Ei sittenkään niin yksinäinen maraton

Koko viikon stressaa. Pysynkö terveenä. Saanko unta. Miksi väsyttää näin hirveästi? Lepään lähes koko viikon, yritän muistaa syödä ja juoda, syön sinkkiä, nukun pitkiä unia. Perjantaina olen edelleen ihan hirveän väsynyt. Mietin, että vedän aina niin kierroksilla, että kroppani taitaa palautua ihan hirveästi ja kiittää levosta. Stressasin niin kovasti starttirahaa, yritysasioita, oli häät, lapsi valvoi kipeänä yöt ja… Univelka ja väsymys on niin kova, että kun annan kropalle luvan levätä, se todellakin ilmoittaa sitä kaivanneensa. Käyn hakemassa juoksunumeroni. Olen ihan päivämäärähullu ja numerossani on juoksupäivä ja sen perässä syntymäpäiväni. Nyt on paras numero ikinä!

Perjantai-iltana Jyväskylässä yritän lukea kirjaa ennen nukahtamista. Saan luettua kaksi sivua, sitten putoan. Herään kello 8.30 siihen, että lapseni herättelee minua. Ovat kuulemma jo aikaa sitten syöneet puuron. Olen ihan hämilläni, nukuin yli 9 tuntia! Lähden koitokseen ensimmäistä kertaa täysillä, vielä kohtuu pitkilläkin yöunilla. Siistiä!

Koko päivän hermostuttaa. Ei pysty keskittymään mihinkään. Mikä oikeastaan hermostuttaa? Se taas, kun ei tiedä miltä tuntuu matkalla. Miehen heittäessä minua kohti kisapaikkaa tulee fiilis, että ei huvita. Mennään pois! En ole ikinä mennyt kisaan yksin. Puuttuu se fiilistely ennen ja jälkeen. Jään kisapaikalle yksin. Mietin mitä oikeastaan teen täällä. Sitten näen tuttuja. Juttelen heille ja unohdan jännityksen. Nestettä on tankattu, joudun käymään kolme kertaa bajamajassa viimeisen puolen tunnin aikana ennen lähtöä. Argh! Näen kauempaa kaverin, työkaverin Thaimaasta, joka harrastaa mm. iron man-kisoja. Hän lentää pelkässä alkuverryttelyssä. Mitä ihmettä hän tekee Jyväskylässä, häh! Näen kaverin, jonka kanssa mies maastopyöräili aamupäivän. Hän ehdottaa, että lähde peesaamaan sitä Thaimaan työkaveria, sen naisen perässä tulisi hyvä tulos. Hah! No ehkä en.

Kävelen lähtöön. Kolmas Finlandia-puolimarathon on alkamassa. Tiedän jokaisen nyppylän, mäen ja mutkan reitiltä, sillä Jyväsjärveä on tullut kierrettyä. Moneen kohtaan liittyy muistoja teiniajoilta. Mutta ensimmäistä kertaa olen lähdössä yksin. Sinänsä hölmöä miettiä näin, olenhan aina startannut eri lähdöstä HCR:lle ja juossut Finlandiassakin yksin miehen mennessä menojaan. Silti on jotenkin orpo olo. Mitä hittoa, mies alkoi harrastamaan juoksua ja uhosin lähteväni hänen kanssaan yhden kerran lenkille. YHDEN KERRAN. Mies ei ole voinut juosta koko vuonna, miten ihmeessä tässä kävi näin, että olen juoksukisassa ilman häntä? Ja ravannut yksin koko vuoden. Yksi lenkki venyi vähän useammaksi näköjään.

Kello 15.15 puolimaratonin osanottajat pinkaisevat reitille. Inhoan alkuja, tulee kyynärpäästä, omaa juoksureittiä on vaikeaa löytää, eka kilometri menee reilusti yli tavoitevauhdin, mutta kevyempi startti on hyvä. En ole juossut kahtakaan kilometriä, kun mies on jo passissa. Hymyilen ja vilkutan ja jatkan jolkotusta. Katselen hymyillen maisemia, aurinko paistaa ja fiilis on hyvä.

5 km taittuu ajassa 28 minuuttia. Edelleen hyvä fiilis. Juoksen ohi kohdan, jossa kaveri asui teiniaikoina ja vietimme siellä paljon aikaa. Noita aikoja miettiessä lähestyn reitin isointa (eikä sekään kovin kummoinen) mäkeä ja spottaan miehen kamera kädessä heilumassa noin 7 kilometrin kohdalla. Ai se on täälläkin, siistiä! Juoksen ylämäkeen sivuttain, tanssiliikkeitä tehden ja meinaan kompastua edellä juoksevan jalkoihin kiitos poseerausteni. Mies jolkottaa vieressä ja yrittää saada kuvia touhustani, huutaa että älä kompastu kyltteihin. Kuvista tulee epätarkkoja, kun mies yrittää juosta vieressäni. Ahhahhah, keskityin olennaiseen.

8 km. Inhokkikohtani alkaa. Vaajakosken moottoritien vieressä mennään kolmisen kilometriä ja siellä tuulee aina. Jostain syystä nyt ei. Mietin onnistuinko tunkemaan 2h tavoiteajan juoksuryhmään niin, että halkovat tuulta edeltäni, kun ei tunnu miltään. Katselen hymyillen isää ja tytärtä edessäni ja mietin, kuinka vanha mahtaa tuo tytär olla. Tarkistan myöhemmin numeron perusteella, että ikää on 11 vuotta ja tuli isän rinnalla maaliin ajassa 1h 57 minuuttia. HUH!

10,5 km. Puoliväli Lutakossa ylittyy tasan tunnissa. En tiennyt, että vanhempani ja tytöt ovat siellä kannustamassa ja musiikki korvillani missaan täysin heidän huutonsa. Voi ei. Luulin, että ovat samassa kohdassa kannustamassa kuin aiempinakin vuosina.

12 km. Ja taas on mies ja kamera passissa. Pienlentokone pörrää yläpuolella ja pitää niin meteliä, etten kuule mitä mies huutaa. Yritän poseerata kameralle, aurinko paistaa silmiin niin etten näe mitään. Onnistun näyttämään ihan sairaan hölmöltä kuvissa. Mitäköhän mies kysyi jään pohtimaan. Alban siltaa ylittäessä luureista pärähtää sama biisi, kun mikä soi HRC-matkalla ylittäessäni pisintä siltaa Lauttasaaresta pois. Mitä, mikä mäihä, siltabiisi!

14 km. Alkaa jo tuntua joltain, mutta edelleen hyvässä vauhdissa. Kiskon energiageelin jaksaakseni samaa vauhtia loppuun asti.

17 km. Tässä vaiheessa meinaa tulla liikutusitku. Yhtäkkiä Äijälänrannassa huutaa hyvä Katja ”uudet sukulaiseni”, morsiamen kaasonakin ollut hänen serkkunsa tyttärineen. Asuvat ihan muualla, mutta olivat omien kisojen takia Jyväskylässä. Mietin, että reilu kuukausi sitten en ollut vielä ikinä tavannut heitä ja nyt tulivat varta vasten sinne tsemppaamaan. Taisin huutaa jotain että ”nyt alkaa paskimmat kilometrit”, mutta olin ihan superotettu että tulivat. Sanoinko, että olin ihan hurjan iloinen morsiamen suvusta ja ns. uusista sukulaisistani jo muutenkin? He pitävät selkeästi yhtä! Kiitos!

18 km. Uudestaan inhokkikohdassa, Vaajakosken motarin vieressä. Ei enää mitään ryhmää jota peesata ja joka halkoisi tuulta. Vastatuuli repii ja painaa. Minä painan vastaan, mutta vauhti hidastuu. Kello tikittää 5.46 kilometrivauhtia ja ärsyttää. Saamarin tuuli! Näen edessäni ison miehen, tungen hänen taakseen juoksemaan ja yritän käyttää häntä tuulen halkojana, mutta huomaan hyvin pian, että hän juoksee ”liian hitaasti” ja joudun painamaan ohi. Tuuli repii ja lisäksi heittää naamalle kasveista jotain inhaa nöyhtää. ARGH! Useampi juoksutoveri alkaa kävellä. Samaa vauhtia kanssani koko matkan siihen asti painanut pariskunta tiputtaa kävelyyn. Viimeiset kilometrit tuulta vastaan ovat selkeästi kovat monelle.

20 km. Ja taas se mies kameroineen heiluu siellä. Huudan, että ”EN PUHU SULLE ENÄÄ!”, hän iloisesti huutaa jotain jaksaa jaksaa, minä vaan juoksen. Vika mäki 20 kmn kyltin jälkeen painaa. Ei enää tanssiliikkeitä. Haluan maaliin. Kiihdytän vähän vauhtia loppua kohti, mutta paljon ei ole varaa kiihdytellä.

21 km. Nimeäni kuulutetaan, se on ihanaa pienemmissä tapahtumissa, että kuulee nimensä saapuessaan maaliin. Ennätykseni on 1.59.58 edelliseltä vuodelta. Olen varma, että menen edes sekuntin kovempaa. En stressaa, kunhan juoksen maaliin.

21.1 km. Olen maalissa. Mihinkään ei satu, fiilis on hyvä, ei uuvuta, ei mitään. Juoksinkohan sittenkään tarpeeksi kovaa. Tarkistan virallisen aikani. Juoksin sekuntilleen kahteen tuntiin. 2.00. EI! Jäin ennätyksestäni kolme sekuntin sadasosaa! Jos en olisi tanssinut tai jos olisin vain vähän kiihdyttänyt lopussa tai jos… ÄH!

Noin minuuttia myöhemmin unohdan ne ajatukset. Mitä ihmeen väliä joillain sekunteilla on. Olen päässyt hyvissä fiiliksissä maaliin. Juoksu tuntui lähes koko ajan hyvältä ja jälkifiilis on loistava. Mummilassa odottaa tyttöjen kattama pöytä koristeluineen, sauna, perhe, iloista fiilistä ja tuntuu, että kaikki ovat paljon enemmän fiiliksessä mukana nyt, kun juoksin yksin. Pidetään äidille juoksubileet tytöt huutavat! Mennään nelistään saunaan, minä, äiti ja tyttäret. Käly tulee käymään ennen yövuoroaan ja hämmästyy, kun kerron ketkä olivat kannustamassa. Tuntuu, että suoritustani fiilistellään ihan eri tavalla, kun olin siellä vain yksin. Mistäköhän se johtuu?

Seuraavana päivänä käyn messuilla Teeleidin pisteellä, joka ojentaa minulle pokaalin (eli Teeleidin oman mukin) ja teetä matkaan onnitteluna suorituksestani. Teeleidin Anne sanoo minun olevan hänen idoli. Nolottaa, minähän vain juoksin enkä edes niin hirmuisen kovaa. Mutta olen iloinen, että ihmiset ovat niin ihania.

En tiedä haluanko enää koskaan juoksukisaan. Mutta sunnuntaiaamuna lähtiessäni perheeni, isäni ja pikkuveljen kanssa Jyväskylässä uimaan olen hyvin kiitollinen, että pystyn ja jaksan. Että olen elämäni kunnossa tässä iässä. Että juokseminen oli kivaa, eikä mikään tuskien taival. Että minulla on superkannustava mies, joka suhasi edes takaisin autolla ja oli aidosti iloinen puolestani, vaikka on itse kärsinyt pitkään rasitusvammastaan. Että minulla on niin ihana perhe ja vanhemmat, jotka puuhasivat tyttöjen kanssa miehen kannustellessa. Oli juoksubileet ja sauna. Ja ne ihanat uudet sukulaiset, jotka tulivat. Jo sen takia kannatti juosta.

Painan pääni tyynyyn hyvin kiitollisena. Olipahan mieletön viikonloppu eikä ollenkaan niin yksinäinen juoksu, kuin ajattelin. Kiitos kaikille, kiitos Finlandia-marathon! <3 Mielettömän hyvät järjestelyt!

Oliko kukaan juoksutapahtumissa viikonloppuna? Mitä kivaa teit viikonloppuna?

Monella tapaa yksinäistä juoksua

Viime viikonloppuna tuli tasan 7 kk siitä, kun olemme viimeksi miehen kanssa juokseet yhdessä. Älkää kysykö miksi muistan, minä vain muistan päivämäärät. En laske, vaan muistan, kuinka tammikuun pakkasissa vedimme naamat huurussa pitkän lenkin Matkamessujen jälkeen ja siihen se jäi, yhdessä lenkkeily.

Olen ollut asiasta kohtalaisen hiljaa, sillä en halua kääntää puukkoa toisen haavassa. Liikkuvaista ihmistä ja triathlon-hommiin tähtääjää se syö aivan hirveästi. Minullakin alkuvuodesta väheni juoksukilometrit seuranpuutteen vuoksi ja tein vähän kaikkea muuta sitten. Kävimmehän miehen kanssa hiihtämässä kerran yhdessä ja onneksi lautailemaan pääsimme, Rukan viikot olivat unohtumattomia!

Mutta seitsemän kuukautta on pitkä aika, molemmin puolin. Meille se lenkki kerran viikossa oli se henkireikä, missä juteltiin ummet ja lammet. Molempien fiilis oli lenkin jälkeen katossa, endorfiinit jylläsivät ja kaikki oli kivasti. Tunnelma kotonakin alkoi kiristyä keväällä ja minä juoksentelin vähän ”salaa”. No, en tietenkään salaa, mutta olin ihan hiljaa kun tulin kotiin enkä hehkuttanut miten kivaa oli. Tiesin, että mies kyllä tukee, mutta samalla tiesin, että jos minut pakotetaan kotiin ja toinen hehkuttaa miten ihanaa on painaa – ei se kyllä välttämättä piristä.

Jollain ilveellä mies meni ja juoksi hyvän ajan HCRlla toukokuussa ja otti jopa Kreetalle lenkkarit mukaan ajatellen, että aloittaa siellä lyhyillä lenkeillä. No tiedätte miten kävi. Meni aika monta viikkoa tekemättä yhtikäs mitään.

Mistä tämä juoksemattomuus johtuu? Rasitusvammasta, joka tuli vuodenvaihteessa polveen. Hän on käynyt lääkärillä, fyssarilla, jumpannut, tehnyt ahkerasti erilaisia venytyksiä ja rullaillut kalvoja. Levännyt ja toivonut parasta. Mutta muutosta ei ole tullut, jalka kipeytyy hirveän helposti edelleen. Kunpa voisin tehdä jotain! Nyt olen hymyillyt joka kerta, kun hän lähtee uimaan tai salille, edes jotain saa tehtyä. Samalla pitäisi jumpata katkennutta kättä, jotta siitä saisi joskus suoran ja taikoa polvi terveeksi.

Lyhyitä lenkkejä minäkin olen juossut ongelmitta yksin, mutta yli 10 kilometrin jälkeen alan kaivata seuraa. Kesällä oli kivempi juosta pitkiä lenkkejä yksinkin, mutta tiedän, etten lähde niille yksin, kun räntää sataa naamaan ja pakkanen paukkuu. Sitten tarvitsee lähteä yhdessä, käsi kädessä tuulta päin. Eikä tämä nyt ole todellakaan mikään maailman suurin ongelma, mutta selkeästi arkeemme ja fiilikseen vaikuttava tekijä se on ollut. Olen samalla oppinut enemmän arvostamaan niitä kilometrejä joita pystyn juoksemaan, terveys ei todellakaan ole itsestäänselvyys!

Olen pyytänyt monesti juoksukaveria, mutta moni pelkää lähteä kanssani. Juoksen liian kovaa, kuntoni on mukamas liian kova, mitä lie. No, ymmärrän, minäkin kammosin lähteä kaverin kanssa juoksemaan, joka kerran lenkille lähtiessään juoksi _huvikseen_ maratonin, eli 42 kilometriä. Lähdimme kuitenkin tämän kaverin kanssa viikko sitten kuopustemme kera lenkille ja… Oliko hurjaa? Ei. Vauhti löytyi hyvin ja minäkin itse asiassa toivoisin, että joku tulisi joskus jarruttelemaan menoani. Kun juttelee juostessa, vauhti vähän laskee automaattisesti, mikä olisi todella hyvä. Tarvitsisin pitkiä matalansykkeen lenkkejä. Voin tarvittaessa vaikka kävellä ylämäet, eli ihan minkämoinen lenkkiseura vain kiinnostaisi! Oli aika huikeaa juosta viikko sitten ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen aikuisen kanssa jutellen!

Samaa yksinäistä juoksua on ollut kesä, kun on käynyt itsekseen yrittäjyyskurssia ja painanut liiketoimintasuunnitelmaa. Voi perhana (anteeksi) että olen menettänyt hermoni monesti! SIIS MITÄ SE SANOI, kelannut videon takaisin ja yrittänyt ymmärtää. ”Jos yritys on tilitarkastusvelvollinen…” sanoo mies nauhalla. Siis mistäs sen tietää? Mikset sitä sanonut? Soitto isälle ja huokaisu, ok, siihen tarvitaan aika paljon että yrityksestä tulee tilintarkastusvelvollinen. Ja moni muu kohta, olen repinyt hiuksiani hokien, että en selviä tästä yksin. Eikä toisaalta tarvitsekaan, isä on auttanut, mies on auttanut parhaansa mukaan, Uusyrityskeskus on auttanut. Ei tässäkään hommassa tarvitse olla yksin.

Yksinjuoksua on monenlaista. Nyt yrityshommia pystyyn laittaessa olen ollut hämmästynyt, miten paljon erilaisista luomistani verkostoista onkaan ollut iloa. Että se kaikki touhuilu, jota olen tehnyt kotiäitiyden ohella ei olekaan mennyt hukkaan! Yksinyrittäminen on monesti nimensä mukaisesti tauotta yksin tekemistä ja siinäkin tekisi niin mieli välillä jutella ja jakaa tuntemuksia jonkun kanssa. Kysyä vinkkiä. Olenkin laittanut viestiä monesta asiasta yrittäjäkavereille jo nyt ja joutunut pyytelemään apua. Ja nyt ystäväni, taitava Anna Pilvilinnasta päätti toteuttaa hautomansa idean: hän pyysi yrittäjiä, kevytyrittäjiä, yksin töitä tekeviä, bloggaajia, ylipäätään ihmisiä, jotka puuhailevat yksin ja haluavat verkostoitua joka kuun viimeinen tiistai aamukahville. Eli ekan kerran mennään 27.8. klo 9 Cafe Puustiin. You wanna joy? Tule mukaan! En tiedä mitä minullakaan on annettavaa (muuta kuin puheripuli), mutta yksinjuoksua ei aina kannata tehdä. Verkostoista on hyötyä! Ei ole aina pakko juosta yksin, jos ei tahdo! Anna pyysi laittamaan viestiä, jos innostut tulemaan, kannattaa lähestyä häntä vaikka @pilvilinnan_anna Instatilin kautta. Tai huutele tänne jos innostut!

Pidetään toisillemme seuraa ja annetaan tukea eikö? Löytyykö ruudun takaa monta yksinyrittäjää, yksin harrastavaa tai muuten yksinäistä ihmistä? Minkälaisia verkostoja sinä olet löytänyt? Ja pidetään peukkuja, että minäkin saisin luottojuoksukaverin taas mukaan lenkeille ja sen myötä meidän arkeemme säännöllisen ja hyvin odotetun henkireiän! Iloista viikonloppua!

Ei ikinä enää! Ei kun…

HCR on takana. Vannoin viime viikolla, etten enää ikinä ilmoittaudu, en kestä sitä jännitystä ja stressiä. Juostessa lupasin itselleni, että päätös pitää, jatkossa en yritä juosta ennätyksiäni! Viimeinen kolmannes juoksusta oli todella vaikea, vaikka maalisuoralla taas jalka lensi. Mutta mitä matkan varrella tapahtui?

Kaikki alkoi noin tuntia ennen lähtöä, kun päätäni alkoi särkeä tosissaan. Ihmettelin tätä, sillä olin nukkunut, syönyt ja juonut, enkä keksinyt mistä päänsärky johtuisi. Lopulta veikkasin sen johtuvan siitä, etten kittaa teetä kisapäivänä enkä kauheasti edellisenäkään ja kofeiininpuute varmaan takoi päässä. Tästä syystä kurvasimme Expoon ennen starttia, jossa kittasin muutaman maistiaisen kofeiinipitoista energiajuomaa. Tuntui, että helpotti heti.

Tästä syystä miehelle tuli vähän kiirus lähtöön ja lupasin hoitaa meidän molempien kamat säilytykseen. Mies starttasi juoksuun ja minä kävelin viemään kamat tavaransäilytykseen. Tässä vaiheessa oli tarkoitus siirtää kassista pari energiageeliä juoksuvyöhön. Vaihdoin kentällä trikoot shortseihin, aurinko alkoi paahtaa tosissaan. Mietin, että onhan kaikki mukana ja hipsin kohti lähtöä.

Lähdössä oli mieletön fiilis, aurinko paistoi, ihmiset olivat iloisen oloisia ja omassa lähtöryhmässäni starttasi porukan vanhin, 81 vuotta syksyllä täyttävä juoksija. Huh! Ennen starttia taputimme hänelle. Mietin, että tämä on tehty jo monta kertaa, ei tarvitse jännittää. Vilkaisin villinä pompottavaa sykettä ja totesin, että jännitän aika kovaa. Sitten mentiin!

Fiilis oli alusta asti vähän epävarma lämmön suhteen. Jo parin kilometrin jälkeen hiki valui ja toivoin vain varjoja, mutta reitillä oli niitä todella vähän tarjolla. En kertaakaan ole juossut vielä tuollaisessa +23 kelissä tänä vuonna, joten se teetti ihan oman pinnistyksensä. Tasaisesti nakutin noin 5.30 kilometrejä tähdäten aikaan 1.58. Olin varma, että pystyn nappaamaan minuutin pois omasta enkasta. Mummoni oli kannustamassa ja heitin hänelle yläfemmat ohi juostessa. Mietin pitkään juostessa, miten heiveröiseltä käden kosketus olikaan tuntunut ja mummoa miettien jolkotin eteenpäin.

Koska keli oli kuuma, mietin että nestettä ja energiaa matkalla tarvitaan. Tajusin ensimmäisen juomapisteen lähestyessä 4 km:n kohdalla, että ne geelit ovat narikassa! Se fiilis, joka tuli oli aika onneton. En oikeasti edes tiedä, kuinka paljon 15 km:n kohdalla otettu geeli on auttanut, mutta aina olen sellaisen ottanut. Aivot ainakin saavat siitä energiaa. Manasin omaa tyhmyyttä ja juoksin seuraavat pari kilsaa vain geeliä miettien. Päätin sitten juoda jokaisella juomapisteellä, joita on yhteensä neljä matkan varrella, josko siitä saisi vähän boostia.

Matka taittui tasaiseen tahtiin ja vauhti pysyi suunnittelemanani. Kymppi tuli täyteen 56 minuutissa ja olin tyytyväinen, ennätysvauhtia mennään! Kympin kohdalla alkoi olla hirveän kuuma ja aloin miettiä, että miksi sitä kiusaa itseään tällaisella, tännehän läkähtyy. Sitten kurvattiinkin vähän alamäkeen ja meno maistui taas. On ihanaa juosta reittiä, jota ei yleensä juokse ja katsella ympärilleen maisemia! Siinä taittuu useampi kilometri vähän omissa ajatuksissa maisemia ihaillen.

Ensimmäisen ”ei tästä tule mitään”-fiiliksen koin 15 kilometrin kohdalla. Arttu Wiskari lauloi korviini, ettei täällä Suomen muotoisen pilven alla saa luovuttaa ja mietin, että ei niin. Siinä kohtaa juostiin sillan yli Lauttasaaresta Ruoholahteen, oli ylämäkeä ja oli vastatuuli. Edessä olevat kuusi kilometriä tuntui yks kaks hyvin pitkältä matkalta ja mietin, että voi geeli, minulla on ikävä geeliä!

17 km:n kohdalla aloin puutua. Cargo Coffeen kulmilla ajattelin, että jos jaksaisin, itkisin, oli niin uupunut olo. Tuli ikävä miestä ja sitä, että hän tsemppaisi vierellä, jaksaisin varmasti. Vauhtini puutui lopussa keskivauhtiin 6.14 ja ennätysaika karkasi hyppysistä. Kun saavuin tunneleiden läpi Oodin kulmille, mietin, ettei 2 kilometriä ole ikinä tuntunut niin pitkältä. Ja sitten taas – yks kaks matkaa oli enää puoli kilometriä jäljellä ja tajusin, että olisin voinut kiihdyttää jo aiemmin. Spurttasin kohti stadionia ja maalia ja juoksin aika lujaa loppumetrit. Kun yritin syksyn puolikkaalla lopussa kiihdyttää, ei vauhti kasvanut yhtään, olin loppu. Nyt pystyin helposti nostamaan vauhtia ja olisin juossut pidempäänkin kovaa. Siinä huomasin, että en ollut oikeasti loppu, voimia oli. Sanoisin, että 17 kilsan kohdalla petti kuumuudessa pää. Henkinen puoli loppui ennen fyysistä.

Juoksin maaliin hymyillen ja tuulettaen, siinä vaiheessa oli ihan sama, että aika oli 2.06, huonoin hetkeen, mutta mitä sitten. Tulin iloisena ja hyvävointisena maaliin, jossa mies odotteli jo. Sain mitalin kaulaan ja menin vaihtamaan miehen kanssa kuulumisia. Hän oli kurvannut maaliin ajassa 1.53, ilman että treenasi koko keväänä rasitusvamman takia. Ihme tyyppi. Toki se on kaukana tavoitteesta, mutta erittäin hyvä aika treeneittä. Jalka oli kestänyt ja kipuili yllättävän vähän juoksun jälkeenkin. Hei jes!

Otimme perinteiset kuvat ja join ihan hirveästi nestettä jo maalialueella, en muista tuollaista janoa kokeneeni. Parin viimeisen kilometrin kohdalla näin useampia tyyppejä ensihoidon avustuksessa, en muista nähneeni aiemmin noin montaa pötköttelijää. Liekö kuuma keli tehnyt sitten tepposet useammalle, aloin olla hyvinkin tyytyväinen siihen, että olin hyvävointisena perillä. Fiilis oli aika katossa, kun aurinko porotti kentälle, mitali oli kaulassa ja jännitys ohi. Me tehtiin se!

Jalatkin tuntuivat hyviltä ja lompsimme Mannerheimintien varteen katsomaan täysmaratonin lähtöä ja kannustamaan tuttuja siellä. Huh, siinä kun oma urakka oli ohi ja toiset lähtivät painamaan, oli helpottunut fiilis. Miettikää niitä, jotka juoksevat tuplamatkan ja lähtivät painamaan maratonia puolikkaan päälle. Halleluja!

Kävimme läpi fiiliksiä reitin varrelta ja sanoin miehelle, että tarvitsen hänet tsempiksi jatkossa, jotta en puudu omiin ajatuksiini! Harmi kun emme voi juosta samaa tahtia, olisi ihanaa kun olisi juoksukaveri. Se on niin henkisestäkin puolesta kiinni mitä jaksaa!

Eilen fiilistelimme vielä onnistunutta päivää Helsingin auringon alla ja juttelimme siitä, ettei sitä fiilistä, joka ensimmäisestä puolikkaasta tuli enää tavoita. Mutta siitä huolimatta se fiilis on huikea, kun kurvaat maaliin. Ei siinä enää niin ajalla ole väliä, urakka on tehty joka tapauksessa ja 21,1 km Helsingin katuja tallattu. Saa olla tyytyväinen, että pääsi juoksemaan, kun alla oli lenssut ja muut. Juttelimme, että tämähän on aikamoinen perinne jo lähteä keväällä juoksemaan HCR ja… Ilmoittauduimme ensi vuodelle early bird-hinnalla. Siis vannoinko, etten enää ikinä mene ja stressaa! Hah, miten tässä nyt näin kävi! HCR, me tulemme siis taas!

Muita viikonloppuna juosseita? Tai oletko ollut muissa juoksukisoissa, tunnistatko fiilikset?