Kun mieli vetää mustaksi

Viime viikonloppuna teimme pienen kotimaan reissun, jonka varmasti huomasittekin Instasta, paukuttelin sinne innoissani enemmänkin juttuja. Palataan myöhemmin vielä tuohon reissuun, mutta lähdin sinne vähän nihkeässä olossa. Ajattelin, että lenssu on jo menossa ohi, mutta lauantaina pukkasi ihan ihme nuhan. Nenä valui niin, että silmät turposivat ja aivastelin tauotta. Keli oli kylmä. Reissua en halunnut viime tipassa perua, joten matkaan lähdettiin. Reippaasti meikkasin ja puin, sillä ajattelin, että voihan sitä ottaa keväisiä asukuvia, kun alkaa jo vihertää, vaikka onkin kylmä. No vielä mitä, kun yritin tulla teille esittämään keväistä fiilistä, alkoi kuvissa sataa lunta! Siinä sitten yritin pitää silmiä auki nuhalta lumen satessa niskaan, hah.

Mutta toivottavasti saatte silti kuvista inspiraatiota kevättä varten. Minusta oli kiva idea (bongasin kaupassa) pitää mekkoa noin, että avaa sen rehellisesti liiviksi farkkujen kanssa. Näin se menee viileillä keleillä ja kun kesä saapuu, on mekko läpsyjen ja hatun kanssa täydellinen pari helteille. Kivaa vaihtelua sille neuletakki+paksut sukkikset kombolle, vai mitä tykkäätte?

Asuinspiksistä otsikkoon. Olen koko kevään taistellut ei niin hyvän olon kanssa. Olen väsyksiin asti yrittänyt markkinoida itseäni somekanavissa, joka on tuntunut lähinnä pään seinään hakkaamiselta. Homma jotenkin junnaa paikallaan, enkä ole onnistunut kasvamaan tai tekemään tästä ns.puoliksi ammattia yrityksistä huolimatta. Olen käynyt yritysneuvojalla ja ahdistunut siitä, mitä kaikkea pitäisi yrittäjyyden myötä omaksua, missä välissä käyn yrittäjäkurssin, miten siitä selviää yksin, meillä ei ole perheessä yrittäjiä, keneltä voisi ikinä kysyä neuvoa. Miettinyt, ettei minusta ole sittenkään hommaan.

Pitkät lenkit ovat keväällä jääneet, sillä en ole jaksanut yksinäni juosta pitkään. Se on vain tylsää. Miehen kanssa emme ole juosseet yhdessä neljään kuukauteen. Ajattelin tsempata ja sain juostua yhden 15 kilometrin lenkin yksin, jonka jälkeen iskikin flunssa. Ensi viikolla olisi puolimaraton, jonne menen jos ei lenssu enää kaada ja jonne menen törkeän huonolla valmistautumisella. Nähtäväksi jää, pääsenkö maaliin asti, ennätyksiä ei ainakaan tehdä.

Olen myös ottanut talven aikana painoa, jonka syyt tiedostan täysin. Tiedättekö, kun on hyvä mieli ja draivi päällä, jaksaa myös pitää itsestään paremmin huolta. Sitten kun mieli vetää mustaksi, ei jaksa välittää niin syömisistä ja juomisista ja… Paha olo lisääntyy. Vaa’alla en ole käynyt iäisyyksiin, mutta vaatteet kertovat karua kieltään ja kaipaan sitä omaa hyvän olon painoa (tai oloa enemminkin).

Koen olevani hirveän epäonnistunut kaikessa, mitä yritän. Oli se sitten bloggaaminen, harrastukset, työnhaku tai kodinhoito, kaikki on ollut kevään ajan ihan levällään. Takaraivossa hakkaa koko ajan myös se, pitäisikö meidän vaihtaa kotia, nyt kaikki on vihdoin korjattu ja tämän voisi myydä. Mutta mihin mennä? Kuten moni tietää, olemme kuusi vuotta pyörittäneet tätä taloasiaa, muuttaneet pois, korjanneet kaiken, istuneet oikeudessa. Viimeinen pala oli väärin tehty katto, joka korjattiin syksyllä. Mutta mitä nyt? Mihin mennä?

Olen ihan kynsin ja hampain hokenut itselleni positiivisia mantroja. Että ei voisi paremmin mennä, kun on kaksi tervettä lasta. Itse olen pystynyt juoksemaan, vaikka olen sairastellutkin tänä keväänä enemmän kuin aiemmin. Liikunta on ihanaa, lapset ovat ihania ja olen saanut aika ajoin tehdä aivan ihania yhteistöitä blogin kautta. Sen lisäksi, että ne ovat tuoneet pieniä lisätienestejä, ne ovat antaneet jotenkin onnistumisen tunnetta ja merkityksellisyyden tunnetta. Tiedätte, sitä samaa tyydytystä kuin mitä töistä saa. Minä onnistun, joku tykkää työstäni ja haluaa sitä lisää! Olen saanut niistä itse ihan hulluna irti, joten nieleskelin tyhjää, kun viikonloppuna Instasta katosi 30 seuraajaa hashtagin kaupallinen yhteistyö-myötä. Tai johtuiko siitä vai muusta sattumasta, kuka senkin tietää. Yritin olla ajattelematta.

Eilen oli hyvä päivä. Menin aamulla näyttämään ihotautilääkärille hurjan näköistä luomea, joka tutki muutkin luomet (minulla on niitä satoja) ja totesi, ettei tästä tarvitse olla huolissaan. Teki mieli itkeä. Pelkään ihan hirveästi monesti sairastuvani vakavasti. Kiitin taas elämää. Kävin kahvakuulatunnilla ja siitä voimaantuneena avasin vihdoin, kuuden viikon pähkäilyn jälkeen netissä käytävän yrittäjäkurssin. Ystävä kävi kylässä juttelemassa iltapäivällä, oli ihanaa kun meillä kävi joku! Yritin hokea, että kyllä minä tähän pystyn. Illalla pääsimme miehen kanssa kaksin iltarasteille mummin tullessa yökylään. Oli ihan älyttömän kivaa loikkia pitkin metsiä taas flunssan jälkeen. Saimme hien pintaan, löysimme kaikki rastit ja pussasimme lopuksi.


paita ONLY/ mekko KAPPAHL/ farkut CUBUS/ korvikset H&M/ kengät ystävältä ostettu

Päivässä oli hurjan paljon kiittämistä. Silti kun näin illalla kaksi vuotta vanhan kuvan, hätkädin. Olinpas pieni. Toiko se sitten jonkun onnen? Jäin soimaamaan itseäni, että olen elänyt niin pellossa kevään. Tuijotin koneella auki olevaa yrittäjäkurssia. Ahdisti. Mies kysyi mikä vaivaa, en halunnut purkaa hänelle asioitani. Kaikki muut nukahtivat, minä luin itsekseni tiistain puolelle asti Michelle Obaman elämänkertaa ja hämmästelin, miten hurjan määrätietoisia ja kunnianhimoisia ihmisiä maailmassa on. Mikä itseäni vaivaa, kun lillin jossain välitilassa enkä saa elämästä otetta tai saa tehtyä napakoita päätöksiä?

Hermostutti, että niin hienon ja kivan päivän jälkeen mieli vaan veti mustaksi. Mikä senkin aina tekee? Vaikka tiedostaa kaiken hyvän, kiittää siitä ja tajuaa, miten onnekas on, mieli meinaa huutaa vaan miten monessa asiassa sitä on epäonnistunut. Itsemyötätunto taitaa olla ominaisuus, joka unohtui asentaa minuun kohdussa kokonaan. Se pitäisi ehkä opetella!

Tiedättekö tällaisen fiiliksen? Nyt uutta päivää kohti kahden iloisen pikkuneidin kanssa, jotka ovat kyllä enemmän, kuin elämältä voi pyytää. Oli vain pakko purkaa näitä mietteitään tähän väliin!

Ja hei, huomiseen asti on aikaa osallistua arvontaan täällä, klik!

Parhaassa iässä

Ei ei, en minä, älkää vain niin käsittäkö. Tai toisaalta, olemmeko parhaassa iässä? Jokaisessa iässä on puolensa, mutta kyllä minua hymyilytti, kun aloitettiin miehen synttäreitä lauantaina puhumalla kaiken maailman vaivoista. Enää ei voi urheilla enää kunnon lihashuoltoa, venyttelyä ja ehkä fysioterapeuttia ja sen olivat huomanneet kaikki. Hui, miten meidän näin kävi!

Ei siinä, hyvä ikä tämä on. Itse ainakin nautin nykyään arjesta paljon enemmän kuin nuorempana, ehkä kiittäisin siitä lapsia. Toisaalta taas olen useampaan otteeseen ihan helisemässä – eilen 3 vee meinasi jäädä pyörän alle rynnätessään alle ilman että kuunteli huutoani. Hän oli hyvin lähellä pudottaa suuren, Thaimaasta tuomamme taulun kaakelilattialle. Tai Thaikuista on tuotu vain kuva, taulu kehystetty Suomessa. Vetäisin nopeasti omat vaatteet pois nurkan takana kun olimme menossa suihkuun ja tadam – alaston 3vee oli kivunnut sohvan selkänojan päälle sekunteissa ja heilutti suurta taulua alas. Kun kauhuissani kielsin, hän juoksi karkuun ja pamautti suihkun lasioven niin kovaa kiinni, että olin varma sen helisevän lattialle pieninä paloina. Huh!

Mutta tämä kuulunee asiaan. Silti uskaltaisin sanoa, että lapseni alkavat olla yhdessä ihan parhaasta iästä. Mietin pitkään uskallanko sanoa tätä ääneen, mutta sanon. Se talven kestänyt huutoprosessi alkaa olla ohi. Toki raivareita tulee ja menee, mutta ihan kaikesta ei tarvitse vääntää niin hirveästi kuin koko talven. Alkaako suurin uhma vähän laantua? Samalla lapseni ovat niin isoja, että hoitavat vessareissunsa pitkälti yksin, osaavat aamulla pukea ja syödä itse (jos sille päälle pienempi sattuu). Ei enää vaippatyyppejä. Samalla kuitenkin niin pieniä, että kaipaavat syliä, kävelevät julkisesti äidin kanssa käsi kädessä ja halaavat ja pussaavat. 6-vuotias tosin alkaa vähän jo kaipailla ”liikaa” kaveria, eli ihan aina ei äiti kelpaa. Silti koen, että nyt he alkavat olla aika mielettömässä iässä.

Eilen puuhastin heidän kanssaan ihan pieniä arkisia juttuja. Teimme lumiukon, leivoimme sämpylöitä. Ylpeänä katsoin, kun tytöt tekivät sämpylät itse, minulle jäi taikinan teko ja paistaminen. Siinä pienempi selitti suu vaahdossa, että tekee taikinasta surffaavia kissoja, joita sitten katseli uunissa. Ei heillä kuulemma hätä ollut, olivat kissat vaan tyytyväisiä lämmöstä. Ihana mielikuvitus!

Mietin myös lauantaina tyttöjä yökylään viedessä, että hurjaa miten reippaita heistä tuli ja jo sen ikäisiä, että pienempikin paineli yökylään taakseen katsomatta muualle kuin mummilaan. Ei tihrustanut itkua, vaan oli onnellinen, että sai mennä niin kuin isotkin tytöt yökylään. Tosin seuraavien päivien sylitankkaus on ollut tiukkaa, mutta sekin kuulunee asiaan.


paita LINDEX/ hame ja arskat H&M/ takki NOISY MAY/ kengät ADIDAS/ rannekoru OXXO/ korvikset MAANANTAIMALLI

Oli ihana fiilis jättää innoissaan olevat lapset kaverille hoitoon ja napata nämä kuvat ennen juhlia. Minä siis juoksin lenkkiä lauantaina t-paidassa välillä, kun tuli niin kuuma ja sama kuvien kanssa, ei palellut yhtään. Ja sitten muutama päivä myöhemmin hytisin kerroksista huolimatta viimassa ja juoksin silmät sekä suu täynnä räntää. On se kiva että Suomessa on neljä vuodenaikaa, mutta välillä on kyllä epäselvää mitä eletään, hih! Ilma on ainakin puhdistunut sateiden myötä, kyllä se hiekkakuorrutus ja pöly nenässäkin on aika ällöä. Nautitaan siis raikkaammasta ilmasta!

Milloin sinusta on paras ikä? Ollut itselläsi tai lapsilla? Vai osaatko nauttia kaikista vaiheista täysillä?

Kevätväsymys

Niin kauan kuin muistan, kevät on ollut yksi surkeimpia vuodenaikoja omassa mielessä. Siinä missä rakastan syksyä, vesisadetta ja pimeneviä iltoja, ahdistun keväisin. Helmi-huhtikuu-akseli on jotenkin riepova, väsyttää ja on jotenkin paljon hankalampaa kuin esimerkiksi syksyllä. Se hetki, kun katupöly pölisee, maa on harmaa ja… Apua! Sitten yks kaks onkin kesä ja olen ihan liekeissä. Muistan viime kesältä, että kävin juoksemassa niin aamuseiskalta kuin iltaysiltä, kun valoa ja lämpöä riitti. Energiaa riitti ja mahan sai täyteen tuoreista marjoista ja ihanista salaateista. Mutta mikä siinä keväässä mättää?

Olen yrittänyt selittää tätä erinäisillä asioilla. Kevääseen liittyy aina se välikausivaate-stressi, kaikki menee yks kaks uusiksi ja aamuisin ei tiedä, pukeako lapset toppahaalariin vai shortseihin noin kärjistetysti. No, mutta ei sekään nyt ole iso asia! Kevääseen liittyy neitien synttärit, mikä on pelkästään valoisa asia, mutta aiheuttaa toisaalta stressiä. Selittääkö sekään sitä? Keväällä aurinko paistaa ihanasti paljastaen koko talven piilossa olleet sormenjäljet ikkunoissa ja muissa pinnoissa. Onko sekään niin iso asia? Vai kaikki nämä yhdessä? Pihakin tulee esiin ja sille pitäisi tehdä jotain sen sijaan, että potkii vähän lumia tieltään, apuaaaa! Tänä keväänä tulin tulokseen, että josko se on vitamiinivaje, ei minua Thaimaassa asuessa paljon helmikuu heilauttanut. Päinvastoin, maalis-huhtikuu oli parasta aikaa, kun kiivain turistimassa oli poistunut ja lämpötilat sen kun paranivat.

Olen huomannut parin päivän sisään useasta Instastoriesista juttua siitä, että ihmisiä väsyttää. Toki nyt on jyllännyt tiukat flunssatkin, mutta ilmankin niitä väsyttää. Itse olen popsinut hädissäni d-vitamiinia ja nukkunut paljon hyviäkin öitä, mutta väsyttää vaan. Tänä aamuna luin Aamulehdestä, että jos kevätväsymys johtuisi vitamiinivajeesta, sitten väsyttäisi kyllä ympäri vuoden. Ei siis ehkä sitäkään. Mutta nyt olen jo parista eri lähteestä lukenut, että kevätväsymys ei ole omaa kuvitelmaa, vaan ihan oikeasti osa ihmisistä kärsii siitä! Kroppa ei ole tottunut siihen, että valoa tulee yks kaks niin roimasti ja iltaisin melatoniinin eritys alkaa valon myötä myöhemmin. Kevätväsymys on siis oikeasti olemassa ja menee ohi osaksi sillä, että kroppa tottuu valoon.

Toki keväässä saattaa väsyttää muutkin asiat. Monella saattaa olla hurja määrä opiskelu- tai koulujuttuja ennen kesää, stressaa ja mitä kaikkea. Ja sitten jos vielä taustalla on se kevätväsymys ja stressi siitä, että pitäisi siivota koti kevätkuntoon (voisinkin tämän tekstin jälkeen ottaa nuo jouluvalot alas). Koko ajan pukkaa jotain juhlaa mitä varten koristella. Tulppaanit, rairuohot, ilmapallot, serpentiinit, juhannuskoivut ja kaikki valloittavat kodin, ennen kuin saa kääriytyä pimeyteen ja hiljaiseen syksyyn, jolloin ei juhlita yhtään mitään. Paitsi pimeyden ihmisen, eli esimerkiksi allekirjoittaneen synttäreitä. Ja minä oikeasti rakastan kesää, siirtymävaiheet ovat haasteellisia!

Syysväsymyksestä jauhetaan jotenkin tauotta, mutta itse olen kokenut lähinnä olevani outo ahdistuessani ja väsyessäni keväisin. Mutta ehkä se ei olekaan niin outoa?

Muita kevätuupujia? Kuvat ovat Svaneforsin kevätmalliston tilaisuudessa, jonne kahlasin helmikuun alussa valtavien kinosten läpi Helsingissä. Ihana väriryöpsäys vai mitä?