Ikurin jääveistospolku oli viime vuonna hieno, mutta tänä vuonna se vavahdutti syvältä aiheellaan Elämänpolku. Ajattelin, että päivällä on tylsää mennä kun valot eivät näy, mutta vielä mitä. Kun metsä oli tyhjä, kokemus olikin aika vaikuttava. Ihmisten äänten sijaan kuuntelin musiikkia ja tuijotin luurankoa elämänkellon kanssa. Lapsetkin pysähtyivät ajattelemaan ihmisen elämää. 2-vuotias sanoi että hänen perheestään ei kukaan koskaan kuole ja 5 vee mietti päänsä puhki luomiskertomuksen muuttumista simpansseiksi ja evoluutioteoriaksi. Minua tämä ihmiselon lyhyys ja sen läpi kulkeminen itketti, lapset paukuttivat sellaisen määrän kysymyksiä, että toivoin etten olisi yksin sepustamassa vastauksia. Lopuksi halattiin sitä tärkeintä rakkaussillalla. 

Näin. Tuohon tiistaiseen facebook-päivitykseen tiivistyi tunnelmani tämän vuotisesta jääveistopolusta Ikurissa. Muistatteko miltä viime vuotinen näytti, täältä voi kurkkia tunnelmia. Tuolloin kävelimme metsässä ystävien kanssa lauantaiseen ilta-aikaan. Ihmisiä oli paljon liikenteessä viikonloppuna ja mekin juttelimme mennessämme niitä näitä, emmekä niin täysillä keskittyneet veistoksiin. Valot näkyivät tuolloin upeasti pimeässä ja mietin, onko mitään järkeä mennä paikalle päiväaikaan. Tilaisuus mennä viime sunnuntaina avatulle polulle koitti kuitenkin tiistaina keskellä päivää ja niinpä ajelimme kohti Ikuria sakeassa lumisateessa.

Jääveistospolun nimi on tänä vuonna Elämänpolku ja se tosiaan oli nimensä veroinen. Astuimme sisään tyhjälle polulle teoksen nimeltään Elämänportti lävitse ja lähdimme tutkimaan, mitä tuleman pitää. Vastaan tuli jäästä tehty vauva, tuli ihmisen kehitystä, eläimiä, valoja sekä erittäin vaikuttavia musiikkeja. Kulkiessani ajatuksissani metsässä lasten kipittäessä vähän edellä pystyin todella eläytymään musiikkiin. Keskellä polkua on minusta vavahduttavin teos, jossa luuranko ja kellot vuorottelevat. Tuijotin jäästä tehtyjä elämän kelloja tuolla ajan alttarilla. Mietin, miten nopeasti ihmisen elämä oikeasti menee vauvasta vaariin ja muistammeko nauttia tarpeeksi matkalla. Musiikki kumisi tyhjässä metsässä, kurkkuuni nousi pala ja nieleskelin itkua.

Rakkauden sillalla tytöt halusivat halata toisiaan, sillä ovat kuulemma toisilleen maailman tärkeimpiä. Kelloteoksen ja musiikin nostattamat tunteet olivat pinnassa ja kun katsoin kahta pientä tyttöä, jotka halasivat hymyillen toisiaan itketti ja hymyilytti yhtä aikaa. Kuinka nopeasti hekin ovat kasvaneet. Kuinka kiire elämällä on. Kuinka ihana on olla täällä luonnon keskellä.

Jatkoimme kohti vanhusta esittävää teosta ja päädyimme keskustelemaan hengistä sekä ihmisten sieluista. En muista, milloin taide ja musiikki olisi vaikuttanut minuun noin vahvasti ja lapsissakin se aiheutti hurjan määrän kysymyksiä elämänkulusta ja kuolemasta. Päiväaika olikin itse asiassa ihan täydellinen aika keskittyä rauhassa ympärillä olevaan polkuun.

Noin vain olimme kävelleet ihmisen elämän läpi ja minä sulattelin kokemaani mielessäni. Annoimme tippimme taiteilijoille lopussa olevaan laatikkoon ja suuntasimme Virelän kahvioon viereen vohveleille, koska tiesimme niiden olevan superhyviä. Suosittelen jokaista, joka polulla poikkeaa käymään myös kahviossa. Voiko iloisempaa palvelua tänä päivänä saada tai herkullisempia kana- ja kalavohveleita? Ehkäpä ei.

Katselin iloisesti höpöttäviä tyttöjäni vohvelilla ja mietiskelin sekä omaa että heidän elämäänsä. Päätin taas nauttia jokaisesta hetkestä enemmän. Ja suositella jokaiselle, joka pääsee käymään Ikurin jääveistospolulla, että menkää ja menkää päivällä, jos suinkin voitte! Käsittämätöntä kuinka upeita juttuja meille tarjotaankin täysin ilmaiseksi!

Onko taide koskettanut sinua? Joko olet käynyt Ikurin polulla tai kävitkö viime vuonna?