Sitten kun kameran takana on joku, kenen edessä en jännitä yhtään ja pystyn olemaan täysin oma itseni, niin myös olen. Sen näkee näistä kuvista, mitä otettiin hotellilla ennen lähtöä syömään ja keikalle. Ja niitä ihmisiä kenen seurassa pystyn olemaan ihan 100% oma itseni on ainakin se yksi eli mieheni.
toppi Thaimaasta/hame Vero Moda/kello Guess
Keikka-asu koostui luottotopista, jonka ostin asuessamme Phuketissa, joka sai keinonahkahameen kaverikseen. Näin olikin olo sopivasti rock rock! Kengät ja korvikset ovat sen verran vanhat, etten muista niiden alkuperää enää. Pahoitteluni että tukimme hotellin hissin hetkeksi, toinenkin hissi oli rikki kyseisellä hetkellä….
Ja sitten sinne keikalle. Kun Apulanta julkisti pitävänsä areenakeikan, olin vähän skeptinen. Ainako sama kaava, Vain Elämää-ohjelmaan ja sitten isolle keikalle? Pakko oli kuitenkin päästä mukaan ja kaveri saikin meille liput heti ekalle keikalle, koska olimme itse lippujen myyntihetkellä Ranskassa. Ekasta keikastahan tulikin sitten toka, kun lisäkeikka tuli perjantaille.
Minä olen jo niin monta kertaa selittänyt rakkauttani kyseistä bändiä kohtaan tässä blogissa, etten enää kehtaa. Kuunneltu on 20 vuotta heidän biisejään ja juostu loputtomiin keikoilla. Edelleen. Jännitti, mikä olisi biisilista ja mitä ekstraa Baronalla olisi.
Keikka lähti käyntiin Miksei uni tuu ja Silmämuna-biiseillä, jotka vanha fani osasi sanasta sanaan ulkoa. Sanoisin silti, että suuremman pomppimisefektin suuret radiohitit kuten Jumala saivat. Huomasin kuunnelleeni nuoruudessa ihan vähän vain Attack of the A.L. People-levyä, sillä lauloin sujuvasti biisiä mukana tietämättä enää, mistä biisistä on kysymys.
”Rikki repäisty valokuva lattialla… Eilen perhonen löytyi kuolleena meidän lattialta, ensilumi satoi tytön kasvoille”.
Googletin aamulla, että kyse oli biisistä Valokuva, joka on ekan albumin 11. biisi. Jonnekin takaraivoon ovat sanat syöpyneet siis.
Itse keikka oli tauotonta tykitystä.
Aivan niin kuin ennenkin. Aivan niin kuin aina.
Hittejä, valtava määrä vanhoja biisejä, näyttäviä efektejä, tanssijoita, zombeja lavalla, Toni yläilmoissa soittamassa, lentokoneet leijailemassa ja ja ja… Yllätyin, kun porukka osasi niin hyvin biisin Teit meistä kauniin, kunnes muistin sen olleen mukana Vain Elämää-ohjelmassa. Maanantai, jota itse kuuntelin ympäri ja ympäri erobiisinä vuonna 2001, sai kännykät ja sytkärit loistamaan valomerenä pitkin areenaa.
En oikein tiedä mitä sanoisin. Oli aivan mahtava setti. 2,5 tuntia tykitystä. Ja Tuukka. Tiesin että hän tulee lavalle, sillä näin perjantain tunnelmia netissä ja kun hän tuli, pomppi basson kanssa edestakaisin Mitä kuuluu-biisiä veivaten, olin taas 15-vuotias. Tuukan energia ja iloisuus oli jotain aivan mahtavaa. Upea ilta kaiken kaikkiaan ja täydellinen palkinto pitkän linjan faneille. Olin myyty. Ainoa miinus tulee Sata kesää-biisistä, mutta menkööt. :D Onneksi muuten mitään Vain elämää-spektaakkelia ei Apulannan keikasta tullut.
Katsokaa nyt tuon miehen ilmettä, kuinka onnellisen näköinen!
Jose Riikonen tiivisti omiakin fiiliksiä hyvin Rumban sivuilla:
Me ollaan ulkopuolisia niin kuin meidän Apiskin on, ja siksi me ollaan niin ylpeitä itsestämme ja meidän yhtyeestä, kun se soittaa täällä teidän areenalla meidän biisejä ilman, että se on joutunut myymään teille sydäntään. Siksi me pillitetään tällä keikalla.
Sipe on sanonut: ”Mä tiesin aina, että soitin maailman kovimmassa bändissä.”
Me tiedettiin se myös. Ehkä te muutkin nyt viimein, tämän murhaavan hyvän areenakonsertin jälkeen, tajuatte sen. Mutta me tiedettiin se ekana!
Upea keikkapoppoo.
Minä kiitän Apulantaa ja muuta porukkaa ja jään odottelemaan uutta levyä. Kiitos myös jos jaksoit selata koko maratonpostauksen läpi, piti päästä taas hehkuttamaan. :)
Raskaan joulun asu ja puhelinjohtoponnari
Tänään oli ihan paras päivä. Eikä vähiten sen takia, että viikkokausia kestänyt sairastelu alkaa meidän perheessä taittua ja pääsin tänään jumppaan. Tiedättekö, se on ihan elinehto minulle, meinasin itkeä, kun hutkin combatissa menemään, niin ihanaa se oli.
Mutta se siitä. Tällä hetkellä Tampere-talossa jytää Raskasta joulua-keikka vol.2 ja me olemme jo kotona, sillä keikkoja oli tänään kaksin kappalein. Olemme useasti puhuneet kyseisestä konsertista, mutta aina on jäänyt menemättä. Nyt otin liput vähän riskillä, sillä en tiennyt saanko lastenhoitajaa mistään, mutta onnistuimme pääsemään loppuunmyydylle päiväkeikalle ja niin on illankin rytinät loppuunmyyty.
Porukka oli mahtavasti mukana menossa keikalla.
Myyty olin minäkin keikan jälkeen. Yritin painaa biisejä ja tunnelmia mieleen ja mietin heti keikan loputtua, mikä oli parasta. Mutten osannut vastata. Olen luukuttanut joulukuussa lähes päivittäin Tulkoon joulu-biisiä raskaana versiona, joten se herkistytti kyyneleen silmäkulmaan. Lisäksi mieleen jäi JP Leppäluodon vetämät Nisse-polkka sekä Petteri Punakuono, mikä tempo! Wau! Yhteislaulupätkät biisissä Varpunen jouluaamuna, Tuomas Wäinölän upeat kitarasoolot, lopussa kännykkävalojen loisteessa Toni Kakon ja Marco Hietalan vetämä Ave Maria… Aivan mahtavaa tykitystä kahden tunnin ajan. Pyrotekniikasta puhumattakaan! Loppuunmyydyssä salissa ihmiset seisovat, lauloivat, huusivat ja taputtivat ja tunnelma oli vähintäänkin kohdallaan.
Vaikka olen mielestäni käynyt keikoilla enemmän kuin kerran, hevigenre on jäänyt vähän unholaan. Metallican miehillä oli keikalla jo tukka vähissä ja Toni Wirtanenkaan ei paljon tuulikonetta käyttele. Siksi minua hihitytti aluksi tuulikoneen pöhisyttämät pitkät tukat, että oikeasti? Ihan ykkösenä itselleni jäi mieleen Toni Kakon lavapreesens, siinä missä muut vetivät tanakassa haara-asennossa pitkät tukat heiluen, Toni oli kuin pieni kumipallo pomppiessaan energisenä sinne tänne. Laulaen samalla joululauluja. Hei ihan mahtavaa!
Sitten päivän asuun. Yritin siinä yhdistää rock-konserttiin ja jouluun sopivia elementtejä, valitettavasti moni kuva jäi epätarkaksi, mutta saatte varmasti näistä idean. Pitkät neuleet ovat vaan niin mun juttu nyt ja punainen… No se nyt vaan on joulun must.
Ja se ponnari. Olen näistä pari vuotta sitten pinnalle tulleista puhelinjohtoponnareista lukenut useamman kerran ja miettinyt, että tuollainen muovihärpäke ei voi olla kiva hiuksissa. Sitten tuli viime viikonloppu, kun veljeni puoliso unohti meille sinisen puhelinjohtoponnarinsa. Totta kai ajattelin sen palauttaa, kunnes kokeilin sitä ja… Et saa takaisin, ihana ponnari! Sillä saa ohuesta tukastakin napakan ja kestävän ponnarin ihan eri tavalla, nyt mä hokasin! Väriltäänkin vielä päivän asuun sopiva, joten joutunen ostamaan hänelle joululahjaksi uuden. Tämä oli siis tunnustus, en ole kehdannut kertoa, että otin sen käyttöön. Ja koska hän ei ole kysellyt ponnarin perään, olen luottanut siihen, ettei se ole keräilyharvinaisuus. :D
paita Vero Moda/neuletakki Only/farkut Object/kengät Nizzasta/korvikset joulumarkkinoilta Jyväskylästä muutama vuosi sitten/ponnari..saatu? ;)
Instagrammista katselin, että muutkin olivat viihtyneet keikalla! Oletko ollut mukana edellisvuosina? Mitä mieltä asusta/puhelinponnarista?
Ihanaa viikonlopun jatkoa, muistakaahan käydä osallistumassa arvontaan, vielä pari päivää aikaa!
Mun sielunsisko ja supernainen
Instagram-tiliäni seuraavat varmasti huomasivatkin, että olin perjantaina Kaija Koon keikalla. Isäni osti nuo liput äidilleni lahjaksi ja minua ajateltiin seuralaiseksi. Totta kai lähdin, sillä Kaijaa tuli kuunneltua 1990-luvulla ja kun Toni Wirtanen oli myöhemmin tehnyt Kaijan kanssa yhteistyötä, mietin että tykkään mistä vaan kun se on Tonin tekemää. Heh, tykkäsin kyllä oikeastikin kappaleesta Vapaa ja sen tahdissa on muuttolaatikot tehokkaasti pakattu!
Janetin blogiarvonnasta voitetut luomivärit, tykkään todella paljon!
Äidin ja tyttären blingblingiä.
Kävimme äidin kanssa syömässä Brondassa, menimme keikalle ja istuimme iltaa vielä keikan jälkeen. En lähtenyt kovin suurin odotuksin keikalle, ajattelin että se menee vähän ”humppaosastolle”. Mutta vielä mitä, sehän oli ihan huippusetti! Meidän paikkamme olivat kivasti lavan vieressä katsomossa, joten lavalle näki hyvin ja heti ensimmäisen kappaleen aikana oli pakko nousta seisomaan, sillä kaikki muutkin edessä olevat nousivat. Kaija veti aikamoisen hittiparaatin, toi lavalle Erinin, Antti Tuiskun, Jenni Vartiaisen ja Anna Puun sekä kuoron. Kaija oli rempseä oma itsensä ja hän otti yleisönsä hyvin luontevasti ja rennolla otteella. Keikasta tuli tosi hyvä mieli ja siellä sai jammailla sekä laulaa mukana. Itku tuli niin artistille kuin allekirjoittaneelle, kun Kaija omisti pojalleen encore-kappaleen ”Sydän vähän kallellaan”. Voiko näitä sanoja kuunnella äiti itkemättä?
Sinä ainoa tekoni, jota mä en koskaan kadu
Mutta mietin, miten kohtelet elämää
Mihin se sua johtaa, mitä vielä ottaa
Enkä edes tunne niin, sua nenän päästä varpaisiin
Mutta mietin, miten kohtelet elämää
Mihin se sua johtaa, mitä vielä ottaa
Enkä edes tunne niin, sua nenän päästä varpaisiin
Ja seuralaisenahan minulla oli oman elämäni sielun sisko ja supernainen, äiti. Hän on uskomattoman aikaansaava ja menestynyt nainen, jota kunnioitan ja arvostan. Samalla hän on myös äärettömän läheinen, äiti on ollut niin babyshowereissa kuin polttareissani mukana. Jälkimmäistä ihmetteli moni, kun taas minulle se oli itsestäänselvyys, että äiti on polttareissani mukana. Olemme myös sielunsiskoja samanlaisuudessamme, joten olemme usein törmäyskurssilla ja otamme yhteen, mutta Kaijan sanoin ”Mitä siitä”? Mietiskelin keikalla heiluessani, että huoliikohan oma tyttäreni minut joskus keikkaseuraksi? Se jää nähtäväksi, mutta olen superonnellinen äidistäni, tyttärestäni ja muista ympärilläni olevista supernaisista!
Kuvat ovat sitä laatua mihin kännykkä pystyi, mutta kyllä sieltä Antin erottaa!
Kuinka moni oli mukana? Tai menee ensi vuonna samaan paikkaan samaan aikaan kuuntelemaan Kaijaa?