Mikä oli parasta viikonlopun minilomassa?

*kaupallinen yhteistyö Peurungan kanssa

Huomenta ystävät ja ihanaa uutta viikkoa! Meillä onkin oikea juhlaviikko tiedossa. Viikonloppu menikin reissussa ja kone pysyi kiinni, mutta aloitetaan uusi viikko kertomalla missä piipahdimme!

Kun lokakuussa vierailin nopeasti Peurungassa, ajattelin kylpylän puolella koko ajan lapsiani. Kuinka he tykkäisivät tuosta ja tuosta ja kuinka haluaisin heidät sinne viedä! Silloin käsitykseni Peurungasta muuttui aika tavalla. Se ei tosiaan ole mikään pelkkä kylpylähotelli, vaan kokonainen iso hyvinvointiin ja liikuntaan satsaava alue, jossa voi näin talviaikaan vaikka hiihtää, liukulumikenkäillä, läskipyöräillä tai käydä uimassa avannossa. Vuonna 2011 tehtiin iso remontti, jonka myötä Peurungasta löytyy nyt muun muassa Suomen suurin sisällä oleva vesiliukumäki, jolla on mittaa 130 metriä, siellä olisi tehtävä ennätys! Suunnittelimme lisäksi, että voisimme uimisen lisäksi esimerkiksi käydä hiihtoladulla, kun suuntasimme Keski-Suomeen viikonloppuna yhdeksi yöksi.

Kun saavuimme Laukaassa sijaitsevaan Peurunkaan, oli miehelleni yllätys, että sitä niin vahvasti leimannut kupoli oli poissa. Hän asui lapsena vuoden Laukaassa ja sanoi katselleensa bussista aina tuota punaista kupolia, jonka itsekin muistan ja on poistunut remontin myötä.

Siirsimme auton Peurantähti-rakennuksen eteen, joka on ihan kylpylähotellin vieressä oleva ns. kerrostalo, jossa on huoneistoja. Meille oli varattu kaksio, joka sekin kyllä päihitti tavallisen hotellihuoneen perheen kanssa matkustaessa 10-0. Oli hämmästyttävän hyvin varusteltu keittiö isoine jääkaappeineen, iso parveke, erillinen makuuhuone ja saunallinen kylppäri. Sieltä pääsee hetkessä kävelemään päärakennukseen joko sisä- tai ulkokautta. Kun saavuimme kolmen jälkeen iltapäivällä paikalle ja aloimme mutustaa välipalaa, alkoi meille valjeta, ettemme saa tuohon iltapäivään mahdutettua kunnolla kuin hyvän uintireissun sekä illallisen. Tytöt odottivat kaikkein eniten juurikin uimista ja esikoinen sanoi, ettei suostu ulos, siellä tuli taivaan täydeltä märkää räntää.

Siirryimme siis uimahommiin, joita koko perhe rakastaa. Itse asiassa mietin, että se on yksi kivoimmista jutuista joita voi tehdä yhdessä. Puhelimet ovat kaapissa lukkojen takana, koko perhe saa puuhata ja esikoinen viihtyy pääasiassa pinnan alla. Kylpylästä löytyy wibit-rata, joka on veden päällä kelluva kiipeilyrata. Ei kovin pitkä, mutta mietin siinä lapseni perässä kiiveten, että kyllä ihan jokainen lihas taisi tehdä töitä kun sitä meni useaan kertaan. Kunnon treeni ja loppulasku otti mahasta!

Entäs se liukumäki sitten ja ne ennätykset? Pääsin lokakuussa 20 sekuntin aikaan, mutta viikonloppuna ei mennyt 22 sekunnin alle. ÄH! Ennätys oli kuulemma n. 18 sekuntia, mutta sunnuntaina tauluun rävähti yks kaks lukema 15,6 sekuntia, en ehtinyt nähdä kenellä. Oikeasti, pääseekö sen niin nopeasti! Kuopus laski pariin otteeseen isänsä kanssa mäen, mutta totesi sen olevan liian hurja ja jätti hommat muille. Esikoinen laski aikansa mäkeä yksin, kunnes totesi, että isipatjalla pääsee kovempaa. He vetivät kaksin 21 sekuntiin, tasaväkinen kamppailu, mutta voittajaksi pääsi nyt isipatja-systeemi!

Uinnin jälkeen olimme ajatelleet mennä tyttöjen synttäri-illalliselle A la carte-ravintolaan, mutta kun kyselimme tilannetta saapuessamme, oli se jo täyteen varattu. Harmi, sillä syksyllä siellä syömäni illallinen oli todella hyvä. Päädyimme siis kahdesta buffetista siihen vähän laadukkaampaan maistelubuffeeseen. Illalliselle valmistauduttiin muun muassa tuulettamalla tukkaa, ihan parasta! Majoituksesta löytyi kyllä kaikki tarvittava.

Olipahan buffetissa sitten se puoli, ettei tarvinnut odotella uinnista uuvahtaneiden tyttöjen kanssa. Kuopus söi savusärkeä, poroa ja jälkkärikakkua hyvällä ruokahalulla ja totesi sitten, että parhaat synttärit ikinä! Ei haitannut häntä missä syötiin. Kävimme vielä leikkimässä Hilarius-hiiren leikkipaikassa, mietimme jopa keilausta mutta totesimme kellon olevan liian paljon siihen touhuun ja suuntasimme iltasadulle.

Aamulla kurkimme ulkoilukeliä, mutta tytöiltä kysyttäessä oli uiminen taas ykkösjuttu. Sinnepä siis suoraan aamiaiselta vilkkuvan vesilelun kanssa! Mies erityisesti kehui aamiaista, josta löytyi niin neulamuikut kuin aladobit sunnuntaiaamuun. Kylpylä ja kuntosalit olivat selkeästi väljempiä sunnuntaina kuin lauantaina ja kiva niin. Sain luksushetken sunnuntaiaamupäivästä, 20 minuuttia yksin infrapunasaunassa. Istuin silmät kiinni saunassa kirjaimellisesti yksin, kuuntelin kaiuttimista tulevaa linnunlaulua ja rentouduin täysin. Siitä olikin taas hyvä lähteä LIMA-ALTAASEEN, kuten kuopus nimitti hemmotteluallasta vihreiden valojen takia.

Kropassa oli aikamoinen rentous kaikkien uintien jälkeen ja kaksi pikkunaista, joiden lauantai-illan nukkumaanmeno vähän venyi olivat täysin töttöröö, kun suuntasimme auton nokan kohti Jyväskylää ja mummilaa. Kaksi yötä olisi ehdottomasti paikallaan, jotta uimisen lisäksi ehtisi hiihtoladulle, pulkkamäkeen tai muihin aktiviteetteihin. Hulluna tekemistä Peurungassa kyllä on, eli kyllä siellä pidemmänkin aikaa ehdottomasti viihtyisi ja perhehuoneessa on mahtava lisä tuo keittiö, eli kokkailut voi halutessaan hoitaa itse. Hiihtoladut lähtivät suoraan hotellin ovelta, joten helppo niihin on mennä, tosin vesisade vähän jarrutti intoa. Me keskityimme nyt täysillä uimiseen ja se oli alle vuorokauden reissulle erittäin hyvä vaihtoehto ja tytöt onnellisia. Kuinka paljon vettä voikaan rakastaa!

Kysyin vielä tänä aamuna lapsilta varuiksi, mikä oli parasta Peurungassa, vaikka vähän arvasin vastauksen. ”Uiminen, vesiliukumäki, herkut ja uusi vesilelu!”. Viihtyivät selkeästi!

Kiitos siis Peurunka minilomasta, viikonloppu tuntui hurjan pitkältä, kun irtoaa johonkin uusiin maisemiin. Onko sinulla kokemuksia Peurungasta?

Reen kyydissä pala aidointa Kuusamoa

*Kaupallinen yhteistyö Palosaaren Poro- ja kalastustilan kanssa

Suunnatessamme ensi kertaa Kuusamoon mietin, että rinteiden, latujen, pulkkamäkien ja muiden perusjuttujen lisäksi meidän on ihan pakko nähdä poroja. Toki niitä näkee aitauksessa vaikka Rukan lastenrinteessä, mutta toivoin pääseväni poroajelulle. Jotenkin koin, että siinä olisi palanen aitoa Kuusamoa, siinä ajelussa. Kuinka oikeassa ja väärässä olinkaan!

Puolivälissä lomaamme suuntasimmekin Palosaaren Poro- ja Kalastustilalle, jonne oli matkaa 8 kilometriä majoituksestamme Kuusamon tropiikista. Pääsimme heti suuntaamaan kohti ajelua ja olo oli sama kuin huskyajeluissa: eikä, siis pitää ajaa itse? Siitä huolimatta, että olen kahdesti ollut Vuokatissa huskyajelulla odotin taas jotenkin höhlänä, että meillä olisi kuski. Ei ollut huskyissa eikä poron kanssa. Kuuntelimme siis tilan isännän Mikan ohjeita siitä, miten poroa tulisi ohjata sen katsellessa esimerkiksi liikaa toiseen suuntaan ja sitten yks kaks jo mentiinkin! Lapset olivat sen verran pieniä, että poikkeuksellisesti mahduimme koko perhe yhteen rekeen. Olemme reessä kaikki neljä, vaikkei muksuista näy kuvassa kun nenännipukat! Vetoporomme Iso-Poika nimeltään oli nimensä veroinen. Sen tajusi vasta kun näki muita poroja, kuinka valtava hän oli. Viuh vain ja lensimme lumisen metsän halki. Poro tunsi reitin ja meidän tehtäväksemme jäi oikeastaan vaan nauttia kyydistä. Sen verran höttölunta oli satanut ja satoi ajelulla maahan, että aika pian saimme kasvoillemme pienen kuorrutuksen, varsinkin ensimmäisenä istunut esikoinen.

Liian pian ajelu oli ohi, sillä olisin nauttinut vaikka kuinka upean kauniista ja lumisesta metsästä autenttisessa kyydissä. Ajattelin, että tässä oli se ”aidoin” pala Kuusamoa ja kokemuksen paras osa meni liian äkkiä, mutta väärässä olin. Seuraavaksi nimittäin pääsimme syöttämään jäkälää poroille ja samalla Mika kertoi hyvin paljon tietoa heidän tilastaan ja poroista. Tytöt olivat innoissaan ruokinnasta siinä missä äitikin, vaikka porothan ovat hurjan isoja kaksivuotiaan vinkkelistä. Sykkyyn pitikin välillä päästä. Jälkikäteen kysyttynä kivointa oli se porojen syöttäminen heistä!

Sitten siirryimme sisälle Kammille ja siellä oli mielestäni yksi loman parhaita hetkiä. Oli aivan ihanaa istua hämärässä tulen poksahdellessa ja lämmittäessä. Tytöt hotkivat poromakkaransa, saimme juoda kuksista niin teetä, kahvia kuin mehuakin ja syödä kampanisuja, jotka valmistuvat tilan mummun käsissä. Kuulemma mummun tyttärentytär jo opettelee taitoa tehdä parhaat kampanisut. Mika totesi kertoessaan meille asioita, että täytyy vähän hakea sanoja suomeksi, sillä hän kertoo poronhoidosta lähes aina englanniksi. Vain noin 10 prosenttia tilan vieraista on suomalaisia. Täh? Hämmästyin tosissani. Minulle oli ihan ykkösjuttuja päästä tutustumaan porotilaan kun noin kaukana pohjoisessa kerran olin. Kuulemma osansa tekee myös varaustilanne – sen verran täyttä on, ettei varausta sesonkiaikaan voi lomaviikon aikana tehdä, vaan minäkin olin aika viime tipassa, kun otin yhteyttä pari kuukautta etukäteen. Muistakaa siis varata ajoissa reissu!

Palosaaren porotila on perustettu vuonna 1920 Jalmari Palosaaren toimesta ja silloin hän on rakennuttanut pihassa olevan hirsimökin, jossa mekin pääsimme vierailemaan. Siellä myydään nykyään muun muassa käsitöitä, porontaljoja ja muita matkamuistoja. Vuonna 1963 Jalmarin poika Reino otti porotilan hoitaakseen ja nyt tilaa pyörittää Reinon tytär Satu yhdessä miehensä Mikan kanssa. Hekin kertoivat asuneensa tuossa iäkkäässä hirsimökissä aikoinaan. Saimme poroajelusta poronajokortit, jotka olivat Reinon allekirjoittamat, vaikkei hän muuten enää tilaa pyöritäkään. Myös seuraava sukupolvi oli jo töissä tilalla ja opettelemassa kampanisuhommaa – todellakin perinteikäs sukupolvelta toiselle siirtyvä ammatti!

Me kuulimme niin paljon asiaa poroista tuon aamupäivän aikana, että vaikka toistelin juttuja ja kerroin niitä omille vanhemmille myöhemmin, osa pääsi unohtumaan. Saimme kokeilla miltä painaa 9,5 kiloa painavat sarvet. Saimme vastauksen muun muassa kysymykseen, jäävätkö porot sarvistaan jumiin tapellessaan. Entä jääkö poroja paljon auton alle? Kuulimme, että kun vasoja aletaan merkitä, saatetaan yössä merkitä jopa 600 vasaa. Opin myös, että Kuusamossa saa olla 10 000 poroa ja porotiloista elantonsa saa noin 80 perhettä. En oikeasti tiennyt kyllä yhtään mitään poronhoidosta, sen tajusin aika pian!

Vaikka oli ihanaa lentää läpi lumisen maiseman poron vetämässä reessä, ei kampanisu ja kuksasta juotu tee aitoine kertomuksineen jäänyt yhtään kakkoseksi, päinvastoin. Sillä ei ole merkitystä mihin reissaat, oletko ulkomailla vai kotimaassa, mutta jos vietät aikaa kuuntelemalla paikallisten asukkaiden kertomuksia, olet todennäköisesti kotiinpalatessasi paljon rikkaampi. Lapset eivät olisi jaksaneet ihan joka käännettä poronhoidosta kuunnella, itse olisin voinut istua loputtomiin Mikan ja Satun vieraana. Oli ihanaa, ettei sesonkiaikaan ja kiiren keskellä meidän vierailussa ollut yhtään kiireen tuntua tai kelloa vilkuiltu. Oli mielenkiintoista kuulla niin poronhoitajan arkipäivästä kuin tilan historiasta. Olen varma, että reissu jäi koko nelikolle mieleen eri tavoin.

Onko tämä tila tai poronhoito itsellesi tuttua? Vieläkö on hiihtoloma pohjoisessa edessä?

Baby Jane – lesborakkautta ja mielenterveysongelmia

*kaupallinen yhteistyö Future Film Oyn ja Somessa.com kanssa

Sä oot oikein tollainen Baby Jane

Kohtuullisen alussa oleva repliikki elokuvassa Baby Jane saa toisessa pääroolissa olevan Jonnan naaman venähtämään. Ehkä sillä hetkellä hän tajuaa, miten vietävissä tässä suhteessa hän on.

Alkuviikosta olin Helsingissä katsomassa Baby Janen pressitilaisuudessa, ensi-iltansa se saa naistenpäivänä 8.3.2019. Lähdin ihan ummikkona matkaan, sillä Sofi Oksasen kirja vuodelta 2005, jonka perusteelta leffa on tehty oli minulle täysin vieras. Sen sijaan Puhdistukseni olen lukenut ja nähnyt, mutta vanhempi tuotanto oli minulle vierasta. Arvasin kyllä, ettei Sofin teksti ja elokuva tule päästämään helpolla ja odotin jonkinlaista tunnelatausta. Oikeassa olin. Helpolla ei päästy. Elokuvan käsikirjoittaneet Katja Gauriloff ja Veera Tyhtilä ovat hieman muuttaneet loppuratkaisua, muuten leffa on ilmeisen uskollinen kirjalle. Ohjaaja Gauriloff kertoi, että nappasi Rovaniemellä lähikaupan hyllystä vuonna 2012 Baby Jane-pokkarin ja tiesi, että tästä tulisi hänen ensimmäinen ohjaamansa pitkä näytelmäelokuva. Nyt vuosia kestänyt prosessi on loppusilausta eli ensi-iltaa vaille valmis.

Oli hyvä, etten tuntenut tarinaa etukäteen. Uskon, että se teki paljon suuremman vaikutuksen näin. Luulin meneväni katsomaan elokuvaa lesborakkaudesta ja luulin, että elokuvassa pureudutaan pääasiassa siihen ja sen teemoihin, mutta suurin ja rankin sekä itselleni koskettavin aihe olikin jotain ihan muuta. Olen ihmisiä, joihin elokuvat ja musiikki vaikuttavat yleensä vahvasti ja näin kävi tällakin kertaa, mietin elokuvaa koko päivän ja näin siitä unta.

Olen ihaillut näyttelijänä elokuvan toista päätähteä, Maria Ylipäätä jo pitkään. Hänen vahvoja roolisuorituksiaan on nähty pitkään niin teatterissa kuin televisiossa ja tässäkin elokuvassa hän tekee suorastaan pelottavan vahvan suorituksen. Hänen esittämänsä Piki on ylimielinen, liikaa päihteitä käyttävä, itsevarma ja dominoiva. Samalla Piki on täysin hajalla itse, tyhjä sisältä ja hänen elämäänsä määrittävät lääkitys ja mielenterveydelliset ongelmat.

Kun Pikin elämään saapuu nuori neito Jonna, joka muuttaa Helsinkiin opiskelemaan, kietoo Piki Jonnan aika äkkiä sormensa ympärille. Alkaa ahdistava suhde, jossa toinen osapuoli hallitsee nuorta ja kokematonta naista. Elokuvaa katsoessaan oikeastaan vähän unohtaa, että kyse on kahden naisen rakkaustarinasta ja vaikeasta suhteesta, sillä tämä voisi olla todellisuus ihan keiden tahansa parisuhteessa.

Olin juuri matkalla Helsinkiin elokuvaa katsomaan viestitellyt junassa paniikkihäiriöstä ja siitä, miten se osaltaan määrittää omaakin elämää. Minun tapauksessani se rajautuu ahtaisiin paikkoihin ja tekee lentämisestä, hissimatkoista ja metroista kammopaikkoja, Pikin tapauksessa riittää, että joku katsoo hänen päin kadulla. On helpompi erakoitua kotiin. Mieli ei anna periksi olla normaali.

Eikö se riitä, jos tarpeeksi rakastaa?” oli itselleni elokuvan koskettavin sitaatti. Niin, eikö se riitä, jos tarpeeksi rakastaa, eikö se paranna? Miksei mielenterveysongelmat ole niin yksinkertaisia, miksi rakkaus ei riitä? On raastavaa katsoa, miten vaikeaa on elää mielenterveysongelmaisen kanssa, vaikka kaikkensa yrittää ja rakastaa, se ei valitettavasti riitä. Olen itse nuoruudessa yrittänyt vuosia korjata toisen mieltä rakastamalla kovasti ja tekemällä töitä sen eteen, mutta ei se riittänyt. Toinen ei voi parantaa mieltäsi puolestasi. Lopulta ei välttämättä auta kuin päästää irti.

Elokuva nostaa esiin kaksi eri maailmaa, joissa Jonna elää. Vahvasti tuntevan, haasteellisen elämän sekä naissuhteen kuin epäaidon, mutta sosiaalisesti hyväksyttävän valkoisen kodin ja heterosuhteen. Nämä myös kuvataan elokuvallisesti eri tavalla ja ero on hätkähdyttävä. Se saa pohtimaan omiakin arvoja ja sitä, mikä on sosiaalisesti hyväksyttävää ja haluttavaa elämää.

Elokuva meni itselläni omien kokemusten kautta ihon alle ja vavahdutti. Pressitilaisuudessa sanoin Marialle sekä Jonnan roolissa olleelle, tänä keväänä Teatterikorkeakoulusta valmistuvalle Roosa Söderholmille kiitokset upeista ja vahvoista naisrooleista. He tekivät elokuvasta ja sen tarinasta todella uskottavan ja vahvan. Oli hienoa katsoa pressitilaisuudessa, miten luonteva suhde naisilla oli ja he sanoivat, että näytteleminen oli helppoa sekä luontevaa ohjaaja Gauriloffin kanssa.

Kysyttäessä Sofilta, jäikö hän kaipaamaan jotain elokuvasta hän sanoi, ettei muista enää kirjan jokaista käännettä, eikä ole mustasukkainen kirjojensa elokuvaversioista. Hänestä on hauskaa, että ne saavat uuden elämän ja tavoittavat näin uutta yleisöä. Samalla hän nosti esiin sen, että on hienoa katsoa elokuvaa, jossa on paljon keskenään dialogia käyviä naisia, jotka puhuvat muustakin kuin miehistä. Koen, että elokuvalla on vahva ja tärkeä sanoma ja itseeni se vaikutti kovasti. On täysin oikeutettua, kun valkokankaalla nähdään näin kovia näyttelijäsuorituksia naisilta, että elokuvan ensi-ilta on kansainvälisenä naistenpäivänä.

Innostaako aihe, ajattelitko mennä katsomaan? Onko tarina tuttu entuudestaan?