Miksi tämä ottaa niin koville?

Säpsähdän kesken uneni – olen nähnyt unta, että joku tulee oven läpi kirveen kanssa. Sydän hakkaa, kello näyttää olevan 00.53. Rauhoitu, ajattele järjellä käsken itseäni. Mutta kun järki ei aina auta, kun tunteet puskevat päälle. Rinnan päällä on paino, joka painaa kuin synti. Lopulta nukahdan uudelleen.

Olen yötä mummolassa. Yksin. Mummo muutti syksyllä palvelutaloon, mutta asunto jäi odottamaan jotain fiksua ratkaisua. Joka ikinen kerta, kun olen ollut siellä yötä yksin, olen nukkunut huonosti ja ollut ahdistunut. Kerran yövyimme miehen kanssa kaksin siellä ja en säikkynyt. Vaikka kuinka selitän järjelllä itselleni, että mummo on asunut vuosikausia yksin ongelmitta, tunteeni syövät järkeni.

Mikä sitten ahdistaa niin paljon? Kun viime viikolla astuin mummolaan sisälle, huomasin, että siellä on jo väärä ominaishaju. Hän on ollut jo niin monta kuukautta poissa. Kyynel nousi silmään ja rinnan päällä painoi. Yritin selittää itselleni ääneen, mikä ihme tässä touhussa voi ahdistaa näin paljon. Tunneihmiset ehkä saavat fiiliksistäni kiinni, järki-ihmiset pitävät kajahtaneena.

Mummoni asui samassa asunnossa, jämerässä kivitalossa 65 vuotta. Ukkini poistui keskuudestamme viime vuosikymmenellä, mutta silti mummolla säilyi. Olen syntynyt ja asunut kuusi ensimmäistä vuotta Helsingissä, jolloin kävimme usein mummolla, tietenkin, kun samassa kaupungissa asuttiin. Muistan kun äidin kanssa juostiin kiireellä ratikkaan sieltä kaksin, oli kiire leffaan katsomaan Tuhkimoa. Muistan kun olimme jouluna mummolassa ja sinne saapui laulava pukki. Muistan jokaisen esineen, taulun ja muun paikan. Jokainen koriste-esine on sillä paikalla, kun on aina ollut, sen 37 vuotta, jotka minä olen ehtinyt siellä käydä. Esillä on ukille vuonna 2001 askartelemani synttärikortti, vuonna 1985 isäni kirjoittama post it-lappu, jossa lukee terkut kun mummo ei ollut kotona. Eteisen peilissä minun kirjoittama lappu vuodelta 2006, jossa kirjoitin minun ja miehen käyneen siellä ja toivoin, etteivät mummo ja ukki tukehdu helteeseen.

Sohvakalusto on jossain vaiheessa uusittu, mutta ostettu tilalle aivan samanlainen. Mikään ei ole muuttunut siitä, kun olin vastasyntynyt vauva. Paitsi ne ihmiset. Mummo on elossa ja voi hyvin ikäisekseen palvelutalossa, mutta asunto on tyhjä. Kun kiersin siellä itsekseni, selailin valokuva-albumeita ja otin nämä muutamat kuvat, yritin hokea sitä itselleni. Minä en ole ikinä kiintynyt mihinkään paikkaan tai asuntoon näin. Olemme muuttaneet lapsuudenkodeista pois, eikä minulla ole tunnesidettä vanhempieni kotiin. Mummolla on ollut aina ja ikuisesti olemassa, sinne on saanut aina mennä. Jokainen pieni lappu on säilytetty ja aarteet laitettu talteen.

Olen tehnyt ihan ihmeellistä luopumistyötä, itkenyt yksinäni loputtomiin siellä tyhjässä asunnossa ja säikkynyt yksin nukkuessani. Se ei vain kuulu siihen taloon ja asuntoon, nukkua siellä yksin. Tuntuu, että olen vähän yksin tämän hulluuteni kanssa, kaikki muut perheenjäsenet tuntuvat suhtautuvan asiaan enemmän järjellä. Toisaalta, veljeni eivät varttuneet Helsingissä tai samanlailla ehkä viettäneet aikaa siellä kuin minä pienenä. Tai sitten he vain ovat järki-ihmisiä ja minä herkkis. En olisi ikinä uskonut, miten koville yksi asunto voi ottaa ja suorastaan hävettää. Se on materiaa! Mutta sen saman kirjoituspöydän ääressä on istunut isäni tekemässä läksyjä. Siinä on kuvattu minut 3-vuotiaana piirtämässä ja lopulta olen kuvannut omat lapseni 3-vuotiaana saman pöydän ääressä piirtelemässä. Muistot ovat valtavan vahvoja ja syvällä.

Muistot eivät onneksi kuole, mutta ikävä jää. Valtava. Onneksi meillä on vielä mummo, joka sanoi, ettei ikinä tule kotiutumaan palvelutaloon. No, todellakin ymmärrän, jos minullakin ottaa näin koville. Selasin kuva-albumeja yksinäni pala kurkussa mummolan hiljaisuudessa. Mietin, miten onnellinen olen, että minulla on ollut isovanhemmat elämässäni pitkään ja vieläkin mummot. Lapsillanikin jo muisto isomummoista. <3 Ukkini muuten kuvasi ahkerasti, järjesti kuvia albumeihin ja merkkasi kaiken maailman päivämäärät ja tapahtumat niistä ylös. Aika hauskaa huomata nyt aikuisena, miten samanlainen päivämäärä ja kuvaintoilija itse on! Ja tiedättekö mitä? Ukkini ei myöskään juonut kahvia vaan aina mustaa teetä. Ymmärrän. <3

Ekassa kuvassa minä ja mummoni vuonna 1982. Postauksen viimeisessä kuvassa tammikuussa 2020. Voi kun ehtisin useammin käydä hänen luonaan! Ikävä on vielä viime vuonna vietettyjä iltoja ja öitä, kun olin hänen luonaan ja iltaisin ehti aina käydä vaikka mitä tapahtumia läpi.

Saatko fiiliksisestä kiinni? Onko ihan maailman älyttömintä kokea näin suurta surua jostain asunnosta?

Hei mummo, mitä kuuluu sinne teille?

Perjantaiaamuna lähdin mummoni luota aamulla. Hän vilkutti ikkunasta kuten aina. Vilkutin takaisin ja kyyneleet kihosivat silmiini. Olin samalla niin kiitollinen siitä, että voin näin 35-vuotiaana edelleen olla mummollani yötä. Jakaa hänen kanssaan vaikka mitä asioita, kertoa juttuja lapsistani. Yli 90-vuoden iässä hänen päässään ei edelleenkään ole mitään häikkää, vaan hän seuraa niin politiikkaa kuin uutisia ja useammin se olen minä, joka tippuu jutuissa kärryiltä. Vaikka ikä alkaa selkeästi vaikuttaa hänen kuntoonsa, hän silti ulkoilee joka päivä ja asuu itsekseen. Ukkini menetin reilut 10 vuotta sitten, asuttuani kaksi kuukautta Thaimaassa. Se oli hirveän vaikeaa aikaa, sillä meillä oli kiireisin sesonki toisella puolen palloa joulun alla ja samaan aikaan ukkiani haudattiin Suomessa. Heidän liittonsa päättyi niin kuin olivat luvanneet, kunnes kuolema heidät erotti 50 yhteisen vuoden jälkeen.

Kurkkuani kuristi perjantaiaamuna, sillä tiedostan, että aikamme mummon kanssa alkaa olla rajallista. Itse sanoin, että hän elää satavuotiaaksi, mutta elämästä ei koskaan tiedä. Meillä on ollut mummon kanssa omat erimielisyytemme, varsinkin teiniaikoina hän sanoi aika suoraan monesta asiasta ja sanoo edelleen. Mutta ikä on pehmentänyt häntä, minä oppinut ymmärtämään häntä paremmin kuin teininä ja emme enää nykyään ota yhteen.

Lapsuuden yksi rakkaimpia muistoja on aika mökillä isovanhempien kanssa, kun he vielä jaksoivat siellä puuhata. Mummon kanssa pyöräiltiin kauppaan ja minä istuin tarakalla. Käytiin uimassa. Mummo keitti kesäkeittoa, jota söin ukkini tekemässä muovimajassa pihalla. Miten tuntuukin, että lapsuuden kesinä paistoi aina aurinko? Jouluna odotin aina eniten Helsingistä saapuvia isovanhempia ja kun haimme heitä juna-asemalla, muistan isäni pyytäneen minua olemaan hetken hiljaa, kun lauloin koko matkan kaikkia osaamiani joululauluja. Muistuttaa nyt tytärtäni. Se oli kova pala, kun he ilmoittivat etteivät jaksa enää reissata ja jäivät pois jouluistamme.

Mummola on aina ollut olemassa. Tarkemmin sanottuna hän on asunut samassa asunnossa 1950-luvulta asti. Mummola ei ole maatila jossain kaukana, vaan minun mummolaan pääsee ratikalla. Se ei vähennä rakkautta tuota paikkaa, asuntoa ja tunnelmaa kohtaan. Kaikki on ihan samalla tavalla kuin lapsuudessani, huonekalut samalla paikalla. Mikään muu paikka ei ole säilynyt läpi elämäni, ei ole omaa lapsuudenkotia tai muuta, missä vaalia muistoja. Pala lapsuuttani on ja pysyy täällä. Mummola on se tärkein, missä katselen aina samat piirustukseni seiniltä ja mummo keittää niin mustaa Assam-teetä, että sukat irtoaa jaloista ja päivä lähtee käyntiin. Ei ikinä pussiteetä. Samalla niin hirmuisen vaatimaton mummon tinkimätön laadun suhteen mitä tulee teehen ja kahviin. Hän herää aamuviideltä hauduttamaan puuroa ja kuuntelee vanhaa kunnon radiota.


hame LINDEX/ paita H&M/ takki ONLY/ kengät CONVERSE/ korvikset POOLA KATARYNA

Halasin perjantaiaamuna heiveröistä mummoani, joka sanoi tavalleen ominaisesti (siis suorasukaisesti) minun muuttuneen tikuksi, mutta pieneltä hänkin tuntuu halatessa. Niin hauraalta, etten meinaa uskaltaa enää rutistaa. Teki mieli kertoa miten rakastan, mutten osannut suoraan sanoa. Vilkutin ikkunaan lähtiessäni kuten olen 35 vuoden ajan tehnyt. Mietin, etten ikinä halua menettää tuota suorasukaista, kipakkaa mummoa. Muserruin pelkän ajatuksen alle, ettei hän enää jonain päivänä olisi ikkunassa vilkuttamassa minulle. Hän on reippaasti osallistunut kaikille lastensynttäreillemme, ihastellut pieniä tyttäriäni rukoillut puolestamme.

Tuon aamun aatosten jälkeen minun oli pakko kirjoittaa tämä teksti. Mummolleni, jonka kanssa meillä on toivottavasti vielä monta yhteistä hetkeä edessä. Itkin tätä kirjoittaessa niin paljon, etten meinannut nähdä eteeni ja kaiken lisäksi kirjoitin tämän junassa, vastapäätä istunut mies onneksi nukahti minun niiskuttaessani. Onneksi on rakkaita ihmisiä elämässä.

Oletko itse läheinen isovanhempiesi kanssa, vieläkö he ovat keskuudessamme?

Postauksen kuvat eivät varsinaisesti liity aiheeseen, mutta ne otettiin ihanana perheviikonloppuna ja kirkkaat värit jotenkin henkivät sitä positiviisuutta ja kiitollisuutta, mikä tässä kaikessa on taustalla. Sehän se sai tekstin alkujaan kirjoittamaan, kiitollisuus ja rakkaat muistot. Perhe. Eikö ole kirkas asu?