Minusta juoksulähettiläs!

Hämmästyin todella, kun sähköpostiini tuli viime viikolla viesti – olisinko kiinnostunut liittymään osaksi Helsinki City Running Day street teamia. Siis minä? Oikeasti? Niiden ammattilaisten joukkoon, jotka vetää maratoneja, juoksukouluja, joilla on personoidut juoksuohjelmat ja jotka ovat lenkkarilähettiläitä ja ties mitä? Minä, joka mennä juoksee räkä poskella ja laulaa ja tanssii mennessään?

Olin yhtä aikaa ihan kauhuissani (enhän minä voi olla juoksutapahtuman ”lähettiläs”, minähän vain juoksen) ja superinnoissani, että jepulis jee totta kai voin höyrytä somekanavissani juoksusta. Tai sitähän jo teenkin. Mutta kelpaanko minä oikeasti?

Helsinki City Running Day on siis toukokuussa järjestettävä valtava tapahtuma, jonka yhteydessä on useita eri matkoja. Tällä kertaa juostaan 16.5.2020. Minä olen käynyt kolmena keväänä siellä juoksemassa puolikkaan ja siellä juoksin ensimmäisen pidemmän matkani ikinä. Jännitti hirveästi! Tämän vuoden puolikkaalle ilmoittauduimme miehen kanssa jo edellisen jälkeen, heti sunnuntaina early bird-hintaan, joten menossa ollaan. Tuolla ekalla puolikkaalla jännitin lähdössä Jennyn kanssa, joka muuten on myös street teamissa. Hassua, näin se juoksu tuo ihmisiä yhteen uudelleen ja uudelleen.

Mutta pikakelataan, miten ihmeessä juoksuvihaaja voi päätyä juoksutiimiin ja ns. juoksulähettilääksi? Kyllä, vielä muutama vuosi sitten vihasin juoksua. Olen käynyt jumpissa 25 vuotta, ulkoillut, ratsastanut, pelannut korista ja ylipäätään liikkunut, mutta juoksu oli hirveää. Ylärekisterini oli kunnossa, vedin yleensä kovia treenejä maksimisykkeellä ja peruskunto jäi huonommalle tolalle. Lasten ja pitkien vaunulenkkien myötä alkoi sen kehitys ja kun kuopuksen vauvavuonna mies alkoi tosissaan treenata triathloniin, minä mutisin, että näytän ja juoksen vielä kanssasi. Niin me juoksimme, aatonaattona 2016 ekan lenkin ja innostuin: olen aina vaan juossut liian kovaa! Kun mies pakotti menemään tarpeeksi hiljaa, kilometrejä alkoi kertyä. Tammikuussa, juostuani kolme lenkkejä ilmoitin, että juoksen hänen kanssaan puolikkaan. Siitä se sitten lähti, treenaus kohti toukokuuta. Muutamassa vuodessa lenkkareita on kulunut seitsemän paria ja kilometrejä menee vuodessa helposti tuhat rikki.

Minua motivoi aluksi juoksemisessa se, kuinka saimme tehdä sitä edes kerran viikossa yhdessä. Pitkillä lenkeillä juteltiin ummet ja lammet. Tunnissa oli jo kymppi juostu, jumppaan meno matkoineen vie aina kaksi. Tehokkuus ja ajan säästö olivat avainkysymyksiä kahden pienen lapsen kanssa.

Kaksi vuotta juoksimme aika tehokkaasti yhdessä tai ainakin molemmat juoksimme, nyt kolmannen juoksuvuoteni olen juossut yksin miehen vamman takia. Mutta olen juossut ja into ei ole laantunut. Mennä viuhtonut sitten yksin laulaen viime vuoden. Olen juossut 31 asteen helteessä, olen juossut -17 pakkasessa. Pimeällä ja valoisalla, räntä- ja vesisateessa.

Olen myös kokenut sen, miten juoksu voi tuntua kamalalta. Juoksin silloinkin, kun hemoglobiini oli 90 ja ferritiini 3. Pahaltahan se tuntui. Valitin ylämäessä, etten jaksa, syke ei vain nouse ja kun syke ei nouse, loppuu happi ja veto. En tajunnut mistä se johtuu ja tahkosin tuskaisia kilometrejä. Kun vaiva selvisi ja paraneminen pahasta anemiasta alkoi, huomasin yllättävän pian eron. Sen myötä opin kuuntelemaan kroppaani, kestävyysurheilu naisena, joka syö vielä kasvisruokaa vaatii tarkkuutta, jottei lipsahdeta anemian puolelle.

Olen aikamoinen jästipää, eli vaikka syke ei nouse, anemia vaivaa ja jääpuikkoja sataa silmiin, en halua luovuttaa. Mutta kolmessa vuodessa olen jo tullut järkevämmäksi juoksijaksi, joka kuuntelee kroppaansa, älyää syödä paremmin ja tankata rautaa.

En siis ole HCR-tapahtuman lähettiläänä kertomassa teille oikeaoppisia juoksuohjelmia, vaan innostamassa ihanan lajin pariin, jonka aloittaminen vaatii malttia ja kaveristakaan ei ole haittaa! Tuomassa teille sitä mahtavaa fiilistä, joka lenkin jälkeen tulee ja sitä iloa ja unen parantumista, mikä minulle on tullut kun ulkoilen kelissä kuin kelissä. Hehkuttamassa sitä, kuinka mahtava reitti Helsingissä odottaa toukokuussa ja kuinka hyvät kannustusjoukot ja palatuskassit ovat tapahtumassa olleet. Innostamassa, jos sinäkin haluaisit kokeilla tänä vuonna, matkoja on monen mittaisia! Nyt mennään jo 40. juhlavuotta ja hintaporras vaihtuu 31.1.20, eli vielä tällä viikolla ehtii ilmoittautua puolikkaalle hintaan 59 euroa ja kokonaiselle maratonille hinnalla 78 euroa. Ilmoittauduin itse muuten ekaa kertaa tässä hintaportaalissa, tammikuun vikana päivänä. Ajoimme kotiin Vuokatin lomalta ja mies ihmeissään katseli vieressä, kun naputin neljän lenkin jälkeen puhelimella ilmoittautumista. Maaliin tultiin! Eli vaikka olisi vasta aloittelija, vielä ehtii treenata toukokuuta varten!

Mutta hei, minusta oli tosi ihanaa päästä ns. luvan kanssa fiilistelemään juoksemista. Sitä minä todellakin teen urheilun suhteen, fiilistelen ja nautiskelen. Se on mielestäni tärkeintä! Blogissa on useampia juoksujuttuja ja kisafiistetelyjä männävuosilta, niitä löytyy hakusanalla juoksu. Motivaatiosta, parhaista (talvi)juoksuvaatteista  ja muun muassa viimeisimmästä kisasta.

Kuvat ovat fiiliksiä, joita puhelimeen on tallentunut lenkiltä. Niistä näkee yhden juoksun hyvän puolen: sitä voi tehdä missä vaan aika helposti. Kuvat ovat Tampereelta, Jyväskylästä, Helsingistä, Lapinjärveltä, Kyprokselta sekä Prahasta. Ensimmäinen kuva jonka otin eilen oli huikea – katsokaa mitkä kulmakarvat luontoäiti muovasi minulle. Wau! Ihan harmitti kun ne sulivat heti sisällä!

Kiitos kunniasta ja ihanaa kun pyysitte mukaan Helsinki City Running Dayn tiimi! Löytyykö ruudun takaa tapahtumassa olleita tai tälle keväälle ilmoittautuneita?

Ei ikinä enää! Ei kun…

HCR on takana. Vannoin viime viikolla, etten enää ikinä ilmoittaudu, en kestä sitä jännitystä ja stressiä. Juostessa lupasin itselleni, että päätös pitää, jatkossa en yritä juosta ennätyksiäni! Viimeinen kolmannes juoksusta oli todella vaikea, vaikka maalisuoralla taas jalka lensi. Mutta mitä matkan varrella tapahtui?

Kaikki alkoi noin tuntia ennen lähtöä, kun päätäni alkoi särkeä tosissaan. Ihmettelin tätä, sillä olin nukkunut, syönyt ja juonut, enkä keksinyt mistä päänsärky johtuisi. Lopulta veikkasin sen johtuvan siitä, etten kittaa teetä kisapäivänä enkä kauheasti edellisenäkään ja kofeiininpuute varmaan takoi päässä. Tästä syystä kurvasimme Expoon ennen starttia, jossa kittasin muutaman maistiaisen kofeiinipitoista energiajuomaa. Tuntui, että helpotti heti.

Tästä syystä miehelle tuli vähän kiirus lähtöön ja lupasin hoitaa meidän molempien kamat säilytykseen. Mies starttasi juoksuun ja minä kävelin viemään kamat tavaransäilytykseen. Tässä vaiheessa oli tarkoitus siirtää kassista pari energiageeliä juoksuvyöhön. Vaihdoin kentällä trikoot shortseihin, aurinko alkoi paahtaa tosissaan. Mietin, että onhan kaikki mukana ja hipsin kohti lähtöä.

Lähdössä oli mieletön fiilis, aurinko paistoi, ihmiset olivat iloisen oloisia ja omassa lähtöryhmässäni starttasi porukan vanhin, 81 vuotta syksyllä täyttävä juoksija. Huh! Ennen starttia taputimme hänelle. Mietin, että tämä on tehty jo monta kertaa, ei tarvitse jännittää. Vilkaisin villinä pompottavaa sykettä ja totesin, että jännitän aika kovaa. Sitten mentiin!

Fiilis oli alusta asti vähän epävarma lämmön suhteen. Jo parin kilometrin jälkeen hiki valui ja toivoin vain varjoja, mutta reitillä oli niitä todella vähän tarjolla. En kertaakaan ole juossut vielä tuollaisessa +23 kelissä tänä vuonna, joten se teetti ihan oman pinnistyksensä. Tasaisesti nakutin noin 5.30 kilometrejä tähdäten aikaan 1.58. Olin varma, että pystyn nappaamaan minuutin pois omasta enkasta. Mummoni oli kannustamassa ja heitin hänelle yläfemmat ohi juostessa. Mietin pitkään juostessa, miten heiveröiseltä käden kosketus olikaan tuntunut ja mummoa miettien jolkotin eteenpäin.

Koska keli oli kuuma, mietin että nestettä ja energiaa matkalla tarvitaan. Tajusin ensimmäisen juomapisteen lähestyessä 4 km:n kohdalla, että ne geelit ovat narikassa! Se fiilis, joka tuli oli aika onneton. En oikeasti edes tiedä, kuinka paljon 15 km:n kohdalla otettu geeli on auttanut, mutta aina olen sellaisen ottanut. Aivot ainakin saavat siitä energiaa. Manasin omaa tyhmyyttä ja juoksin seuraavat pari kilsaa vain geeliä miettien. Päätin sitten juoda jokaisella juomapisteellä, joita on yhteensä neljä matkan varrella, josko siitä saisi vähän boostia.

Matka taittui tasaiseen tahtiin ja vauhti pysyi suunnittelemanani. Kymppi tuli täyteen 56 minuutissa ja olin tyytyväinen, ennätysvauhtia mennään! Kympin kohdalla alkoi olla hirveän kuuma ja aloin miettiä, että miksi sitä kiusaa itseään tällaisella, tännehän läkähtyy. Sitten kurvattiinkin vähän alamäkeen ja meno maistui taas. On ihanaa juosta reittiä, jota ei yleensä juokse ja katsella ympärilleen maisemia! Siinä taittuu useampi kilometri vähän omissa ajatuksissa maisemia ihaillen.

Ensimmäisen ”ei tästä tule mitään”-fiiliksen koin 15 kilometrin kohdalla. Arttu Wiskari lauloi korviini, ettei täällä Suomen muotoisen pilven alla saa luovuttaa ja mietin, että ei niin. Siinä kohtaa juostiin sillan yli Lauttasaaresta Ruoholahteen, oli ylämäkeä ja oli vastatuuli. Edessä olevat kuusi kilometriä tuntui yks kaks hyvin pitkältä matkalta ja mietin, että voi geeli, minulla on ikävä geeliä!

17 km:n kohdalla aloin puutua. Cargo Coffeen kulmilla ajattelin, että jos jaksaisin, itkisin, oli niin uupunut olo. Tuli ikävä miestä ja sitä, että hän tsemppaisi vierellä, jaksaisin varmasti. Vauhtini puutui lopussa keskivauhtiin 6.14 ja ennätysaika karkasi hyppysistä. Kun saavuin tunneleiden läpi Oodin kulmille, mietin, ettei 2 kilometriä ole ikinä tuntunut niin pitkältä. Ja sitten taas – yks kaks matkaa oli enää puoli kilometriä jäljellä ja tajusin, että olisin voinut kiihdyttää jo aiemmin. Spurttasin kohti stadionia ja maalia ja juoksin aika lujaa loppumetrit. Kun yritin syksyn puolikkaalla lopussa kiihdyttää, ei vauhti kasvanut yhtään, olin loppu. Nyt pystyin helposti nostamaan vauhtia ja olisin juossut pidempäänkin kovaa. Siinä huomasin, että en ollut oikeasti loppu, voimia oli. Sanoisin, että 17 kilsan kohdalla petti kuumuudessa pää. Henkinen puoli loppui ennen fyysistä.

Juoksin maaliin hymyillen ja tuulettaen, siinä vaiheessa oli ihan sama, että aika oli 2.06, huonoin hetkeen, mutta mitä sitten. Tulin iloisena ja hyvävointisena maaliin, jossa mies odotteli jo. Sain mitalin kaulaan ja menin vaihtamaan miehen kanssa kuulumisia. Hän oli kurvannut maaliin ajassa 1.53, ilman että treenasi koko keväänä rasitusvamman takia. Ihme tyyppi. Toki se on kaukana tavoitteesta, mutta erittäin hyvä aika treeneittä. Jalka oli kestänyt ja kipuili yllättävän vähän juoksun jälkeenkin. Hei jes!

Otimme perinteiset kuvat ja join ihan hirveästi nestettä jo maalialueella, en muista tuollaista janoa kokeneeni. Parin viimeisen kilometrin kohdalla näin useampia tyyppejä ensihoidon avustuksessa, en muista nähneeni aiemmin noin montaa pötköttelijää. Liekö kuuma keli tehnyt sitten tepposet useammalle, aloin olla hyvinkin tyytyväinen siihen, että olin hyvävointisena perillä. Fiilis oli aika katossa, kun aurinko porotti kentälle, mitali oli kaulassa ja jännitys ohi. Me tehtiin se!

Jalatkin tuntuivat hyviltä ja lompsimme Mannerheimintien varteen katsomaan täysmaratonin lähtöä ja kannustamaan tuttuja siellä. Huh, siinä kun oma urakka oli ohi ja toiset lähtivät painamaan, oli helpottunut fiilis. Miettikää niitä, jotka juoksevat tuplamatkan ja lähtivät painamaan maratonia puolikkaan päälle. Halleluja!

Kävimme läpi fiiliksiä reitin varrelta ja sanoin miehelle, että tarvitsen hänet tsempiksi jatkossa, jotta en puudu omiin ajatuksiini! Harmi kun emme voi juosta samaa tahtia, olisi ihanaa kun olisi juoksukaveri. Se on niin henkisestäkin puolesta kiinni mitä jaksaa!

Eilen fiilistelimme vielä onnistunutta päivää Helsingin auringon alla ja juttelimme siitä, ettei sitä fiilistä, joka ensimmäisestä puolikkaasta tuli enää tavoita. Mutta siitä huolimatta se fiilis on huikea, kun kurvaat maaliin. Ei siinä enää niin ajalla ole väliä, urakka on tehty joka tapauksessa ja 21,1 km Helsingin katuja tallattu. Saa olla tyytyväinen, että pääsi juoksemaan, kun alla oli lenssut ja muut. Juttelimme, että tämähän on aikamoinen perinne jo lähteä keväällä juoksemaan HCR ja… Ilmoittauduimme ensi vuodelle early bird-hinnalla. Siis vannoinko, etten enää ikinä mene ja stressaa! Hah, miten tässä nyt näin kävi! HCR, me tulemme siis taas!

Muita viikonloppuna juosseita? Tai oletko ollut muissa juoksukisoissa, tunnistatko fiilikset?

Epämukavuusalueelle ja sen yli!

Kirjoitan tätä vähän stressissä. Tai jännityksessä. Olen hirvittävän kova jännittämään asioita, jotka eivät ole kontrollissani. Eli ovat minulle vieraita tai ovat asioita, joista ei vain pysty etukäteen sanomaan, miten tulevat menemään. Samalla kun olen vähän perfektionisti, en pitkiin aikoihin tehnyt asioita, joista en voinut etukäteen tietää, onnistunko niissä. Harmittaa vieläkin, kun en yläasteella suostunut juoksemaan kilpaa 100 metrin matkaa. Liikunnanopettaja käveli perässäni pitkin käytäviä ja suostutteli, olin ollut tunneilla ikäryhmäni nopein, mutta en suostunut. Entä jos olisinkin vaikka viimeinen ja koko koulu olisi katselemassa kisoja? En kestäisi epäonnistumista. En sitten mennyt. Harmittaa vieläkin, kun jätin kokematta sen juoksufiiliksen, enkä ikinä tiedä, miten se olisi mennyt.

Olenkin siis pitkään pyrkinyt ennemminkin tekemään niitä asioita, jotka tuntuvat jännittäviltä, pelottavilta tai muuten vaan kreiseiltä. Matkaopashommassa retken vetäminen ja koko päivän puhuminen vieraalle joukolle tuntui aluksi ihan absurdilta hommalta, mutta pian huomasin nauttivani siitä hirveästi. Puhuminen olikin ihan mahtavaa. Hampaat irvessä olen pakottanut itseni sukeltamaan, ajamaan moottoripyöräkortin tai tunkemaan itseni pelottavaan gondoliin, sillä tiedän, että kun sen pahimman pelon yli pääsee ja saa ne kokemukset ja oppii, se fiilis on jotain mieletöntä. Olen ensimmäisenä tunkemassa paikkoihin ja kokemassa asioita, oli se sitten turkkilainen vaahtopesu tai mikä. Tajusin, että meillä on yksi elämä aikaa kokea edes pieni osa niistä mielettömistä jutuista, mitä maa päällään kantaa. Siihen mahtuu kyllä epäonnistumisiakin, siihen mahtuu pelkoja ja ties mitä, mutta antaa mennä vaan. Aina ei toimi, veikkaan että Särkänniemen Boom voi nyt ylittää meikäläsen pelkokertoimen.

Kun tässä taas jännitän hulluna huomista, eli sitä puolimaratonia nimeltään HCR yritän perustella itselleni mikä tässä jännittää. No monikin asia. Huonosti mennyt kevät harjoituksia ajatellen, yks kaks tullut lämpöisempi keli, kuukaudenkierrosta johtuva kipeä vatsa jajaja… Jännittää, miten ne vaikuttavat menooni. Ja sitten taas. Ainoa tuomari koko hommalle olen minä itse. Kukaan muu ei moiti, vaikka jäisi kesken, vaikka olisi mikä tahansa aika. Minä olen se itseni tuomitsija. Aloin jo miettiä, miksi ihmeessä tungen itseni kisoihin, sillä tämä viikko ennen kisaa ei ole kiva. Desinfioin käsiä, jännitän, olen takakireä jännityksestä, pelkään sairastumista ja ties mitä. Yhden hupireissun takia! Onnistumisen tahto on niin kova. Piti ihan istua miettimään, mikä on saanut minut taas kokemaan tämän jännitysviikon. Sitten muistin. Se fiilis siellä kisassa. Se olo jälkikäteen. Ne jälkipuinnit. Niiden takia se kannattaa juosta.

Mutta miten se menee, sitä ei tiedä kukaan etukäteen. Eikä sitä kannata edes miettiä. Nyt tuuppaan itseni jälleen kerran epämukavuusalueelle, tutisen lähdössä kuin haavanlehti (tärisen aina kun jännitän) ja sitten juoksen. Ja nautin. Ja katselen maisemia. Kelikin osuu aika passelisti kohdalleen.


mekko LINDEX/ housut KATRI NISKANEN/ takki ONLY/ kengät ZARA (second hand)/ rannekoru BY PIA’S/ korvikset H&M/ panta VALKAMA

Vannoin, etten enää tämän jälkeen juokse kuin huvikseni. Olenkohan sanonut tämän joka kerta? Kohti ääretöntä ja sen yli nyt vaan, pitäkää peukkuja! Siteerasin tässä reippaana Disneyta ja sitä muuten löytyy soittolistastani matkalla, mies totesi biisivalintojani kuunnellessaan, että hänellä menisi lenkkarit solmuun niistä. Sanoin, että ehkä jollain vielä menee, minullahan on paha tapa laulaa ääneen mitä enemmän alkaa väsyttää. Siinäpähän sitten joku miettii miksi juoksen Sadun alkkareista huutaen, mutta se on vain Arttu Wiskarin biisi.

Pakotatko sinä itseäsi epämukavuusalueille joissain asioissa? Mietin välillä, olisiko parempi vain tyytyä vähempään kuin aina mennä kohti seuraavaa haastetta? Hyvää juoksua teille ketkä lähdette tänään juoksemaan ja muille ihanaa ja aurinkoista viikonloppua!