Liian rikki kuolemaan ja omat kokemukseni parisuhdeväkivallasta

Muistatteko tätä postaustani lähes kolmen vuoden takaa? Se makasi luonnoksissa pitkään ja koin suorastaan kauhun tunteita ajatellessani, että julkaisisin sen. Koska kaikki tapahtunut oli omaa vikaani, minä olin antanut asioiden mennä niin eikä tarkoitukseni ollut mustamaalata ketään, vaan herättää ihmisiä ajattelemaan omaa tilannetta.

Pari viikkoa sitten heräsin painajaiseen. Olin itkenyt aivan epätoivoisesti unessani, että minulla oli lapsi entisen kihlattuni kanssa, enkä pääsisi hänestä ikinä eroon. Hätkähdin hereille ja tuijotin pimeydessä hetken aikaa kattoa. Olen kotona, minulla on lapset vieressä nukkuvan miehen kanssa. Kukaan ei yritä tukehduttaa minua tyynyyn. Sydän laukkasi kierroksilla pidemmän aikaa, ennen kuin pystyin jatkamaan unta. En silloin enkä koskaan aiemminkaan puhunut kenellekään, että näen 19 vuoden jälkeen vielä näitä unia. Taidan olla ihan kajahtanut. Joskus, jos olen raottanut verhoa, minulle on tokaistu, että päästä irti menneestä ja keskity elämääsi nyt. Niinpä, olen tyhmä, kun ajattelinkin menneitä.

Sitten tulee yö ja huudan apua unissani, pelkään ja ahdistun. Vaikken olisi mielestäni miettinyt menneitä illalla. Alitajuntani alkaa selkeästi työstää asioita välillä öisin, edellleen, näin pitkän ajan jälkeen. Patoaminen ei ehkä ole sittenkään se paras tapa päästä asioista yli ja eteenpäin.

Luin viime vuonna lehdestä Jenny Rostainin haastattelun hänen elämästään sekä Liian rikki kuolemaan-kirjasta, joka ilmestyisi pian. Ajattelin, että haluan heti lukea tuon samana vuonna itseni kanssa syntyneen kirjailijan tarinan ja ennen kaikkea, miten hän on selvinnyt. Varasin kirjan ja sain sen ensimmäisten joukossa – ja unohdin hakea varaukseni! Jouduin siis uudelleen jonoon ja sain kirjan viime viikolla ja luin sen kahdessa päivässä. Pelotti avata, mutta lukukokemuksen ajan olin ihmeen tyhjä. Kuin olisin jäädyttänyt ne tunteet itsessäni.

Kirjassa Jenny kertoo oman tarinansa ja mihin kaikkeen se johti. Kamalan rankka tarina ja mietin itse, että onneksi ihan noin pahasti ei käynyt itselleni ja onneksi Jenny pääsi ulos suhteesta. Lisäksi kirjassa käsitellään muutamassa osiossa traumaperäistä stressihäiriötä faktojen kautta, joka auttaa ymmärtämään, miksi ihminen käyttäytyy niin järjenvastaisesti välillä. Tarina alkaa New Yorkista, jonne Jenny muutti rakkauden perässä ja pysähtyy, kun ollaan takaisin Helsingissä monien vaiheiden jälkeen.

Kirjassa on monta asiaa, jotka taitavat yhdistää monia, jotka ovat kokeneet ei niin terveen parisuhteen. Tuntuuko joku näistä tutulta, mitä itselleni nousi kirjasta mieleen?

  1. Hakeudut ns. väärien ihmisten seuraan. Tuntuu välillä, ettet kelpaisi muuhun seuraaan.
  2. Ihminen jonka kanssa elät, on seurassa hurmaava ja sanavalmis ja muuttuu kun olette kaksin.
  3. Kukaan ympärilläsi ei tiedä mitä oikeasti tapahtuu, kulissit on yllättävän helppo pitää pystyssä.
  4. Häpeä. Miksi antaa niin tapahtua, onhan se jollain tapaa omakin vika? Eihän siitä kehtaa kenellekään kertoa.
  5. Jos ei tule verta, ei voi sattua, niin kai joku joskus sanoi. Henkinen piina ja väkivalta on kuitenkin jotain, joka jättää arvet hyvin syvälle.
  6. Kaverisi eivät ymmärrä, miksi reagoit tietyissä tilanteissa oudosti, olet hankala, perut treffejä kummallisilla selityksillä, saat itkukohtauksia tai ”hermoromahduksia” ihan tyhjästä.

Oletko itse kokenut näitä asioita tai oletko huolissasi jonkun läheisen puolesta? On mielestäni hyvin tärkeää, että tällaisia tarinoita kerrotaan, josko se pelastaisi jonkun muun. Luettuani huokaisin – en olekaan ihan pimeä, jos arvet ovat jääneet alitajuntaani. Opin nyt, 19 vuotta myöhemmin, ettei sekään ole normaalia, ettet saa lähettää tai vastaanottaa yhtään tekstiviestiä ilman, että ne tarkistetaan. Se on digitaalista väkivaltaa. Kuinka hullulta tuntuisi nyt, jos en saisi puuhata puhelimellani rauhassa? Silloin se oli normaalia elämääni.

Parisuhdeväkivalta on tavallisempaa kuin uskommekaan. Sen pystyy peittämään ja henkinen väkivalta ei jätä edes näkyviä mustelmia. Se saattaa kuitenkin jättää elinikäiset traumat, vaikka elämäänsä pystyisi jatkamaan. Koin Jennyn tarinan jotenkin toiveikkaana ja kuin merkkinä siitä, että tunnelin päässä on valoa, alkoi aurinko paistamaan täysillä ikkunoista, kun ajattelin ottaa kirjasta kuvia.

Toivon, kuten toivoin tuossa kolme vuotta vanhassa postauksessakin, että pidätte itsestänne huolta. Naisten Linja tekee tärkeää työtä parisuhdeväkivallasta puhumisen ja toipumisen eteen ja vapaaehtoiset, tehtävään koulutetut naiset vastaavat puhelimeen, kun toisella naisella on hätä. Olisinpa tiennyt tällaisesta linjasta aikanaan tai pystynyt puhumaan jollekin. Edes yhdelle ihmiselle. Jäin kuitenkin kantamaan traumaani yksin yli vuosikymmeneksi, ennen kuin avasin oikeasti suuni. Soita numeroon 0800 02400 (ma-pe 16-20, la-su 12-16) jos yhtään siltä tuntuu. Se yksikin puhelu voi ratkaista elämäsi suunnan.

Jokaisesta Liian rikki kuolemaan-kirjasta lahjoitetaan euro tähän tärkeään Naisten Linjan toimintaan, kirja on nyt hyvässä alennuksessakin. Suosittelen, vaikket olisi väkivaltaa suhteessasi kokenutkaan.

Oletko tutustunut teokseen? Rauhaa ja halaus keskiviikkoonne.

Viikon VIPit

Te tiedätte jo varmasti, kuinka rakastan lukemista. Ei ole parempaa tapaa irrottautua arjesta, kuin hyvä kirja, joka vain ottaa ja vie mennessään! Noita kirjoja on usein vain haastavaa ”löytää” ja joidenkin kanssa joutuu heittämään pyyhkeen kehään. Koin suurta epäonnistumista, kun en vain päässyt Michelle Obaman kirjassa loppuun asti. Se oli niin kehuttu, mutta.. Ei vain lähtenyt. Se aiheutti jonkinlaisen ahdistuksen itselleni!

Ennen joulua nappasin VIP-hyllystä pari lainaa. Ihan minulle vieraan kirjan, Alex Michaelidesin Hiljaisen potilaan, jota sitten tahkosinkin jouluna aina kuin ehdin. Tarina oli mielenkiintoinen – alussa taidemaalari Alicia Berenson murhaa miehensä ampumalla tätä kasvoihin ja vajoaa täyteen mykkyyteen ja päätyy mielisairaalaan. Tätä mysteeriä, miksi Alicia on täysin hiljaa ja mitä oikeastaan tapahtui lähtee selvittämään psykoterapeutti Theo Faber. Hän haluaa lähestyä Aliciaa ihmisenä ja on varma, että pystyy murtamaan mysteerin, miksi nainen vaikeni.

Kyllähän alkuasetelma on jo niin herkullinen ja erikoinen, että kirjaa ei voi laskea käsistään. Mikään täydellinen trilleri ei minusta ole kyseessä, mutta erittäin koukuttava teos, joka onnistuu lopussa yllättämään. Ihan parasta! Suosittelen lämpimästi, jos et ole vielä kuullut tästä kirjailijasta!

Niin se kaksi viikkoa ruksutti ja vuoden ensimmäisenä päivänä minulla oli yksi päivä aikaa ja toinen VIP-laina lukematta. Mitä pitäisi tehdä, mietiskelin. Auswitzin tatuoijasta olen kuullut paljon hyvää, olkoonkin että sain myös kommentin, että siinä on paljon historiallisia puutteita. Koska kirjassa on vain 280 sivua, päätin, että äkkiäkös minä sen päivässä luen.

Ja niin tein. Kirjan päähenkilön, Lale Sokolovin tarina vei täysin mennessään. Kirjahan on tositarina ja Lale on itse kertonut tarinan ennen kuolemaansa. Se, onko kirjassa historiallisia virheitä ei haitannut minua pätkääkään ja uskon, että näin voi käydäkin, kun ihminen kertoo vuosikymmeniä sitten kokemistaan hirveyksistä.

Lale joutuu keskitysleirille ja selviytyy siellä vuodesta toiseen ja toimii uusien vankien tatuoijana. Eräs tatuoitavista tytöistä vie hänen sydämensä ja kaiken kauheuden keskellä kirja on ensi kädessä rakkaustarina.

On aivan järkyttävää lukea niistä kauheuksista, joita Auswitzistä tapahtui niinkin lähihistoriassa. Se epävarmuus ja hämmennys ja pelko, joka vangituilla ihmisillä oli on hyvin todentuntuista ja käsinkosketeltavaa. Ahdistaa lukea, samalla rakkaustarina antaa toivoa. Lopussa tuli väkisin itku.

Viime viikolla onnistuin siis lopettelemaan kaksi VIP-kirjaa ja vielä palauttamaan ne ajoissa! Viime aikoina onkin tullut luettua enemmän kuin aikoihin, mikä on superihanaa!

Tämä yhdessä iltapäivässä ahmimani kirja oli myös ehdottomasti lukemisen arvoinen, mitä olette mieltä? Sen on ainakin moni lukenut. Entäs Hiljainen potilas, onko tuttu? Nautinnollisia pyhäpäivän lukuhetkiä, saa taas heittää suosituksia!

Ihanimmat kirjat joululukemiseksi tai pakettiin pyöräytettäväksi!

Käsi ylös kuinka moni aikoo jouluna kääriytyä peiton alle villasukat jalassa ja nauttia jostain hyvästä kirjasta? Tai ilahtuisi kovasti, jos paketista sellainen ilmestyisi? Olen loppuvuodesta saanut käsiini muutamia mielestäni ihan huikean hyviä ja koukuttavia kirjoja, joten vinkkaan ne teille. Jos kaipaat joululukemista itsellesi tai lahjaideaa pukinkonttiin, ovat nämä kolme teosta vieneet minut viime aikoina.

CAMILLA GREBE: HORROS

Totesin äidilleni, että kerro mikä näissä ruotsalaisissa kirjailijoissa on, kun sen jälkeen kun on aloittanut kirjan, ei sitä pysty laskemaan käsistään. Ahmin aika vauhdilla Greben edellisetkin teokset, eikä tässäkään montaa päivää kulunut. Kirja jatkaa osaltaan samojen päähenkilöiden eli poliisien tarinaa taustalla, mutta heidän tarinansa eivät ole niin oleellinen osa kirjaa, että haittaisi, jos et ole edellisiä osia lukenut.

Kirjassa vuorottelevat samalla tavoin kertojina eri ihmiset kuin edellisissäkin teoksissa ja se on ehkä se, mikä koukuttaa lukijaa. Jokaisen tarinaa kerrotaan loppujen lopuksi aika lyhyt pätkä kerrallaan ja on pakko saada tietää, miten juuri tämän henkilön tarina jatkuu. Välissä lukee sitten ne muutkin tarinat.

Kirjassa kerrotaan tapahtumista Manfredin, poliisin äänellä. Hänelle käy alussa lapsensa kanssa hurja onnettomuus, joka kuristaa kurkkua lukiessa. Toinen ääneen pääsevä hahmo on Samuel, täysi-ikäinen poika, joka on sotkeutunut huumemaailmaan ja lähtee pakomatkalle. Kolmannen äänen saa Samuelin äiti Pernilla, joka on kirkollisessa maailmassa toimiva, hyvin nuorena lapsensa saanut nainen.

Kirja vie vauhdilla henkilöitään eri teille ja lopulta ratkaisevaksi tekijäksi muuttuvat Samuelin kuviot ja mihin hän päätyy pakomatkallaan. Koukeroita piisaa ja sivuja on pakko ahmia jännityksen kourissa. Odotin paljon tältä, enkä pettynyt!

EMELIE SCHEPP: KADONNUT POIKA

Tässäpä toinen koukuttava naiskirjailija naapurimaastamme. Hänen teoksensa kannattaa kyllä lukea järjestyksessä, Kadonnut poika on niistä uusin. Syyttäjä Jana Berzeliuksesta ja hänen traagisesta menneisyydestään kertova kirjasarja on myös tätä täytyy ahmia-tyyliä. Uusimmassa teoksessa lähdetään liikenteeseen juurikin siitä, mitä kirjan nimi lupaa: kuusivuotias poika katoaa ja vanhemman hätä on niin kova, että pienten lasten äitinä ajatuskin ahdistaa. Tiedän niin hyvin sen tunteen, kun lapsi on puolikin minuuttia kadoksissa!

On siis saatava tietää, mitä pojalle kävi. Samalla saa jännittää päähenkilö Janan kuin muidenkin aiemmista osista tuttujen hahmojen käänteitä. Jännä kyllä, kymmeniä sivuja ennen loppua minä ainakin tällä kertaa arvasin ratkaisun, mutta eipä tuo haitannut, sillä se mitä tapahtuu Janalle piti otteessaan loppuun asti. Kaikki kirjasarjan osat ovat aika synkkiä eivätkä välttämättä lopu onnellisesti, mutta eivät liian synkkiä, että niistä jäisi paha olo!

JOJO MOYES: NE, JOTKA YMMÄRTÄVÄT KAUNEUTTA

Hurjan suosituksi noussut Moyes on minulle ollut tyylillaji, jossa en ole päässyt eteenpäin. Ne, jotka ymmärtävät kauneutta tarttui käteeni kirjastosta ja on odottanut hetken vuoroaan, sehän ei ole mikään ihan uusi teos. Kirja lähtee liikkeelle 1916 Ranskasta, jossa on meneillään sota ja tämä osa vei minut ihan mennessään. Ajattelin lukevani jotain kevyttä chick litiä, mutta ensimmäiset 150 sivua ovatkin yllättävän synkkää ja repivää tekstiä sadan vuoden takaa. Sotaa ja miehiään kotiin odottavia naisia ja heidän elämäänsä kuvataan mielestäni hyvin todentuntuisesti. Kaiken avain on taulu, jonka ranskalaisen Sophien mies on maalannut vaimostaan.

150 sivun jälkeen kirja hyppää vuoteen 2006 ja on tyyliltään aika erilainen, nyt mennään sellaiseen perus chick litiin. Se ei kuitenkaan haittaa, kirja on jo napannut niin otteeseensa ja on pakko saada tietää miten ihmeessä tuo taulu 90 vuoden takaa nivoo naisten elämät yhteen? Kirjassa on todellakin kaksi eri osaa, niin aikakaudeltaan kuin kirjoitustyyliltään, mutta se pitää kuitenkin otteessaan ja on ihanan erilainen kuin dekkarit, joita yleensä luen. Ihana kirja!

Tässäpä siis ne teokset, joita olen viime aikoina kolunnut läpi muiden jo nukkuessa. Apua mikä tunne, kun kirjaa ei pysty laskemaan käsistään. Ihan paras, eikö? Mikä on vienyt sinut viime aikoina mennessään?

Oliko sinulle tuttuja kirjoja, meneekö joku lukulistalle?