Miten saada parhaat kiharat?

Kun tukkajuttuihin päästiin, niin jatketaan koko viikonloppu niillä! En ole koskaan oikein osannut laittaa hiuksiani muuten kuin kihartamalla. Letit eivät luonnistu, eikä suoristaminen innosta. Ostin 10 vuotta takaperin GHDn kirppikseltä, mutten oppinut kihartamaan sillä koskaan ja myyntiin meni. Nyt apunani on ollut seitsemisen vuotta Remingtonin kiharruspuikko, johon olen ollut ihan tyytyväinen. Kunnes…

Kuukausi sitten kävelin pahaa aavistamatta Mall of Scandinavian käytävillä perheeni kanssa. Totesin vielä miehelle, että inhoan niitä ostoskeskusten käytävillä olevia ständejä, joissa aina tyrkytetään mitä lie kosmetiikkaa tai kännykkäliittymiä. Meinasin lähteä karkuun, kun ystävällinen esittelijä kysyi, saako kihartaa lapseni hiukset, mutta lapsihan innostui kun suomensin, mitä meiltä kysytään. Jäimme siis esikoisen kanssa istumaan kiharrettaviksi miehen ja kuopuksen rakentaessa vimmatusti Lego-kaupan leikkipaikalla.

Esikoiselle syntyi hetkessä kiharat PYT-hair laitteella, ilman minkäänlaisia hiustuotteita alla. Katselin hämmentyneenä lopputulosta ja kuuntelin faktoja miehen käyttämästä raudasta. Siinä on manuaalinen lämpötilan säätö ja muutamissa sekunneissa sen saa lämpimäksi. Maksimi on 180 astetta, mutta sitä ei tarvitse koskaan käyttää – kiharat saa helpommallakin eikä tarvitse polttaa hiusta. Lisäksi hän selitti, että raudasta tulee hiuksen juureen negatiivisia ioneja (en oikeasti ymmärtänyt tästä sinällään mitään, mutta näin hän kertoi. Ioneja?), jolloin voi käyttää pienempää lämpötilaa raudassa. Nämä samaiset ionit pitävät hiuksen kosteana ja vähentävät pörröisyyttä. Nyt siis vain kerroin mitä hän sanoi, joku muu voi tulkata minulle miten mistään raudasta tulee ioneja!

Mutta ioneja tärkeämpää on se käyttökokemus vai mitä? Sillä siinä heikkona hetkenäni, katsellessani karkkipinkkiä täydellisiä kiharoita tekevää rautaa sorruin pahasti ja hommasin sen itselleni. Perustelin, että palkitsin itseni kolmen kuukauden yrittäjyydestä ja siitä, että kykenin sen hommaamaan kiitos töiden. Perustelin myös kolmea kiharrettavaa päätä kotona itselleni. Oikeasti, kunhan sorruin ja olin myyntipuheiden uhri, ahdisti kamalasti, mitä jos se ei toimikaan omissa käsissäni? Jos minut puhuttiin suohon?

Mutta toimi se. En ole tosiaan vielä koskaan käyttänyt maksimilämpötilaa. Vähän käytän alle Bedheadin Superstaria, sillä ihan pestyyn ja kuivaan tukkaan eivät minusta täysillä kiharat jääneet. Laitteella on syntynyt pehmeitä ja kauniita kiharoita, ei sellaisia poltetun koppuraisia. Ja mikä parasta, niillä menee kaksikin päivää vaikka nukkuisi välissä, pieni fiksaus vain välissä. Ja vaikka olen illalla ns. harjannut auki kiharat, tukka pysyy seuraavankin päivän kuohkeana ja laineilla. Ehkä parasta tällaiselle ohuthiuksiselle lättätukalle se seuraavan päivän kuohkeuden tunne, ihan kuin minulla olisi kunnolla tukkaa!

Kuukauden päivät kiharani ovat nyt syntyneet tällä laitteella ja olen ihastunut siihen ikihyviksi. Mietin, tulenko kertomaan teille nolon huijatuksi tulemisen tarinan vai ihastusta, onneksi päädyin jälkimmäiseen.

Ja hei, aikanani opiskelijana tein kiharat aina foliolla! Kuka muistaa? Siitä tuli oikeasti tosi hienot kiharat, mutta vähänkö vei aikaa rullata niitä folioita päähän! Käsi ylös kuka on tehnyt foliokikkuroita?

Onko kenellekään tämä laite tuttu? Millä itse tykkäät kihartaa?

Kun Katja tukkaansa kyllästyi (ja sitähän ei usein käy)

Hiukset ovat aika iso osa ihmisen identiteettiä vai mitä? Minkälainen hiushistoria itselläsi on? Kaikkea mahdollista vai lapsesta asti pitkät vai lyhyt malli aina? Eri värejä vai aina blondi tai brunette?

Minä olen aina ollut sitä mieltä, että hiukset ovat uusiutuva luonnonvara, joten niillä voi vähän pelleillä. Ehkä omaksuin jotenkin poikatytön identiteetin, sillä minulle alkoivat hiukset kasvaa kun olin 4-vuotias. Siis kyllä! 5-vuotiskuvissa on jo elämäni eka polkka. 8-vuotiaana hiukset ylsivät jo olkapäille ensimmäistä kertaa elämässäni, kunnes päädyin taas polkkaan. Kun olin 12-vuotias, rakastuin Nirvanaan, Green Dayhyn ja Apulantaan. Halusin palavasti vihreän tukan, johon äiti ei suostunut. Iskin sitten kampaajalle käteen Green Dayn laulajan kuvan, että tuollainen lyhyt rikottu tukka kiitos. Hän kysyi, oletko aivan varma. Olin ja sinne läks. Värjäsin sitä sitten itse mm. paloauton punaisella shokkivärillä. Huuh!

Olin vahvasti lyhythiuksisen identiteetissä ja lyhyt ja punainen tukka oli seuranani ikävuodet 12-18 vuotta, kunnes päätin blondata sen kuontalon (juu itse, juu oli aika oranssi) ja alkaa kasvattaa hiuksia. Kun pääsin ylioppilaaksi 19-vuotiaana, minulla oli vaalea, melkein olkapäille ulottuva tukka. Oho! Sitten se saikin olla sellainen seuraavat viisi vuotta, välillä laitoin pinkkejä raitoja ja välillä tummaa, kunnes vuonna 2007 marssin kampaajalle että saksi pois kiitos. Kyllästyn hirveän herkästi hiuksiini ja ei tunnu pahaltakaan antaa 20 sentin pudota päästä pois, vaan enemminkin vapauttavalta.

Lyhyttukkaisena pysyin raskauteen asti ja vuonna 2012 huomasin, että hiukset kasvavat ihan eri tavalla raskaana ollessa. Siis annetaan mennä, pitkää kohti! Näin minulla oli taas olkapääpituus esikoisen syntyessä ja siitä mentiin vähän pidempään ja pysyttiin… Kolme pitkää vuotta. Sitten meni taas hermot. Saksi pois, pyysin kampaajaa. Sinne meni ainakin 20 senttiä tukasta taas. Mutta alla olevassa kuvassa on niin paras pipotukka. Siis pipotukka se olla pitää!

Oli ihanan helppo olo lyhyessä tukassa, mutta samalla se ärsytti pipo- ja lippiskausilla. Jotenkin kun tukkaa ei näy yhtään pipon alta, se on ihan erilaista kuin pitkän tukan kanssa. Ja kotiäitinä lasten kanssa olin ulkona ja paljon ja usein pipo päässä. Päätin että vedän ihan lyhyeen taas ja joulukuussa 2017 halusin saksia tukan twiggy-tyyliseksi, mutten uskaltanut. Päädyttiin hieman pidempään malliin.

Keväällä 2018 hermostuin siihen superlyhyeen tukkaan jota en osannut kasvattaa ja päätin, että saa kasvaa polkkamittaiseksi. Syksyllä 2018 ärsytti taas se pipokausi ja lyhyt tukka ja päätin, että mennään pidemmälle. Tiedostin kyllä, etten ehtisi pipokaudelle 2018-19 pidempiä hiuksia saamaan. Mutta joulukuusta 2018 asti hiuksia on leikattu vain joka toisella tai kolmannella kampaajakäynnillä (käyn kuitenkin suht usein värin takia) ja pikku hiljaa se on venynyt. Nyt vuoden kasvatuksen jälkeen ollaan taas siinä olkapäämitassa.

Ja sitten. Tämä edes takas puljaaminen ja parhaat kasvatusvinkit? Raskaus? Toki rautakuurit ja biotiinit ovat mukana ja vaikuttavat osaltaan hiuksiin, mutta muuten vain olen. Se vaihe, kun polkka kasvaa yli, muttei tukka vielä ihan mene kiinni ja on vain jotenkin ylikasvanut söherö on raivostuttava. Siinä vaiheessa kesällä mutisin, että en jaksa enää kasvattaa, mutta kampaajani Siru sanoi, että älä luovuta, olet hyvin lähellä ponnarimittaa! Enkä luovuttanut. Nyt se menee jonkinlaiselle ponnarille, mutta mitä seuraavaksi? Onko uusi vuosikymmen taas lyhyen tukan aikaa?

Mitään pidennyksiä tms. en ole halunnut kokeilla ikinä, sillä oma hiuslaatu on hento ja ohut ja olen pelännyt miten pidennykset sitä kuluttaisivat. Lisäksi tuntuu, että niitä pitäisi ihan eri tavalla hoitaa, olen hurjan laiska hiustenhoitaja!

Näiden kuvien myötä tuli taas hinku lyhyeen tukkaan (EEEEIII, juuri kun räpistelin sen vuoden) sekä kauhea ikävä takaisin vuoteen 2016. Olin oikeasti todella onnellinen tuolloin vauvavuonna ja jotenkin löytänyt paikkani perhekerhoissa ja muissa.

Oletteko muuten huomanneet kasvatusprojektini? En ole kauheasti siitä höpötellyt, sillä en tiennyt mihin se päätyy, mutta nyt voin sanoa että kestin, kun vuosi on takana!

Miten siellä, pitkä vai lyhyt? Vai edestakaisin niin kuin täällä näköjään?

Tukkatyylini muutos – kuvat lähes parinkymmenen vuoden ajalta

Minusta on ainaa ihan älyttömän hauskaa katsoa vanhoja valokuvia ja miettiä, miten kukakin ihminen on ulkoisesti muuttunut. Jo aikoja sitten mietin, että toteutan joskus tällaisen postauksen tukistani, mutta se olikin yllättävän haastavaa. Ajattelin, että kuvat on helppo löytää, sillä äitini on tallettanut valokuvamme numerojärjestyksessä oleviin albumeihin. Yllättäen pari albumia välistä kuitenkin puuttui, en ole kovinkaan monessa kuvassa yksin ja mitä suurimpana hankaluutena – olen vältellyt kameraa. Inhosin olla kuvissa ja lähes poikkeuksetta minulla meni niissä silmät kiinni. Koitin kaivella albumeista kuvia, mistä sain leikattua muuta porukkaa pois, mutta kiinni oleville silmille ei mitään mahtanut! Näistä kuvista tuli muutenkin aika nolo olo ja sitten taas mietin, mitä sitä noloilemaan, joka kuvassahan sitä on vain itsensä! Itse asiassa kampaajani Siru joskus ehdotti, että tee erilaisista hiuksistasi kollaasi! Joten moikat sinne ulkomaille, mä sitten tein!

Siis aloitetaan, tervetuloa mukaan matkalle menneisyyteen!

1. Kuva on otettu vuonna 1993. Siihen asti minulla oli ollut pääasiassa polkkatukka, johon otin permantin ysärin mukaisesti. Hermostuin niin permanenttiin kuin polkkaan ja käskin kampaajan leikata minulle poikatukan. Oletko varma hän kysyi. Olin. Näin lyheni tukka ja tässä kuvassa siinä on vielä ne permisjämät jäljellä. Tuo ihana pieni ihminen sylissäni on nykyään lähes kaksimetrinen mies, pikkuveljeni nimittäin.

2. Tämä kuva on mielestäni kesältä 1995, kun olin siirtymässä yläasteelle. Rakastin lyhyttä tukkaa, siitä oli tullut jo osa identiteettiä ja olin alkanut värjäämään sitä nykyään niin pahamaineisella hennalla! Pyöräilyhousut, olin koko kesän tyylikkäissä pyöräilyhousuissa.

3. Kuva on otettu 13v synttäripäivän aamuna. Tässä on jotenkin monta herttaista juttua jälkikäteen katsottuna: olin salaa repinyt lapsellisia tapetteja pois ja läntännyt päälle Green Dayn julisteen. Lahjaksi sain CD-soittimen, joka oli jäätävän kova juttu! Ja vesisänky, sitä on vieläkin ikävä! Ehtaa ysäriä oli nukkua vesisängyssä!

4. Vuotta myöhemmin, 14-vuotiaana. Tukka edelleen lyhyt ja punainen, koristeena ihanat hammasraudat, meikkiä en käyttänyt vielä tässä iässä, eli kulmani ovat luonnostaan olleet aina tuollaiset. Kuvassa on muuten tämän elokuun morsian Haikon häistä ja hänen kaasonsa. Pelasin koripalloa ja kuljin paljon huppareissa, NAPPIVERKKAREISSA ja tennareissa. En tule enää ikinä laittamaan nappiverkkareita, miten ne voi olla taas muodissa, help!

5. Vuotta myöhemmin tukka oli edelleen punainen ja lyhyt, nyt jo kestovärjätty punaiseksi. Riparikesänä sain päähäni alkaa tupeeraamaan sitä pystympään, kuuntelin punkkia, Nirvanaa, Green Dayta ja Apulantaa ja käytin jo ripsaria ja Lumenen meikkipuuteria. 

5. Kuva samalta kesältä. Punainen parilla vaalealla raidalla oli väriltään mielestäni superhieno, mutta kampaaja veti kyllä sivut välillä turhan lyhyiksi ja kun sen tupeerasi… Aikamoinen sieni!

6. Yläasteen lopulla tukka oli yhä enemmän enemmän pörröksi tupeerattu ja puuteri kyllä asteen liian valkoista, sanoisin. Rakastin pöyhiä aamuisin tukan pystyyn!

7. Tämä kuva on ihan hirveä, yöpaidassa aamulla silmät (tietenkin!) kiinni. Olin päättänyt kokeilla värjätä tukan tumma luumu-sävyllä, jonka ajattelin tekevän minulle upean violetin tukan. Toisin kävi, sehän oli lähes musta! Kulmakarvoihin en ole tähän päivään mennessä laittanut mitään väriä, sen sijaan olin tehnyt sen minkä moni muukin teki 1990-luvulla: löytänyt pinsetit ja käyttänyt niitä vähän turhan innokkaasti!

8. En halunnut vanhojen tanssien lookista kuvaa, olin siinä kameranpakoiluiässä. Mutta yksi tallentui. Tukkaani kiinnitettiin lisäke, josta taiteiltiin nuttura!

9. Täysi-ikäistyessäni päätin yks kaks yllättäen värjätä tukan vaaleaksi. Itse tietenkin. Laitoin värinpoistoa, blondiväriä ja ties mitä ja päädyin oranssilla tukalla kouluun. Päätin myös ekaa kertaa kokeilla elämää pitkähiuksisena ja aloitin sinnikkään kasvatusprojektin. Syksyllä 2000 tukan väri on tasoittunut ja se on alkanut kasvaa. Kulmat on nypitty puoleen väliin silmää, huh hei!

10. Uusi vuosi 2001. Tukka on venynyt ja tykkäsin siitä kovasti. Sitä ei oltu juuri vielä blondattu, joten kunnoltaankin oli aika hyvä! Paita oli ostos Europe Housesta, voi että siellä oli siistejä kuteita! Olimme asuneet tässä vaiheessa kolmisen kuukautta yhdessä Tampereella.

12. Tukan mittaenkka! Kai kaikilta löytyy tällainen kuva, loma oikeassa superturrepaikassa, drinkit ja banana splitit? 

13. Olen aina rakastanut kiharoita. Tiedättekö millä tein ne tuolloin, 15 vuotta sitten? Folioilla! Kauhea homma, kuka harrasti tätä kikkaa? 

14. Tähän väliin mahtui ajallisesti puoli vuotta, mutta vaikka mitä kokeiluja. Vaaleassa tukassa oli pinkkejä raitoja, jotka eivät lähteneet pois. Heitin että pamautetaan sitten koko pää punaiseksi taas. Eihän se punainen pysynyt blondissa pohjassa ja lopputulos oli aika… Argh.

15. Joten vietin varmaan kaksi kuukautta punapäänä ja menin pyytämään värinpoistoa. Se laitettiin ja sen myötä tuka jäi purkkana kampaajan käsiin, ainakin puolet putosi. Mutta hei oli vaalea taas! :D 

16. Näiden kuvien välissä on kolme vuotta. Kasvatin pudonneen tukan hirveällä höökillä pitkäksi häitä varten ja vuotta myöhemmin pyysin pätkimään sen taas. 2007 minulla oli alta tummaksi värjätty tukka, joka piti kääntää aina ulospäin.

17. Eka Thaimaan talvi takana. Värit olivat mitä olivat siellä, onneksemme lähellä asui suomalainen parturi-kampaaja. Alaosan tumma on vähän lisääntynyt.

18. Vikana Thaimaan vuonna ei ollut enää suomalaista parturia ja tukkaan pistettiin ties mitä. Se oli supervaalea ja hyvin huonossa kunnossa. Ihanan lookin kruunasi raskas talvi, kun en töiltä ehtinyt urheilla ja söin ja nukuin miten sattui. Juuri ennen tätä kuvaa ja Suomeen paluuta keväällä 2010 sairastin vielä denguekuumeen, joka turvotti ja vaati pitkän levon. 

Sitten tukka oli vaalea ja lyhyt, vuonna 2011 siihen ilmestyi oranssia ja violettia, vuonna 2013 se oli taas pitkä ja nyt taas lyhyt. Näitä uudempia kuvia en enää tähän ottanut, olette niitä nähneet. Mietin, että olen pysynyt yllättävän samanlaisena jo aika pitkään, pitäisikö taas repäistä! Niin, vuonna 2013 tukassani oli oranssin ja violetin lisäksi turkoosia, kuka muistaa? Tämän tukan takana on ananasnaulakon tuonut Jenna!

Kuten näette, minä en ole koskaan ollut sellainen enkelikutrinen pikkulapsi ja vasta täysikäisenä minulla oli ensimmäistä kertaa pitkä tukka. Kyllästyn helposti ja tämä on pätenyt myös hiuksissa.

Kauhea, tuli kyllä vähän nolo olo näistä kuvista, vaikka päätin ettei tulisi. En oikein tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa ja uskallanko tämän julkaista, mutta nyt mennään! Nuo kulmat olivat ehkä hurjimmat! Mitä tykkäsit? Oletko itse klassinen kaunotar vai kokeiletko rohkeasti eri tyylejä? Jos blogi ei päivity hetkeen, olen piiloutunut johonkin noloilemaan.

Mikä on onnistunein tai epäonnistunein hiusjuttusi?