Tervetuloa lempikuukauteni, vaikka oletkin vähän pelottava!

Lokakuun eka! JEEEE! Kuulaat aamut, ehkä ensimmäiset jäätyneet lätäköt missä hyppiä. Syysloman odotus, synttärikuukauteni. Kuukausi, mikä on ollut täynnä kaikkea ihan älyttömän kivaa yleensä, yhtenä kohokohtana ovat olleet muun muassa I love me-messut. Hullarit ovat tuoneet väriä ja hulinaa harmaaseen katukuvaan lokakuussa. Lokakuu on toivoa täynnä, herään eloon kun se alkaa! Johtuuko oikeasti siitä, milloin on syntynyt? Että lapsuudessa on oppinut riemuitsemaan lokakuusta? Tällä kertaa kaikki on vähän toisin, lokakuu näyttäytyy vähän pelottavanakin. Oli se sitä muuten 26 vuotta sittenkin, kun eri mittaiset jalkani leikattiin synttäriviikolla. Silloin suurin pelko oli jäädä kotiin toipumaan ja kulkea monta viikkoa kepeillä, silloin putosi täysin kavereiden jutuista ulos. Muistan vieläkin sen ulkopuolisuuden tunteen, kun pääsin taas normaalisti kävelemään. Sairaalasta kotiin pääsin 12-vuotissyntymäpäivänäni. Lokakuuhun liittyy muistoja!

Lokakuun suunnitelmat: HCR huonoilla treeneillä

Tänä keväänä minun (meidän) piti juosta neljättä kertaa Helsinki City Run. Toukokuun tapahtuma siirrettiin keväällä tulevalle viikonlopulle. Johonkin hamaan tulevaisuuteen. Sanon ihan suoraan, että koronan ja kaikkien tapahtumien perumisen myötä motivaationi treenaamiseen laski kuin lehmänhäntä. Olen kyllä juossut kymmeniä kilometrejä viikossa, mutta kaikki tavoitteellisuus puuttuu. Lisäksi treenit ovat humpsahtaneet aivan liian yksipuoliseksi, syyskuussa uskalsin kolmesti käydä salilla ja jumpassa. Se ei riitä sitten mihinkään. Kesällä analysoity anemia ja maailmantilanne… Ajattelin, että en osallistu puolikkaalle. Mies totesi, ettei polvi anna periksi, sen verran alkoi vihoittelemaan alkuviikon pyöräilypäivästä.

Mutta sitten aloin ajattelemaan sitä fiilistä. Kun lennän pitkin Helsingin katuja ja ehkä pääsen maaliin, ehkä kontaten, sillä kroppa ei ole parhaassa tikissä. Mutta ajasta viis, se maaliin pääsyn euforia on jotain, mitä en ole saanut mistään muualta. Kysyin mieheltä, lähteekö mukaan vaikkei juokse. Että jos mennään omalla autolla ja josko hän vaikka olisi juomapullon kanssa kannustusjoukoissa, että olisi helpompi välttää ruuhkia. Pakko päästä! Veri vetää sinne ja samalla ajattelen, että olen hullu kun lähden. Kai siellä pohjalla joku peruskunto on, mutta ei se varmasti hyvältä tunnu, kun pitkät lenkit ovat olleet minimissään. Pakko vähän työntää itsensä yli rajojensa! Mutta jännittää siis aivan kamalasti, aivan kamalasti.

Ruka ja Karmiva karnevaali. Vai eikö sittenkään?

Ensi viikolla alkaa lasten ensimmäinen virallinen syysloma. Kyllä! Ensin oli kotiäitiaika, jolloin syysloma oli tyhmin viikko kaikista – perhekerhot ja muut olivat lomalla ja kaikissa harrastuspaikoissa, HopLopeissa ja uimahalleissa oli hirveästi ihmisiä. Odotin aina innolla, että viikko on ohi. Päikky- ja eskariaikoina minulla on aina ollut töitä kyseisellä viikolla ja tytöt ovat olleet osan viikosta hoidossa. Nyt edessä on ensimmäinen vapaa syysloma, ihan sellainen virallinen molemmilla! Tarkoitus olisi olla osa viikosta Rukalla, mutta pelottaa suunnitella mitään, kun voi olla hetken kysymys, että päätyy esimerkiksi karanteeniin. Samalla ei voi odottaa lähtöpäivään, vaan olisi hommattava uudet monot lapsille ja niin edespäin. Epävarmuus lapsiperheissä on sinällään tuttua, ainahan joku saattaa alkaa oksentaa tai jotain, mutta tämän laajuinen epävarmuus on kyllä aivan uutta.

Ja Karmiva Karnevaali Särkässä alkaa ensi viikolla myös! Minusta on hämmentävää, miten tarkkaan tytöt muistavat sen. Viime syksynä siellä oli kolmen vanha, joka selitti ihan into piukeana miten jännää on, kun Kantti X Kantti-autoissa istuu vieressä luuranko! Laitan muuten lippuarvontaa IGssa (optimismia_katja) huomenna kehiin tuonne Särkän syyslomatapahtumaan, olkaahan kuulolla!

Lokakuu, synttärikuukausi

Miksi sitä odottaa synttäreitään enää tämän ikäisenä? Sen täytyy olla joku lapsuudesta jäänyt juttu, sillä ikävuodet saisi nyt pikkuhiljaa hidastua. Kaiken maailman kolotuksia sitä onkin jo nelikymppisellä! Äitini kysyi tällä viikolla, miten aioin viettää juhlapäivääni? Mietin, että haluaisin ehdottomasti pitää jotkut juhlat, kutsua ystäviä, laittaa kynttilät palamaan, syödä kakkua, nauraa ja jutella, pelata jotain seurapeliä. Mutta ei se nyt käy. En halua itse mennä juhliin saman katon alle vieraaseen porukkaan, enkä uskalla sellaisia järjestää. Vanhuus kai se on, kun mikään pynttäytyminen tai ravintolaillallinen ei innosta, toiseksi eniten haluaisin mennä johonkin mökkiin ja saunoa illan pimeydessä. Mietin, että Varjolan tila ja sen savusauna olisivat kyllä ihan täydellinen vaihtoehto! Ehkä olen kotona ja halaan lapsia vain, sillä tuon saunan vuokra ei ole ihan pieni. Ehkä joku pieni vuokramökki saunoineen? Joka tapauksessa lokakuu tuntuu erityiseltä.


paita H&M/ housut KATRI NISKANEN/ takki VERO MODA/ korvikset MAMAKORU/ kengät PALMROTH (saatu)

Näissä fiiliksissä siis lokakuun ensimmäiseen päivään! Millä mielin siellä? Onko syksy ahdistavaa vai ihanaa aikaa?

P.S. Huomasitko eilisestä postauksesta, että saat koodilla Katja15 15% alennusta Palmrothin kengistä aina 11.10.20 asti? Verkkokaupan löydät täältä

Minusta juoksulähettiläs!

Hämmästyin todella, kun sähköpostiini tuli viime viikolla viesti – olisinko kiinnostunut liittymään osaksi Helsinki City Running Day street teamia. Siis minä? Oikeasti? Niiden ammattilaisten joukkoon, jotka vetää maratoneja, juoksukouluja, joilla on personoidut juoksuohjelmat ja jotka ovat lenkkarilähettiläitä ja ties mitä? Minä, joka mennä juoksee räkä poskella ja laulaa ja tanssii mennessään?

Olin yhtä aikaa ihan kauhuissani (enhän minä voi olla juoksutapahtuman ”lähettiläs”, minähän vain juoksen) ja superinnoissani, että jepulis jee totta kai voin höyrytä somekanavissani juoksusta. Tai sitähän jo teenkin. Mutta kelpaanko minä oikeasti?

Helsinki City Running Day on siis toukokuussa järjestettävä valtava tapahtuma, jonka yhteydessä on useita eri matkoja. Tällä kertaa juostaan 16.5.2020. Minä olen käynyt kolmena keväänä siellä juoksemassa puolikkaan ja siellä juoksin ensimmäisen pidemmän matkani ikinä. Jännitti hirveästi! Tämän vuoden puolikkaalle ilmoittauduimme miehen kanssa jo edellisen jälkeen, heti sunnuntaina early bird-hintaan, joten menossa ollaan. Tuolla ekalla puolikkaalla jännitin lähdössä Jennyn kanssa, joka muuten on myös street teamissa. Hassua, näin se juoksu tuo ihmisiä yhteen uudelleen ja uudelleen.

Mutta pikakelataan, miten ihmeessä juoksuvihaaja voi päätyä juoksutiimiin ja ns. juoksulähettilääksi? Kyllä, vielä muutama vuosi sitten vihasin juoksua. Olen käynyt jumpissa 25 vuotta, ulkoillut, ratsastanut, pelannut korista ja ylipäätään liikkunut, mutta juoksu oli hirveää. Ylärekisterini oli kunnossa, vedin yleensä kovia treenejä maksimisykkeellä ja peruskunto jäi huonommalle tolalle. Lasten ja pitkien vaunulenkkien myötä alkoi sen kehitys ja kun kuopuksen vauvavuonna mies alkoi tosissaan treenata triathloniin, minä mutisin, että näytän ja juoksen vielä kanssasi. Niin me juoksimme, aatonaattona 2016 ekan lenkin ja innostuin: olen aina vaan juossut liian kovaa! Kun mies pakotti menemään tarpeeksi hiljaa, kilometrejä alkoi kertyä. Tammikuussa, juostuani kolme lenkkejä ilmoitin, että juoksen hänen kanssaan puolikkaan. Siitä se sitten lähti, treenaus kohti toukokuuta. Muutamassa vuodessa lenkkareita on kulunut seitsemän paria ja kilometrejä menee vuodessa helposti tuhat rikki.

Minua motivoi aluksi juoksemisessa se, kuinka saimme tehdä sitä edes kerran viikossa yhdessä. Pitkillä lenkeillä juteltiin ummet ja lammet. Tunnissa oli jo kymppi juostu, jumppaan meno matkoineen vie aina kaksi. Tehokkuus ja ajan säästö olivat avainkysymyksiä kahden pienen lapsen kanssa.

Kaksi vuotta juoksimme aika tehokkaasti yhdessä tai ainakin molemmat juoksimme, nyt kolmannen juoksuvuoteni olen juossut yksin miehen vamman takia. Mutta olen juossut ja into ei ole laantunut. Mennä viuhtonut sitten yksin laulaen viime vuoden. Olen juossut 31 asteen helteessä, olen juossut -17 pakkasessa. Pimeällä ja valoisalla, räntä- ja vesisateessa.

Olen myös kokenut sen, miten juoksu voi tuntua kamalalta. Juoksin silloinkin, kun hemoglobiini oli 90 ja ferritiini 3. Pahaltahan se tuntui. Valitin ylämäessä, etten jaksa, syke ei vain nouse ja kun syke ei nouse, loppuu happi ja veto. En tajunnut mistä se johtuu ja tahkosin tuskaisia kilometrejä. Kun vaiva selvisi ja paraneminen pahasta anemiasta alkoi, huomasin yllättävän pian eron. Sen myötä opin kuuntelemaan kroppaani, kestävyysurheilu naisena, joka syö vielä kasvisruokaa vaatii tarkkuutta, jottei lipsahdeta anemian puolelle.

Olen aikamoinen jästipää, eli vaikka syke ei nouse, anemia vaivaa ja jääpuikkoja sataa silmiin, en halua luovuttaa. Mutta kolmessa vuodessa olen jo tullut järkevämmäksi juoksijaksi, joka kuuntelee kroppaansa, älyää syödä paremmin ja tankata rautaa.

En siis ole HCR-tapahtuman lähettiläänä kertomassa teille oikeaoppisia juoksuohjelmia, vaan innostamassa ihanan lajin pariin, jonka aloittaminen vaatii malttia ja kaveristakaan ei ole haittaa! Tuomassa teille sitä mahtavaa fiilistä, joka lenkin jälkeen tulee ja sitä iloa ja unen parantumista, mikä minulle on tullut kun ulkoilen kelissä kuin kelissä. Hehkuttamassa sitä, kuinka mahtava reitti Helsingissä odottaa toukokuussa ja kuinka hyvät kannustusjoukot ja palatuskassit ovat tapahtumassa olleet. Innostamassa, jos sinäkin haluaisit kokeilla tänä vuonna, matkoja on monen mittaisia! Nyt mennään jo 40. juhlavuotta ja hintaporras vaihtuu 31.1.20, eli vielä tällä viikolla ehtii ilmoittautua puolikkaalle hintaan 59 euroa ja kokonaiselle maratonille hinnalla 78 euroa. Ilmoittauduin itse muuten ekaa kertaa tässä hintaportaalissa, tammikuun vikana päivänä. Ajoimme kotiin Vuokatin lomalta ja mies ihmeissään katseli vieressä, kun naputin neljän lenkin jälkeen puhelimella ilmoittautumista. Maaliin tultiin! Eli vaikka olisi vasta aloittelija, vielä ehtii treenata toukokuuta varten!

Mutta hei, minusta oli tosi ihanaa päästä ns. luvan kanssa fiilistelemään juoksemista. Sitä minä todellakin teen urheilun suhteen, fiilistelen ja nautiskelen. Se on mielestäni tärkeintä! Blogissa on useampia juoksujuttuja ja kisafiistetelyjä männävuosilta, niitä löytyy hakusanalla juoksu. Motivaatiosta, parhaista (talvi)juoksuvaatteista  ja muun muassa viimeisimmästä kisasta.

Kuvat ovat fiiliksiä, joita puhelimeen on tallentunut lenkiltä. Niistä näkee yhden juoksun hyvän puolen: sitä voi tehdä missä vaan aika helposti. Kuvat ovat Tampereelta, Jyväskylästä, Helsingistä, Lapinjärveltä, Kyprokselta sekä Prahasta. Ensimmäinen kuva jonka otin eilen oli huikea – katsokaa mitkä kulmakarvat luontoäiti muovasi minulle. Wau! Ihan harmitti kun ne sulivat heti sisällä!

Kiitos kunniasta ja ihanaa kun pyysitte mukaan Helsinki City Running Dayn tiimi! Löytyykö ruudun takaa tapahtumassa olleita tai tälle keväälle ilmoittautuneita?

Ei ikinä enää! Ei kun…

HCR on takana. Vannoin viime viikolla, etten enää ikinä ilmoittaudu, en kestä sitä jännitystä ja stressiä. Juostessa lupasin itselleni, että päätös pitää, jatkossa en yritä juosta ennätyksiäni! Viimeinen kolmannes juoksusta oli todella vaikea, vaikka maalisuoralla taas jalka lensi. Mutta mitä matkan varrella tapahtui?

Kaikki alkoi noin tuntia ennen lähtöä, kun päätäni alkoi särkeä tosissaan. Ihmettelin tätä, sillä olin nukkunut, syönyt ja juonut, enkä keksinyt mistä päänsärky johtuisi. Lopulta veikkasin sen johtuvan siitä, etten kittaa teetä kisapäivänä enkä kauheasti edellisenäkään ja kofeiininpuute varmaan takoi päässä. Tästä syystä kurvasimme Expoon ennen starttia, jossa kittasin muutaman maistiaisen kofeiinipitoista energiajuomaa. Tuntui, että helpotti heti.

Tästä syystä miehelle tuli vähän kiirus lähtöön ja lupasin hoitaa meidän molempien kamat säilytykseen. Mies starttasi juoksuun ja minä kävelin viemään kamat tavaransäilytykseen. Tässä vaiheessa oli tarkoitus siirtää kassista pari energiageeliä juoksuvyöhön. Vaihdoin kentällä trikoot shortseihin, aurinko alkoi paahtaa tosissaan. Mietin, että onhan kaikki mukana ja hipsin kohti lähtöä.

Lähdössä oli mieletön fiilis, aurinko paistoi, ihmiset olivat iloisen oloisia ja omassa lähtöryhmässäni starttasi porukan vanhin, 81 vuotta syksyllä täyttävä juoksija. Huh! Ennen starttia taputimme hänelle. Mietin, että tämä on tehty jo monta kertaa, ei tarvitse jännittää. Vilkaisin villinä pompottavaa sykettä ja totesin, että jännitän aika kovaa. Sitten mentiin!

Fiilis oli alusta asti vähän epävarma lämmön suhteen. Jo parin kilometrin jälkeen hiki valui ja toivoin vain varjoja, mutta reitillä oli niitä todella vähän tarjolla. En kertaakaan ole juossut vielä tuollaisessa +23 kelissä tänä vuonna, joten se teetti ihan oman pinnistyksensä. Tasaisesti nakutin noin 5.30 kilometrejä tähdäten aikaan 1.58. Olin varma, että pystyn nappaamaan minuutin pois omasta enkasta. Mummoni oli kannustamassa ja heitin hänelle yläfemmat ohi juostessa. Mietin pitkään juostessa, miten heiveröiseltä käden kosketus olikaan tuntunut ja mummoa miettien jolkotin eteenpäin.

Koska keli oli kuuma, mietin että nestettä ja energiaa matkalla tarvitaan. Tajusin ensimmäisen juomapisteen lähestyessä 4 km:n kohdalla, että ne geelit ovat narikassa! Se fiilis, joka tuli oli aika onneton. En oikeasti edes tiedä, kuinka paljon 15 km:n kohdalla otettu geeli on auttanut, mutta aina olen sellaisen ottanut. Aivot ainakin saavat siitä energiaa. Manasin omaa tyhmyyttä ja juoksin seuraavat pari kilsaa vain geeliä miettien. Päätin sitten juoda jokaisella juomapisteellä, joita on yhteensä neljä matkan varrella, josko siitä saisi vähän boostia.

Matka taittui tasaiseen tahtiin ja vauhti pysyi suunnittelemanani. Kymppi tuli täyteen 56 minuutissa ja olin tyytyväinen, ennätysvauhtia mennään! Kympin kohdalla alkoi olla hirveän kuuma ja aloin miettiä, että miksi sitä kiusaa itseään tällaisella, tännehän läkähtyy. Sitten kurvattiinkin vähän alamäkeen ja meno maistui taas. On ihanaa juosta reittiä, jota ei yleensä juokse ja katsella ympärilleen maisemia! Siinä taittuu useampi kilometri vähän omissa ajatuksissa maisemia ihaillen.

Ensimmäisen ”ei tästä tule mitään”-fiiliksen koin 15 kilometrin kohdalla. Arttu Wiskari lauloi korviini, ettei täällä Suomen muotoisen pilven alla saa luovuttaa ja mietin, että ei niin. Siinä kohtaa juostiin sillan yli Lauttasaaresta Ruoholahteen, oli ylämäkeä ja oli vastatuuli. Edessä olevat kuusi kilometriä tuntui yks kaks hyvin pitkältä matkalta ja mietin, että voi geeli, minulla on ikävä geeliä!

17 km:n kohdalla aloin puutua. Cargo Coffeen kulmilla ajattelin, että jos jaksaisin, itkisin, oli niin uupunut olo. Tuli ikävä miestä ja sitä, että hän tsemppaisi vierellä, jaksaisin varmasti. Vauhtini puutui lopussa keskivauhtiin 6.14 ja ennätysaika karkasi hyppysistä. Kun saavuin tunneleiden läpi Oodin kulmille, mietin, ettei 2 kilometriä ole ikinä tuntunut niin pitkältä. Ja sitten taas – yks kaks matkaa oli enää puoli kilometriä jäljellä ja tajusin, että olisin voinut kiihdyttää jo aiemmin. Spurttasin kohti stadionia ja maalia ja juoksin aika lujaa loppumetrit. Kun yritin syksyn puolikkaalla lopussa kiihdyttää, ei vauhti kasvanut yhtään, olin loppu. Nyt pystyin helposti nostamaan vauhtia ja olisin juossut pidempäänkin kovaa. Siinä huomasin, että en ollut oikeasti loppu, voimia oli. Sanoisin, että 17 kilsan kohdalla petti kuumuudessa pää. Henkinen puoli loppui ennen fyysistä.

Juoksin maaliin hymyillen ja tuulettaen, siinä vaiheessa oli ihan sama, että aika oli 2.06, huonoin hetkeen, mutta mitä sitten. Tulin iloisena ja hyvävointisena maaliin, jossa mies odotteli jo. Sain mitalin kaulaan ja menin vaihtamaan miehen kanssa kuulumisia. Hän oli kurvannut maaliin ajassa 1.53, ilman että treenasi koko keväänä rasitusvamman takia. Ihme tyyppi. Toki se on kaukana tavoitteesta, mutta erittäin hyvä aika treeneittä. Jalka oli kestänyt ja kipuili yllättävän vähän juoksun jälkeenkin. Hei jes!

Otimme perinteiset kuvat ja join ihan hirveästi nestettä jo maalialueella, en muista tuollaista janoa kokeneeni. Parin viimeisen kilometrin kohdalla näin useampia tyyppejä ensihoidon avustuksessa, en muista nähneeni aiemmin noin montaa pötköttelijää. Liekö kuuma keli tehnyt sitten tepposet useammalle, aloin olla hyvinkin tyytyväinen siihen, että olin hyvävointisena perillä. Fiilis oli aika katossa, kun aurinko porotti kentälle, mitali oli kaulassa ja jännitys ohi. Me tehtiin se!

Jalatkin tuntuivat hyviltä ja lompsimme Mannerheimintien varteen katsomaan täysmaratonin lähtöä ja kannustamaan tuttuja siellä. Huh, siinä kun oma urakka oli ohi ja toiset lähtivät painamaan, oli helpottunut fiilis. Miettikää niitä, jotka juoksevat tuplamatkan ja lähtivät painamaan maratonia puolikkaan päälle. Halleluja!

Kävimme läpi fiiliksiä reitin varrelta ja sanoin miehelle, että tarvitsen hänet tsempiksi jatkossa, jotta en puudu omiin ajatuksiini! Harmi kun emme voi juosta samaa tahtia, olisi ihanaa kun olisi juoksukaveri. Se on niin henkisestäkin puolesta kiinni mitä jaksaa!

Eilen fiilistelimme vielä onnistunutta päivää Helsingin auringon alla ja juttelimme siitä, ettei sitä fiilistä, joka ensimmäisestä puolikkaasta tuli enää tavoita. Mutta siitä huolimatta se fiilis on huikea, kun kurvaat maaliin. Ei siinä enää niin ajalla ole väliä, urakka on tehty joka tapauksessa ja 21,1 km Helsingin katuja tallattu. Saa olla tyytyväinen, että pääsi juoksemaan, kun alla oli lenssut ja muut. Juttelimme, että tämähän on aikamoinen perinne jo lähteä keväällä juoksemaan HCR ja… Ilmoittauduimme ensi vuodelle early bird-hinnalla. Siis vannoinko, etten enää ikinä mene ja stressaa! Hah, miten tässä nyt näin kävi! HCR, me tulemme siis taas!

Muita viikonloppuna juosseita? Tai oletko ollut muissa juoksukisoissa, tunnistatko fiilikset?