Mitkä häät!


Tällaiset postaukset ovat täysin mahdottomia. Miten tiivistää jotain siitä, että juhlimme lauantaina 13 tuntia, elokuusta syyskuun puolelle? Valita muutama (blogikelpoinen eli kohtuu kasvoton) kuva 1350 vaihtoehdosta? Kertoa, miltä tuntui, kun perheemme vauva meni naimisiin. Minä kävelin käsi kädessä lasteni kanssa Savutuvan apajalla, jossa menin itse naimisiin 14 vuotta sitten. Kertoa, miltä tuntui palata paikkaan ensi kertaa sitten omien häidensä ja nähdä se hyvin eri silmin. Tiivistää pieneen postaukseen ne tunteet, joita päivän aikana käytiin läpi. Alkaen kiukusta, ettei 3-vuotias morsiustyttö haluakaan kävellä alttarille (muutti mielensä ja käveli naama loistaen) siihen, että mietimme pyörtyykö sulhanen, niin liikuttuneessa tilassa oli. Isoveljensä alkoi heittää jotain läppää keventääkseen tunnelmaa ja me kuiskimme eturivissä, että puvusta alin nappi auki! Päätyen siihen, että oma puhe jännitti, ei sitten puhuessa jännittänytkään ja siihen, että esikoinen oli todella kipeänä päivän ja huoli oli kova ja aika meni häntä pitäessä sylissä ja silittäessä. Hän ei syönyt palastakaan ruokaa, eikä odottamaansa hääkakkua tai macaronseja.

Eihän sitä voikaan tähän tiivistää. Kerron muutaman jutun! Kuten sen, että pikkuveljeni on löytänyt aivan ihastuttavan, kauniin ja suloisen puolison rinnalleen. Olin ihan hirveän onnellinen heidän puolestaan. Juhla oli ihana tapahtuma ja ehkä tiedätte Instan perusteella, että minä juoksen muun muassa Disney-biisien tahdissa. Olin niin fiiliksissä Aladdin-pöytäkoristeista ja jatkuvasti soivista Disney-biiseistä!

Päivämme alkoi kampaamo Step Innistä, jossa minä, äitini ja tyttäreni saimme kampaukset. Heillä oli jopa autotuoli pienille, siinä oli ratti ja kaikkea, kuinka siistiä! Siitä ei kovin kauaa mennyt, kun vaihdettiin jo juhlamekot päälle ja suunnattiin kohti kirkkoa. Jännitys ja valvominen alkoivat tuntua 3-vuotiaassa ja hän alkoi murjottaa, mutta kuinka ollakaan käveli lopulta naama loistaen pitkin kirkon käytävää. Siskonsa oli vielä kirkko-osuudessa ihan kunnossa, mutta juhlapaikalla alkoi olo huonontua.

Juhlapaikalle saavuimme miehen kanssa hämmästellen, että oliko reitti tosiaan tällainen. No, 14 vuodessa tosiaan unohtaa paljon ja istuin auton takapenkillä tuolloin niin hurjissa tunnekuohuissa, että ihmekös jos päivästä meni vähän ohi. Katselin juhlapaikkaa ihan eri fiiliksin tällä kertaa. Kävimme morsiuparia odotellessa kuuntelemassa biisejä sisällä ja katselemassa kaunista tunnelmaa.

Päivä meni vauhdilla. Olin onnittelujonossa yksin, kun mies lähti antamaan esikoiselle särkylääkettä ja samalla herätteli kuopusta, joka nukahti kirkon jälkeen odotetusti autoon. Kuopus piristyi, mutta esikoinen oli hetken pois pelistä, laittaen taas jossain vaiheessa tanssiksi, taas olon huonontuen. Päivässä oli siis koko ajan aikamoinen huoli ja epävarmuus hänen kunnostaan, fiilis oli edestakaisin iloinen ja huolestunut.

Ruokailukin tapahtui meidän perheellä eri aikaan, mutta ruoka oli hyvää ja erityisesti tykkäsin punajuuri-aurajuustopaistoksesta. Jotain samanmoista muistan syöneeni omissakin häissä! Sitten olikin puheiden vuoro. Puhujina toimivat molempien, morsiamen ja sulhasen isosiskot sekä äidit, eli aika naisvoittoinen porukka meitä oli puhumassa!

Ilta tummeni ja lapseni lähtivät yöksi hyville ystävillemme. Bändi alkoi soittaa, parin ystävät olivat ihanan liekeissä ja varsinkin miesten polttariporukalla oli meno katossa. Oli anopin ryöstöä, oli hauskanpitoa, halauksia ja näytelmiä. Oli yhteenkuuluvuuden tunne, kälyni myötä olen saanut tutustua myös hänen ihanaan perheeseensä, jotka ovat kaikki todella välittömiä ja suloisia ihmisiä. Olimme yksi iso perhe, siinä laiturilla tanssien ja auringonlaskua katsellen. Uhkasipa äitini jopa heittää mieheni järveen, kun alkoi liikaa vääntää vitsiä anopin kustannuksella, mutta se vain kertoi minusta kaikkien fiiliksistä ja väleistämme. Voi huikkailla järveen heittämisestä siinä sivussa.

Kymmeneltä illalla tapahtui jotain, mitä en muista ikinä nähneeni. 93-vuotias mummoni halusi tanssia. Ja lähti sitten isäni kanssa tanssimaan. Siinä he menivät, todellakin kaksi vanhaa puuta, kuten tanssimassaan biisissä laulettiin. Nielin itkua ja mietin, että jotain käsittämätöntä taikaa illassa oli, että mummonikin tanssii. Aivan mieletöntä!

Oli maailman suloisimmat morsiusneidot. Oli ihana tädin pallero, jolla oli jalassa ristiäislahjaksi ostamani Parikat. Oli hirveä määrä tunteita, itkua ja naurua. Oli satoja halauksia, huulenheittoa, aivan muussiksi tanssittuja varpaita. Villasukat jalassa loppuillasta tanssiva morsian, onnensa kukkuloilla jammaava sulhanen. Oli juhlasta ilahtuneet isomummot, kummitädit ja muut. Oli uusi sukunimi, elokuun upein ilta, joka sitten vaihtui syyskuun ensimmäiseksi yöksi Abban ja Bon Jovin tahdissa hyppien.

Oli ihan mieletön päivä, jota en pysty enkä osaa kuvailla paremmin. Olin ihan hirveän onnellinen parin puolesta, olin ihan hirveän onnellinen perheeni keskellä ja jotenkin hyvin liikuttunut tuosta juhlapaikasta. Se oli ihanampi kuin muistinkaan.

Näissä fiiliksissä, jotenkin ihan pala kurkussa uuteen viikkoon. Ihanaa maanantaita!

Pääsiäisbileet!

Puolet pääsiäisestä takana, puolet edessä. Mitä olet puuhaillut? Onko mennyt perinteisissä merkeissä? Me siirryimme Kuusamosta Jyväskylään pääsiäispyhinä ja tuntui, että suurin osa liikenteestä soljui kyllä pohjoiseen päin. On se kyllä aikamoinen ajomatka, kuusivuotias menee jo ihan tyytyväisenä, mutta pienempi meinasi loppumatkasta vähän ratketa.

Pää on vähän tyhjä, niin kuin monesti onnistuneen loman jälkeen. Ei tiedä mistä jatkaisi blogissa eikä tiedä mihin ensimmäisenä tarttua kotona. Osa kasseista vielä purkamatta, joten ainakin perinteinen pyykinpesutouhu jatkuu. Työnsimme ihan palaksi menneen, likaisen ja paikatun toppahaalarin lähtiessä suoraan roskikseen, kun mietin ettei sille ole enää kenelläkään käyttöä, mutta on ehjääkin toppavaatetta, joka täytyy hoitaa kesäsäilöön. Kylläpä oli kevät edennyt viikossa! Niin se eteni kyllä Kuusamossakin, alkoi tulla mutapaikkoja esiin rinteissä ja lorina kävi koko ajan, kun lumet lähtivät silmissä.

Aloitimme kuitenkin bileillä paluun pois Kuusamosta, nimittäin mummoni 85-vuotisjuhlilla. Olipa hauskaa saada pitkästä aikaa taas sukua samaan tilaan ja nähdä esimerkiksi tyttöjen serkkuvauvaa. Oli ehkä maailman suloisin näky, kun esikoiseni istui vauva sylissään. Tytöt imivät niin kaiken irti kummitädeistä ja enoista sekä mummista, että itku tuli heti, kun liityimme moottoritielle kohti Tamperetta. Siinä missä äitinsä ikävöi takaisin pohjoiseen, lapset itkivät että mummilaa tulee ikävä. Ihanaa, kun näkivät nyt kaikkia kerralla, heillä on niin useasti ikävä. Onneksi yökyläreissu kummilaan on nyt esikoiselle sovittu, sitä odotellessa!

Villit oli juhlat, voisi melkein niin sanoa, kun pysähdyin katsomaan mummin korkkareilla kolkuttavaa kolmevuotiasta, valssiksi laittanutta veljeäni, toista joka alkoi riisua kun halusi esitellä Desigualin paidan alla ollutta Makian muumipaitaa tai kovaan ääneen höhöttävää isääni. Mutta toivottavasti mummo nautti eikä uuvahtanut liikaa tästä elämästä luonaan. Alakerran naapurikin kiitteli varmasti korkkaritepsuttajaa, mutta toisaalta juhlat olivat keskipäivällä, ehkä hän selvisi.

Sellainen pääsiäiskeikaus! Täällä jatketaan kohti arkea ja suunnittelin, josko kävisin vaikka villasukkajumpassa. Kuka tietää mikä on villasukkajumppa?

Nautinnollista pääsiäisen jatkoa!

Yllätyyyys!

Noin kuukausi sitten mietiskelin, että kaipaisin jotain piristystä miehelle. Onnistuisikohan kahdenkeskinen ilta hänen syntymäpäivänään? Mikä oli kaikista kivointa? Mies on sitä sorttia, jota ei kuulemma tarvitse juhlia tai saa muistaa juhlapäivänään. Mietiskellessäni päähäni pulpahti, että kavereita näkee ihan liian harvoin nykyään. Josko järkkäisin yllätyssynttärit kotona? Pääsisikö kukaan, mistä saisin lapsille yöpaikan?

Aloitin siis kyselykierroksen. Kysyin muutamalta naapurilta yökyläpaikkaa tytöille, muttei onnistunut. Kyselin kavereilta miltä näyttää, pääsisivätkö tulemaan. Kun useampi vastasi kyllä, mietin että jes, nyt vaan keksin sen yöpaikan. Lopulta tyttöjen tarhakaverin äiti lupautui ottamaan lapset. Sitten vain kutsua kavereille ja odottelemaan iltaa!

Perjantai-iltana jääkaappi alkoi täyttyä sellaisilla eväillä ja kakkulaatikolla, että oli pakko alkaa paljastelemaan seuraavasta päivästä jotain. Siinä vaiheessa kerroin myös tytöille yökyläilystä. Jännitin mitä kuopus tuumaa, kun hän ei ole ollut yökylässä muualla kuin mummilassa. Turhaan jännitin, into oli kova! Ja tytöillä oli ollut hurjan kivaa, mitä nyt lievää väsymystä pukkasi.

Menin tarjoilujen osalta mahdollisimman helpolla linjalla, koska tiesin, että liikaa aikaa valmistella ei ole. Tulimme viemästä tyttöjä yökylään 10 minuuttia ennen ensimmäistä vierasta. Pilvilinnan leipomon Anna toteutti ihanasti pyyntöni triathlon-henkisestä kakusta. Lisäksi hän teki pari suolaista piirakkaa, minä tein puolestani pari salaattia pöytään ja paistoin läjän siipiä. Kakussa oli tummaa suklaata ja vadelmaa ja se oli muuten superhyvän makuinen ja kehuttu!

Voi että mitä jännitystä on yrittää pitää asioita salassa. Ja jännittää itsekseen, onnistuuko kaikki, eihän lapset nyt tule kipeäksi, entä jos yöpaikassa tullaan kipeäksi? Jäämmekö kotiin kakkuinemme. Kaikki jännitti ja jännitti mitä mies tuumaa. Toivoin, että tämä osoittaa paljonko välitän hänestä ja toivon, että saisi kivan illan.

10 vierasta saapui iltaa viettämään ja olin tosi iloinen, että kaikki saivat lapsenvahteja järjestymään ja pääsivät. Valitettavasti esimerkiksi kukaan sisaruksistamme ei päässyt paikalle, mutta hyvä poppoo meitä oli. Heräsin sunnuntaiaamuna siihen, että mies ja kaverinsa juttelivat keittiössä. Kello oli 9. Sanoin, että olettepa aikasin heränneet, mihin totesivat etteivät ole vielä nukkuneet. Olivat sitten parantaneet ihan urakalla maailmaa. Olin iloinen, sillä tuollaisia tilaisuuksia ei juuri enää tule. Uskon, että kaverit ja rauhassa juttelu ovat juuri sitä, mitä mieskin on kaivannut. Ihania ihmisiä sitä onkin elämässä! Ilta meni vikkelään ja ihanan tosissaan ihmiset ottivat biisintunnistuskisan, johon olin valinnut 10 hittiä vuodelta 1982.

Rakastan järjestää juhlia ja nyt on onnistuneesti juhlittu kolme perheenjäsentämme. Ensi viikolla jatketaan juhlintaa 85-vuotiskemuilla tällä kertaa. Ihanaa! Ja taas muuten kuvasaldo on tässä, voi miksi en kuvannut ihmisiä ja ottanut jotain yhteiskuvaa porukasta? Äh! Se aina jää.

Tykkäätkö itse järkätä kemuja, oletko järjestänyt yllätysjuhlia?