Illalla se aina iskee. Kun painaa pään tyynyyn ja yrittää sulkea silmät, se huono äiti-olo valtaa. Joskus on ollut tappeluita, mutta kohtuu tavallisinakin päivinä tuntuu, että riitinkö taas mihinkään. Pelkkään perusasioiden pyöritykseen, kuten ruokahommiin menee aikansa ja meillä on luonteeltaan ja iältään kohtalaisen erilaiset tytöt. He haluaisivat monesti tehdä aika eri asioita ja lukea ihan eri kirjoja. Toinen olla sisällä ja toinen pihalla, katsoa eri ohjelmat telkkarista ja niin edespäin. Sitten kolmestaan päiviä viettäessä luovitaan siitä jostain välistä ja tuntuu, ettei kukaan saa täysin haluamaansa tai ole täysin tyytyväinen. Toki on niitäkin hetkiä, kun hurahtaa tunti niin, että he leikkivät sovussa keskenään, eli on sisaruus pääasiassa valtava rikkaus.

Yhtenä yönä marraskuussa valvoskellessa mietin, että miksi en veisi lapsia eri päivinä tarhaan jonain viikkona, kun siihen on mahdollisuus. Antaisin näin molemmille tytöille oman äiti-tytär päivänsä. Vähän kuin aikaisen joululahjan. Antaisin huomioni, tehtäisiin niitä juttuja, joita kyseinen lapsi haluaisi tehdä. Luin joskus jostain, että lapsi ansaitsee aikaa vanhemman kanssa ilman sisarusta ja vaikka sen tiedostin, se jäi vielä vahvempana kytemään mieleen.

Aika pian sellainen viikko tarjoutuikin ja niin vein taaperon yksin päiväkotiin ja palasin esikoisen kanssa kotiin. Matkalta ostimme tuoreita croissantteja ja tulimme kotiin syömään aamiaista. Jännitin, tuleeko reaktiota siihen, ettei isosisko jääkään päiväkotiin, mutta ei, hän kipitti reippaasti omaan ryhmäänsä.

Päivä isomman kanssa oli hurjan rauhallinen ja jotenkin seesteinen, kun hän kävi itsekseen vessassa ja söi reippaasti. Lelut eivät lentäneet ja meillä oli jotenkin todella hiljaista. Pelasimme varmaan 1,5 tuntia lautapelejä lattialla paikallamme istuen. Kukaan ei tapellut tai vaatinut huomiota. Kasasimme tonttuovea ja laitoimme joulukoristeita paikalleen. Kuvitelkaa, manasin missä Prahasta aikoinaan ostamani kynttilämökki on, niin esikoinen tiesi sen olevan kaapissa telkkarin alla. Ohhoh. No hyvä että sanoin ääneen, etten löydä sitä.

Lähdimme bussilla keskustaan, jossa neiti sai valita ruokapaikan. Piti kuulemma saada hampurilainen ja miniporkkanoita, joten sillä mentiin. Ruoan jälkeen suuntasimme leffaan ja leffa olikin ihana hyvänmielen joululeffa, The Grinch. Suosittelen vahvasti joulufiilistelyä kaipaavalle!

Taaperon päivässä oli enemmän toimintaa ja vääntöä, mutta hänkin on todella paljon rauhallisempi, kun huomiosta ei tarvitse tapella. Veimme isosiskon päiväkotiin ja tulimme kotiin aamiaiselle. Pieni on kysellyt monta kertaa temppukerhon perään, jota harrastimme kaksin viime talven, joten valitsin meidän kahdenkeskisen päivän sellaiselle päivälle, kun siellä oli avoin kerta. Hän hihkui ja mennä touhusi tukka putkella ja oli selkeästi todella hyvillään, kun vihdoin pääsi sinne.

Syömään 2-vuotias tahtoi sushipaikkaan ja ilmoitti sen olevan hänen lempiruokaansa (no, en ole ehkä tuosta lausahduksesta niin vakuuttunut, mutta myönnyin ilolla, koska itsekin tykkään). Suuntasimme Itsudemon buffaan, en ollut siellä aiemmin käynyt ja yllätyin, että ovella oli lounasaikaan jono. Jaksoimme jonottaa ja taapero söi todellakin sen 4 euron edestä, jonka hänen sushinsa maksoivat.

Tässä päivässä oli päiväunitauko, jonka jälkeen ehdimme hetken lueskella kirjoja, kunnes piti jo lähteä siskoa hakemaan. Tiedättekö muuten mitä? Lapset olivat päiväkodissakin olleet kuulemma erilaisia, varsinkin pienempi. Hehän ovat eri ryhmissä, mutta näkevät pihalla. Sain palautetta, ettei tullut pihalla mitään tappeluita, monesti sisarukset ovat vääntäneet siellä pihalla sitten. Eikä tullut pienemmälle surkua, kun isosisko ei ollutkaan paikalla, vaan kaikki meni hyvin.

Ja mikä oli parasta näissä päivissä? Se rauha, kun kaikki ei ole yhtä älämölöä. Se, kun sai kävellä esikoisen kanssa bussipysäkille käsi kädessä, ilman rattaita. Se, kun näki kuinka hänen naamansa loisti siitä, että olimme kaksin. Hänen kanssaan sai jutella päivän aikana rauhassa vaikka mitä, kuulin esimerkiksi päiväkodista ihan uusia juttuja. Kyllä kaksivuotiaskin nautti päivästä kaksin ja piti äitiä kädestä, mutta hän vaatii sen sylin usein arjessa muutenkin ja esikoinen jää sitten syliä ja kädestäpitoa vaille välillä. Molempien päivien jälkeen olin tyytyväinen, päiväkodista hain toisen iloisena ja toinen oli iloinen päivään äidin kanssa.

Äitiyden perustunteita taitaa aina olla jonkinlainen riittämättömyyden tunne, mitä ei ainakaan helpota ympäriltä jatkuvasti tulevat ärsykkeet. Pienille lapsille riittää pitkälle aika, pysähtyminen pelaamaan, kirjojen lukeminen ja juttelu. Se, että olet varannut päivän vain häntä varten, saa lapsen selkeästi huomaamaan, että hän on arvokas ja tärkeä. Eikä siihen tarvitse koko päivääkään varata, mutta tuntikin vanhemman kanssa kahden tuo ihan erilaista rauhaa perheeseen, kun kaikkien ei tarvitse huutaa saadaakseen yhtä aikaa huomiota.

Mekään emme kaipaa yhtään uutta lelua tähän huusholliin. Sen sijaan toivon, että tytötkin saisivat lahjaksi aikaa. On se sitten yökyläily kummeilla, lupaus mummilta viedä leffaan tai reissu Leon Leikkimaahan, ne jäävät kaikki lapsen mieleen erityisinä hetkinä, kun aikuisilla oli paljon aikaa heille. Viime joulukuussa teimme esikoisen kanssa äiti-tytär-reissun Helsinkiin ja teatteriin ja viikoittain se on puheissa ja toiveissa joku samanlainen matka kaksin. Pidän korvan takana.

On mieletön rikkaus kasvattaa kahta, keskenään niin erilaista tyttöä. Siinä missä toinen piirtäisi kaksi tuntia satuja kertojen, toinen kiipeää katonrajaan ja tanssii jopa ravintolassa. Toki ikäkin tekee osansa, mutta on upeaa nähdä, miten kaksi samoista geeneistä tullutta tyttöä ovat niin erilaisia ja molemmat hyvin vahvatahtoisia. Haluan tuntea heidät hyvin joka vaiheessa, olla läsnä ja antaa aikaa, sillä he ovat hyvin erilaisia kaksin kuin silloin kun olemme kolmisin. Rakastan halata ja pussata yhtä kerrallaan, niin ettei toinen mutristele mustasukkaisuuttaan vieressä ja rakastan rutistaa heitä yhtä aikaa. On mieletön onni olla äiti, mutta joskus tulen hulluksi siitä riittämättömyyden tunteesta. Ja sitten toisaalta täytyisi muistaa, että minä riitän. Jokaisessa päivässä on hyvä olla hiljaisia hetkiä, kun pidetään sylissä, jutellaan ja luetaan.

Nämä päivät olivat niin kivoja kokemuksia, että ehdotan lämpimästi laittamaan aineettoman lahjan pussiin joko omalle lapselle, kummilapselle tai muille läheisille lapsille.

Tiedättekö muuten mitä? Vietän itse tänään äiti-tytär päivän oman äitini kanssa. Sain synttärilahjaksi ravintolareissun, Kaija Koon keikan sekä yön hotellissa, joka lunastetaan tänään. Alitajuisesti kirjoitin meidän päivistä juuri tänään. Tykkään kovasti viettää aikaani oman elämäni supernaisen, äitini kanssa, joten tämä on arvokas lahja aikuisenkin!

Onko itselläsi ajatuksia aineettomista lahjoista tai ajatuksissa antaa sellaisia tänä jouluna?

Upeaa marraskuun viimeistä päivää!