ei vain toiminut meidän perheessä – lauantai olkoon harrastusvapaa niin pitkään kuin mahdollista!

Jokainen tietenkin haluaa lapselleen parasta ja tuntee oman lapsensa, eli osaa lukea mistä hän tykkää ja minkä verran jaksaa. Silti olen pyöritellyt vähän väliä ajatuksia, ”pitäiskö” lapsen joukkueurheilla, jotta olisi joku yhteisö? Toisaalta miksi, onhan hänellä ystäviä. Olen vähän vihjaillut ratsastuksesta (oma lehmä ojassa, palaisin mielelläni talleille), mutta ei kuulemma hepat kiinnosta. No, ei toisaalta haittaa, se on varmaan yksi kalleimpia mahdollisia lajeja.

Parkourissa näyttää käyvän ihan teini-ikäisiäkin liikkumassa ja pitämässä hauskaa ilman kilpailua, mutta uinnissahan saattaa myös tulla tämä kilpailu-aspekti vastaan piankin. Ei ole kauaa siitä, kun luin perheestä, jossa kouluikäisillä lapsilla oli kahdet treenit joka päivä. Aivan älyttömän hurjaa! Ja toinen suuri toive lapsia harrastuksiin ohjatessa on, että niissä olisi muutenkin ns. terve pohja elämään. Ettei tuijotettaisi painoa tai kokoa (näen esim. itse kilpavoimistelun tällaisena lajina, johon en haluaisi lastani ohjata. Sanokaa jos olen väärässä).

Mitkä lajit siis olisivat mahdollisimman monipuolisia ilman kilpailua? Vai onko joka lajissa oma höntsäpuolensa? Kuinka nuoret lapset teillä ovat alkaneet treenata jo ns. tosissaan tai useita kertoja viikossa? Millaisia harrastuskokemuksia sinulla on lapsuudesta?

Minä olen harrastanut pienen ikäni jumppia, lisäksi oli hevonen ja muutamia vuosia pelasin koripalloa. Lauloin muuten myös kuorossa, vaikkei kovin paljon laululahjoja olekaan ja soitin vuosikaudet pianoa! Koripallossa turnaukset ja pelireissut olivat ihania matkojen ja porukan kannalta, oli huikeaa nukkua porukalla koulujen lattialla ja hihitellä, mutta pelipaine oli ahdistava.

Kokemuksia lasten harrastamisesta otetaan täällä mielellään vastaan? ”Pitäisikö” laittaa pianotunneille? Joukkuelajiin? Kun lapset ovat pieniä, niin vielähän se on hyvin paljon vanhemmista kiinni, mihin ohjautuvat. Onneksi ovat tykänneet kovasti näistä lajeista minkä merkeissä kevät on alkanut!

*postauksen kaikki kuvat Saara/Mimi ja Nöde Photography

Parasta hermolepoa – issikat!

Mistään ei kuulunut ääntäkään, vain tuulen huminaa. ”Töltin tai ravin kautta nostetaan laukka”, huusi edellä menevä ohjaajamme Olga ja sekunnin ehdin miettiä, osaanko vielä, mitä tästä tulee. Sitten mentiin. Maisemat menivät vauhdilla ohi, edellä menevän kavioista lensi lumi. Minun silmistäni valui vettä, osaksi viiman ja osaksi onnen takia. Mahtavaa! Minä osaan vielä ja hevosella laukkaaminen lumisessa metsässä oli mieletöntä! Ainoa miinus oli, että homma oli liian äkkiä ohi.

kainuunvaellustalli9 kainuunvaellustalli1

Vain pari tuntia tuon kokemuksen jälkeen istuin kirjoittamaan fiiliksiäni miehen mentyä kuntoilemaan ja lasten nukkuessa päiväuniaan. Lähtiessämme lomalle tänne Vuokattiin huomasin, että lähistöllä on Kainuun vaellustalli, jossa järjestetään sekä yhden että kahden tunnin vaelluksia islanninhevosilla. Pieni kaipuu rutisti sydäntä, sillä oli aika, kun omistin kaverin kanssa yhdessä hevosen ja olin ratsastamassa päivittäin. Kesän kohokohta oli heppaleiri, jolta palasin monesti itkien. Rakastuin yhden heppaleirini hoitohevoseen, musta-valkoiseen islanninhevoseen. Vuosi taisi olla 1991 ja hevosen nimi Frenja. Vai oliko? Joka tapauksessa, silloin olen viimeksi issikalla mennyt ja töltännyt, edellisen kerran hevosella ylipäätään laukannut 10 vuotta sitten.

Monetko kerrat olen puhunut harrastuksen elvyttämisestä. Mutta ei sitä saa yksinään aikaiseksi, eikä tiedä minne mennä. Vuokatin lomalla talli olisi lähellä ja mieskin lomalla. Näin tilaisuuteni tulleen ja ilmoittauduin vaellukselle. Vain tunnin settiin, sillä tiesin kuinka paljon erinäiset lihakset jaloissa tulevat siitäkin huutamaan. Valittavana oli eritasoisia ryhmiä ja koska halusin kokea sen vauhdin huuman, ilmoittauduin laukkataitoisten ryhmään. Vähän mietin ”lupaanko” liikoja, koska mistä tiesin mitä osaan 10 vuoden tauon jälkeen.

kainuunvaellustalli7 kainuunvaellustalli5

Saavuimme koko perheen kanssa tallille ja ihastelin, kuinka siisti paikka se oli ja kaikki varusteet sai paikan päältä. Oli villasukkia, saappaita, kypärämyssyjä, haalareita, hanskoja ja toki kypärät. Hevoset oli jo valmiiksi laitettu (lapsena tämä olisi ollut hirveä pettymys, hevosen harjaus oli niin ihanaa! Nyt kahden pienen lapsen kanssa paikalle saapuessa luksusta). Minun ratsuni oli 18-vuotias Loura eli Lola. Katselimme hevosen kanssa toisiamme, moi, minua vähän jännittää ja tiedän, että huomaat sen höpisin hevoselle. Se katseli minua rauhallisesti. Jännitykseni alkoi saman tien kaikota.

Meitä oli reissulla vain kaksi asiakasta ja kaksi vetäjää, joten oli helppo kysellä ja jutella. Lähdimme letkassa kohti metsää ja vilkutin perheelleni. Lähes välittömästi metsässä katosi ajantaju. Ratsastimme hiljaisuudessa (no myönnetään että höpötin välillä vähän liikaa) pitkin metsäteitä ja sanoin ääneenkin, että tämä on juuri se, mitä tarvitsin. Kun asuu kaupungissa ja on kaksi pientä lasta, ei hiljaisuutta välillä ole olemassa. Aina joku huutaa, koirat haukkuvat tai autot pörisevät. Hiljainen metsä ja hevosen tuoksu oli ehkä parasta vastapainoa kaikelle tälle. Olgan ohjeet olivat selkeitä ja hevoset kokeneita sekä varmajalkaisia. Olga kertoi nähneensä juuri noin 150 peuraa kerrallaan metsälenkillä ja minä kuikuilin toiveikkaana ympärilleni, olisipa mahtava näky! Valitettavasti näimme vain tuoreita jälkiä, peurat olivat jo menneet.

kainuunvaellustalli2kainuunvaellustalli8

Minun mielestäni tunti meni kuin siivillä, takalistoni oli eri mieltä ja se oli tyytyväinen, etten saanut päähäni tehdä kahden tunnin vaellusta. Mieleni olisi mielellään vaellellut ja laukannut metsässä montakin tuntia. Palanen mieltäni tuntui metsään jääneenkin, olin niin hyvillä mielin ja fiiliksissäni koko päivän. Saavuttuamme vaellukselta takaisin oli pikkuneidin vuoro päästä ratsastamaan ja hän sain puolen tunnin kävelylenkin metsässä Orri-issikalla. Teki itse asiassa hyvää minullekin kävellä rinnalla, sillä puolen tunnin kävely verrytti jumiutuneita jalkoja hyvin. Orri käveli varovasti tietäen, että selässä on lapsi. Hevoset ovat kyllä niin upeita eläimiä kokonsa ja viisautensa puolesta!

kainuunvaellustalli3 kainuunvaellustalli4 kainuunvaellustalli6

Lapsi sai syöttää leipää kiitokseksi lenkistä ja turvan kutitus kädellä aiheutti kikatusta. Minä salaa toivoin, että häntä puraisisi heppakärpänen, Orri ainakin teki parhaansa, niin hurmaava heppa hän oli. Minä lähdin pois haikein mielin, voi kun voisin palata tänne helpommin! Vielä lähtiessämme Orri näytti piehtaroidessaan onnelliselta ja tallensin fiilikset kameraan muistoksi.

kainuunvaellustalli11 kainuunvaellustalli10

Tällaisilla jutuilla sitä pääsee kyllä täysin irti arjesta. Juttelin metsässä Olgan kanssa siitä, kuinka hän miehensä kanssa suuntasi hektisestä Helsingistä Sotkamoon ja päätyi mutkien kautta hevostalliyrittäjäksi. Elämänrytmi on nyt kuulemma hieman toisenlainen. Voin kuvitella. Leikittelin ajatuksella muutosta hiljaisuuteen ja päätin, että nautin siitä ainakin loman ajan täysillä. Suosittelen todella lämpimästi käymään tallilla, jos suuntaat Sotkamoon tai Vuokattiin päin!

Onko ruudun toisella puolella heppaihmisiä? 

Vauva harrastaa – plussat ja miinukset

Minä otin syyskuussa kuvia lapseni kanssa harrastamisesta ja tässä ollaan. Kohta joulukuussa ja postaus on vielä tekemättä! Nyt näitä on vähän hassu käyttää kun lapsi menee jo kahdella jalalla, mutta ei anneta sen häiritä. Muutenkin kuvat ovat vähän räpsyjä, sillä on yllättävän noloa tulla vauvajumppaan järkkäri kädessä ja yrittää siellä vähän vaivihkaa kuvata… Hih.

Olen ennenkin kirjoittanut lapsen kanssa harrastamisesta, edellinen postaus löytyy täältä ja siitä on 2,5 vuotta aikaa. HUUH, muistan ihan hyvin sen päivän ja oaikan missä sitä kirjoitin! Mutta, mitkä ovatkaan fiilikset harrastamisesta toisen vauvan kohdalla? Oliko ne jo nähty vai meninkö uudelleen?

Voin kertoa, että tahkottuani seurakunnan ja Ahjolan muskareita kolme vuotta, ajattelin että ei kiitos enää. Esikoinen ei koskaan ihan täysillä rakastanut muskaria ja kolme vuotta kerran viikossa me siellä kävimme. Kyllä hän kotona lauloi, mutta muskarissa parasta oli lähinnä juokseminen.

Kun löysin vauvamuskarin, joka pyörii aamulla esikoisen ollessa kerhossa päätin kuitenkin kokeilla. Pirkanmaan musiikkiopiston muskaria voi kyllä kehua valtavan laadukkaaksi, välineitä on vaikka millä mitalla, on monenlaista puuhaa ja ohjaaja tuntuu oikeasti rakastavan lapsia (kyllä, eräs muskariohjaaja tuntui lähinnä hermostuvan heihin ja tämä häiritsi menoa aika paljon). Laulut ovat kivoja ja mikä hauskinta, kuopus rakastaa musiikkia. Huomasin hänen alkavan kotona rummuttaa ja heilua heti, kun lauloin muskarilaulua ja tuolla tutulla muskarin loppulaululla (ei, se ei ole soittorasia täällä) sain hänet rauhoittumaan jännässä tilanteessa. Hauska nähdä, miten paljon vauva voi innostua muskarista ja musiikista! Onneksi menimme!

harrastus1

Otimme muutenkin samat harrastukset matkaan kuin esikoisen kanssa. Kävin vauvajumpassa samassa salissa kuin kolme vuotta sitten ja se oli ihan parasta noin puolivuotiaan kanssa, joka ei heti väsähtänyt, mutta ei vielä mennyt siellä sun täällä. Nyt kun lapsi käyttää lankuttavaa äitiä kiipeilypuuna, on sekin harrastus ottanut ihan uutta suuntaa ja luulen, että jää meiltä pois, koska käyn kuitenkin aktiviisesti jumpissa muuten.

harrastus3 harrastus2 harrastus4

Myös isä-vauvasirkus oli pakko ottaa mukaan, sillä esikoinen ja isänsä nauttivat hommasta todella, pitihän kuopuskin sinne viedä. Kyllä, taas sama järjestäjä ja ohjaaja. Tässä harrastuksessa oli muuten sekin hyvä puoli, että kun he olivat kerran viikossa kaksin harrastamassa, minun tuli oltua vain esikoisen kanssa kaksin. Liian harvoin tulee otettua aikaa ja oltua vain isomman kanssa kahdestaan, joten tämä isä- vauvaharrastus hyödytti perhettämme monin tavoin.

harrastus7 harrastus6 harrastus5

Ja se uinti. Jos se olisi mahdollista, mieheni muuttaisi varmaan veteen asumaan, joten uinti tuli myös mukaan taas vauvan myötä. Esikoinen kävi uimakoulussa kevään ja elokuun myötä aloitimme perheuinnin. Minusta ei olisi ikinä mihinkään aamuseiskan uintiin, perheuinti alkaa ”vasta” yhdeksältä ja se ryntäys minkä suoritamme lauantaiaamuisin on välillä mielenkiintoinen. Nuorin saapuu hallille yleensä pyjamassa. :D Mutta sitten se puolituntinen, jonka olemme yhdessä vedessä ja kaikki nauttivat laatuajasta on ehdottomasti vaivan väärti. Kuopus tykkää vedestä kovasti, eikä itkua ole tullut siinäkään hommassa.

S1650687
Kuva: kuvauspalvelu Molskis

Lisäksi ”harrastamme” mm. perhekerhoa, eli siellä tulee oltua tyttöjen kanssa kolmisin, laulettua ja juteltua samalla aikuisten kanssa.

Summa summarum. Minä ajattelin, että vauvaharrastukset on jo nähty. Ja sitten yks kaks olenkin kaikissa niissä samoissa, missä viimeksikin. Miksi minä tykkään harrastaa?

  • Harrastuksilla saa päiviin järkevää puuhaa
  • Harrastuksissa ei ole koskaan kännykkä esillä, eli siellä tehdään täysillä yhdessä
  • Saa kotiin ideoita mitä vauvan kanssa voi jumpata, leikkiä ja laulaa, mitä isomman kanssa askarrella
  • Saa äitikavereita. Minä olen edelleen yhteyksissä heihin, kehen tutustuin harrastuksissa kolme vuotta sitten ja tällä viikolla jatkoimme muskarista yhden äidin kanssa lounaalle ja juttelimme ummet ja lammet vauvojen nukkuessa. Aivan parasta.
  • Miinuksena aikataulutus, välillä juoksennellaan sinne sun tänne pää punaisena
  • Miinuksena myös joidenkin harrastusten hinta, on vaikeaa arvioida kannattaako maksaa kauden alussa, jos ei sitten tykkääkään käydä/sairastelee tms.

Aloitimme kaikki harrastukset elokuussa vauvan ollessa viisikuinen. Se oli minusta juurikin passeli ikä aloitukselle ja hän jaksoi olla mukana hyvinkin, vaikka oli tuolloin muskariryhmässä nuorin. Yllättävän pienen kanssa harrastukset ovat jo mielekkäitä! Lapset ovat tietysti erilaisia, meidän molemmat tytöt ovat olleet sosiaalisia ja reippaita ja yhtään itkua ei ole tullut, mutta intoni saattaisi kyllä hiipua, jos vauva itkisi joka muskarissa. Toisaalta aremmatkin vauvat yleensä lämpenevät alun jännityksen jälkeen.

Minä en jaksa leikkiä ihan aamusta iltaan lasten kanssa, joten ohjatut harrastukset ja ideat ovat erittäin tervetulleita. Varsinkin kun räntää piiskaa taivaalta, niin on kivaa puuhata muutakin kuin seisoskella leikkipuistossa. Aina ei toki voi rynnätä sinne sun tänne, mutta kyllä minä tykkään kovasti vauvaharrastuksista, edelleen. Värikylpy on muuten ehkä ainoa sellainen, joka ei innosta enää kakkosen kohdalla.

Emme myöskään käy harrastuksissa sen vuoksi, että lapsesta tulisi jotenkin luova tai muuta, vaan ihan puhtaasti kipitän niissä kivan puuhan ja kivan seuran takia. Jotta olisin läsnä lapseni kanssa, enkä tuijottaisi kotona konetta. Siinäkin mielessä tämä ikäero tytöillä on ollut kiva, että minun on ollut mahdollista käydä kuopuksen kanssa harrastamassa esikoisen kerhoillessa. Siinä tutustuu hyvin nuorempaankin tyttäreensä ja tämän luonteeseen!

Sellaisia mietteitä vauvaharrastuksista! Onko ruudun takana harrastajia vai kotoilijoita, kertokaa fiiliksiä ja mielipiteitänne? Hyvää viikonloppua kaikille!