19 vuotta sitten – uusi elämä vieraassa kaupungissa

Väkisin se nousee aina mieleen syyskuun toiseksi viimeisenä viikonloppuna. Aika 19 vuotta sitten. Kun saavuin suureen ja vähän pelottavaankin kaupunkiin, josta en tuntenut ketään tai jossa ei ollut suuria suunnitelmia tiedossa. Päätin vian lähteä Tampereelle, sillä halusin pitää kiinni miehestä, jonka kanssa olin viettänyt kesän yhdessä. Ja täällä ollaan edelleen ja meillä on kaksi manselaista tytärtä – paremmin ei olisi ehkä voinut käydä, mutta ei alku helppoa ollut!

Syyskuu 2001 ja muutto Tampereelle

Kävin itse lukion 3,5 vuodessa, joten näihin aikoihin vietiin vikoja yo-kirjoituksia. Perjantaina oli vuorossa matemaatikankirjoitukset ja se oli sitten siinä. Vähän haikein fiiliksin kävelin pitkin lukion käytävää ja törmäsin ranskan opettajaan, joka kysyi mitä meinaan tulevaisuudessa tehdä. Sattumoisin tuo opettaja oli myös miehen ryhmänvalvoja ja totesin hänelle, että muutan huomenna Tampereelle ryhmässäsi olleen miehen luokse. Muistan opettajan ilmeen, hän oikein hätkähti ”enpä tiennyt että olette yhdessä, onnea matkaan vaan”. Mietiskelin siinä, olikohan järkevä ratkaisu, mutta nyt en enää peru.

Vanhempani taisivat pitää ratkaisua myös vähän erikoisena tai ehkä se tuli heillekin yllätyksenä, että parin kuukauden seurustelun jälkeen häipyisin Manseen. Äiti totesi, että jätä nyt joku osoite, sen kirjoitin lapulle ja sitten mentiin. Kohti Hervannan kaksiota, jota olimme käyneet kesän mittaan vähän maalailemassa ja siivoamassa.

Yksin Tampereella, vailla töitä ja ystäviä

Mies tuli Tampereelle opiskelupaikan perässä, mutta minä hyppäsin aika tyhjän päälle. Aloitin kasvatustieteen opinnot avoimessa yliopistossa ja kirjoitin vimmatusti työhakemuksia. Minulla ei ollut edes sähköpostia, muistan kuinka kirjoitin tylsyyksissäni kirjeitä kavereille, muun muassa kuopuksen kummitädille. Kirjeitä! Kuinka antiikkiselta se tuntuukaan nyt! Miehen ollessa opinnoissa minulla oli aika yksinäisiä ja pitkiä päiviä ja menin muun muassa Nälkäpäivän kerääjäksi keskustaan, jotta olisi tekemistä. Kävelin vähän hädissäni Hämeenkadulla, en tuntenut kaupunkia ollenkaan ja pelkäsin eksyväni. Kaikki oli niin suurta. Hirveän vahvasti se tunne on edelleen mielessä. Mietin, että haluan kotiin, mitä minä täällä teen. Aamulla kysyin mieheltä, juoko hän aamuisin kahvia vai mitä? En tuntenut edes häntä kovin hyvin. Kävin lenkillä Hervannan metsissä ja kerran eksyinkin ja lenkkini kesti aika monta tuntia lopulta. Kun olimme viikonlopun Jyväskylässä, en olisi halunnut lähteä takaisin Tampereelle, mutta ylpeyteni ei antanut periksi sanoa että haluan takaisin kotiin.

Elämä kantaa – löytyi töitä, opiskelupaikka ja ystäviä

Olin ehtinyt olla Tampereella kolmisen viikkoa, kun työpaikka aukesi. Pääsin vääntämään hamppareita ja olinkin tuossa työpaikassa lopulta neljä vuotta. Siellä oli ihan todella ihania ihmisiä, joista tuli ystäviä kenen kanssa käytiin Apulannan keikoilla, urheilemassa ja illanvietoissa. Muistan hyvin, kun yksi työkaveri pyysi hakemaan hänelle rievän kun kävin ravintolan vieressä olleessa kaupassa. Mikä se on kysyin. Arinarievä, legendaarinen tamperelainen leipä, etkö tiedä? No en todellakaan. Mutta opin päivä päivältä lisää manselaisuutta.

Opiskelin avoimessa yliopistossa, kävin töissä ja keväällä aloin lukea pääsykokeisiin. Syksyllä 2002 minulla olikin jo ystäviä, työpaikka ja opiskelupaikka yliopistossa. Muutimme vuoden jälkeen pois Hervannasta ja viihdyin keskusta-asunnossamme älyttömän hyvin. Työmatka lyheni, yliopistolle oli helppo kulkea ja kävellen sekä pyörällä pääsi joka paikkaan. Mieskin alkoi jo tuntua tutulta ja en enää kaivannut tauotta takaisin Jyväskylään. Aloin löytää paikkaani Tampereella.

Vaikka muutostani on jo 19 vuotta, en unohda sitä hukassa olemisen tunnetta. Se tulee aina mieleen syyskuun lopussa. Äitini totesi joskus, että arvasi minun olevan niin itsepäinen, että kun kerran lähden, en varmasti palaa takaisin. Näin kävi, vaikka äiti kyllä sanoi, että aina saa tulla takaisin. Tampereesta on tullut tuttuakin tutumpi paikka, lapseni ovat juurtuneet tänne ja puhuvat manselaisittain. En osaa enää ajatella, että vaihtaisimme kaupunkia, vaikka ikävöin kyllä usein perheenjäseniä Jyväskylässä ja Helsingissä. Elämä kantoi kun siihen vain luotti, vaikka olihan se vähän ehkä uhkarohkea hyppy aikanaan. Mutta kannatti! Olen saanut aivan ihanan perheen enkä enää eksy juoksulenkeillä. Hah!


paita NOSH ORGANICS/ hame GARCIA JEANS/ kengät CONVERSE/ korvikset UHANA DEISGN/ takki VERO MODA

Oletko itse aloittanut elämää ihan vieraassa kaupungissa? Miltä se tuntui?

Kaupunki värityskirjana – luvallista spraymaalausta

Pakko vielä tuoda teille kuvia katsottavaksi eilisestä, vaikka ovatkin nyt poikkeuksellsesti ihan kännykällä kuvattuja, kameraa en ottanut mukaan. Ystävien yritys, Sirkusrakkauspumpum tekee niin hyvää duunia saadakseen kaupunkia  värikkäämmäksi, että tulin kertomaan teillekin ilosanomaa. Moni on varmasti bongannut Tampereella maalattuja sähkökaappeja, joissa esiintyy muun muassa erilaisia lintuja. Tänä syksynä ja loppukesästä uutta väriä pintaan ovat saaneet alikulkutunnelit. Sen lisäksi, että niitä ovat ammattilaiset tehneet, ovat lapset päässeet apuriksi mukaan. Katselin jo elokuun lopussa eräänä sunnuntaina Leinolan alikulun maalausta ja mietin, että pitäisi mennä lasten kanssa mukaan, silloin vain pyöräilin ohi viedessäni ja hakiessani lasta kaverisynttäreiltä. Eilen meillä ei ollut mitään suunnitelmia päivässä, joten suuntasimme osallistumaan maalaushommiin. Ja olipa paikalla paljon innokkaita!

Kaupunki värityskirjana – alikulkutunnelitaidetta Tampereella

Muun muassa Kaukajärven saunalle johtava alikulku on saanut uuden ilmeen ja eilen oli vuorossa Messukylän koulun alikulku, ensi sunnuntaina pääsee mukaan maalaamaan Takahuhdissa. Kaupunki värityskirjana on hanke, jossa tavoitteena on saada väriä kaupunkiin betoninharmaan tilalle. Ja miten kaunista jälkeä on tullut! Alikulkua ovat maalanneet sirkusaiheiksiksi ammattilaiset viime viikon ajan ja eilen lapset pääsivät muun muassa värittämään spraypurkein erilaisia kuvioita, joita oli maalattu alikulkuun ja saivat osallistua portaiden maalaamiseen. Viiden lapsen ryppäissä ensiksi harjoiteltiin spraymaalin käyttöä harjoitusseinään ennen tositoimia. Tarjolla oli suojapuvut kenkineen, käsidesiä ja ohjaajilla maskit, eikä mitään pahoja ryysiksiä päässyt syntymään.

Taide tekee hyvää

Sen lisäksi, että lopputulos on upea, vaikutti jokainen paikalla ollut lapsi hyvin innokkaalta osallistumaan maalamiseen. Hymyilytti, kuinka innoissan kuopuksemme oli spraymaalin käyttämisestä, hänen mielestään homma oli superkivaa ja hän näytti ihan Munamieheltä puvussaan! Hellyttävä näky kohtuu suuressa one size fits all-suojapuvussaan hän oli ja kovin tarkkaan keskittyi hommaan. Molemmat lapset olivat hyvin hiljaa ja maalasivat heille osoitettua porrasaskelmaa hiljaisuuden vallitessa. Touhussa huomasi, miten hyvää lapsille tekee päästä tekemään käsillään ja tekemään luovaa hommaa värien keskellä. Paikalla oli iloinen tunnelma ja aurinko paistoi lämmittäen selkää. Minä katselin hymyillen tyttöjen touhua samalla kun kävin ihailemassa sirkusaiheisia kuvia.

Suosittelen lämpimästi osallistumaan ensi sunnuntaina Takahuhdissa, josko mekin menemme uudelleen, sillä kuopus ei olisi halunnut lopettaa hommaa. Toivotaan, että nämä teokset pysyvät kauniina eikä kukaan saa päähänsä töhertää niihin päälle, niin upeasti ne värittävät kaupunkikuvaa.

Onko joku jo bongaillut valmiita alikulkuja?