Parhaat (talvi)juoksuvaatteet

Ihan ensiksi haluan huomauttaa, että juoksuvaatteita saa kyllä monessa värissä. Näistä omistani kolme ei ole itse ostamiani, mutta jotenkin pinkeröksi on vaatetus mennyt. Mutta näkyykin paremmin kuin musta vai mitä?

Saan usein kysymyksiä siitä, mitkä ovat parhaat juoksulenkkarit, mitä trikoita käytän talvella juostessa, omistanko nastakenkiä ja niin edespäin, joten ajattelin koota juoksusta (ja muusta talviurheilusta) innostuneille tähän, mitkä ovat minun luottojuttuni. Ehkä saat vinkkejä! Kaikki jutut eivät toimi kaikille ja esimerkiksi lenkkarista on aivan mahdoton sanoa, mikä on yleisesti hyvä. Jalat ovat niin erilaisia samoin kuin ihmisen askellus. Koska kaupassa hakeminen on vaikeaa, suosittelen lenkkaria etsivälle ehdottomasti XXL:n tarjoamaa 30 päivän palautusoikeutta. Siinä ajassa tietää jo, jos lenkkari on täysin väärä omalle jalalle. Tarjoaisikohan joku muukin kauppa tätä jo, en muista?

Aloitetaan kerrosten alta. En itse tykännyt juoksusta aiemmin, sillä se täryytti niin paljon, että mitkään liivit eivät pitäneet rintavarustusta paikallaan. Sattui aina ja tuntui epämiellyttävältä. Luonto (=kaksi lasta) hoiti asian pienentämällä minua kahdella kuppikoolla ja sitten löysin napakan Changen urheiluliivin, joka on pehmeä ja samalla kuitenkin todella tukeva. Peittosi hetkessä Shock Absorberit, joiden nimeen olin vannonut jumpilla. Toppimallinen liivi hengittää, tukee ja on mennyt +30 kelillä juostessa ihan sellaisenaan.

Sitten talven juoksupaita, jolla pärjää hyvin muutamien asteiden pakkasessa. Joulupukki toi minulle muistaakseni viime jouluna (vai sitä edellisenä?) Ulvangin villapaidan, jossa on mm. eristävää merinovillaa. Pehmeä päällä, lämmin olematta kuitenkaan tukala ja näillä keleillä, kun räntää tulee vaakatasossa ja tuuli vihmoo on poolokaulus ehdottoman hyvä! Sama paita on lämmittänyt lautaillessa hupparin alla ja toiminut myös hiihtopaitana.

Trikoot ovat olleet minulla 1,5 vuotta käytössä, toki ei kesäaikaan. Ne ovat kohtalaisen paksua matskua olevat housut, jotka voi ottaa käyttöön suunnilleen lokakuussa, aiemmin tulee tukala olo. Olen hyvin pärjännyt pelkästään niillä ilman aluskerrastoja vielä. Ja ostopaikka? Housut ovat Lidlistä! Ovat kyllä hyvin kestäneet jatkuvaa käyttöä, pesua ja trikoissa on myös pienet heijastimet.

Entä mitä päähän? Jotenkin saattaisi ajatella, että samapa tuo, kunhan on pipo. Mutta kun sataa räntää, pää kastuu ja tuuli vihmoo, sillä onkin entistä suurempi merkitys mikä päässä juokset tunnin pihalla. Vielä maanantaina oli niin lämmin (!), että juoksin pelkästään Haltin juoksupanta päässä, mutta sen jälkeen olen laittanut taas Asicsen juoksupipon. Siinä on lämmin vuori, minkä huomaa, kun eilen tuuli juostessa niin että ajattelin otsani jäätyvän ja nyin pipon ihan kulmakarvoihin kiinni. Jo helpotti!

Jo useamman vuoden olen juossut Kari Traan verkkamallisella juoksutakilla, joka toimiikin pitkään vallan mainiosti, mutta ei pidä vettä. Ja viimeisen kuukauden on tuntunut siltä, että taivaalta tulee koko ajan räntää tai vettä. Kuukausi sitten mieheni kävikin hakemassa minulle Haltin Huurre-takin, joka on ollut aivan unelma näillä keleillä. Bongasin sen -50% tarjouksesta ja näyttää olevan verkkokaupassakin alessa. On muuten napakkaa kokoa, ehdottomasti minulle normisti kokoa 36 käyttävälle koko 38 on passeli! Takki pitää kosteutta, siinä on heijastavia osia ja ennen kaikkea, se siirtää kosteutta jotenkin niin, ettei sen alla ole yhtään hikinen tai tukala olo. Samalla se pitää tuulen ja rännän poissa. Se on pehmeä ja istuva. Olen monesti hämmästynyt, kun juoksuliivit ovat ihan hikiset eikä tuntunut yhtään kuumalta! Kyllä tekninen vaate on tekninen vaate, voisin kehua tätä takkia loputtomiin. Täyskymppi näille keleille ja varmasti myös hiihtoon! Ihanan napakat hihansuut, joten tuuli ei pääse niistäkään menenmään sisään.

Sitten se suuri kysymys, lenkkarit. Oma jalkani on hyvin kapealestinen ja moni lenkkari on leveyssuunnassa liian leveä. Lisäksi askeleeni on aika neutraali. Näillä perusteilla olen kuluttanut kuusi paria Niken Vomeroita puhki. Kauhistuin keväällä, kun menin vain hakemaan uutta paria kaupasta ja kas – Vomero mallia 14 on aivan eri kenkä ja tuntui kamalalta! Amazon pelasti ja sieltä tilattiin yhdet ja viime viikonloppuna menin kauppaan nöyränä – tarvitsen uudet tossut ja tiesin, ettei Vomeroa mallissa 12 enää ole. Vaan kuinka kävi, myyjä Jyväskylän Intersportista kaivoi 9 paria vanhaa tossua esiin -60% alessa. JOULU! Nyt olen ehtinyt juosta kolmen päivän aikana uusilla tossuillani 30 kilometriä ja olen ollut yhtä hymyä. Huomaan alaselästä ja pakaran piriformiksesta kun tossu alkaa olla loppu – menen hetkessä jumiin. Ei jumeja tällä viikolla! Nike on lestiltään kapea ja ollut siksi minulle ihan ykköskenkä.

Sukkien mersu on mielestäni puolestaan Bridgedalen sukka. Mieheni sitä pitkään käytti ja ostin Finlandia-maratonilta viime vuonna ensimmäisen parin. Pitkillä lenkeillä paksu sukka säästää jalkaa ja onhan lenkkarin yläosa pelkkää verkkoa – se myös siis lämmittää. Ihanan pehmeä sukka! Jotain jatkuva käyttö ja pesu oli sukille tehnyt, sillä viikonloppuna ostin uuden parin ja nauratti, miltä se tuntui 14kk kovalla käytöllä olleeseen sukkaan verrattuna. Ihmekös tuo, vuodessa kertyy yli 1000 kilometriä, joten käyttö- ja pesuaste sukilla on ollut hurja.

Sitten ne lisävarusteet. Itse juoksen aina musiikin tahtiin ja juoksin ennen hyvin keveillä luureilla. Pari vuotta sitten ihastuin Sudion isoihin kuulokkeisiin, sillä fiiliksen mukaan vaihtelen biisiä juostessa ja noista se onnistuu todella helposti askeleen rullatessa – aiemmat kevyet heiluivat niin, ettei biisiä tehnyt mieli vaihtaa. Kesäkuumalla meinasivat olla vähän hiessä, mutta niin minä niillä rullasin heinäkuussakin kesän kuumimpana päivänä!

Sykemittari. Minulle Suunnon kello kertoo ensinnäkin matkaa, jos reitti on vieras, sykkeitä ja vauhtia, sillä tapanani on aina mennä liian kovaa. Olen tykännyt kellosta kovasti, mutta rannesykettä en saa siinä toimimaan. Se näyttää tauotta jotain 180 tai vastavasti 90, joten siihen on liitetty vanha Polarin sykevyö, joka on luotettava kaveri. Minua ei sykevyö haittaa, mieluummin luotettava tulos! Spartan rekisteröi palautumiset, unet ja muut ja on aina ranteessa. Ja onhan se pinkki! Sekin!

Sitten se kysymys: onko sillä jotain väliä, mitkä trikoot tai takki on päällä, jos lenkkari on hyvä? On, sillä on ihan huimasti väliä, varsinkin jos tahkoat sen 1000 kilometriä vuodessa kuten allekirjoittanut. Juoksin ensimmäisen ”kunnon” lenkkini miehen kanssa lähes päivälleen kolme vuotta sitten, 23.12.2016. 8 kilometriä hölkötimme ja ärsyynnyin jo siinä päälläni olleeseen tuulipukuun. Joulukuun tuulessa se oli kuin purje vastatuuleen. Siinä on huima ero, ovatko vaatteet ns. virtaviivaiset vai lepattavat.

Kengän istuvuus on tietenkin itsestäänselvyys, mutta kyllä Suomessa täytyy olla mm. kunnon takki, jos haluaa juosta näissä keleissä mitä nykyään on. Ei ole märät kuteet lopussa, ei palele, vaan homma on miellyttävää. Myös lautailutakkini on Haltin ja olen itse hyvin vakuuttunut heidän takeistaan, vaikken sinällään hirveän merkkiuskollinen ole (paitsi Vomeroiden kohdalla!).

Lisäksi vaatteissa, jotka on tehty liikuntaan ulkona ja jotka on suunniteltu Suomessa, on aina myös heijastavia osia. Haltin takissa on heijastavia osia, Lidlin housuissa ja Asicsen pipossa. Minulla on myös heijastinliivi erikseen, mutta jostain syystä useasti unohdan sen, juoksen niin paljon kuitenkin päiväaikaan! Silloin on pelastus, että edes vaatteet heijastelevat.

Tekniset takit, hyvät villapaidat ja muut ovat hirveän hintaisia, mutta toisaalta, nämä ovat käytetyimpiä vaatteitani. Kun kauhistelin voinko ostaa 80 euroa maksavan takin (ovh oli siis 160 euroa), kysyi mieheni ”mieti paljonko sitä käytät ja paljonko maksoit juuri DR. Martensin kengistä. Niin, totta. Jos käytän vaatteita tunteja joka viikko, ne kestävät vuosia ja tekevät talvijuoksusta todella paljon mukavampaa, ehkä tällä takilla oli paikkansa. Onneksi löytyi!

On suorastaan vähän hassua, että sitä monesti panostaa ihan muihin vaatteisiin enemmän kuin harrastuskamoihin, joita käyttää koko ajan. Ei muka raaski. Lenkkareita kuluu kahdet vuodessa. Onneksi joulupukki on älynnyt tuoda minulle tuon villapaidan sekä juoksupipon, niistä en enää luovu. Enkä tuosta takista! Ja viime viikonlopun lenkkarit olivat tämän joulun ennakkolahja.

Näillä kamoilla siis mennä päästelen räntää vastaan. Huh missä kelissä eilenkin juoksin, eipähän tarvitse väistellä porukkaa näillä ilmoilla, hih! Pimeän myötä juoksu henkireikänä on oikein korostunut. On pakko saada raitista ilmaa, ideat syntyvät juostessa ja endorfiinit jylläävät. Nyt jos koskaan täytyy juosta!

Minkä juoksukamojen/urheiluvaatteiden nimeen sinä vannot? Onko meillä samoja suosikkeja?

*Changen liivit, LIDLin trikoot sekä Sudion kuulokkeet saatu
* sis. Haltin mainoslinkin

Ei sittenkään niin yksinäinen maraton

Koko viikon stressaa. Pysynkö terveenä. Saanko unta. Miksi väsyttää näin hirveästi? Lepään lähes koko viikon, yritän muistaa syödä ja juoda, syön sinkkiä, nukun pitkiä unia. Perjantaina olen edelleen ihan hirveän väsynyt. Mietin, että vedän aina niin kierroksilla, että kroppani taitaa palautua ihan hirveästi ja kiittää levosta. Stressasin niin kovasti starttirahaa, yritysasioita, oli häät, lapsi valvoi kipeänä yöt ja… Univelka ja väsymys on niin kova, että kun annan kropalle luvan levätä, se todellakin ilmoittaa sitä kaivanneensa. Käyn hakemassa juoksunumeroni. Olen ihan päivämäärähullu ja numerossani on juoksupäivä ja sen perässä syntymäpäiväni. Nyt on paras numero ikinä!

Perjantai-iltana Jyväskylässä yritän lukea kirjaa ennen nukahtamista. Saan luettua kaksi sivua, sitten putoan. Herään kello 8.30 siihen, että lapseni herättelee minua. Ovat kuulemma jo aikaa sitten syöneet puuron. Olen ihan hämilläni, nukuin yli 9 tuntia! Lähden koitokseen ensimmäistä kertaa täysillä, vielä kohtuu pitkilläkin yöunilla. Siistiä!

Koko päivän hermostuttaa. Ei pysty keskittymään mihinkään. Mikä oikeastaan hermostuttaa? Se taas, kun ei tiedä miltä tuntuu matkalla. Miehen heittäessä minua kohti kisapaikkaa tulee fiilis, että ei huvita. Mennään pois! En ole ikinä mennyt kisaan yksin. Puuttuu se fiilistely ennen ja jälkeen. Jään kisapaikalle yksin. Mietin mitä oikeastaan teen täällä. Sitten näen tuttuja. Juttelen heille ja unohdan jännityksen. Nestettä on tankattu, joudun käymään kolme kertaa bajamajassa viimeisen puolen tunnin aikana ennen lähtöä. Argh! Näen kauempaa kaverin, työkaverin Thaimaasta, joka harrastaa mm. iron man-kisoja. Hän lentää pelkässä alkuverryttelyssä. Mitä ihmettä hän tekee Jyväskylässä, häh! Näen kaverin, jonka kanssa mies maastopyöräili aamupäivän. Hän ehdottaa, että lähde peesaamaan sitä Thaimaan työkaveria, sen naisen perässä tulisi hyvä tulos. Hah! No ehkä en.

Kävelen lähtöön. Kolmas Finlandia-puolimarathon on alkamassa. Tiedän jokaisen nyppylän, mäen ja mutkan reitiltä, sillä Jyväsjärveä on tullut kierrettyä. Moneen kohtaan liittyy muistoja teiniajoilta. Mutta ensimmäistä kertaa olen lähdössä yksin. Sinänsä hölmöä miettiä näin, olenhan aina startannut eri lähdöstä HCR:lle ja juossut Finlandiassakin yksin miehen mennessä menojaan. Silti on jotenkin orpo olo. Mitä hittoa, mies alkoi harrastamaan juoksua ja uhosin lähteväni hänen kanssaan yhden kerran lenkille. YHDEN KERRAN. Mies ei ole voinut juosta koko vuonna, miten ihmeessä tässä kävi näin, että olen juoksukisassa ilman häntä? Ja ravannut yksin koko vuoden. Yksi lenkki venyi vähän useammaksi näköjään.

Kello 15.15 puolimaratonin osanottajat pinkaisevat reitille. Inhoan alkuja, tulee kyynärpäästä, omaa juoksureittiä on vaikeaa löytää, eka kilometri menee reilusti yli tavoitevauhdin, mutta kevyempi startti on hyvä. En ole juossut kahtakaan kilometriä, kun mies on jo passissa. Hymyilen ja vilkutan ja jatkan jolkotusta. Katselen hymyillen maisemia, aurinko paistaa ja fiilis on hyvä.

5 km taittuu ajassa 28 minuuttia. Edelleen hyvä fiilis. Juoksen ohi kohdan, jossa kaveri asui teiniaikoina ja vietimme siellä paljon aikaa. Noita aikoja miettiessä lähestyn reitin isointa (eikä sekään kovin kummoinen) mäkeä ja spottaan miehen kamera kädessä heilumassa noin 7 kilometrin kohdalla. Ai se on täälläkin, siistiä! Juoksen ylämäkeen sivuttain, tanssiliikkeitä tehden ja meinaan kompastua edellä juoksevan jalkoihin kiitos poseerausteni. Mies jolkottaa vieressä ja yrittää saada kuvia touhustani, huutaa että älä kompastu kyltteihin. Kuvista tulee epätarkkoja, kun mies yrittää juosta vieressäni. Ahhahhah, keskityin olennaiseen.

8 km. Inhokkikohtani alkaa. Vaajakosken moottoritien vieressä mennään kolmisen kilometriä ja siellä tuulee aina. Jostain syystä nyt ei. Mietin onnistuinko tunkemaan 2h tavoiteajan juoksuryhmään niin, että halkovat tuulta edeltäni, kun ei tunnu miltään. Katselen hymyillen isää ja tytärtä edessäni ja mietin, kuinka vanha mahtaa tuo tytär olla. Tarkistan myöhemmin numeron perusteella, että ikää on 11 vuotta ja tuli isän rinnalla maaliin ajassa 1h 57 minuuttia. HUH!

10,5 km. Puoliväli Lutakossa ylittyy tasan tunnissa. En tiennyt, että vanhempani ja tytöt ovat siellä kannustamassa ja musiikki korvillani missaan täysin heidän huutonsa. Voi ei. Luulin, että ovat samassa kohdassa kannustamassa kuin aiempinakin vuosina.

12 km. Ja taas on mies ja kamera passissa. Pienlentokone pörrää yläpuolella ja pitää niin meteliä, etten kuule mitä mies huutaa. Yritän poseerata kameralle, aurinko paistaa silmiin niin etten näe mitään. Onnistun näyttämään ihan sairaan hölmöltä kuvissa. Mitäköhän mies kysyi jään pohtimaan. Alban siltaa ylittäessä luureista pärähtää sama biisi, kun mikä soi HRC-matkalla ylittäessäni pisintä siltaa Lauttasaaresta pois. Mitä, mikä mäihä, siltabiisi!

14 km. Alkaa jo tuntua joltain, mutta edelleen hyvässä vauhdissa. Kiskon energiageelin jaksaakseni samaa vauhtia loppuun asti.

17 km. Tässä vaiheessa meinaa tulla liikutusitku. Yhtäkkiä Äijälänrannassa huutaa hyvä Katja ”uudet sukulaiseni”, morsiamen kaasonakin ollut hänen serkkunsa tyttärineen. Asuvat ihan muualla, mutta olivat omien kisojen takia Jyväskylässä. Mietin, että reilu kuukausi sitten en ollut vielä ikinä tavannut heitä ja nyt tulivat varta vasten sinne tsemppaamaan. Taisin huutaa jotain että ”nyt alkaa paskimmat kilometrit”, mutta olin ihan superotettu että tulivat. Sanoinko, että olin ihan hurjan iloinen morsiamen suvusta ja ns. uusista sukulaisistani jo muutenkin? He pitävät selkeästi yhtä! Kiitos!

18 km. Uudestaan inhokkikohdassa, Vaajakosken motarin vieressä. Ei enää mitään ryhmää jota peesata ja joka halkoisi tuulta. Vastatuuli repii ja painaa. Minä painan vastaan, mutta vauhti hidastuu. Kello tikittää 5.46 kilometrivauhtia ja ärsyttää. Saamarin tuuli! Näen edessäni ison miehen, tungen hänen taakseen juoksemaan ja yritän käyttää häntä tuulen halkojana, mutta huomaan hyvin pian, että hän juoksee ”liian hitaasti” ja joudun painamaan ohi. Tuuli repii ja lisäksi heittää naamalle kasveista jotain inhaa nöyhtää. ARGH! Useampi juoksutoveri alkaa kävellä. Samaa vauhtia kanssani koko matkan siihen asti painanut pariskunta tiputtaa kävelyyn. Viimeiset kilometrit tuulta vastaan ovat selkeästi kovat monelle.

20 km. Ja taas se mies kameroineen heiluu siellä. Huudan, että ”EN PUHU SULLE ENÄÄ!”, hän iloisesti huutaa jotain jaksaa jaksaa, minä vaan juoksen. Vika mäki 20 kmn kyltin jälkeen painaa. Ei enää tanssiliikkeitä. Haluan maaliin. Kiihdytän vähän vauhtia loppua kohti, mutta paljon ei ole varaa kiihdytellä.

21 km. Nimeäni kuulutetaan, se on ihanaa pienemmissä tapahtumissa, että kuulee nimensä saapuessaan maaliin. Ennätykseni on 1.59.58 edelliseltä vuodelta. Olen varma, että menen edes sekuntin kovempaa. En stressaa, kunhan juoksen maaliin.

21.1 km. Olen maalissa. Mihinkään ei satu, fiilis on hyvä, ei uuvuta, ei mitään. Juoksinkohan sittenkään tarpeeksi kovaa. Tarkistan virallisen aikani. Juoksin sekuntilleen kahteen tuntiin. 2.00. EI! Jäin ennätyksestäni kolme sekuntin sadasosaa! Jos en olisi tanssinut tai jos olisin vain vähän kiihdyttänyt lopussa tai jos… ÄH!

Noin minuuttia myöhemmin unohdan ne ajatukset. Mitä ihmeen väliä joillain sekunteilla on. Olen päässyt hyvissä fiiliksissä maaliin. Juoksu tuntui lähes koko ajan hyvältä ja jälkifiilis on loistava. Mummilassa odottaa tyttöjen kattama pöytä koristeluineen, sauna, perhe, iloista fiilistä ja tuntuu, että kaikki ovat paljon enemmän fiiliksessä mukana nyt, kun juoksin yksin. Pidetään äidille juoksubileet tytöt huutavat! Mennään nelistään saunaan, minä, äiti ja tyttäret. Käly tulee käymään ennen yövuoroaan ja hämmästyy, kun kerron ketkä olivat kannustamassa. Tuntuu, että suoritustani fiilistellään ihan eri tavalla, kun olin siellä vain yksin. Mistäköhän se johtuu?

Seuraavana päivänä käyn messuilla Teeleidin pisteellä, joka ojentaa minulle pokaalin (eli Teeleidin oman mukin) ja teetä matkaan onnitteluna suorituksestani. Teeleidin Anne sanoo minun olevan hänen idoli. Nolottaa, minähän vain juoksin enkä edes niin hirmuisen kovaa. Mutta olen iloinen, että ihmiset ovat niin ihania.

En tiedä haluanko enää koskaan juoksukisaan. Mutta sunnuntaiaamuna lähtiessäni perheeni, isäni ja pikkuveljen kanssa Jyväskylässä uimaan olen hyvin kiitollinen, että pystyn ja jaksan. Että olen elämäni kunnossa tässä iässä. Että juokseminen oli kivaa, eikä mikään tuskien taival. Että minulla on superkannustava mies, joka suhasi edes takaisin autolla ja oli aidosti iloinen puolestani, vaikka on itse kärsinyt pitkään rasitusvammastaan. Että minulla on niin ihana perhe ja vanhemmat, jotka puuhasivat tyttöjen kanssa miehen kannustellessa. Oli juoksubileet ja sauna. Ja ne ihanat uudet sukulaiset, jotka tulivat. Jo sen takia kannatti juosta.

Painan pääni tyynyyn hyvin kiitollisena. Olipahan mieletön viikonloppu eikä ollenkaan niin yksinäinen juoksu, kuin ajattelin. Kiitos kaikille, kiitos Finlandia-marathon! <3 Mielettömän hyvät järjestelyt!

Oliko kukaan juoksutapahtumissa viikonloppuna? Mitä kivaa teit viikonloppuna?

Monella tapaa yksinäistä juoksua

Viime viikonloppuna tuli tasan 7 kk siitä, kun olemme viimeksi miehen kanssa juokseet yhdessä. Älkää kysykö miksi muistan, minä vain muistan päivämäärät. En laske, vaan muistan, kuinka tammikuun pakkasissa vedimme naamat huurussa pitkän lenkin Matkamessujen jälkeen ja siihen se jäi, yhdessä lenkkeily.

Olen ollut asiasta kohtalaisen hiljaa, sillä en halua kääntää puukkoa toisen haavassa. Liikkuvaista ihmistä ja triathlon-hommiin tähtääjää se syö aivan hirveästi. Minullakin alkuvuodesta väheni juoksukilometrit seuranpuutteen vuoksi ja tein vähän kaikkea muuta sitten. Kävimmehän miehen kanssa hiihtämässä kerran yhdessä ja onneksi lautailemaan pääsimme, Rukan viikot olivat unohtumattomia!

Mutta seitsemän kuukautta on pitkä aika, molemmin puolin. Meille se lenkki kerran viikossa oli se henkireikä, missä juteltiin ummet ja lammet. Molempien fiilis oli lenkin jälkeen katossa, endorfiinit jylläsivät ja kaikki oli kivasti. Tunnelma kotonakin alkoi kiristyä keväällä ja minä juoksentelin vähän ”salaa”. No, en tietenkään salaa, mutta olin ihan hiljaa kun tulin kotiin enkä hehkuttanut miten kivaa oli. Tiesin, että mies kyllä tukee, mutta samalla tiesin, että jos minut pakotetaan kotiin ja toinen hehkuttaa miten ihanaa on painaa – ei se kyllä välttämättä piristä.

Jollain ilveellä mies meni ja juoksi hyvän ajan HCRlla toukokuussa ja otti jopa Kreetalle lenkkarit mukaan ajatellen, että aloittaa siellä lyhyillä lenkeillä. No tiedätte miten kävi. Meni aika monta viikkoa tekemättä yhtikäs mitään.

Mistä tämä juoksemattomuus johtuu? Rasitusvammasta, joka tuli vuodenvaihteessa polveen. Hän on käynyt lääkärillä, fyssarilla, jumpannut, tehnyt ahkerasti erilaisia venytyksiä ja rullaillut kalvoja. Levännyt ja toivonut parasta. Mutta muutosta ei ole tullut, jalka kipeytyy hirveän helposti edelleen. Kunpa voisin tehdä jotain! Nyt olen hymyillyt joka kerta, kun hän lähtee uimaan tai salille, edes jotain saa tehtyä. Samalla pitäisi jumpata katkennutta kättä, jotta siitä saisi joskus suoran ja taikoa polvi terveeksi.

Lyhyitä lenkkejä minäkin olen juossut ongelmitta yksin, mutta yli 10 kilometrin jälkeen alan kaivata seuraa. Kesällä oli kivempi juosta pitkiä lenkkejä yksinkin, mutta tiedän, etten lähde niille yksin, kun räntää sataa naamaan ja pakkanen paukkuu. Sitten tarvitsee lähteä yhdessä, käsi kädessä tuulta päin. Eikä tämä nyt ole todellakaan mikään maailman suurin ongelma, mutta selkeästi arkeemme ja fiilikseen vaikuttava tekijä se on ollut. Olen samalla oppinut enemmän arvostamaan niitä kilometrejä joita pystyn juoksemaan, terveys ei todellakaan ole itsestäänselvyys!

Olen pyytänyt monesti juoksukaveria, mutta moni pelkää lähteä kanssani. Juoksen liian kovaa, kuntoni on mukamas liian kova, mitä lie. No, ymmärrän, minäkin kammosin lähteä kaverin kanssa juoksemaan, joka kerran lenkille lähtiessään juoksi _huvikseen_ maratonin, eli 42 kilometriä. Lähdimme kuitenkin tämän kaverin kanssa viikko sitten kuopustemme kera lenkille ja… Oliko hurjaa? Ei. Vauhti löytyi hyvin ja minäkin itse asiassa toivoisin, että joku tulisi joskus jarruttelemaan menoani. Kun juttelee juostessa, vauhti vähän laskee automaattisesti, mikä olisi todella hyvä. Tarvitsisin pitkiä matalansykkeen lenkkejä. Voin tarvittaessa vaikka kävellä ylämäet, eli ihan minkämoinen lenkkiseura vain kiinnostaisi! Oli aika huikeaa juosta viikko sitten ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen aikuisen kanssa jutellen!

Samaa yksinäistä juoksua on ollut kesä, kun on käynyt itsekseen yrittäjyyskurssia ja painanut liiketoimintasuunnitelmaa. Voi perhana (anteeksi) että olen menettänyt hermoni monesti! SIIS MITÄ SE SANOI, kelannut videon takaisin ja yrittänyt ymmärtää. ”Jos yritys on tilitarkastusvelvollinen…” sanoo mies nauhalla. Siis mistäs sen tietää? Mikset sitä sanonut? Soitto isälle ja huokaisu, ok, siihen tarvitaan aika paljon että yrityksestä tulee tilintarkastusvelvollinen. Ja moni muu kohta, olen repinyt hiuksiani hokien, että en selviä tästä yksin. Eikä toisaalta tarvitsekaan, isä on auttanut, mies on auttanut parhaansa mukaan, Uusyrityskeskus on auttanut. Ei tässäkään hommassa tarvitse olla yksin.

Yksinjuoksua on monenlaista. Nyt yrityshommia pystyyn laittaessa olen ollut hämmästynyt, miten paljon erilaisista luomistani verkostoista onkaan ollut iloa. Että se kaikki touhuilu, jota olen tehnyt kotiäitiyden ohella ei olekaan mennyt hukkaan! Yksinyrittäminen on monesti nimensä mukaisesti tauotta yksin tekemistä ja siinäkin tekisi niin mieli välillä jutella ja jakaa tuntemuksia jonkun kanssa. Kysyä vinkkiä. Olenkin laittanut viestiä monesta asiasta yrittäjäkavereille jo nyt ja joutunut pyytelemään apua. Ja nyt ystäväni, taitava Anna Pilvilinnasta päätti toteuttaa hautomansa idean: hän pyysi yrittäjiä, kevytyrittäjiä, yksin töitä tekeviä, bloggaajia, ylipäätään ihmisiä, jotka puuhailevat yksin ja haluavat verkostoitua joka kuun viimeinen tiistai aamukahville. Eli ekan kerran mennään 27.8. klo 9 Cafe Puustiin. You wanna joy? Tule mukaan! En tiedä mitä minullakaan on annettavaa (muuta kuin puheripuli), mutta yksinjuoksua ei aina kannata tehdä. Verkostoista on hyötyä! Ei ole aina pakko juosta yksin, jos ei tahdo! Anna pyysi laittamaan viestiä, jos innostut tulemaan, kannattaa lähestyä häntä vaikka @pilvilinnan_anna Instatilin kautta. Tai huutele tänne jos innostut!

Pidetään toisillemme seuraa ja annetaan tukea eikö? Löytyykö ruudun takaa monta yksinyrittäjää, yksin harrastavaa tai muuten yksinäistä ihmistä? Minkälaisia verkostoja sinä olet löytänyt? Ja pidetään peukkuja, että minäkin saisin luottojuoksukaverin taas mukaan lenkeille ja sen myötä meidän arkeemme säännöllisen ja hyvin odotetun henkireiän! Iloista viikonloppua!