Budjettimatkailua Helsingissä

Aurinkoista tiistaita! Viime perjantaina oli hääpäivämme ja sen juhlinta oli mietitty jo hyvissä ajoin etukäteen – tarkoituksena oli mennä Apulannan stadionkeikalle veljeni ja kälyni kanssa. Sen vuoksi varasin jostain supertarjouksesta hotellin keväällä, se oli lähes puoleen hintaan normaalihinnasta. Tiedätte miten tuolle Apulannan keikalle kävi ja hotelli oli tarjoushinnalla vailla peruutusoikeutta, joten päätimme sitten lähteä vain Helsinkiin viettämään kahdenkeskistä aikaa. Ja se olikin muuten kummallista! Emme ole käyneet kaksin Helsingissä ”vain olemassa” 13 vuoteen! Aina Helsinkin on tarkoittanut sukulointia, työreissuja tai jotain keikkareissua. Olipa hassua olla ilman ohjelmaa siellä. Ja ihanan rentoa!

Scancic Simonkenttä

Yöpaikkamme oli siis Simonkentän Scandic ja täytyy antaa sille kehut. Sijanti tietysti on aivan loistava, hotelli hyvin siisti ja hiljainen. Aamiainen oli aivan mahtava ja henkilökunta ystävällistä. Alakerrasta löytyi 24h kuntosali sekä saunat. Menimme sunnuntaina aamusaunaan ja olin ainoa naisten puolella saunonut. Superior-huoneeseen kuului kylpytakit ja huoneesta pääsi kylpytakissa hetkessä hurauttamaan alas saunomaan. Ehdottoman suositeltava yöpymispaikka mielestäni! Hotellihuoneen ikkuna oli Kampintorille ja oli kivaa olla huoneessa katsomassa ihmisvilinää alhaalla. Mihinkään ei ollut kiire. Lounas haettiin S-marketin salaattibuffasta ja syötiin sängyssä! Kattoterassi oli myös näkemisen arvoinen paikka ja henkilökunta siellä aivan ihanan ystävällistä.

Allas Sea pool ja Sushi bar & wine

Jotain halusimme kuitenkin tehdä illan aikana. Museot eivät ole juttumme ja ravintolat eivät oikein innostaneet, kun yritimme tehdä pienen budjetin reissun. Valintamme oli siis Allas Sea Pool! En ole koskaan käynyt ja ajattelin, että varmaan pari tuntia piisaa reissuun. Vielä mitä! Jos meillä ei olisi ollut ruokia tilattuna, olisimme saunoneet sen maksimin kolmen tunnin ajan. Ihania saunoja, sekä lämmitetty allas että merivesiallas. Uimme ainoina merivesialtaassa mittarin näyttäessä +15 astetta veden lämmöksi. Vielä pärjäsi hyvin vedessä! Saunominen maksoi 15 euroa/henkilö.

Ja kello 20 alkoi Elastinen soittaa vieressä olevalla keikka-alueella, mutta sehän näkyi ja kuului täysin myös sauna-alueelle. Olisi siis voinut seistä kuuntelemassa pidempäänkin häntä, mutta ruoka odotti!

Ruoan tilasimme jo etukäteen Sushi Bar&Winen sovelluksella. Nappasimme valmiin kassin matkaan City Centeristä ja söimme myös illallisen sängyssä. Aivan älyttömän hyvää, siis varmasti parhaita susheja mitä olen ikinä syönyt. Otimme Classic setin sekä kasvissetin, joista varsinkin jälkimmäinen oli parasta ikinä. Erittäin lämmin suositus tälle paikalle!

Ihanan rentoa ja aikataulutonta olemista, saunaa ja uintia, hyvää ruokaa suht edullisesti. Oli aivan täydellisesti onnistunut viikonloppu Helsingissä, josta voin suositella kaikkia kolmea kohdettamme! On ihanaa vain välillä olla kaksin, ilman aikatauluja ja velvotteita. Tuntui aikamoiselta luksukselta!

Onko Allas Sea Pool tai Sushi Bar&Wine omia suosikkejasi? Josko ensi elokuussa sitten sinne keikalle!

Elokuun eka ja kesän onnellisimmat pienet hetket

Se on elokuu! Kuinka monelle kalskahtaa syksyltä? Elokuuhun liittyy edelleen se omasta lapsuudesta syksyä tarkoittanut kouluun meno, mutta monestihan elokuu saattaa olla täyttä kesää. Itse rakastan pimeneviä iltoja ja öitä, se on elokuussa parasta. Nukun todella paljon paremmin pimeässä, vaikka kuinka on pimennysverhot, aina niistä kajastaa valoa.

Heinäkuu meni kyllä hurjaa kyytiä, sen ensimmäisen viikon olimme kaksin kotona ja töissä, sitten oli mummilan reissu, festarit ja… Lähinnä kotoilua. Pieniä juttuja veneilystä kesäteatteriin. Suhteellisen perinteinen heinäkuu, josta pari juttua jäi mieleen ylitse muiden.

Pandemia ja yksinäisyys

Me olemme niitä, jotka ovat edelleen olleet todella pitkälti keskenämme kiitos vallitsevan maailmantilanteen. Heinäkuussa meille piti tulla yhdet yövieraat eli kaveriperhe kylään, mutta peruivat. Näin ollen meillä on ollut kavereita kylässä viimeksi heinäkuussa 2020. Emmekä mekään ole olleet missään, emmekä kyläilleet. Heinäkuussa Pirkanmaalla räjähtänyt pandemiatilanne aiheutti sen, ettei uskaltanut sitäkään vähää mitä ennen. Emme käyneet ravintoloissa loppukuusta kuin terassilla kaukana muista, ei tehnyt mieli mennä mihinkään missä enemmän ihmisiä kuten huvipuistoon ja niin edelleen. Olemme olleet hyvin tiiviisti keskenämme. Se alkaa jo tuntua. Tai emme keskenämme, lapsilla onneksi pyörii kaverielämä, mutta me aikuiset olemme olleet keskenämme. On todella ikävä ihmisiä!

Olemme ottaneet osaltamme vähän ylivarovasti, sillä meillä on reissu tulossa. Osaltaan asiaan on vaikuttanut omat työt – jos minä en niitä reissutöitä tee, ei kukaan mukaan ja jää ansiot saamatta. Eli olen varjellut niin terveyttä kuin taloutta kesän ajan. Onneksi on perhe ympärillä, mutta tiedätte miten erilaista on välillä jutella ystävälle!

Heinäkuun parhaat

Heinäkuussa, reilu viikko sitten teimme päiväretken Helsinkiin. Sellaisen taas ylivarovaisen, söimme ulkona ja näimme ihmisiä lähinnä ulkona. Mutta keli salli sen, oli lämmin muttei helle ja tuosta päiväreissusta Helsinkiin tuli yksi kesän onnellisimmista päivistä!

Näimme mummoani, joka täyttää elokuussa 95 vuotta. Näimme viimeksi elokuussa 2020. Hän asuu palvelutalossa, jossa ei saanut mennä käymään pitkiin aikoihin ja on aika haastavaa ajaa Helsinkiin talvella hytisemään hetkeksi pihalle. Joten näin tauko venyi aivan liian pitkäksi. Mummoni tosin sanoi, että ei saa ajaa niin pitkää matkaa tällaisen horisijan takia, mutta me ajoimme kuuntelematta mukinoita.

Oli ihanaa nähdä. Mummo on edelleen terävä kuin partaveitsi, käveli meidän kanssa lenkkiä ja ihasteli, miten paljon lapset ovat kasvaneet. Oli ihanaa nähdä. Todella tärkeää molemmin puolin. Seuraava tauko ei saa olla tällainen!

Sen jälkeen näimme veljeni perhettä leikkipuistotreffeillä. Sehän sujui älyttömän hyvin, Helsingin leikkipuistot ovat huippuja, oli eväitä, oli tilaa temmeltää. Sydämeni meni murusiksi, kun pieni ihminen huusi ”kato Katja-täti, kato!”. Minä niin mielelläni näkisin heitäkin enemmän, mutta on ollut niin huonoa tämä uskaltaminen matkustaa Helsinkiin ja kyläillä.

Vaikka nähtävyydet Kauppatorista Allas sea pooliin ja muihin nähtiin vain auton ikkunasta, tuli tuosta päiväreissusta yksi heinäkuun parhaita päiviä, joka jäi kaikille mieleen. Kuopuksen sanoin ”ilkeä äiti, kun et anna jäädä tänne yöksi!”. Kyllä perhe on paras ja tämä pandemia-aika ottanut koville suurimmaksi osaksi erona perheestä.

Viime yö ja pari kohtaamista

Heinäkuussa meillä kävi grillailemassa (pihalla surprise!) myös kaksi ystäväperhettä. Se oli suurinta mitä olemme tehneet sosiaalisella rintamalla aikoihin ja myös älyttömän ihanaa. Nuo kyläilyt jäivät mieleen!

Ja viime yö! Kuopus on pyydellyt telttailemaan, eikä muka löytynyt sopivaa väliä. Hän totesi, ettei edes kaipaa metsään vaan telttaan yöksi. Niinpä viime yön vietti isänsä kanssa kotipihalla teltassa. He grillasivat pihalla, pesivät hampaat ulkona ja olivat vähän kuin retkellä kotipihalla. Me esikoisen kanssa katsoimme kaksin leffaa ja menimme vierekkäin nukkumaan. Tulipahan mentyä kerrankin ajoissa nukkumaan ja oli kaikilla kivaa! Lapsia pitäisi ehdottomasti jakaa useammin näin, se tekee hyvää niin lapsille kuin vanhemmille. Heinäkuun viimeinen päivä jäi mieleen onnellisena lämpöisenä iltana, kun nukuttiin kainalokkain.

Suurimpana toiveena lähestyvälle syksylle on, että terveys säilyisi ja saisimme vapaammin nähdä perhettä jatkossa. Ehkä toisen rokotteen myötä jopa kyläilisimme vapaammin. Olen aikamoinen stressaaja, enkä uskalla ottaa yhtään kontolleni sitä, että levittäisin jotain tietämättä kyläilemällä, siksi olemme ihan jumahtaneet nelistään. Niin ja töitä, niitä toivottavasti saan lisää myös, onneksi heinäkuulle tuli monta onnistumista sillä saralla!


mekko ANDIATA/ kengät H&M/ aurinkolasit kirppikseltä/ korvikset IHAN PIHKASSA

Sellainen meidän heinäkuu, noin muutamiin onnellisiin hetkiin tiivistettynä. Kuinka moni palaa töihin jo? Mitkä ovat olleet kesän hyviä hetkiä, niitä olisi ihanaa kuulla!

P.S. Tuo Andiatan mekko on ihan paras ostos ikinä! Mikä laatu ja hyvän olon mekko!

Miksi tämä ottaa niin koville?

Säpsähdän kesken uneni – olen nähnyt unta, että joku tulee oven läpi kirveen kanssa. Sydän hakkaa, kello näyttää olevan 00.53. Rauhoitu, ajattele järjellä käsken itseäni. Mutta kun järki ei aina auta, kun tunteet puskevat päälle. Rinnan päällä on paino, joka painaa kuin synti. Lopulta nukahdan uudelleen.

Olen yötä mummolassa. Yksin. Mummo muutti syksyllä palvelutaloon, mutta asunto jäi odottamaan jotain fiksua ratkaisua. Joka ikinen kerta, kun olen ollut siellä yötä yksin, olen nukkunut huonosti ja ollut ahdistunut. Kerran yövyimme miehen kanssa kaksin siellä ja en säikkynyt. Vaikka kuinka selitän järjelllä itselleni, että mummo on asunut vuosikausia yksin ongelmitta, tunteeni syövät järkeni.

Mikä sitten ahdistaa niin paljon? Kun viime viikolla astuin mummolaan sisälle, huomasin, että siellä on jo väärä ominaishaju. Hän on ollut jo niin monta kuukautta poissa. Kyynel nousi silmään ja rinnan päällä painoi. Yritin selittää itselleni ääneen, mikä ihme tässä touhussa voi ahdistaa näin paljon. Tunneihmiset ehkä saavat fiiliksistäni kiinni, järki-ihmiset pitävät kajahtaneena.

Mummoni asui samassa asunnossa, jämerässä kivitalossa 65 vuotta. Ukkini poistui keskuudestamme viime vuosikymmenellä, mutta silti mummolla säilyi. Olen syntynyt ja asunut kuusi ensimmäistä vuotta Helsingissä, jolloin kävimme usein mummolla, tietenkin, kun samassa kaupungissa asuttiin. Muistan kun äidin kanssa juostiin kiireellä ratikkaan sieltä kaksin, oli kiire leffaan katsomaan Tuhkimoa. Muistan kun olimme jouluna mummolassa ja sinne saapui laulava pukki. Muistan jokaisen esineen, taulun ja muun paikan. Jokainen koriste-esine on sillä paikalla, kun on aina ollut, sen 37 vuotta, jotka minä olen ehtinyt siellä käydä. Esillä on ukille vuonna 2001 askartelemani synttärikortti, vuonna 1985 isäni kirjoittama post it-lappu, jossa lukee terkut kun mummo ei ollut kotona. Eteisen peilissä minun kirjoittama lappu vuodelta 2006, jossa kirjoitin minun ja miehen käyneen siellä ja toivoin, etteivät mummo ja ukki tukehdu helteeseen.

Sohvakalusto on jossain vaiheessa uusittu, mutta ostettu tilalle aivan samanlainen. Mikään ei ole muuttunut siitä, kun olin vastasyntynyt vauva. Paitsi ne ihmiset. Mummo on elossa ja voi hyvin ikäisekseen palvelutalossa, mutta asunto on tyhjä. Kun kiersin siellä itsekseni, selailin valokuva-albumeita ja otin nämä muutamat kuvat, yritin hokea sitä itselleni. Minä en ole ikinä kiintynyt mihinkään paikkaan tai asuntoon näin. Olemme muuttaneet lapsuudenkodeista pois, eikä minulla ole tunnesidettä vanhempieni kotiin. Mummolla on ollut aina ja ikuisesti olemassa, sinne on saanut aina mennä. Jokainen pieni lappu on säilytetty ja aarteet laitettu talteen.

Olen tehnyt ihan ihmeellistä luopumistyötä, itkenyt yksinäni loputtomiin siellä tyhjässä asunnossa ja säikkynyt yksin nukkuessani. Se ei vain kuulu siihen taloon ja asuntoon, nukkua siellä yksin. Tuntuu, että olen vähän yksin tämän hulluuteni kanssa, kaikki muut perheenjäsenet tuntuvat suhtautuvan asiaan enemmän järjellä. Toisaalta, veljeni eivät varttuneet Helsingissä tai samanlailla ehkä viettäneet aikaa siellä kuin minä pienenä. Tai sitten he vain ovat järki-ihmisiä ja minä herkkis. En olisi ikinä uskonut, miten koville yksi asunto voi ottaa ja suorastaan hävettää. Se on materiaa! Mutta sen saman kirjoituspöydän ääressä on istunut isäni tekemässä läksyjä. Siinä on kuvattu minut 3-vuotiaana piirtämässä ja lopulta olen kuvannut omat lapseni 3-vuotiaana saman pöydän ääressä piirtelemässä. Muistot ovat valtavan vahvoja ja syvällä.

Muistot eivät onneksi kuole, mutta ikävä jää. Valtava. Onneksi meillä on vielä mummo, joka sanoi, ettei ikinä tule kotiutumaan palvelutaloon. No, todellakin ymmärrän, jos minullakin ottaa näin koville. Selasin kuva-albumeja yksinäni pala kurkussa mummolan hiljaisuudessa. Mietin, miten onnellinen olen, että minulla on ollut isovanhemmat elämässäni pitkään ja vieläkin mummot. Lapsillanikin jo muisto isomummoista. <3 Ukkini muuten kuvasi ahkerasti, järjesti kuvia albumeihin ja merkkasi kaiken maailman päivämäärät ja tapahtumat niistä ylös. Aika hauskaa huomata nyt aikuisena, miten samanlainen päivämäärä ja kuvaintoilija itse on! Ja tiedättekö mitä? Ukkini ei myöskään juonut kahvia vaan aina mustaa teetä. Ymmärrän. <3

Ekassa kuvassa minä ja mummoni vuonna 1982. Postauksen viimeisessä kuvassa tammikuussa 2020. Voi kun ehtisin useammin käydä hänen luonaan! Ikävä on vielä viime vuonna vietettyjä iltoja ja öitä, kun olin hänen luonaan ja iltaisin ehti aina käydä vaikka mitä tapahtumia läpi.

Saatko fiiliksisestä kiinni? Onko ihan maailman älyttömintä kokea näin suurta surua jostain asunnosta?