Viikko kun kaikki suunnitelmat menivät uusiksi

Sunnuntaita! Blogi on ollut muutaman päivän hiljaa, on tullut vain oltua perheen kanssa, hoidettua muita töitä ja kirjaakin olen ahkerasti lukenut. Olemme jopa katsoneet kaksi leffaa viikonloppuna, toisen nyt sunnuntaiaamuna. Kyllä. En muista milloin olisin viimeksi katsonut päivällä leffaa. Lapset häipyivät leikkeihin ja minä totesin ääneni olevan niin poissa, että päädyimme katsomaan eilisiltana tallennettua kauhuleffaa. Ihan hirveän huono, mutta tulipahan katsottua! Hermostuttaa jotenkin todella paljon tällainen tehottomuus, mutta toivon saavani lenssun nujerrettua mahdollisimman pian, se tuntuu nyt pyörivän perheessä.

Puolen vuoden tauon jälkeen julkisiin ja Helsinkiin

En ole ollut helmikuun lopun jälkeen junassa tai bussissa tai käynyt pääkaupunkiseudun presseissä. Tämän viikon suunnitelmissa oli lähteä Helsinkiin yökylään ja käydä vaikka missä kivan kuuloisissa tilaisuuksissa ja pressipäivillä. Esikoinen joutui jäämään kuitenkin pois koulusta alkuviikoksi nuhansa takia ja pian mieskin joutui pienen nuhan takia etätöihin ja aloin miettiä, että varmasti kiertää kaikki. En halua olla vastuussa muiden terveydestä ja kun aloin miettiä, mitä jos sairastun yökylässä, minunhan on pakko päästä kotiin Helsingistä jätin lähtemättä. Olisi ollut aika spitaalinen olo painaa väkisin junassa takaisin Tampereelle aivastellen ja niiskuttaen. Joten kotiviikko tuli tästäkin, edelleen.

Tällä viikolla piti olla myös lapsen hammaslääkäri, vanhempainilta ja ajatuksenani oli palata jumppiin pitkästä aikaa, mutta tuli oltua vain kotona. Myös kahden kaverin vierailu peruuntui, joten sen lisäksi, etten päässyt itse liikkumaan ei myös nähty ketään. Alkaa jo painamaan tämä kotoilu ja se, ettei näe ihmisiä! Ajattelin huomenna vihdoin lähteä Helsinkiin, mutta nyt tuntuu olo niin puolinaiselta, että väliin jää.

Flunssaviikon positiiviset

Ja näitähän sitten riittää! Itse asiassa viikko on ollut aika leppoisa ja on oltu tosi paljon perheenä yhdessä, kun mieskin jäi vielä etätöihin. Kuopus aloitti uudessa päikyssä ja neljän päivän perusteella viihtyy todella hyvin ja hehkuttaa uusia kavereitaan. On ollut ihanaa nähdä, kun hän aamulla pomppaa ylös, pukee pyytämättä ja pyöräilee päikkyyn. Kaipasi varmasti jo kavereita, kun on niin paljon oltu keskenämme keväällä ja kesällä. On ihanaa hakea kotiin iloinen ja onnellinen tyttö!

Sen lisäksi löysin hierojan vihdoin, joka ymmärsi juoksijan jalkoja. Kävin monta vuotta samalla hierojalla, joka lopetti hommat alkuvuodesta. Minulla menee piriformis pakarasta sekä lonkat juoksusta sen verran tukkoon, että parin viikon välein olen käynyt hierojalla joka saa jalat upeasti auki ja toimimaan. Lähes puoli vuotta olen tuskannut kivun kanssa, pakara nimittäin särkee makuullaan ja on todella vaikeaa nukkua. Toukokuussa kokeilin yhtä suositusta, mutten tykännyt yhtään. En paikasta tai tuloksesta, sattui edelleen.

Nyt päätin kokeilla Rela-hierojien Villeä, joka hieroo keskustassa Aleksanterinkadulla ja vannoin palaavani! Hän otti jalat kokonaisuutena huomioon, testasi todella paljon liikkuvuutta ja löysi ongelmakohtia sieltä, missä en niitä tiennyt olevankaan. Tiedättekö millaista oli nukkua kivutta! IHANAA! Elämästä kyllä puuttuu jotain, kun ei saa kuulla vakkarihierojan kuulumisia. Mitenköhän hänellä menee? Kamalaa kun ihminen vain katoaa elämästä, tiedättekö tunteen?

Lisäksi viikonloppuna on grillailtu ehkä kesän vikat, todella hyvät setit molempina päivinä, käyty järvessä uimassa ja oltu. Yritän ottaa tämän päivän levon kannalta ja perun huomisen reissun, mutta josko silti jaksaisi tarttua imuriin. Rakastan aloittaa uuden viikon puhtaassa kodissa!

Ja tiedättekö mikä oli myös aika ihanaa? Mummoni soitti loppuviikosta ihan häkeltyneenä. Isäni oli tulostanut ja postittanut mummolle tämän blogitekstini parin viikon takaa. Mummo oli mennyt ihan hämmilleen siitä ja soitti ja sanoi, että olen ihmeellinen lapsi ja ei hän ole tehnyt mitään ansaitakseen tällaista tekstiä. Höpsö mummo. Eihän sitä tarvitse kuin olla olemassa. <3 Joka tapauksessa minulle tuli hirveän hyvä mieli siitä, että hän oli tekstistä niin otettu, tekstistä, jonka kirjoitin ihan suoraan sydämestä. Tuli höpistyä muutenkin pitkä puhelu. Voih, mummoakin piti käydä Helsingissä moikkaamassa!

Hirveän vaikeaa on liimata itsensä kotiin aina vaan, mutta selkeästi muu perhe nauttii. Mies rakentaa piharakennukseen niin hienoa mancavea, että kateeksi käy ja lapset leikkivät tyytyväisinä. Minä olin kuulkaa ainoa, joka hinkusi Särkänniemeen ja erästä ravintolaa testaamaan ja… Ei sitten menty. Toivottavasti loppuviikkoa kohden minäkin olen iskussa, sillä nyt olisi tuoreet jalat valmiina juoksuun! Ja kaikkea kivaa ohjelmaa tiedossa. Mutta päivä kerrallaan, tämä on nyt se uusi normaali, että pienestäkin nuhasta joutuu perumaan kaikki suunnitelmat.

Nämä kuvat napattiin 1,5 viikkoa sitten hääpäivänämme, kun oli vielä +25 astetta mittarissa – tällä viikolla kaivettiin lapaset aamulla esiin pyöräillessä. Huih! Syksy tulee! Toivottavasti tuovat aurinkoa päiväänne!


mekko ja laukku VERO MODA/ korvikset MAJO DESIGN (saatu)/ panta PIECES/ kengät Kreetalta

Tuntuu, että joka ikisessä lapsiperheessä lenssuillaan, kuinka teillä? Vielä terveenä? 

Millaista oli eilen telkkarikuvauksissa Herra Heinämäen kanssa?

Mä muistan sen kirkkaan päivän
Sen kesän ja sen valon häivän
Heinä haisi, puut tuoksui, linnut lauloi vaan

Tällaisista maisemista on varmasti lähtenyt innoitus muun muassa Aknestikin yllä olevaan lempparibiisiini, ajattelin eilen, kun saavuin kuopuksen kanssa Kangasalan Saarikyliin. Niin upean idyllinen Suomi-maisema ja mikä keli, +23 oli mittarissa eli aivan kesä edelleen. Hiekka pöllysi, pellot jatkuivat loputtomiin, järvi kimmelsi kauniina. Olimme saapuneet idyllisen Heikin leivän pihaan, paikkaan, josta en ollut ikinä kuullutkaan, mutta jonne kuopus halusi ehdottomasti tuoda isin ja siskonkin! Ihanan idyllinen kesäpaikka, josta saa varmasti ihanaa tuoretta leipää ja nyt uutuutena esimerkiksi kaura-kirsikkaolutta! Täytyy tutkia olisiko vielä mahdollisuus piipahtaa jonain viikonloppuna, sieltä löytyy nimittäin Suomen vanhin taikinajuuri! Mutta eilen tuo paikka oli tosiaan kiinni ja me olimme saapuneet avustajahommiin televisiokuvauksiin. Millaista se olikaan?

Millaista on olla televisiokuvauksissa?

Minusta kaikkea uutta on aina kokeiltava, jos siihen on mahdollisuus. Ihan vain tietääkseen millaista se on. Me olemme olleet muutamia kertoja televisiokuvauksissa ja ovathan nuo kerrat olleet hyvin erilaisia. Vuonna 2005, syyskuussa, minusta ja miehestä tehtiin jakso Sunnuntaivekkariin (kuka muistaa ohjelman?). Olihan se nyt ihan superjännää, mennä sinne Pasilan studioon aamulla, maskeeraus ja hip hei kameroiden eteen haastateltavaksi, ohjelma kesti ainakin puolisen tuntia? ”Otetaan tämä kerralla purkkiin oli ohje” ja nieleskelin alkumusiikkien soidessa, auttakaa! Tilanne oli kuitenkin hyvin luonnollinen, haastattelijat kivoja ja homma äkkiä purkissa. Sitten sai aina hätkähtää kun näki itsensä telkkarissa, ohjelma tuli monesti uusintana.

Vuonna 2017 olimme esikoisen kanssa Pikku Kakkosen Seikkailukoneen kuvauksissa Tohlopissa. On todella mielenkiintoista nähdä miten ohjelmia tehdään ja miten esimerkiksi lapsilauma otettiin eteen istumaan yksikseen ja vanhemmat jäivät taakse. Oma tytär oli juuri täyttänyt 4 vuotta ja kun hänet valittiin sinne lavalle tekemään tehtävää, olin kaukana takarivissä ja jännitin kauheasti, miten hän pärjää siellä yksinään tietämättä yhtään, missä kaukana äiti katsoo. Hyvin pärjäsi ja sama homma, vielä tänä keväänä, kolme vuotta myöhemmin on tullut viestejä, että hei neiti on telkkarissa! Montako kertaa se on tullut uusintana!

Eilen oli vuorossa kuopus, joka oli kahdeksan muun lapsen kanssa avustajana Herra Heinämäen uuden tuotantokauden kuvauksissa. Jaksot tulevat ulos suunnilleen alkuvuodesta 2021, eli sitten nähdään monessako ruudussa hän näkyy. Toivottavasti jossain, koska voin kuvitella miten odottaa näkevänsä itsensä siellä!

Herra Heinämäki ja lapsiavustajat

Lasten kanssa on aina vähän arvoitus, jaksavatko he odotteluja, sanovatko kokonaan en halua vai suostuvatko tekemään pyydetysti. Eilen vastassa oli Legenda TV:n iso koneisto, se on hullua miten paljon porukkaa tarvitaan ohjelman teossa! Oppii arvostamaan kun katsoo seuraavan kerran vaikka Pikku Kakkosta! On äänimiestä, valoja, ohjaajaa, maskeeraajaa, joka piti huolta RatiRitiRalla-tontun meikeistä. Lapsia kohdeltiin minusta ihan todella kivasti, heille juteltiin tuotantotiimin puolesta, oli mehua, vettä, smoothieita, lakuja ja jätskiä varattu lapsille. Odotteluhan se oli tylsintä, mutta tutkimme Heikin Leivän ympäristöä, nautimme kelistä ja maisemista, siinä se sujui.

Sitten tuli lasten vuoro esiintyä. Voi pieniä, että jännäsi. Mutta kuinka äkkiä tilanne laukeaa, kun edessä on mukavia aikuisia! Ensiksi kuopus oli hädissään mihin äiti menee kameran edessä, vain pari minuuttia myöhemmin kuulin, kun hän selitti ohjaajalle ”ei meidän telkkarissa näy enää Herra Heinämäkeä” ”no se näkyy Yle Areenassa sanoi ohjaaja” ”jaa, ei meidän äiti osaa käyttää Yle Areenaa”. Hahha, joskus lipsautettu valkoinen valhe miksei saa katsoa koko ajan piirrettyjä osui nyt omaan nilkkaan!

Kun ohjelmassa tehtiin lumiukkoa rehupaaleista, kuopukseni ilmoitti hyvin päättäväisesti ”ne ovat traktorinmunia!”. Ja seuraavaksi valisti ihmisiä, että dinosaurukset ovat kuolleet sukupuuttoon, ei niitä siellä metsässä ole!

Ei siis jännittänyt enää yhtään. Lasten tehtävänä oli vikassa kohtauksessa juosta ympäriinsä ja sehän heiltä sujui. Kun juoksivat siinä ruutupaidoissaan ison myllyn edessä peltomaisemassa sydämeni ihan läikähti – todellakin upea Suomi-idylli jostain menneestä ajasta. Ihanan näköistä! Ihana nähdä lopputulos!

Meillä oli siis todella mukava ja vähän erilainen päivä kuopuksen kanssa ja uskon, että hänellekin jäi todella hyvä mieli. Ja mikä uusi hieno paikka löydettiinkään Pirkanmaalta, sekin iso plussa!

Nyt on siis kaikki oltu osaltamme telkkarihommissa, hyvin erilaissa tilanteissa ja ovat olleet mahtavia kokemuksia! Kaikkea kannattaa kokeilla ainakin kerran, se on mottoni. Kiitos Legenda TV:n porukka, oli todella hyvin hoidettu, iloinen ja leppoinen tilanne lapsille ja vanhemmille, kivan säänkin tilasitte!

Triathlonkisoissa kaikki kolme – itku tuli kannustusjoukoissa

Olipahan viikonloppu! Mitkä kelit, mitkä tapahtumat! Eilen ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua, kun starttasimme aamukasilta kohti Kangasalaa. Esikoinen kysyi, olemmeko ikinä lähteneet mihinkään niin aikaisin (vähän hymyilytti kysymys), niin hiljaisia olivat kadut helteisenä sunnuntaiaamuna. Edessä oli triathlon-päivä kaikilla kolmella perheenjäsenellä ja autossa jännittynyt tunnelma.

Kangasala Triathlon

Jo viime kesänä puhuttiin, josko esikoinen tänä kesänä osallistuisi jollekin lastenmatkalle triathloniin. Kuten tiedätte, suurin osa erilaisista tapahtumista on tänä kesänä peruttu, kuten myös monet urheilukisat. Kangasalan kisa totetui viikonloppuna, ilmoittautuneita oli 600 ja tapahtuma oli vielä jaettu kahdelle päivälle, eli lauantaina spurttasivat puolimatkalaiset, sunnuntaina oli sitten vuorossa lyhyemmät matkat sekä lasten matkat. Taso oli huima, kisaan lähti selkeästi myös sellaisia ammattilaisia, jotka olisivat ehkä normaalivuonna isommissa kisoissa. Yritän edelleen ymmärtää miten on mahdollista painaa puolimatka ajassa 3h 50 minuuttia. Huh!

Ryysistä tai ruuhkaa alueella ei ollut, lähdössä vähän, mutta muuten sai olla väljästi, eli toimi sen puolesta. Viimeisenä ilmoittautumispäivänä kävikin niin, että ilmoitimme vielä kuopuksenkin mukaan alle 8-vuotiaiden sarjaan. Epäilin vähän, kuinka nelivuotias pärjää, mutta turhaan epäilin. Hän oli aivan into piukeana!

Lasten triathlon

Alle 8-vuotiaiden sarjassa matkat olivat lyhyitä: 25 metriä uintia, 500 metriä pyöräilyä ja 125 metriä juoksua. Se teki vaihdot aika oleellisiksi, minä olin ainakin todella hidas auttaessani esikoiselle kenkiä jalkaan, siinä meni aikaa. Mutta toisaalta, emme puhuneet ajoista mitään, emme sijoituksista ja alkujaan oli sovittu, että pääasia jos on kivaa ja kaikki maaliin tulleet lapset palkitaan. Kilpailun johtaja Simo Hillo jaksoi olla superkannustava ja palkintojenjaoessa heitettiin nyrkit kaikkien lasten kanssa. Tunnelma oli aivan mahtava ja uskon, että lapset suorastaan unohtivat olevansa kisassa.

Kun äänimerkki tuli ja lapset ryntäsivät veteen hämmästyin sitä paloa, millä kuopus meni. En valitettavasti nähnyt kokonaan uintia, sillä juoksin vaihtopaikalle odottamaan esikoista, jolle autoin kengät ja kypärän ennen pyöräilyä. Sekin vähensi paineita, että vanhemmat saivat olla mukana auttamassa, vaikka aikamoinen kuhina sitten kävikin vaihtopaikoilla, kun aikuisia ja lapsia pörräsi edes takaisin. Mies juoksi vierellä katsomaan miten pyörä sujuu ja auttoikin sitten ylös jonkun kaatuneen kisaajan, jolla oli tankokin mennyt ympäri. Oli kuulemma hetkellisesti ollut vähän lohduton, mutta pääsi hänkin maaliin! Pyörän jälkeen oli vielä juoksu, jonne kuopus lähti kuin pieni tykinkuula. Molemmat tytöt tulivat maaliin hymyillen, mikä oli pääasia. Kivaa pitikin olla ja liikunnan riemu oli havaittavissa! Mitali oli hieno ja lisäksi tuotekassissa oli muun muassa tikkareita! Kyllä kuulemma kannatti osallistua, kun sai mitalin ja tikkareita! Mitali kaulassa on kuljettu tänäänkin.

Kuntosarjassa ensimmäistä kertaa

Pari viikkoa sitten mies totesi yhtäkkiä, että hänkin voisi mennä jonkun lyhyen matkan kisassa. Yllätyin, sillä 1,5 vuotta vihoitellut polvi on estänyt juoksemisen ja treenit ovat olleet vähissä. Uinti ja pyöräily ovat onneksi onnistuneet, mutta korona sotki myös uintiharrastuksen keväällä. Niin mies sitten ilmoittautui kuntosarjaan, jossa uidaan 500 metriä, pyöräosuus on 15 kilometriä ja juoksu 4 kilometriä. Odottelimme paikan päällä muutaman tunnin lasten suorituksen jälkeen miehen starttia ja tuolla olikin kivaa odotella. Oli uimaranta, sup-lautoja vuokrattavana, leikkipaikka, ruokaa ja lettuja ja upea keli. Hellepäivä kului Vesaniemen rannassa mainiosti.

Sitten tuli startti. Koronan takia käytössä oli rolling start yhteislähdön sijaan, eli aina neljä kisaajaa lähti kerrallaan veteen. Katselin miehen menoa, hän lähti kyllä sellaisella raivolla kohti järveä ettei tosi. Meidän perheessä selkeästi tehdään täysillä tai ei ollenkaan. Hymyilytti, olin todella iloinen ja onnellinen, että pääsi matkaan ja toivoin sydämeni pohjasta, että polvi kestää.

Kun siirryimme katsomaan lähemmäs laituria tuleeko mies jo ylös vedestä, näin hänen tulevan aivan eri ”porukassa” ylös vedestä kuin missä lähti veteen. Haukkoi henkeä, oli uinut todella upeasti ja kovaa! Yritin parhaani mukaan kannustaa, mutta minulta sortui ääni ja aloin itkeä, siis oikeasti! Tytöt eivät ymmärtäneet liikutustani ollenkaan, mutta olin jotenkin niin hirveän ylpeä jo ekan osuuden jälkeen, että tuli itku.

Odottelimme lasten kanssa vaihtopaikalla pyöräosuuden jälkeen, ajattelin että saan kuvan kun mies vaihtaa pyörästä juoksuun. Katselin kellosta arviota, milloin saapuisi vaihtoon ja ajattelin, että muutama minuutti menee vielä. Eikä mitä, sieltä hän kurvasikin jo paikalle paljon nopeammin kuin oletin ja kuvat jäivät. Pyöräkin oli mennyt hienosti!

Sitten jäimme odottelemaan viimeistä osuutta, joka oli selkeästi heikoin, juoksutreenit ovat jääneet. Hellekin varmasti painoi, vitsi miten hikinen mies maaliin juoksikaan. Mutta juoksi, oli lopulta sarjansa 4. ja kokonaissijoituksissa 14/90, eli ihan mahtava mahtava suoritus, kun treenit ovat olleet vähissä. Polvi kesti ja mies vaikutti hyvin tyytyväiseltä, tytöt olivat iloisia ja minä itkin.

Olipa kyllä kiva päivä. Se riemun ja urheilun määrä poltteli kyllä itseäänkin osallistumaan, en ole koskaan edes harkinnut triathlonia, sillä en osaa uida kovaa, mutta alkoi oikeasti mietityttää, voisiko itsekin kokeilla vaikka lyhyimmän ”kokeile”-sarjan. Mahtavaa, että on virallisten matkojen lisäksi vaikka mitä muitakin matkoja ja että lapsille on niin monenlaisia sarjoja!

Iso kiitos ja kumarrus järjestäjille suuresta työstä, mielettömästä rennosta ja iloisesta fiiliksistä ja hyvin toimivista puitteista!

Aika fiiliksissä viikonlopusta, vaikken edes kisannut! Oletko itse harrastanut triathlonia tai osallistunut johonkin urheilukisoihin?