Kirjasarja syksyyn, jonka itse olen lukenut ahmien

Tai ehkä huijasin, sillä olen lukenut vain kolme neljästä kirjasarjan osasta ja viimeistä vielä jonotan kirjastosta. Mutta kolme ensimmäistä kirjaa on todellakin mennyt ahmien, vain parissa päivässä olen lukenut jokaisen. Siinä ne nyt odottelevat palauttamista ja minusta tuntuu, kuin menettäisin ystävän kun palautan ne. Tiedättekö, ihan kauhulla sitä odottaa jo tunnetta, kun neljäs osa on luettu. Tuleeko näitä lisää?

Ninni Schulman ja Magdalena Hansson

Mikä sarja on siis kyseessä? Totta kai ruotsalainen dekkarisarja, tuntuu kyseinen genre uppoavan minuun kuin häkä eikä loppua näy. Mikä tekee tästä sarjasta sitten koukuttavan, mitä erilaista siinä on kuin muissa pohjoismaalaisissa dekkareissa?

Ensimmäiseksi nostaisin esiin samaistuttavuuden. Kirjan päähenkilö, jonka elämää eniten avataan sarjan ensimmäisessä osassa on Magdalena Hansson, Tukholmassa asuva toimittaja, jonka elämä saa uuden käänteen. Schulman kertoo jotenkin kipeän samaistuttavasti siitä, kuinka äidin pitäisi taas kirjoittaa ja lapsi on surkeana läppärin takana, kuinka Magdalena herää eloon kun pääsee kiinni kirjoitushommiin ja toisena päivänä ei näe läppäriä aivosumulta, kun väsymys painaa. Urahaaveista ja lapsiperheen velvollisuuksista ja äitiyden tuomasta huonosta omatunnosta kerrotaan jotenkin hyvinkin samaistuttavasti.

Sama pätee sarjan muihin henkilöihin, joita avataan enemmän kirja kirjalta. On ehkä hieman mammanpoika poliisi Christer, toinen poliisi Petra, jonka lapset ovat jo vanhempia ja avioliitto uudessa vaiheessa. On Magdalenan nuoruudenrakkaus Petter ja paljon hyvin samaistuttavia arkikuvioita, joista eri elämänvaiheessa olevat lukijat pystyvät uskoakseni ammentamaan.

Tyttö lumisateessa, Poika joka ei itke sekä Vastaa jos kuulet

Nämä kolme osaa olen ahminut läpi, eikä kyse todellakaan ole vain ihmissuhteista ja arjen samaistumisesta. Koska kyseessä on dekkarit, jokaisessa kirjan osassa homma aloitetaan ruumiilla. Apua, olikohan tämä rajusti kirjoitettu. Todella mielestäni hyvän maun rajoissa käydään läpi rikoksia ja alussa heitetään niin sanotusti verkko vesille. Ensimmäisestä kappaleesta olet koukuttunut siihen, mitä tällä kertaa tapahtuu pienessä Värmlandin kylässä, johon Magdalena Hansson muuttaa sarjan ensimmäisessä osassa. Kun kyseessä on pieni kylä, kaikki tuntevat kaikki ja ihmissuhteet nivoutuvat mielenkiintoisesti toisiinsa. Monesti sitä on joku aavistus siitä, kuka on syyllinen tai mikä voisi olla tapahtumasarjan takana, mutta näissä kirjoissa en ole kyllä sitä keksinyt millään kerralla.

Ja samalla osa osalta päähenkilöiden tarina etenee ja elämä soljuu eteenpäin, mikä mielestäni tekee sarjasta jotenkin helposti lähestyttävän ja yllättävän uskottavan, vaikka ovathan tapahtumat aika villejä pieneen kaupunkiin.

Tekisi mieli kertoa vaikka mitä kirjoista, mutta yritän pitää spoilerit poissa ja sanoa vain, että lue tai laita varaukseen! Ensimmäiset osat ovat ainakin aika hyvin saatavilla ja on ollut ihan mahtavaa lukea sarja juuri näin, että seuraavan osan on saanut pian käsiinsä ja on tuoreessa muistissa mitä edellisessä jaksossa tapahtui. Olen varasijalla 33 neljännessä osassa, joten kohta saan senkin käsiini. Meneeköhän sekin kahdessa päivässä kuten edeltäjänsä? Tiedättekö tunteen, ahmit kymmenen sivua aamupalalla, illlalla valvot liian myöhään kun on pakko saada tietää kuinka tässä käy? Parasta!

Mitä sinulla on lukulautasella? Onko itselläsi ensi viikolla syyslomaa, jota voi viettää muun muassa lukien?

Olen kirjoittanut aika liudan vuosien varrella lukuvinkkejä, joten jos kaipaat syksyysi lukemista, kurkkaa ainakin tämä, tämä ja tämä postaus! Elokuussa vinkkasin ihan hulvattomasta kirjasta, pitkästä aikaa nauroin ääneen lukiessa! Nämäkin suositukset parin vuoden takaa toimivat, vaikka ehkä ovat monelle tuttuja.

Milloin viimeksi nauroit ääneen lukiessasi?

Frances tuijotti silmät selällään. Mitä ihmettä? Tonyn kumpaankin kankkuun oli tatuoitu kirkkaankeltainen hymynaama. Se oli eriskummallista. Aivan kuin olisi yhtäkkiä ilmennyt, että miehellä oli tavallisten vaatteiden alla pellenpuku. Tony, hymynaamapyllyinen sarjamurhaaja niinkö?

Nappasin kirjastoreissulla VIP-hyllystä ihan summamutikassa kirjan Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, osaksi sen kauniin kannen takia ja osaksi siksi, että kannessa luki ”Olen kateellinen niille, jotka eivät ole vielä lukeneet tätä kirjaa”. Mitäh, no pakko ottaa tämä! Alle viikossa se oli luettu, oikeastaan ahmittu. Vaikka kirja on täynnä yksityiskohtia ja sen 455 sivua menevät minusta hitaammin eteenpäin kuin monissa muissa kirjoissa, oli se pakko ahmia mahdollisimman nopeasti. Yleensä luen aina vaan erilaisia dekkareita, joten tämä mustalla huumorilla höystetty kirja ihmisistä hyvinvointikeskuksessa oli tyylilajiltaan jotain ihan muuta kuin mitä yleensä luen. Mutta voi että, nauroin monta kertaa ääneen illalla lukiessani ja muiden nukkuessa. En muista milloin sellaista olisi tapahtunut, joten oli pakko tulla suosittelemaan teosta teillekin!

Liane Moriarty – Yhdeksän hyvää kymmenen kaunista

Viime vuonna ilmestynyt kirja on australialaisen Liane Moriartyn käsialaa ja nolona tunnustan, ettei kyseinen nimi soittanut minulla mitään kelloja. Siinä yhdeksän ihmistä saapuu hyvinvointihotelliin retriittin, josta jokainen etsii erilaista parannuskeinoa elämäänsä. Porukassa on edustettuna hyvin aikamoinen kirjo ihmistyyppejä: himourheilijoita, pariskunta, perhe, hyvinvointihommia harrastava asianajaja, yksinäinen hieman romantiikannälkäinen nainen, äitiydelleen omistautunut nainen ja yksinäinen, jo isoisäksi ehtinyt mies. Heistä olisi hirveä hinku kertoa enemmän, mutta kirjasta voi loppujen lopuksi paljastaa yllättävän vähän, ettei pilaa kenenkään lukukokemusta.

Australian perukoilla saapuvaan hyvinvointihotelliin saapuvat asiakkaat 10 päivän retriittiin ja kirja kertoo pala kerrallaan eri vieraiden äänellä, miten he ottavat edessä olevan paaston kirjoista, somesta, tekniikasta, alkoholista, sokerista ja muista päivittäin käyttämistään jutuista. Siinä syvennetään pala palalta vieraiden persoonaa, heidän taustaansa ja samalla retriitti muuttuu päivä päivältä jännemmäksi. Kirja on selkeästi nykypäivän tuotos, jossa myös irvaillaan ihmisten Instagram-keskeisyydelle sekä ulkonäöstä ja materiasta välittämisen tarpeille. Kohtalot ovat hersyviä ja yllättäviä ja retriitti lähtee suuntaan, jota ei todellakaan osaa alussa arvata.

Liane Moriarty – Big Little Lies

No niin, tässä oli se nolous. En tiennyt, että Big Little Lies (suom. Mustat valkeat valheet) on alkujaan kirja, josta HBO:n sarja on tehty. Minusta tuo sarja on ollut yksi parhaimpia, joka on sekin ahmittu hetkessä. Että kirjana? Voi ei, en tiennyt. Mietiskelin kyllä tätä Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista kirjaa lukiessani, että siinä olisi mahtavat puitteet esimerkiksi leffaksi, varmasti myös sarjaksi. Moriartylla on selkeästi lahjoja nivoa yhteen erilaisia persoonallisuuksia, heittää sekaan mustaa huumoria ja samalla kohtaloista tulee uskottavia, joskin ehkä… Hieman väritetyssä todellisuudessa. Kuka on katsonut kyseisen sarjan? Tykkäsitkö?

Viikonlopuksi on luvattu huikeaa keliä, joten jos heittäydyt viltille äänikirjan kanssa tai tämä kyseinen opus osuu vaikka pokkarina käteesi, suosittelen lämpimästi. Mieskin ihmetteli, kun höhötin ääneen kirjan kanssa – sitä ei kyllä usein käy! Milloin olet viimeksi nauranut ääneen lukiessasi?

Aurinkoista viikonloppua kaikille!

P.S. Lukemisesta innostuneet, käykää osallistumassa arvontaan, josta voi voittaa lukemista. Vielä viikonlopun ajan ehtii!

Kuiva kausi vei mennessään – mutta miksi tavallinen eikä äänikirja?

Olen teille sata kertaa kertonut, kuinka olin lapsena jo kirjastojen puhkikuluttuja. Istua kökötin siellä pitkiä aikoja, luin läpi uusimmat Hevoshullut ja Villivarsat. Potkin potkukelkalla kotiin kyydissäni taas kymmeniä kirjoja. Luin Neiti Etsivät, Mervi Jalon heppasarjat, Viisikot, Agatha Christiet, ties mitkä sarjat läpi. Ahmin Uhrilampaat kirjana vauhdilla läpi ja petyin leffaversioon. Jo hyvin nuorena vakuutuin siitä, että kirja on parempi kuin elokuva ja rakastin kaikkea kirjastossa. Sitä vanhaa kirjastonhoitajaa, joka jaksoi aina jutella ja kenestä tein haastattelun koulun tehtävään. Sitä kirjojen tuoksua. Sitä, kun kaatosateessa lompsin kirjastoon ja panin keltaisen sadetakin kuivamaan ja olin vain siellä. Kesäpäivät, kun istuin takapihalla ja ahmin Ronja Ryövärintyttären ja Veljeni Leijonamielen – lukeminen on ollut aina ihan ykkösjuttu elämässäni. Aloitin tämän vuoden lukemalla 1.1.20 kirjan kannesta kanteen, mutta jostain syystä korona-aikana en lukenut mitään. En siis kuukausiin mitään.

Kuiva kausi – Aaron Falk sarjan aloitus

Yritän aina heti laittaa kirjastoon varaukseen kirjan, jos bongaan kiinnostavan kirjasuosituksen. Jostain lehdestä muistaakseni bongasin Jane Harperin uutuuskirjat toukokuussa ja naputtelin varaukseen. Heinäkuussa sain tuon ensimmäisen osan nimeltään Kuiva kausi ja luin kahdessa päivässä. Joskus nolottaa jättää kaikki hommat seisomaan ja lukea tuntikausia putkeen, mutta kun kirja vie mennessään on sitä mahdotonta laskea käsistään. Tiedättekö tunteen? Se on niin parasta!

Kuiva kausi aloittaa Aaron Falk-sarjan ja itse asiassa tähänkin kirjaan on jo ostettu leffaoikeudet. Saas nähdä millainen se on aikanaan. Falk on poliisi, joka asuu Australiassa. Hän palaa vanhaan kotikaupunkiinsa kolmoissurman myötä, johon liittyy hänen vanha ystävänsä. Kerronta pomppii edes takaisin nykypäivässä sekä Falkin nuoruudessa, josta alkaakin paljastua yhtä sun toista. On pakko ahmia kirjaa tietääkseen, mitä silloin nuoruudessa oikein kävi ja kuka nyt onkaan syyllinen vai onko, olivatko surmat itsemurhia?

Sen lisäksi, että tarina on mukaansa tempaava, on kirjassa kuvattu Australian kuivuus myös todella elävää ja aitoa. Kyllähän sitä on lukenut maastopaloista ja kuivuudesta, mutta kun kirjassa kuvataan sitä, miten se vaikuttaa ihmisten mielenterveyteen, ansiotuloihin, koko kaupunkiin ja miten kaikki kärsivät, se tulee todella lähelle. Aivan eri tavalla kuin uutisista. Totesin miehellekin tätä lukiessani, että arvostankin yks kaks sadepäivää kotimaassa. Kuivan kauden kuvailukin oli yhtä aikaa kiehtovaa sekä kammottavaa, sillä se oli varmasti aika totuudenmukaista.

Tavallinen kirja vs. äänikirja

On hauska, että aina kun kerron varanneeni kirjan kirjastosta minulle suositellaan äänikirjoja Instagrammin viesteissä. Joka ikinen kerta vastaan, että tarvitsen sen ns. tavallisen kirjan käteeni. Miksi? No se on se prosessi, jo se lapsuudesta tuttu. Nykyään varaaminen on superhelppoa eikä varauksen saapumisesta ilmoiteta kirjeellä (silloin se jopa muistaakseni maksoi). Mikäs siinä on odotellessa, joku päivä se saapuu. Se tunne, kun saa lenkkeillä kirjastoon hakemaan sen odottamansa kirjan. Ja lastenkin kanssa luetaan sylikkäin niitä perinteisiä kirjoja, joten samalla piipahdetaan monesti lastenosastolla.

Lisäksi keskittyminen! Moni kuulemma kuuntelee siivotessaan tai lenkillä äänikirjoja. Kerran kipeänä ollessani yritin, siivoilin kuunnellessani lasten vaatekaappeja. Yhtäkkiä tajusin, että olen miettinyt vain millä hinnalla myyn minkäkin vaatteen kirpparilla sen sijaan, että olisin keskittynyt pätkääkään kuuntelemaani. Kirja kädessä vie minut ihan eri tavalla irti arjesta, se ei salli haahuilua ja muiden asioiden ajattelemista, se pakottaa pysähtymään ja rauhoittumaan esimerkiksi illalla sänkyyn. Siksi valitsen edelleen sen nidotun version.

Ja kuulkaa – isäni suositteli erästä kotimaista kirjaa, jonka sain eilen varauksesta ja luin pimeässä muun perheen nukkuessa ekat 100 sivua putkeen. Luulen, että tulen suosittelemaan sitäkin. Mikä fiilis oli pimeässä pienen lampun valossa lukea muiden nukkuessa ja kaatosateen hakatessa ikkunaan. Parasta. <3

Oletko itse tutustunut tähän teokseen? Mikä löytyy tällä hetkellä yöpöydältäsi?