Ei ikinä enää! Ei kun…

HCR on takana. Vannoin viime viikolla, etten enää ikinä ilmoittaudu, en kestä sitä jännitystä ja stressiä. Juostessa lupasin itselleni, että päätös pitää, jatkossa en yritä juosta ennätyksiäni! Viimeinen kolmannes juoksusta oli todella vaikea, vaikka maalisuoralla taas jalka lensi. Mutta mitä matkan varrella tapahtui?

Kaikki alkoi noin tuntia ennen lähtöä, kun päätäni alkoi särkeä tosissaan. Ihmettelin tätä, sillä olin nukkunut, syönyt ja juonut, enkä keksinyt mistä päänsärky johtuisi. Lopulta veikkasin sen johtuvan siitä, etten kittaa teetä kisapäivänä enkä kauheasti edellisenäkään ja kofeiininpuute varmaan takoi päässä. Tästä syystä kurvasimme Expoon ennen starttia, jossa kittasin muutaman maistiaisen kofeiinipitoista energiajuomaa. Tuntui, että helpotti heti.

Tästä syystä miehelle tuli vähän kiirus lähtöön ja lupasin hoitaa meidän molempien kamat säilytykseen. Mies starttasi juoksuun ja minä kävelin viemään kamat tavaransäilytykseen. Tässä vaiheessa oli tarkoitus siirtää kassista pari energiageeliä juoksuvyöhön. Vaihdoin kentällä trikoot shortseihin, aurinko alkoi paahtaa tosissaan. Mietin, että onhan kaikki mukana ja hipsin kohti lähtöä.

Lähdössä oli mieletön fiilis, aurinko paistoi, ihmiset olivat iloisen oloisia ja omassa lähtöryhmässäni starttasi porukan vanhin, 81 vuotta syksyllä täyttävä juoksija. Huh! Ennen starttia taputimme hänelle. Mietin, että tämä on tehty jo monta kertaa, ei tarvitse jännittää. Vilkaisin villinä pompottavaa sykettä ja totesin, että jännitän aika kovaa. Sitten mentiin!

Fiilis oli alusta asti vähän epävarma lämmön suhteen. Jo parin kilometrin jälkeen hiki valui ja toivoin vain varjoja, mutta reitillä oli niitä todella vähän tarjolla. En kertaakaan ole juossut vielä tuollaisessa +23 kelissä tänä vuonna, joten se teetti ihan oman pinnistyksensä. Tasaisesti nakutin noin 5.30 kilometrejä tähdäten aikaan 1.58. Olin varma, että pystyn nappaamaan minuutin pois omasta enkasta. Mummoni oli kannustamassa ja heitin hänelle yläfemmat ohi juostessa. Mietin pitkään juostessa, miten heiveröiseltä käden kosketus olikaan tuntunut ja mummoa miettien jolkotin eteenpäin.

Koska keli oli kuuma, mietin että nestettä ja energiaa matkalla tarvitaan. Tajusin ensimmäisen juomapisteen lähestyessä 4 km:n kohdalla, että ne geelit ovat narikassa! Se fiilis, joka tuli oli aika onneton. En oikeasti edes tiedä, kuinka paljon 15 km:n kohdalla otettu geeli on auttanut, mutta aina olen sellaisen ottanut. Aivot ainakin saavat siitä energiaa. Manasin omaa tyhmyyttä ja juoksin seuraavat pari kilsaa vain geeliä miettien. Päätin sitten juoda jokaisella juomapisteellä, joita on yhteensä neljä matkan varrella, josko siitä saisi vähän boostia.

Matka taittui tasaiseen tahtiin ja vauhti pysyi suunnittelemanani. Kymppi tuli täyteen 56 minuutissa ja olin tyytyväinen, ennätysvauhtia mennään! Kympin kohdalla alkoi olla hirveän kuuma ja aloin miettiä, että miksi sitä kiusaa itseään tällaisella, tännehän läkähtyy. Sitten kurvattiinkin vähän alamäkeen ja meno maistui taas. On ihanaa juosta reittiä, jota ei yleensä juokse ja katsella ympärilleen maisemia! Siinä taittuu useampi kilometri vähän omissa ajatuksissa maisemia ihaillen.

Ensimmäisen ”ei tästä tule mitään”-fiiliksen koin 15 kilometrin kohdalla. Arttu Wiskari lauloi korviini, ettei täällä Suomen muotoisen pilven alla saa luovuttaa ja mietin, että ei niin. Siinä kohtaa juostiin sillan yli Lauttasaaresta Ruoholahteen, oli ylämäkeä ja oli vastatuuli. Edessä olevat kuusi kilometriä tuntui yks kaks hyvin pitkältä matkalta ja mietin, että voi geeli, minulla on ikävä geeliä!

17 km:n kohdalla aloin puutua. Cargo Coffeen kulmilla ajattelin, että jos jaksaisin, itkisin, oli niin uupunut olo. Tuli ikävä miestä ja sitä, että hän tsemppaisi vierellä, jaksaisin varmasti. Vauhtini puutui lopussa keskivauhtiin 6.14 ja ennätysaika karkasi hyppysistä. Kun saavuin tunneleiden läpi Oodin kulmille, mietin, ettei 2 kilometriä ole ikinä tuntunut niin pitkältä. Ja sitten taas – yks kaks matkaa oli enää puoli kilometriä jäljellä ja tajusin, että olisin voinut kiihdyttää jo aiemmin. Spurttasin kohti stadionia ja maalia ja juoksin aika lujaa loppumetrit. Kun yritin syksyn puolikkaalla lopussa kiihdyttää, ei vauhti kasvanut yhtään, olin loppu. Nyt pystyin helposti nostamaan vauhtia ja olisin juossut pidempäänkin kovaa. Siinä huomasin, että en ollut oikeasti loppu, voimia oli. Sanoisin, että 17 kilsan kohdalla petti kuumuudessa pää. Henkinen puoli loppui ennen fyysistä.

Juoksin maaliin hymyillen ja tuulettaen, siinä vaiheessa oli ihan sama, että aika oli 2.06, huonoin hetkeen, mutta mitä sitten. Tulin iloisena ja hyvävointisena maaliin, jossa mies odotteli jo. Sain mitalin kaulaan ja menin vaihtamaan miehen kanssa kuulumisia. Hän oli kurvannut maaliin ajassa 1.53, ilman että treenasi koko keväänä rasitusvamman takia. Ihme tyyppi. Toki se on kaukana tavoitteesta, mutta erittäin hyvä aika treeneittä. Jalka oli kestänyt ja kipuili yllättävän vähän juoksun jälkeenkin. Hei jes!

Otimme perinteiset kuvat ja join ihan hirveästi nestettä jo maalialueella, en muista tuollaista janoa kokeneeni. Parin viimeisen kilometrin kohdalla näin useampia tyyppejä ensihoidon avustuksessa, en muista nähneeni aiemmin noin montaa pötköttelijää. Liekö kuuma keli tehnyt sitten tepposet useammalle, aloin olla hyvinkin tyytyväinen siihen, että olin hyvävointisena perillä. Fiilis oli aika katossa, kun aurinko porotti kentälle, mitali oli kaulassa ja jännitys ohi. Me tehtiin se!

Jalatkin tuntuivat hyviltä ja lompsimme Mannerheimintien varteen katsomaan täysmaratonin lähtöä ja kannustamaan tuttuja siellä. Huh, siinä kun oma urakka oli ohi ja toiset lähtivät painamaan, oli helpottunut fiilis. Miettikää niitä, jotka juoksevat tuplamatkan ja lähtivät painamaan maratonia puolikkaan päälle. Halleluja!

Kävimme läpi fiiliksiä reitin varrelta ja sanoin miehelle, että tarvitsen hänet tsempiksi jatkossa, jotta en puudu omiin ajatuksiini! Harmi kun emme voi juosta samaa tahtia, olisi ihanaa kun olisi juoksukaveri. Se on niin henkisestäkin puolesta kiinni mitä jaksaa!

Eilen fiilistelimme vielä onnistunutta päivää Helsingin auringon alla ja juttelimme siitä, ettei sitä fiilistä, joka ensimmäisestä puolikkaasta tuli enää tavoita. Mutta siitä huolimatta se fiilis on huikea, kun kurvaat maaliin. Ei siinä enää niin ajalla ole väliä, urakka on tehty joka tapauksessa ja 21,1 km Helsingin katuja tallattu. Saa olla tyytyväinen, että pääsi juoksemaan, kun alla oli lenssut ja muut. Juttelimme, että tämähän on aikamoinen perinne jo lähteä keväällä juoksemaan HCR ja… Ilmoittauduimme ensi vuodelle early bird-hinnalla. Siis vannoinko, etten enää ikinä mene ja stressaa! Hah, miten tässä nyt näin kävi! HCR, me tulemme siis taas!

Muita viikonloppuna juosseita? Tai oletko ollut muissa juoksukisoissa, tunnistatko fiilikset?

Epämukavuusalueelle ja sen yli!

Kirjoitan tätä vähän stressissä. Tai jännityksessä. Olen hirvittävän kova jännittämään asioita, jotka eivät ole kontrollissani. Eli ovat minulle vieraita tai ovat asioita, joista ei vain pysty etukäteen sanomaan, miten tulevat menemään. Samalla kun olen vähän perfektionisti, en pitkiin aikoihin tehnyt asioita, joista en voinut etukäteen tietää, onnistunko niissä. Harmittaa vieläkin, kun en yläasteella suostunut juoksemaan kilpaa 100 metrin matkaa. Liikunnanopettaja käveli perässäni pitkin käytäviä ja suostutteli, olin ollut tunneilla ikäryhmäni nopein, mutta en suostunut. Entä jos olisinkin vaikka viimeinen ja koko koulu olisi katselemassa kisoja? En kestäisi epäonnistumista. En sitten mennyt. Harmittaa vieläkin, kun jätin kokematta sen juoksufiiliksen, enkä ikinä tiedä, miten se olisi mennyt.

Olenkin siis pitkään pyrkinyt ennemminkin tekemään niitä asioita, jotka tuntuvat jännittäviltä, pelottavilta tai muuten vaan kreiseiltä. Matkaopashommassa retken vetäminen ja koko päivän puhuminen vieraalle joukolle tuntui aluksi ihan absurdilta hommalta, mutta pian huomasin nauttivani siitä hirveästi. Puhuminen olikin ihan mahtavaa. Hampaat irvessä olen pakottanut itseni sukeltamaan, ajamaan moottoripyöräkortin tai tunkemaan itseni pelottavaan gondoliin, sillä tiedän, että kun sen pahimman pelon yli pääsee ja saa ne kokemukset ja oppii, se fiilis on jotain mieletöntä. Olen ensimmäisenä tunkemassa paikkoihin ja kokemassa asioita, oli se sitten turkkilainen vaahtopesu tai mikä. Tajusin, että meillä on yksi elämä aikaa kokea edes pieni osa niistä mielettömistä jutuista, mitä maa päällään kantaa. Siihen mahtuu kyllä epäonnistumisiakin, siihen mahtuu pelkoja ja ties mitä, mutta antaa mennä vaan. Aina ei toimi, veikkaan että Särkänniemen Boom voi nyt ylittää meikäläsen pelkokertoimen.

Kun tässä taas jännitän hulluna huomista, eli sitä puolimaratonia nimeltään HCR yritän perustella itselleni mikä tässä jännittää. No monikin asia. Huonosti mennyt kevät harjoituksia ajatellen, yks kaks tullut lämpöisempi keli, kuukaudenkierrosta johtuva kipeä vatsa jajaja… Jännittää, miten ne vaikuttavat menooni. Ja sitten taas. Ainoa tuomari koko hommalle olen minä itse. Kukaan muu ei moiti, vaikka jäisi kesken, vaikka olisi mikä tahansa aika. Minä olen se itseni tuomitsija. Aloin jo miettiä, miksi ihmeessä tungen itseni kisoihin, sillä tämä viikko ennen kisaa ei ole kiva. Desinfioin käsiä, jännitän, olen takakireä jännityksestä, pelkään sairastumista ja ties mitä. Yhden hupireissun takia! Onnistumisen tahto on niin kova. Piti ihan istua miettimään, mikä on saanut minut taas kokemaan tämän jännitysviikon. Sitten muistin. Se fiilis siellä kisassa. Se olo jälkikäteen. Ne jälkipuinnit. Niiden takia se kannattaa juosta.

Mutta miten se menee, sitä ei tiedä kukaan etukäteen. Eikä sitä kannata edes miettiä. Nyt tuuppaan itseni jälleen kerran epämukavuusalueelle, tutisen lähdössä kuin haavanlehti (tärisen aina kun jännitän) ja sitten juoksen. Ja nautin. Ja katselen maisemia. Kelikin osuu aika passelisti kohdalleen.


mekko LINDEX/ housut KATRI NISKANEN/ takki ONLY/ kengät ZARA (second hand)/ rannekoru BY PIA’S/ korvikset H&M/ panta VALKAMA

Vannoin, etten enää tämän jälkeen juokse kuin huvikseni. Olenkohan sanonut tämän joka kerta? Kohti ääretöntä ja sen yli nyt vaan, pitäkää peukkuja! Siteerasin tässä reippaana Disneyta ja sitä muuten löytyy soittolistastani matkalla, mies totesi biisivalintojani kuunnellessaan, että hänellä menisi lenkkarit solmuun niistä. Sanoin, että ehkä jollain vielä menee, minullahan on paha tapa laulaa ääneen mitä enemmän alkaa väsyttää. Siinäpähän sitten joku miettii miksi juoksen Sadun alkkareista huutaen, mutta se on vain Arttu Wiskarin biisi.

Pakotatko sinä itseäsi epämukavuusalueille joissain asioissa? Mietin välillä, olisiko parempi vain tyytyä vähempään kuin aina mennä kohti seuraavaa haastetta? Hyvää juoksua teille ketkä lähdette tänään juoksemaan ja muille ihanaa ja aurinkoista viikonloppua!

Toivotko toiselle hyvää?

Voi pojat mikä viikonloppu! Oli lämpöä ja aurinkoa, oli terassikelejä ja juoksukelejä. Oli perinteistä perhesähläystä, täysin vegaaninen Laikun brunssi ja vähän siivousta. Yksi särkynyt muumilautanenkin mahtui viikonloppuun, voi räkä. Tietysti se lähes ainoa muumilautasemme ja tietysti myös se uusin lautasemme. No, se on elämää.

Viikonloppuna ehdin taas jälleen kerran mietiskellä ja pyöritellä montaa asiaa päässäni. Juostessani 15 kilometriä yksin eilen mietin erinäisiä asioita, mutta eniten juostessa mietin miestäni. Mietin sitä, etten ole itsekään juossut tammikuun jälkeen 15 kilometriä putkeen. On ollut liian tylsää juosta pitkään yksin. Miehen kanssa en ole juossut yhdessä tammikuun jälkeen hänen rasitusvammansa takia. Olen tästä aiemminkin maininnut ohimennen, mutta kun ihmiseltä otetaan intohimo pois, se vaikuttaa häneen monella tapaa. Ymmärrän sen hyvin ja tunnen oloni niin avuttomaksi, kun en voi auttaa. Samalla oma motivaatio juoksuun meinaa hiipua. Ei tee mieli hehkuttaa lenkkiä, jottei pahentaisi toisen oloa. Vaikka mies ei kyllä ole sen tyylinen, että käskisi olla hiljaa, mutta jotenkin tuntuu itsestä, että kääntäisin veistä haavassa. Hän kysyi eilen palatessani kotiin, miten juoksu kulki. Kelailin hetken, että vastaan jotain laimeaa, sain sanottua ihan hyvin lopulta. Harmitti ja harmittaa hänen puolestaan.

Kun hän perjantaina lähti lenkille pitkästä aikaa ja palasi sieltä suhteellisen iloisena todeten, ettei jalka kipeytynyt teki mieli huutaa ääneen. Huusin sisäisesti ja joku pieni aurinko syttyi sisälläni. En uskalla asiaa vielä enempää hehkuttaa, nämä rasitusasiat ovat niin monisyisiä, mutta olin valtavan iloinen hänen puolestaan. Samalla mietin, etten edes tiennyt, että toisen puolesta voi iloita niin paljon. Miten kovasti olen toivonut, että hän tokenisi, miten kurjalta tuntuu. Koko eilisen lenkin mietin, että minähän pingon maailman ääriin ihan sillä, kuinka paljon miehen pieni onnistuminen minuakin motivoi. Mietin samalla Jennyä, joka on puhunut miehensä nivelsidevammasta ja nyt ekoista juoksuista aikoihin. Minä niin yhdyn näihin hehkutuksiin! Olen onnellinen myös Jennyn miehen puolesta, mahtavaa!

Tästä pääsin ajatukseen, miten valtavasti hyvää mieltä tuottaa, kun voi iloita toisten puolesta. Toki sitä ilahtuu perheenjäsenten onnistumisesta, mutta monesti sitä ilahtuu ihan hirveästi, kun näkee somessa puolituttujen tai jopa vieraiden onnistumisia. Kuinka he ovat onnistuneet vaikka juoksukisoissa, joku on kirjoittanut kirjan, joku on jaksanut siivota, toinen on tehnyt superhyvää ruokaa. Instagrammia selatessa en pysähdy upeimpien kuvien äärelle, vaan niiden kuvien, joissa on tunnetta eniten. Monesti painan vauhdilla sitä tykkää nappia, yritän kommentoida heti jos joku tunne nousee, sillä tiedän miten paljon se kommentointi antaa itsellenikin verrattuna pelkkään sydämeen. Tuli viime viikolla jo somehäirikkö-olo, kun ihastelin ihmisten kuvien alla meininkejä. Mutta kun oli niin hyvä fiilis monen puolesta! Aurinko selkeästi vaikutti asiaan, sitä halusi vain jakaa hyvää mieltä.

Somessa on monesti se kääntöpuolikin. Siellä reagoidaan nopeasti suuntaan ja toiseen, tunteita ei ehditä välttämättä miettiä tai suodattaa. Tuntuu, että kaikkeen pitää vastata ja reagoida nopeasti. En itsekään aina muista vastata fiksuimmalla mahdollisella tavalla tai ehdi miettiä tarpeeksi, mikä olisi fiksu vastaus. Välillä olisi järkevämpää istua illalla lukemaan ja miettimään asioita ja vastauksia, kuin reagoida asap.

Tämän ajattelun myötä aloin miettiä myös sitä, toivovatko ihmiset lähtökohtaisesti toisille hyvää ja onnistumista? Vai ollaanko toisista asioista kateellisia ja ajatellaan, että miten tuokin nyt aina noin? Ajattelin asiaa myös perjantaina hierojallani, joka vaikuttaa niin vilpittömän hyväsydämiseltä tyypiltä, etten voi kuvitella hänen haluavan pahaa kenellekään. Hän kysyi minulta siinä voivottaessani näitä miehen jalkahommia, että voinko ihan hyvin. Keskeytin lauseeni vähän hämmästyen, ai minä? Enhän itsestäni puhunut! Hän siihen totesi, että vaikutat vähän väsyneeltä. Tajusin, että se, miten puhuin kuukausia jatkuneesta ja molempia harmittaneesta ongelmasta taisi tulla vähän purkauksena ulos. Pahoittelin, että sillä lailla avauduin ja nieleskelin kyyneliä, samalla hän lupasi yrittää keksiä jotain apua. Siis miehen jalkaan. Mikä tyyppi!


paita PIECES/ housut & rannekoru BY PIA’S/ kengät ADIDAS/ korvikset MAANANTAIMALLI

Välillä taas tuntuu, että toiset ihmiset oikein odottavat milloin mokaat ja tuntuvat löytävän kaikesta tekemisestäsi jotain negatiivista tai väärää. Se on hurjan uuvuttavaa. Minä olen edelleen niitä ihmisiä, jotka yrittävät miellyttää kaikkia. Sehän ei sitten onnistu ei millään ja ihmisten kanssa tulee konfliktitilanteita. Toisia että miellytä ikinä vaikka päälläsi seisoisit ja toisia ärsytät aina. Olen vähän kauhuissani aina konfliktitilanteista, sillä se sotii tätä miellyttämisenhaluani vastaan ja alan vältellä herkästi ihmisiä, joiden kanssa tuntuu menevän ajatukset ristiin. Näin vältän sitten konfliktejakin. Tämä on todella hölmö käyttäytymismalli, pitäisi enemmin oppia ratkomaan reilusti asiat ja ajatella, että jos jonkun kanssa ei tule toimeen, ei se tarkoita, että kaikkia ärsyttäisi. Tai että ärsyttäisi sitä jotain tyyppiä aina, jos joskus ollaan napit vastakkain. Kaikkia ei voi miellyttää millään aina, eikä kuulukaan.

Juostessani mietin kaikkia ihmisiä, ketä olen pyöritellyt mielessäni viime aikoina. Niin tuttuja kuin tuntemattomia. Toivonut heille hyvää mielessäni. Samalla mietin, että jos jonkun persoona ärsyttää, sitä alkaa herkästi nähdä kaiken hänen tekemisensäkin ärsyttävänä. Mutta miksi minä tai joku muu persoona alkaa alun perin ärsyttää? Tässä julkisessa harrastuksessa on hyväksyttävä se tosiasia, että ärsytän toisia ja negatiivisia viestejä tulee tasaisesti. Tuntuu, että kun kerran ylittää toisen ärsytyskynnyksen, siitä ei ole paluuta. On vaikeaa välillä itse muistaa, että bloggaaminen on pienen pieni osa elämää, se tärkein osa on muualla ja niiden läheisten mielipiteet ovat niitä, jotka oikeasti määrittävät elämääni. Olen ihan liian usein antanut negatiivisten kommenttien heijastua arkeemme, kun jään sitten murehtimaan, että miksen osaa miellyttää kaikkia ja mitä nyt taas tein väärin. Ja samalla, se on elämää ja konfliktit kuuluvat elämään. En itsekään tykkää seurata sen enempää Instatilejä kuin blogeja, joissa kaikki on vaaleanpunaista, iloista ja ihanaa. Koska ei elämä ole vain sellaista. Mutta jos sanoo mielipiteensä vähän kärkkäämmin jostain, on aivan varma, että edessä saattaa olla tiukkojakin keskusteluja. Mutta sitä minä hainkin, eikö? Miksi en vain hehkuta elämän ihanuutta, sillä pääsisi kyllä helpommalla kuin työntämällä nenänsä eri aiheisiin. Blogikirjoituksia tulee vähän paremmin mietittyä, Instan stooreihin pääsee helpommin läpi niitä hetken ärsytyksiä ja ajatuksia.

Joskus nopeasti reagointi, kirjoitettu kieli ja nopeatempoisuus tekevät sen, että ihmiset tulevat väkisin väärin ymmärretyksi. Asiat suodatetaan omien filttereiden kautta ja sanoma muuttuu matkalla. Siksi olisi ihanaa pystyä puhumaan asiat naamatusten, mutta usein se ei näin vain ole.

Olen huomannut, että jos voin huonosti, some vain pahentaa sitä oloa. Miten kaikilla tuntuu menevän silloin hyvin? Mutta näinhän se on, kun itse onnistuu, sitä hehkuttaa somessa. Kun on huono päivä, voi luuri mennä kiinni. Yritän kyllä tuoda elämän monet puolet somessa esiin ja olla rehellinen, mutta hyvin paljon riidoista, konflikteista ja muusta on niin henkilökohtaista elämää, ettei sitä voi tuoda esiin. Pitää miettiä niitä muitakin osapuolia.

Näitä onnistumisten, somen ja toisen onnellisuudesta iloitsemisen tunteita pyöritin taas viikonloppuna päässäni loputtomiin. Tahtovatko ihmiset pääsääntöisesti toiselle hyvää? Ollaanko joistain asioista kateellisia? Mikä toisissa ärsyttää? Miksi itselläni on miellyttämisen syndrooma, joka ei vain toimi. Ahdistaako sinua konfliktit?

Saitteko kiinni tästä tajunnanvirrastani? Toivon sinulle aurinkoista maanantaita ja uutta viikkoa! Ja mielelläni luen mielipiteitänne aiheesta!