Mitali ja uusi ennätys Finlandia Marathonilla

Sykkeeni nousi, kädet tärisivät ja hiki alkoi valua, kun mieheni kyyditsi minua lauantaina kohti Lutakkoa. Rauhoitu yritin käskeä kehoani, mutta jännitys pyrki väkisin pintaan. Sanoin miehellekin, että minkä ihmeen takia jännitän, voin tuosta vain juosta kympin lenkin, miksi jännitän edessä olevaa varttimaratonia? Jokin näissä kisoissa aina on, että kun lappu on teipattu rintaan, sitä haluaa yrittää parhaansa ja toki ennätyksetkin on usein mielessä. Edessä olisi ensimmäinen kisani ilman anemiaa, josta olen kärsinyt yli 20 vuotta, vaikuttaisiko se asiaan?

Elämäni ensimmäinen varttimaratoni Finlandia Marathonilla

Edessä oli lauantaina siis elämäni ensimmäinen varttimaraton, eli 10,5 km Jyväskylän Finlandia Marathonissa. Naureskelin, että virallinen ennätyshän siitä tulee jos maaliin pääsen, sillä en ole ikinä juossut tällaista matkaa kisassa. Olin ilmoittautunut kympille, jonka piti olla Valon kymppi perjantai-iltana, jo pimeän koittaessa. Kiehtoi ajatus myöhäisestä juoksuajasta näin iltaihmisenä ja valaistu Jyväsjärvi siltoineen on todella kaunis. Mutta perjantailta peruttiin kaikki juoksumatkat ja tiivistettiin tapahtuma lauantaille koska… Tiedätte. Näin päädyin juoksemaan lauantaina kympin sijaan 10,5 kilometriä, sillä virallista kympin kisaa ei järjestetty ollenkaan.

Kesän treenit menivät reisille

Juoksin kesällä todella vähän. Minulla oli motivaatio ihmeen hukassa. Oli kipuja ekasta rokotteesta viikkotolkulla, oli kiire työrintamalla ja sitten oli liian kuuma (oikeasti olin vain ehkä laiska, kunhan selittelen). En ole koskaan noudattanut mitään juoksuohjelmaa ja tiesin, että kympin matkalle kannattaa tehdä vähän vetoja ja palautuksia, jos haluaa kiristää maksimit vauhtikestävyydestä. Näitä lisäsin elo-syyskuussa lenkeille, mutta aika viime tipassa. Olikohan niistä mitään hyötyä, siitä en osaa sanoa.

Finlandia marathonin kaikki matkat alkavat Finlandia-hymnillä ja oli todella vaikeaa pidätellä kyyneliä. Jokin siinä tilanteessa, jännityksessä, kotikaupungissa (kutsun Jyväskylää varmasti aina kotikaupungiksi) ja sävelessä on ihan liikaa. Startti pamahti ja lähdin juoksuun itku kurkussa, ekalla kilometrillä oli vaikeaa saada hyvin hengitettyä liikutukseltani.

Olin ajatellut, että realistinen kympin vauhtini olisi noin 55 minuuttia, eli pingottava olisi 5 min 30 sekuntia kilometrivauhtia. Tähän tähtäsin heti alusta alkaen, ettei loppuun jäisi kirittävää liikaa. Kilsat menivät kuta kuinkin alussa siihen, tuli 5,36 min kilometri, meni 5,20 kilometri. Kolmen-neljän kilometrin kohdalla kelloni sekosi ja kuulin muidenkin puhuvan tästä jälkikäteen. Mitkä voimat siellä Kuokkalan nurkilla saavat kellon heittämään noin? Satelliitit puuttuvat? Oma kelloni näytti vauhtia 4,40 min/kilometri ja heti perään 6,20min/kilometri. Edessä juossut mies tuntui pitävän todella hyvin 5,30 vauhtia, joten tässä vaiheessa päätin vain pitää etäisyyden häneen kohtuu samana ja kellokin alkoi taas näyttää järkevämpiä matkan edistyessä.

Oma ennätys ja täydellinen keli

En muista koskaan juosseeni näin täydellisessä kelissä Jyväsjärveä ympäri. Vaajakosken moottoritien nurkka on aina ollut suht tuulinen, nyt siellä ei yksikään korsi heilunut. Aivan tyyni keli. Täydellinen lämpö (takki meinasi olla kyllä liikaa), hyvin tilaa juosta. Olosuhteet olivat aivan täydelliset. Siellä Vaajakosken motarin nurkilla aloin innostua – enää pari kilometriä maaliin! JEE! Tämähän menee valtavan nopeasti verrattuna siihen, että yleensä juokse puolikasta. Tahti oli tuntunut hyvältä ja pystyin ohittamaan useamman selän parilla vikalla kilometrillä.

Adrenaliini tai endorfiini tai joku, joka aina iskee juostessa päälle sai minut villiintymään ja lauloin sitten ihan täysiä ääneen luureista tullutta Shakiran Try Everything-biisiä. Laitoin vielä uudestaankin tulemaan, sopi niin fiiliksiin.

I won’t give up
No, I won’t give in till I reach the end
And then I’ll start again
No, I won’t leave
I want to try everything
I want to try even though I could fail

Ylipäätään ääneen laulaminen saa minut juoksemaan kovemmin. 9 kilometrin kohdalla kuuntelin ehkä yhtä maailmankaikkeuden nolointa biisiä, E-roticia ja lauloin ääneen kovaa ”Fred come to bed” ohittaessani miespuolista juoksijaa. Vasta maalissa mietin pahimman sekopäisyyden (kokevatko muut tätä?) helpotettua, että hän kyllä varmasti kuuli, näytti juoksevan ilman musaa. Hetkellisesti melkein nolotti.

Kurvasin kympin väliaikapisteelle ajassa 54,10, mikä on selkeästi kovin kympin aika ja lähes minuutin tavoitetta parempi. Vitsi oli hyvä fiilis, vaikka viimeinen 500 metriä oli loputon. Olin vetänyt omalle tasolle aika maksimeissa. Maaliin kurvasin ajalla 57,06 ja loppumetreillä mies, joka tietää hyvin tasoni ja sen miten tiukassa minuutit ovat, huusi ”älyttömän kovaa”. Onnellisena tulin maaliin. Mielettömän ihana juoksu.

Sijoitus oli 46/149 maaliin tulleista naisista, joten kyllä siihen täytyy olla tyytyväinen näillä treeneillä. Happi riitti aivan eri tavalla nyt ei-aneemisena. Hetkellisesti mietin, että olin aika loppu yhden kiekan jälkeen ja tuttuni Pia painoi neljä samalla vauhdilla, että kehtaako tästä tuloksesta iloita. Mutta päätin iloita, Pian treenimäärät ja tavat ovat niin ammattimaiset, ettei voi vertailla. Hän veti muuten hurjan upeasti, lue täältä lisää!

Vaikka siellä omilla rajoilla mentäessä tuntuu monesti pahalta ja vaikka ehkä mutisin, etten juokse enää ikinä, taidan lähteä tästä lenkille. Muita lauantaina kisanneita? Miten itselläsi sujui? Mitali laitettu talteen samoin kuin hyvät muistot! Kiitos Finlandia Marathon jälleen kerran!

Upea uutuus Jyväskylässä, Bistro Kirkkopuisto!

Jyväskylän Kirkkopuisto. Tuo kaupungin kaunis sydän, jonka kirkossa olen päässyt sekä ripille että sanonut tahdon. Sen laidalla on ollut ikoninen grilli niin kauan kuin muistan. Vanhan grillin rakennus on edelleen jäljellä, mutta on nyt remontoitu ja saanut suuren lisäosan – ja näin on syntynyt Bistro Kirkkopuisto. Reilun viikon auki ollut paikka näytti vetävän ihmisiä puoleensa ja viikonloppuna esimerkiksi pöydät olivat illaksi täyteen varattu. Minä piipahdin tutkimassa paikkaa ennen kello kolmea, jolloin keittiö aukeaa. Tuolloin tilaa vielä löytyi ja tarjolla on kahvilatuotteita sekä juomia.

Bistro Kirkkopuisto – ruokaa, juomaa, sauna ja upeat maisemat

Ihan ensimmäisenä ihastuin siihen, miten paljon valoa kahvilaan tulviikaan. Lähes joka seinä on lasia ja valon määrä on ihastuttava. Katossa koristeena roikkuu kaunis kirsikkapuun oksa, jota moni asiakas näytti ahkerasti kuvaavan. Sisustus on yksinkertaisen tyylikästä ja siitä tulee mieleen muun muassa hotelli Verso. Bistro Kirkkopuiston takana onkin Yöpuu-yhtiö, jonka omistuksessa on Yöpuun lisäksi esimerkiksi hotelli Verso. Tältä perheyritykseltä voi odottaa laatua, mikä näkyy minusta heti, kun Bistroon astuu sisälle. On tyylikästä, palvelu on ystävällistä ja kaikki hoituu, vaikka paikka on uusi.

Alakerrasta löytyy myös sauna, joka on varattavissa ryhmille erikseen.

Ihania yksityiskohtia, kuten Piipulan teemukit

Bistrossa on saatavilla arkisin lounasta ja iltapäivästä eteenpäin palvelee menu, josta haluaisin ehdottomasti maistaa ainakin grillistä tulevan maa-artisokka-annoksen! Lisäksi on kahvilatuotteet, joita itse testasin. Olin todella iloinen, että teenä on irtoteetä. Se tarjoillaan suloisista Piipulan mukeista ja muki otetaan itse keskellä olevalta pöydältä, samoin kuin kuuma vesi. Irtoteestä saa kyllä parikin haudutuskertaa irti, joten vettä oli mahdollista hakea lisää ja santsata. Tarjolla oli myös iltapäivälehdet ja iltapäivän kääntyessä illaksi pöytiin sytyteltiin vielä kynttilät.

Istuskelin teemukini kanssa hymyssä suin ja katselin kaunista syyskuun valoa ja hääkirkkoamme. Todella ihana paikka aivan parhailla maisemilla! Kuvittelin jo mielessäni, miltä maisema näyttää esimerkiksi lumien myötä, kun keväthanget kimmeltävät ja laskiaispullat saapuvat ehkä vitriiniin. Ihanaa!

Täyteen oli tosiaan illaksi pöydät varattu ainakin viikonloppuna, eli kannattaa tehdä varaus jos mielii illalliselle. Seuraavalla kerralla testaan sitten menun, paikka vakuutti minut todella.

Oletko ehtinyt testata tätä?

Hääpäiviä kasassa 16 kappaletta

Miten minusta tuntuu, että olen vähän väliä kirjoittamassa jotain hääpäiväämme liittyen? Aina vain yksi vuosi lisää otsikossa. Lasten myötä ajankulu on vain kiihtynyt ja uusi elokuu tulee nopeammin vastaan kuin koskaan aiemmin.

Tämä aamu on mennyt aikamoisissa muisteloissa. Itse asiassa etsin yhtä tiedostoa ulkoiselta kovalevyltä ja jäin samalla jumittamaan vanhoihin valokuviin. Selailin läpi hääalbumiamme, sellaista perinteistä, mihin valokuvat ovat liimattu. Sellaisia vielä tehtiin 16 vuotta sitten.

Millainen oli päivämme 16 vuotta sitten?

Häähommiin hurahtaminen

Minä hurahdin häätouhuun aivan täysillä. Niiden suunnittelu oli maailman parasta. Toki stressaavaankin, kun kaikki maksaa ja esimerkiksi bändit olivat kalliimpia kuin olin osannut kuvitella. Mutta kylläpä oli hyvä bändi lopulta se valitsemamme!

Halusin ehdottomasti, että tulee hyvät bileet. Kenenkään ei tarvitse miettiä kyytejä ja meininki on mahdollisimman rentoa. Tämän takia järjestimme bussikyydin sekä kirkolta juhlapaikalle että juhlista takaisin keskustaan. Toimi todella hyvin. Taisimme olla kaveriporukan ekat, jotka menivät naimisiin ja kaikki olivat tappiin asti juhlissa, kenelläkään ei vielä ollut lapsia. Bileistä tuli todella kivat ja viihdyin ainakin itse valtavan hyvin!

Olin ihmeellisen varma siitä, että tämä on oikea ja hyvä juttu astellessani alttarille, vaikka olimme niin kovin nuoria. Perheeni on aika helposti liikuttuvaa sorttia, joten itkeä tihrustimme kirkossa kaikki ihan tosissamme. Isäni jäi keskelle kirkon käytävää seisomaan ja itkemään ja äitini noukki hänet penkkiriviin istumaan. Tuo tunteiden määrä, mikä hääpäivässä on on hurja! Mieheni oli varannut taskuun yhden nenäliinan JOS alan itkeä ja ojensi sen minulle heti kun pääsimme alttarille. Niitä olisi ehkä pitänyt olla taskussa paketillinen! Päivä on ihmeen hyvin mielessäni edelleen pala palalta ja ne tunteet, ne nousevat vieläkin pintaan ajatellessani tuota päivää.

Joskus kirjoitin vähän enemmänkin häistämme tähän postaukseen.

16 vuotta myöhemmin

Tekisinkö jotain toisin nyt? No toki, panostaisin vielä enemmän kuviin nykyään (ajat ovat muuttuneet), mutta ennen kaikkea en lähtisi sunnuntaina heti häämatkalle. Olimme hääyön hotelli Yöpuussa (aivan ihana paikka, pääsisinpä uudelleen vielä!) ja sunnuntaina oli jo kiire suunnata Tampereelle. Siellä kodissamme odottivat pakatut matkalaukut. Nappasimme ne ja matkasimme suoraan kohti lentokenttää. Olimme yötä kentällä äidin yllärinä ostamissa paidoissamme, joista toisessa luki Just ja toisessa married. Säästimme sillä yöpymishinnan missään, sillä lento lähti jo kuudelta aamulla. Kyllä nauratti, ensimmäinen päivä avioparina ja nukuimme huppareissa lentokentän kovilla penkeillä! Olisi ollut kivaa fiilistellä sunnuntai perheen kanssa, en tiedä miksi matkalle ei olisi voinut lähteä vaikka viikon päästä.

Mutta se nyt on pikkujuttu. Muuten en kyllä tekisi mitään eri tavalla. Oli ihana päivä. Kaikkein ihaninta on, että saamme olla yhdessä edelleen, vaikka on tämä aikamoista vuoristorataakin välillä ollut. Olemme edelleen samanlaisia tyyppejä kuin tuolloin 16 vuotta sitten – vähän hölmöjä, kaikesta innostuvia ex tempore-ihmisiä. Sisupusseja ja tulisieluja. Edelleen saamme hyviä ideoita lennosta ja toteutamme ne heti (tämä tuli todettua juuri Kyproksella, kun hetken mielijohteesta esikoinen ja mieheni lensivät yhtäkkiä taivaalla) ja lapsenmielisyys ei ole kadonnut meistä mihinkään, vaikka yritämme esittää välillä aikuisia.

Me ollaan edelleen me. Erittäin kiitollinen tästäkin hääpäivästä, kiitos kaunis mieheni. On mietitty menneitä, tehty töitä ja woltattu aamiainen Bär Barista, joka oli niin iso, että osa siitä päätyi lounaaksi.

Sitten kohti 17. aviovuotta, voi hurja! Isovanhempani ehtivät olla naimisissa 53 vuotta ennen ukkini poismenoa (katselin häntä juuri hääkuvista) ja vanhemmillani on kasassa 44 aviovuotta, että siinä meillekin tavoitteita!