HCR on takana. Vannoin viime viikolla, etten enää ikinä ilmoittaudu, en kestä sitä jännitystä ja stressiä. Juostessa lupasin itselleni, että päätös pitää, jatkossa en yritä juosta ennätyksiäni! Viimeinen kolmannes juoksusta oli todella vaikea, vaikka maalisuoralla taas jalka lensi. Mutta mitä matkan varrella tapahtui?
Kaikki alkoi noin tuntia ennen lähtöä, kun päätäni alkoi särkeä tosissaan. Ihmettelin tätä, sillä olin nukkunut, syönyt ja juonut, enkä keksinyt mistä päänsärky johtuisi. Lopulta veikkasin sen johtuvan siitä, etten kittaa teetä kisapäivänä enkä kauheasti edellisenäkään ja kofeiininpuute varmaan takoi päässä. Tästä syystä kurvasimme Expoon ennen starttia, jossa kittasin muutaman maistiaisen kofeiinipitoista energiajuomaa. Tuntui, että helpotti heti.
Tästä syystä miehelle tuli vähän kiirus lähtöön ja lupasin hoitaa meidän molempien kamat säilytykseen. Mies starttasi juoksuun ja minä kävelin viemään kamat tavaransäilytykseen. Tässä vaiheessa oli tarkoitus siirtää kassista pari energiageeliä juoksuvyöhön. Vaihdoin kentällä trikoot shortseihin, aurinko alkoi paahtaa tosissaan. Mietin, että onhan kaikki mukana ja hipsin kohti lähtöä.
Lähdössä oli mieletön fiilis, aurinko paistoi, ihmiset olivat iloisen oloisia ja omassa lähtöryhmässäni starttasi porukan vanhin, 81 vuotta syksyllä täyttävä juoksija. Huh! Ennen starttia taputimme hänelle. Mietin, että tämä on tehty jo monta kertaa, ei tarvitse jännittää. Vilkaisin villinä pompottavaa sykettä ja totesin, että jännitän aika kovaa. Sitten mentiin!
Fiilis oli alusta asti vähän epävarma lämmön suhteen. Jo parin kilometrin jälkeen hiki valui ja toivoin vain varjoja, mutta reitillä oli niitä todella vähän tarjolla. En kertaakaan ole juossut vielä tuollaisessa +23 kelissä tänä vuonna, joten se teetti ihan oman pinnistyksensä. Tasaisesti nakutin noin 5.30 kilometrejä tähdäten aikaan 1.58. Olin varma, että pystyn nappaamaan minuutin pois omasta enkasta. Mummoni oli kannustamassa ja heitin hänelle yläfemmat ohi juostessa. Mietin pitkään juostessa, miten heiveröiseltä käden kosketus olikaan tuntunut ja mummoa miettien jolkotin eteenpäin.
Koska keli oli kuuma, mietin että nestettä ja energiaa matkalla tarvitaan. Tajusin ensimmäisen juomapisteen lähestyessä 4 km:n kohdalla, että ne geelit ovat narikassa! Se fiilis, joka tuli oli aika onneton. En oikeasti edes tiedä, kuinka paljon 15 km:n kohdalla otettu geeli on auttanut, mutta aina olen sellaisen ottanut. Aivot ainakin saavat siitä energiaa. Manasin omaa tyhmyyttä ja juoksin seuraavat pari kilsaa vain geeliä miettien. Päätin sitten juoda jokaisella juomapisteellä, joita on yhteensä neljä matkan varrella, josko siitä saisi vähän boostia.
Matka taittui tasaiseen tahtiin ja vauhti pysyi suunnittelemanani. Kymppi tuli täyteen 56 minuutissa ja olin tyytyväinen, ennätysvauhtia mennään! Kympin kohdalla alkoi olla hirveän kuuma ja aloin miettiä, että miksi sitä kiusaa itseään tällaisella, tännehän läkähtyy. Sitten kurvattiinkin vähän alamäkeen ja meno maistui taas. On ihanaa juosta reittiä, jota ei yleensä juokse ja katsella ympärilleen maisemia! Siinä taittuu useampi kilometri vähän omissa ajatuksissa maisemia ihaillen.
Ensimmäisen ”ei tästä tule mitään”-fiiliksen koin 15 kilometrin kohdalla. Arttu Wiskari lauloi korviini, ettei täällä Suomen muotoisen pilven alla saa luovuttaa ja mietin, että ei niin. Siinä kohtaa juostiin sillan yli Lauttasaaresta Ruoholahteen, oli ylämäkeä ja oli vastatuuli. Edessä olevat kuusi kilometriä tuntui yks kaks hyvin pitkältä matkalta ja mietin, että voi geeli, minulla on ikävä geeliä!
17 km:n kohdalla aloin puutua. Cargo Coffeen kulmilla ajattelin, että jos jaksaisin, itkisin, oli niin uupunut olo. Tuli ikävä miestä ja sitä, että hän tsemppaisi vierellä, jaksaisin varmasti. Vauhtini puutui lopussa keskivauhtiin 6.14 ja ennätysaika karkasi hyppysistä. Kun saavuin tunneleiden läpi Oodin kulmille, mietin, ettei 2 kilometriä ole ikinä tuntunut niin pitkältä. Ja sitten taas – yks kaks matkaa oli enää puoli kilometriä jäljellä ja tajusin, että olisin voinut kiihdyttää jo aiemmin. Spurttasin kohti stadionia ja maalia ja juoksin aika lujaa loppumetrit. Kun yritin syksyn puolikkaalla lopussa kiihdyttää, ei vauhti kasvanut yhtään, olin loppu. Nyt pystyin helposti nostamaan vauhtia ja olisin juossut pidempäänkin kovaa. Siinä huomasin, että en ollut oikeasti loppu, voimia oli. Sanoisin, että 17 kilsan kohdalla petti kuumuudessa pää. Henkinen puoli loppui ennen fyysistä.
Juoksin maaliin hymyillen ja tuulettaen, siinä vaiheessa oli ihan sama, että aika oli 2.06, huonoin hetkeen, mutta mitä sitten. Tulin iloisena ja hyvävointisena maaliin, jossa mies odotteli jo. Sain mitalin kaulaan ja menin vaihtamaan miehen kanssa kuulumisia. Hän oli kurvannut maaliin ajassa 1.53, ilman että treenasi koko keväänä rasitusvamman takia. Ihme tyyppi. Toki se on kaukana tavoitteesta, mutta erittäin hyvä aika treeneittä. Jalka oli kestänyt ja kipuili yllättävän vähän juoksun jälkeenkin. Hei jes!
Otimme perinteiset kuvat ja join ihan hirveästi nestettä jo maalialueella, en muista tuollaista janoa kokeneeni. Parin viimeisen kilometrin kohdalla näin useampia tyyppejä ensihoidon avustuksessa, en muista nähneeni aiemmin noin montaa pötköttelijää. Liekö kuuma keli tehnyt sitten tepposet useammalle, aloin olla hyvinkin tyytyväinen siihen, että olin hyvävointisena perillä. Fiilis oli aika katossa, kun aurinko porotti kentälle, mitali oli kaulassa ja jännitys ohi. Me tehtiin se!
Jalatkin tuntuivat hyviltä ja lompsimme Mannerheimintien varteen katsomaan täysmaratonin lähtöä ja kannustamaan tuttuja siellä. Huh, siinä kun oma urakka oli ohi ja toiset lähtivät painamaan, oli helpottunut fiilis. Miettikää niitä, jotka juoksevat tuplamatkan ja lähtivät painamaan maratonia puolikkaan päälle. Halleluja!
Kävimme läpi fiiliksiä reitin varrelta ja sanoin miehelle, että tarvitsen hänet tsempiksi jatkossa, jotta en puudu omiin ajatuksiini! Harmi kun emme voi juosta samaa tahtia, olisi ihanaa kun olisi juoksukaveri. Se on niin henkisestäkin puolesta kiinni mitä jaksaa!
Eilen fiilistelimme vielä onnistunutta päivää Helsingin auringon alla ja juttelimme siitä, ettei sitä fiilistä, joka ensimmäisestä puolikkaasta tuli enää tavoita. Mutta siitä huolimatta se fiilis on huikea, kun kurvaat maaliin. Ei siinä enää niin ajalla ole väliä, urakka on tehty joka tapauksessa ja 21,1 km Helsingin katuja tallattu. Saa olla tyytyväinen, että pääsi juoksemaan, kun alla oli lenssut ja muut. Juttelimme, että tämähän on aikamoinen perinne jo lähteä keväällä juoksemaan HCR ja… Ilmoittauduimme ensi vuodelle early bird-hinnalla. Siis vannoinko, etten enää ikinä mene ja stressaa! Hah, miten tässä nyt näin kävi! HCR, me tulemme siis taas!
Muita viikonloppuna juosseita? Tai oletko ollut muissa juoksukisoissa, tunnistatko fiilikset?
