Miksi lähdin puolimaratonille ja miksi se jäi kesken?

Terveisiä ihanan aurinkoisesta Helsingistä, jossa juostiin kuuman asfaltin hohkatessa lauantaina! Minä olin odottanut tapahtumaa toden teolla ja treenannut siihen läpi kevään. Harvoin juoksi lenkkiä ilman, että mielessä olisi käväissyt toukokuisena lauantaina odottava puolimaraton. Toivon, että pääsisin ajassa alle kahden tunnin, edes sekuntin alle! Sitä silmällä pitäen kipittelin menemään. Ostin uudet ihanat kompressiosukat kisaa varten ja ajoin sisään uusia lenkkareita.

Sitten kahta viikkoa ennen tuli hirveistä hirvein vatsatauti kestäen kahdeksan päivää. Haaveeni kisasta alkoivat hiipua, kun tajusin miten heikkoon kuntoon menen. Yllättäen sainkin voimani heti takaisin, kun ruoka alkoi pysyä sisällä ja oli vielä viikko aikaa – pääsisinkö sittenkin matkaan?

Vatsataudin sivulöydös verikokeista oli sitten huono hemoglobiini ja sen lisäksi täysin tyhjät rautavarastot. Tämä löydös oli aikamoinen onni onnettomuudessa, että osaan lähteä hommaa korjaamaan, mutta sen myötä tuli kielto liian koviin suorituksiin. Matalat sykkeet ja lyhyet lenkit ok, mutta lääkäri kielsi juoksemasta puolikasta. Ja tajusin, että tuo anemia vaikuttaa kyllä jo suorituskykyynkin.

Helsinki City run on tapahtumana aivan huikea. Se on tehty isollaan ja juoksijoita on valtava määrä, sinne on kivaa lähteä yhdessä miehen kanssa. Olimme sopineet menevämme ystävien kanssa syömään kisan jälkeen ja harmitti kaikki siihen liittyvä kivan odotuksen puuttuminen. Kunnes sain pöhkön idean: starttaan, mutten juokse koko matkaa! Näin saan fiilistellä tapahtumaa, juosta paita päällä ja halata miestä maalissa. Rahoja ei saanut kuitenkaan takaisin.

Niin me lähdimme lauantaiaamuna kohti Helsinkiä ja suuntasimme mummolle, joka oli hakenut kisakamppeemme. Häneltä oli kysytty onko hän se juoksija, kovasti mummoa nauratti ajatus. Hän on siis yli 90-vuotias ja ihan virkeä, muttei ehkä nyt juoksukunnossa enää. Mummolta hölköttelimme lähtöpaikoille ja meinasi tulla jo hoppu, eikä mies ehtinyt odottaa vessajonoa. Toivotin onnea matkaan ja hän starttasi toisessa lähdössä.

Minun lähtöni oli 10 minuuttia myöhemmin ja voi mikä fiilis oli juosta! Mummo oli kahden kilometrin kohdalla vilkuttamassa, reitti oli ihan huikean kaunis saaresta toiseen siltoja pitkin ja juoksin mielestäni kivan tasoisessa ryhmässä, oli helppo pitää yllä kutosen vauhtia. Jarrutin välillä laskeakseni sykkeitä ja taas mentiin. Olin ajatellut juosta noin 10 kilometriä ja sen saavutin tunnissa, yhdentoista kilometrin kohdalla sitten pysähdyin.

Ohjeena oli ollut, että jos keskeyttää, se tulee ilmoittaa. Ilmoitin siis huoltopisteelle että en jatka, jolloin he sanoivat, ettei sitä tarvitse mihinkään ilmoittaa. Lisäksi keskeyttäneille oli lupailtu ohjeissa jotain kyytejä, muttei mitään sellaista ollut. Meni aikansa, että löysin Lauttasaaren metroaseman ja sohlasin itseni metrolla keskustaan takaisin ja sanon, ettei keskeyttäminen ole kovin helppoa! Mies oli ennen minua perillä tehden oman uuden ennätysaikansa 1.43.

Metrossa numerolappu rinnassa seistessä itketti. Olo oli niin hyvä, että tuntui todella tyhmältä pysähtyä. Toisaalta tiesin, ettei tämä ole sen arvoista, että riskeeraisin terveyttäni ja kisoja tulee. Pettymystä nieleskellen menin maalilalueelle ja fiilis nousi heti. Proteiinirahkaa nurmikolla syödessä alkoi tuntua siltä, kuin olisin juossut koko matkan ja olin taas ihan fiiliksissä. Jatkoimme suihkuun ja kavereiden kanssa syömään nauttien upeasta kelistä sekä miehen hienon juoksun nostattamista fiiliksistä.

Sen verran jäi sitten kalvamaan tämä juttu, että ilmoittauduimme eilen early bird-hintaan ensi kevään kisaan. Kyllä ne raudat vuodessa saadaan nousemaan ja sitten juostaan kovaa, voi kun reitti olisi sama, oli niin hieno!

Kuka oli juoksemassa lauantaina? Oletko itse jättänyt kisaa joskus kesken?

Juoksuvihaaja Helsinki City Runilla – miten kävi, mitkä fiilikset?

Mahassa on perhosia. Tärisen puoliksi tuulen takia, puoliksi sen takia, että jännittää niin hirveästi. Yritän selittää itselleni, miksi jännitän. Tuntematon jännittää, en tiedä miltä seuraavat 21,1 kilometriä tulevat tuntumaan. En ole koskaan juossut 15 kilometriä pidempää matkaa. Kramppaanko? Meneekö maha sekaisin? Pyörryn? Saan rakkoja? Kävelen? En saa tulosta? Hermostuttaa pystynkö ja samalla tiedän, että pystyn. Minä en anna periksi, mutta ison krempan edessä on ehkä pakko taipua. Hyppy tuntemattomaan sekä oikein isolla kädellä omalle epämukavuusalueelle on edessä. Törmään juuri ennen lähtö Vastaisku ankeudelle Jennyyn, joka on yhtä iloinen ja lämminhenkinen kuin bloginsakin. Auttaa jutella jonkun kanssa ennen lähtöä, jännitämme yhdessä. Sitten mennään, lähtölaukaus pamahtaa, Daruden Sandstorm jumputtaa ja tuhannet tossut alkavat rullata. Nyt mennään!

helsinkicityrun1

Miten tähän on päädytty? Miksi ihmeessä lähdin puolimaratonia juoksemaan? Sitä mietin välillä itsekin kevään mittaan. Kaikki sai alkunsa siitä, kun mies alkoi treenata juoksua syksyllä. Minä kävin normaalisti jumpissa ja katselin miten hän intoili, meille tuli erinäisiä juoksuvälineitä trikoista pipoon ja lenkkareista juoksukelloon. Erään kerran uhosin hänelle, että jouluna kun tytöt voivat olla mummilassa, minä lähden kanssasi juoksemaan. Olen _aina_ inhonnut juoksemista, se on tylsää, liian tasaista toimintaa, puuduttavaa, ahdistavaa, raskasta ja mitä lie. Sen sijaan olen juossut ahkerasti aina intervallitunneilla ja kävellyt paljon, joten kiinnosti, mihin kuntoni riittää juoksussa.

Jouluna sitten juostiin. Ei muuten huvittanut, mutta mitäs menin uhoamaan. Onneksi mies suostui juoksemaan tahtiini, mikä tietenkin oli hänelle aika hidasta. Ensimmäinen kunnon juoksulenkkini ikinä, mittaa tuli reilut 8 kilometriä. Koska olin vasta aloittanut puoli vuotta sitten urheilun taas raskauden urheilukiellon jälkeen, olin siihen tyytyväinen. Pari lenkkiä lisää ja minä tokaisin ”lähden kanssasi sinne Helsinki City Runiin, kyllä minä nyt 21 kilometriäkin juoksen”. Itseluottamus oli kohdillaan hetkellisesti.

667434_256435354_XLarge
Viimeinen puoli kilometriä menossa, tuuletin kannustusjoukoille, kuvaajasta en tiennyt. Kuva: marathonfoto

hcr+finisher
kuva: marathonfoto

Niin. Siis 4 kuukautta aikaa ja pääasiassa tykkäsin edelleenkin käydä jumpissa. Miehen kanssa juoksimme aina Jyväskylän reissuilla, kun pääsimme kaksin lenkille. Minä purnasin lumessa sutimista ja mutisin, miksi ihmeessä juoksen. Mies sanoi, ettei ole pakko juosta, saa lopettaa. Enkä lopeta nyt mennään ärisin ja vedin hampaat irvessä. Juoksu ei todellakaan tuntunut hyvältä.

Joskus huhtikuun alussa, kun pääsi juoksemaan trikoissa, lumettomalla tiellä, aloin löytää juoksun ilon. Se oli niin paljon kevyempää yks kaks! Huhtikuussa juoksin enemmän ja kävin jopa yksin juoksemassa, mitä en olisi uskonut tekeväni. Mies hommasi minulle tori.fista juoksukellon ja tarkkailin sen avulla vauhtiani. Teimme välillä pidempiä 14-15 kilometrin lenkkejä ja aloin uskoa mahdollisuuksiini juosta 21 kilometriä.

Viikko ennen maratonia oli vaikea. Viimeinen pitkä lenkki ei kulkenut. Tuntui siltä, että olen haukannut liian ison palan. Panikoin kaikesta. Päätin etten lähde. Yö ennen puolikasta oli karmea, kuopus ei suostunut nukkumaan ja yö jäi aivan liian lyhyeksi.

Mutta koska minulla ei ole tapana antaa periksi, Helsinkiin lähdettiin. Jännitin junassa hirveästi. Ajattelin alunperin, etten kerro kenellekään tavoitteestani, jotta ei tarvitse sitten kertoa sitäkään, etten siihen kyennyt. Mutta enhän minä voinut olla kertomatta kaikille, että meinaan mennä puolikkaalle, oli se niin jännää.

Miehen startti oli tuntia ennen omaani, eli siellä minä sitten tärisin ja tutisin yksinäni ja mietin, paljonko uskallan vielä juoda vettä. Kunnes oli minun aika startata. Tossu lähti kulkemaan kohti tuntematonta, kohti ensimmäistä puolimaratonia ja ihan vierasta reittiä.

Siinä kilometrien aikana ehti kuulkaa miettiä yhtä sun toista. Viiden kilometrin kohdalla mietin, että mahtavaa, yksi neljäsosa takana jo! Katselin Ruoholahden maisemia ja hymyilin, kun aurinko paahtoi selkään. Kuuden kilometrin kohdalla edessä oleva alkoi kävellä ja mietin, että onneksi oma tossu on vielä hyvin kevyt.

667434_256474806_XLarge
kuva: marathonfoto

hcr+polar

Seitsemän kilometrin kohdalla aloin miettiä mummoani, tuota yli 90-vuotiasta sisukasta naista. Mietin mitä hänkin on käynyt läpi ja päätin, että kyllä minä yhden juoksun hoidan. Päädyin ajatuksissani siihen, että jos sain kaksi lasta maailmaan, kyllä minä tästäkin selviän. Mietin Mauno Koivistoa, hän oli koko lapsuuteni presidentti ja tuntui, että hän on edelleen mielessäni se ainoa oikea presidentti. Sanoin miehelle lähtiessä, että tämä juoksu on Maunolle (katseli vähän kummissaan). Mietin myös, että onneksi kukaan ei näe pääni sisälle, niin ihme ajatuksia siellä risteili.

Kahdeksan kilometrin kohdalla tsemppaamassa olivat rakkaat ystävät ja kysyin heiltä miehestä – maalissa on jo, kuulemma. Sain voimaa niin ystävistäni, kuin siitä, että juoksin kohti maalissa odottavaa miestä. Olin ylpeä, että hän oli päässyt loppuun, kyllä minäkin. Minä päätin, etten tuota hänelle pettymystä ja odotin, että päästään halaamaan, enää 13 kilometriä erotti meitä.

8,5 kilometrin kohdalla olivat yllärinä kannustamassa mummoni, jota olin juuri miettinyt sekä veljeni ja kälyni. Tuli niin lämmin olo, että seuraavan kilometrin hymyilin juostessani. Kympin kohdalla otin huikan urheilujuomaa ja lähdin kirimään ylämäkeen, missä osa ihmisistä käveli. Minun taktiikka on aina, mitä pahemmalta tuntuu, sitä kovempaa mennään, ylämäet siis kovaa niin ovat äkkiä ohi. Heh.

hcr+maali

13 kilometrin kohdalla ihmettelin maisemia ja mietin, että biisilista soittaa ihan vääriä biisejä. Piti kaivaa luuri juoksuvyöstä esiin ja laittaa oikeat biisit paikalleen, vaikken lopettanut juoksemista niin hidastuihan vauhti hetkeksi. Pikku Huopalahden läpi oli jännää juosta, kun maisemat olivat ihan vieraita. Yksi HCR:n työntekijä söi sämpylää ja teki mieli sanoa, että anna haukku.

15 kilometrin kohdalla katselin maassa olevia energiageelipusseja ja muistin, että minullakin on tuollainen vyössä mukana!  Tässä kohtaa ahdisti, reitti tuntui menevän ”väärään” suuntaan, kohti Tamperetta ja maali tuntui jäävän vain kauemmas. Nyt mentiin yli oman pisimmän lenkkini. Päässä takoi miehen lause ”sen kuuluukin tuntua vähän pahalta”.

16 kilometrin kohdalla lauloin ääneen itsekseni Apulantaa. Kiskoin sitä hirveän makuista energiageeliä ja lauloin lisää. Ohitin yhden naisen, joka kääntyi katsomaan, varmaan kuunteli laulamistani. Olin valinnut soittolistalle mm. biisejä, jotka soivat tyttöjen syntymähetkellä, biisejä, joista saisin varmasti voimaa.

18 kilometrin kohdalla tiesin, että pääsen maaliin. Luureista pamahti korviin kaverin maratonsoittolistalta napattu ”Don’t stop believin'”. I won’t. Mihinkään ei vielä sattunut, joten tiesin, että vaikka konttaan lopun, nyt olen jo lähellä. Ohitin kaksi miestä, jotka haaveilivat kylmästä kaljasta. Juuri ohittaessani heidät he alkoivat kävellä ja minä hihkuin, pojat pojat, nyt juoskaa, saatte sen kaljan nopeammin. No perkele, sanoivat ja alkoivat juosta uudelleen. Olin itsekin ihan häkeltynyt, minäkö tsemppaan täällä muita eteenpäin? Menin aivan uskomattomassa flowssa siinä vaiheessa ja tiedättekö, kaikkein eniten odotin sitä, että näen miehen ja hän näkee, että tein sen. Hän oli luvannut tulla loppuun kannustamaan, joten mutkittelin vikoja kilometrejä kuikuillen, onko hän tuon kulman takana. Unohdin täysin väsymykseni, kun odotin vain tuttuja kasvoja ja ääntä.

20 kilometrin kohdalla tajusin, että minulla on voimia vielä hyvinkin jäljellä ja lähdin pinkomaan. Ohitin aika monta ihmistä vikalla kilometrillä ja juoksin ihan täysillä. Biisilista alkoi soittaa Bonnie Tyleria ja minä lauloin mennessäni I NEED A HERO! Viimeisen sillan kupeessa mieskin oli huutamassa tsemppiä rakkaiden ystävien kanssa ja minä kiihdytin ohi huutaen, että himmasin liikaa, matka loppuu kesken!

21,1 kilometrin kohdalla ryntäsin maaliviivan yli, aikanani 2h 21 minuuttia. Kaukana kärjestä, mutta en kävellyt, juoksin koko ajan ja juoksin koko ajan hyvillä mielin. Ei tehnyt mieli lopettaa.

helsinkicityrun2

Maalissa oli kyllä aikamoinen voittajafiilis. Harmitti, ettei mies päässyt enää takaisin maalialueelle, joten kävin yksin kuvissa ja puhisin hetken, kunnes poistuin hänen luokse. Maalialueella oli kaikkea banaanista suolakurkkuun ja jätskiin tarjolla ja minä nieleskelin ällötystä niiden ohi kävellessä. Olin kai sitten kuitenkin aika lopussa, sillä maha kielsi laittamasta mitään sinne. Kun suihkun jälkeen lähdimme ystävien kanssa syömään, muut tilasivat pizzaa ja minä närpin salaattiani. Ei ilmeisesti hirveän harvinainen vaiva, että pakki tekee stopin, mutta olipa outo fiilis. Olin luullut syöväni mitä vaan, eikä mitään mennyt alas.

Maaliin siis päästiin. En vielä puoli vuotta sitten, keskellä vauvavuoden väsymystä olisi uskonut, että menen ja juoksen puolimaratonin. Vammoja ei ollut, ainoastaan sykevyö oli hinkannut verinaarmun. Ei rakkoja tai muita kipuja. Ei kramppeja. Hetkellisesti oli tyhjäkin olo, nyt se on tehty, enkä enää ikinä koe sitä fiilistä uudelleen, millaista se on ensimmäisellä kerralla. Vähän niin kuin bucket list, yksi asia ruksittu (ei sillä että minulla mitään listaa olisi, mutta sellaista mietin). Kun katselin tuloksia, yritti kovasti mieleen hiipiä ajatus, että olinpas hidas, mutta poljin sitä piiloon – tällä treeni- ja unimäärällä oli voitto, että tahkosin koko matkan läpi!

Oli kivaa, kun kevään ajan oli jokin tavoite. Toisaalta se oli stressaavaakin. Lasten ollessa räkäisiä pelkäsin, että se tarttuu ja kiskoin sinkkiä ja muita vitamiineja. Piriformis-lihas meni jumiin 1,5 viikkoa ennen starttia, kipitin pari kertaa hierojalle ja saimme sen auki, ei vaivannut millään tapaa maratonilla eikä jälkeen. Tavoitteen ansiosta treenini monipuolistuivat ja sen sijaan, että olisin vetänyt kolme bodyattackia viikossa, juoksin, kävin kahvakuulassa, kerran viikossa joogassa ja tämä tuntui kropassa, oli paljon järkevämpää tehdä monipuolista treeniä.

En olisi ikinä pystynyt tähän yksin (enkä edes saanut moista päähäni), vaan mieheni jaksoi kuunnella nurinoitani lenkillä, jakoi superfood innostusta ja yhdessä etsimme kalenterista tilaa lenkeille, juoksin kerran jopa suoraan kampaajalta kotiin. Hän uskoi minuun koko ajan, jonka myötä minäkin aloin uskoa. Yhdessä tankkasimme viime perjantaina pastaa ja lauantaina magnesiumia. Jätimme iltariennot pitkälti väliin, jotta suoritukset eivät häiriintyisi. Teimme biisilistat ja jaoimme mielipiteitä hyvistä juoksubiiseistä (olimme näistä aivan eri mieltä, mies meni rytinämusilla aikaan 1h 46 minuuttia, minä popittelin leppoisimmilla musilla ja vahvoilla naislaulajilla). Minun väliajat eivät jostain syystä tulleet juostessani nettiin näkyviin, joten niin isovanhemmat kuin mies alkoivat luulla, että kesken jäi. Sunnuntaina kuulin, että veljeni oli sanonut ”Katjan luonteella ei kyllä jää kesken, jos ei nilkka ei muljahtanut tai jotain vastaavaa”. Tuli niin hyvä mieli, kyllä ne tuntevat minut. Pikkuveli uskoi enemmän häikkään ajanotossa kuin isosiskon luovuttamiseen.

Fiilis lauantai-iltana oli kyllä aika katossa. Olin ylittänyt itseni, mies oli päässyt hienosti maaliin. Ehkä parasta oli, että sen sai jakaa sen tärkeimpänsä kanssa ja meillä oli yhteinen projekti, mihin tähdätä. Olin yhtä aikaa helpottunut, että se oli ohi, mutta samalla vähän haikea. Niin haikea, että vielä sunnuntaina ilmoittauduin uudelle puolimaratonille.

Tästä maratonpostauksestakin tuli kirjaimellisesti oikea maratonpostaus ja voisin kirjoittaa vielä toisen mokoman, yritin parhaani mukaan tiivistää, toivottavasti jaksoitte lukea!

Minä kiitän sinua säiden herra, että annoit niin optimaalisen juoksukelin meille kaikille tuhansille kipittelijöille. Kiitän sinua Jenny, kun jaoit alkujännityksen. Minä kiitän HCR-tapahtuman järjestäjiä, tapahtuma oli hyvin järjestetty ja selkeä, reitti todella mukava. Minä kiitän kannustusjoukkoja, teistä sai paljon voimaa. Niistä vieraista pikkulapsistakin, jotka heittelivät yläfemmoja, hymy naamassa oli helpompi juosta. Minä kiitän mummia ja ukkia, jotka monta kertaa katsoivat tyttöjä, jotta vanhemmat pystyivät juoksemaan.

Eniten minä kuitenkin kiitän sinua, rakkaimpani, että jaksat tsempata minua aina vaan ja uskot minuun. Jo 16 vuoden ajan olet saanut minut ylittämään itseni, oli kyse sukeltamisesta, juoksemisesta, moottoripyöräilystä tai maailman korkeimmasta vuoristoradasta. Kiitos että olet siinä. <3

Takki on vähän tyhjä, jäi jotenkin niin haikea fiilis. Kyllä itseään pitää välillä puskea epämukavuusalueille, siitä saa aikamoisen voimaantumisen. Onko ruudun takana muita, ketkä pinkoivat menemään lauantaina tai ovat juosseet puolimaratonin? Jakakaa fiiliksiä!

Aurinkoa tiistaihin!

*kuvat miehestä ja minusta otti ystävämme kännykälläni, taas iso käsi Honor 8-luurin kamera!