Tarina polkupyörästä

Viime torstaina pääsin kirjoittamaan pitkästä aikaa tarinoita ja voi pojat se oli mahtavaa. Tajusin miten hirveästi rakastan kirjoittamista ja miten ihanaa olisi kirjoittaa enemmän. Vaikka kirja! Pystysiköhän sellaiseen joskus? Tulin aivan hymyssä suin kotiin Metsään meni-Terhin vetämältä kurssilta.

Teimme illan aikana erilaisia harjoituksia ja kirjoitimme tarinoita sanasta, jonka Terhi antoi. Kirjoitusaikaa oli muutama minuutti. On käsittämätöntä mitä irtoaa parissa minuutissa paperille sanasta raatihuone tai sanoista muistan matkan. Sitä ihan hämmästyi mistä ammentaa hetkessä tekstiä ja kuinka nauttii siitä kun saa kynä sauhuten tehdä!

Ennakkotehtävä meillä oli kirjoittaa tarina, joka alkaa sanalla polkupyörä. Aikaa sai käyttää 20 minuuttia. En miettinyt asiaa yhtään etukäteen, istuin alas, aloin kirjoittaa sanasta polkupyörä ja aikaa meni 18 minuuttia. Teksti vain tuli jostain, vaikken tiennyt aloittaessani, mistä kirjoittaisin.

Tällainen oli tarinani polkupyörästä (en pystynyt pidättämään itkua, kun luin sen kurssilla ääneen). Onko teistä kivaa lukea tarinoita?

Polkupyörä ruksuttaa kohti mäkeä. Se nitisee ja natisee mennessään, mutta takapuolen alla oleva vanha räsymatto auttaa siihen, ettei peppuun satu. Iso keppi, jonka olemme laittaneet merkiksi näkyy jo. Kivet muljuavat renkaiden alla, ruoho tuoksuu nenässä, kesän aurinko lämmittää. Soratiellä ei ole muita.

”Kepin luona ollaan, nyt pitää hypätä pois!” huudahtaa mummoni ja pysäyttää pyörän. Minä kiipeän alas vanhan sinisen pyörävanhuksen tarakalta ja kävelen loppumatkan mäen päälle. Olemme sopineet, että keppiin asti mummo polkee ja pitää minua kyydissä. Olen kuusivuotias, mutta mummon ja ukin mökillä ei ole minulla omaa polkupyörää, joten kuljen mummon kyydissä tuon mökkitien.

Ylämäen jälkeen hyppään taas tarakalle ja mietin mutkaisessa alamäessä, pärjääkö mummo. Soratien kivet ovat kohtalaisen isoja ja minä painan jonkin verran. Mummokin on jo aika vanha, ajattelen, yli 60-vuotias! Sopiiko sen ikäisten vielä ajella pyörällä täällä pitkin sorateitä joku kyydissään?

Mutta perille päästään, mäen alapuolella meitä odottaa kauppa-auto. Se on minusta ihan mielettömän hieno, ei meillä Helsingissä tällaisia ole. Ostetaan jätskit, lähdetään taittamaan aika pian matkaa takaisin. Kävelen jätski kädessä mummolle höpöttäen takaisin kohti mökkiä. Nautin ihan hirveästi siitä, kun saan olla hänen kanssaan kaksin. Kaukana ovat pikkuveli ja vanhemmat, olen saanut tulla ihan yksin Veikkolan mökille moneksi yöksi. Perillä mökillä odottaa ukki, joka on alkanut saunan lämmityspuuhiin. ”Mutta haluan uimaan ennen saunaa!” huudahdan ja tottahan toki ukki vie prinsessansa uimaan ennen saunaa. Kuljen paljain jaloin pienen matkan uimarantaan ja isot soramurikat pistelevät jalkojani. Hyppään laiturin päästä pommilla järveen ja nauran ääneen. Ukki hymyilee rannassa.

30 vuotta tuon kesäpäivän jälkeen ajelen mietteissäni polkupyörälläni Tampereella. On ollut kylmä kesä ja olen pyöräillyt yllättävän vähän. Pyöräni on kyllä maailman hienoin – se on kirkkaan pinkki, pinnassa on glitterimaalia ja Apulannan laulunsanoja teipattuna. Välillä tekisi mieli laittaa pussi päähän sillä ajaessa, onko tämä nyt ollenkaan sopiva polkupyörä keski-ikäistyvälle kahden lapsen äidille. Mitä ajattelin, kun esitin maalaustoiveet miehelleni?

Unohdan pyörän ulkonäön maisemien suhistessa ohitse ja alan ajatella mummoani, joka muuttaa seuraavana viikonloppuna. Veikkolan mökki on myyty 18 vuotta sitten, enkä ole pystynyt ajattelemaan asiaa aktiivisesti koskaan. Mökkiä ei enää ole, on asfalttiteitä ja uusia omakotitaloja. Kauppa-autot lakkasivat kulkemasta aikoja sitten siellä. Ei ole soraa jalan alla, ei tyhjää mökkitietä eikä enää ukkiakaan. Polkiessani pitkin Tamperetta näköni sumenee kyynelistä, kun mietin lapsuuttani ja sitä, miltä isäni vanhat 1960-luvun Aku Ankat tuoksuivat tuolla mökillä. Kuinka rakastin istua pihakeinussa niitä lukemassa ja auttaa mummoa ripustamaan pyykkiä kuivumaan kahden koivun väliin.

Mummo, jota pidin lapsena aika vanhana, on jo yli 90-vuotias. Hän on asunut kotonaan ja samassa asunnossa 65 vuotta, mutta alkanut väsyä. Ensi lauantaina hän lähtee asumaan palvelutaloon ja olemme koko perhe menossa auttamaan ja katsomaan millainen on uusi koti. Minun on pakko pysähtyä ja pyyhkiä silmäni hihaani kesken polkemiseni, muistot ja tunteet ovat niin vahvat. Mummola on ollut aina olemassa, niin kuin mummokin. Juuri äsken hän jaksoi vielä polkea pyörällä ja juoksi pitkin mökkipihaa työntäen edellään kottikärryjä, joiden kyydissä nauraa hihitin.

Vahva hän oli silloin ja on edelleen. Mennä porskuttaa kävelylenkille ja ihastelemaan Helsingin merta. Kaipaa poisnukkunutta aviomiestänsä, vuosikymmeniä häntä palvelutta kotiaan ja haikailee myös ajoittain Veikkolan mökkiä. Muisteleekohan hän meidän pyöräreissuja? En ole koskaan varmaan kysynyt. Päätän kysyä ensi kerralla kun näemme.


mekko NANSO/ takki VILA/ sukkikset KAIKO/ kengät PALMROTH (saatu)/ pipo PIECES

Kuinka voimaannuttavaa rustaaminen onkaan! Kun oikeudenkäynti talosta oli pahimmillaan ja asuimme evakossa, kävin kirjoituskurssilla kerran viikossa. Purin niihin teksteihin hirveän määrän tunnetta ja usein itkin, kun luin niitä ääneen. Valtavan puhdistavaa, valtava voimavara, valtavan ihanaa puuhaa!

Kuinka paljon voikaan rakastaa kirjoittamista! Kirjoitatko sinä paljon? Tarinoita?

Kun lakkasin uskomasta unelmiini

Usko unelmiisi. Tuon voisi ottaa vähän negatiivisenakin lausahduksena, meillä ainakin on välillä käytetty tokaisua ”usko unelmiis” vähän ikävässä tai vitsimielessä, mutta nyt olen kuulkaa ihan tosissani. Vaikka olen ollut viime viikot aika stressissä siitä, missä kaikkialla minun pitäisi myydä ja mainostaa, mitä kaikkia töitä voin hakea ja niin edespäin, on sydämesäni leijunut myös samalla sellainen pieni ”nipistä mua”-fiilis.

Vaikka nyt puhutaankin vielä hyvin pienestä tekemisestä ja yrittäjyydestä (en esimerkiksi ole kirjoittanut kirjaa tai mitään muuta mielestäni hurjan suurta), olen koko viikon kirjoittanut työkseni. Hyvin erilaisia tekstejä erilaisiin tarkoituksiin, mutta jokaista kirjoittanut hymyillen. Liikunnan lisäksi kirjoittaminen taitaa olla suurin intohimoni, enkä tiennyt koulussakaan parempaa kuin äidinkielen tunnit ja ainekirjoitus. Sai istua hiljaisuudessa ja luoda tekstiä omissa maailmoissaan. Missä hurmoksessa kirjoitin ylioppilaskirjoituksissakin äidinkieltä!

No, nyt lähtee taas laukalle. Mutta kerronpa teille, miten kävi minulle, joka ei uskonut unelmiinsa eikä siihen, että niistä voisi tulla ikinä totta. Ajattelin vain, ettei minusta ole siihen.

Pikkutyttönä oppiessani kirjoittamaan aloin pian kirjoittaa päivittäin. Päiväkirjoja täyttyi lukioikään saakka, teimme kaverini kanssa omaa lehteä (hei meillä oli kolme tilaajaakin) ja asuin myös kirjastoissa lukemassa. Yläasteella olin koulun lehden päätoimittaja ja muistan vieläkin, kuinka hurmoksessa kirjoitin lehden pääkirjoitusta (kirjoitin muuten Muumien joulusta, miten senkin muistaa yli 20 vuotta myöhemmin). Kaikkiin slämäreihin ja kaverikirjoihin laitoin tulevaisuuden haaveeksi, että minusta tulee toimittaja. Ysiluokalla äidinkielen opettaja ehdotti minulle, että osallistuisin paikallisen sanomalehden Keskisuomalaisen reportaasikilpailuun ja sen tein. En edes tiennyt mikä on reportaasi, katsoin oikeasti vanhempien kirjahyllyn sanakirjasta!

Se ylpeyden tunne, kun tulin kisassa kolmanneksi, sain 500 markan palkinnon ja kun se juttu julkaistiin siinä lehdessä nimelläni oli sanoinkuvaamatonta. Tästä se lähtee, ajattelin onnessani. Mutta toisin kävi ja miksi, siihen vaikutti moni syy.

Kuten olen joskus kertonut, olin koko lukioikäni väkivaltaisessa (pääasiassa henkisesti) suhteessa ja lakkasin uskomasta itseeni. Olin kaikessa huono, enkä ollut ansainnut mitään, olin syntynyt kultalusikka suussa ja oli täysi vääryys, että sain laudaturin mistään aineesta arvosanaksi. En ollut ansainnut niitä. Kun kuulet vuosikausia näitä litanioita, alat uskoa niihin itsekin. Itsetuntoni ei aiemminkaan ollut parhaita mahdollisia, olin pienenäkin koulukiusattu ja arka, mutta teini-iässä muserruin palasiksi. Olin maailman huonoin. Surettaa vieläkin, etten koskaan sitten iloinnut niistä laudatureista vaan piilotin paperini johonkin syvälle.

Uuvuin lopulta ja lukiokin piti venyttää kolmen vuoden sijaan kolmeen ja puoleen. Kun viimeisiä kirjoituksia vietiin, halusin vain pois. Pois siitä koulusta, kaupungista, kaikesta ahdistavasta, halusin aloittaa elämäni uudelleen. Otin ja läksin Tampereelle, enkä tiennyt mitä siellä tekisin. Aloin lukea avoimessa yliopistossa kasvatustieteitä (MIKSI, en tiedä yhtään!) ja sain parin viikon jälkeen myös töitä. Kun kevät koitti ja pääsykoekirjoja julkistettiin, olin jo tutkinut journalistisen linjan prosentit sisäänpääsyyn ja todennut, ettei minusta tule olemaan siihen ikinä. Todennäköisesti en edes pääse ikinä koko yliopistoon sisälle. Koska kasvatustieteitä oli jo appro alla, ajattelin että no haenpa sinne. Kraaah! Sinne sitten pääsin, tahkosin niin maan perkuleesti niitä kirjoja, että rytkäsin kevään suurimman pistesaldon. Siellä sitten opiskelin vuosikausia alaa, joka ei tuntunut yhtään omalta. Hyväksi puoleksi sanottakoon, että puolet tutkinnosta oli sivuaineita ja nautin suuresti tiedotusopin luennoista ja olin superonnellinen, kun sain tiedotusopin vaihtopaikan Englannista ja pääsin sinne opiskelemaan mediaa. Wau! Vaihtopaikat kun harvoin lohkeavat sivuaineilijoille.

Olen siis kasvatustieteilijänä etsinyt itseäni ja suuntaani pitkään, tietäen koko ajan, että rakastan ensi sijaisesti kirjoittamista. Minulta vain loppui usko tähdätä unelmiin. Nyt toki journalismi on kovassa murroksessa ja monen journalistin on vaikeaa saada töitä, sillä valtavan moni ihminen kirjoittaa valtavan hyvin.


paita M&S/ hame GARCIA JEANS/ sukkikset KAIKO/ takki VILA/ korvikset UHANA DESIGN/ kengät DR.MARTENS (second hand)

Tällä viikolla olen tasan tarkkaan kirjoittanut vähän koko ajan. Tehnyt myyntiä, kuvamuokkausta, kuvausta ja muuta siinä ohessa, mutta eniten kirjoittanut. Hymyillen koko ajan, toivoen päiviin lisää tunteja. Tunnin mietintäajalla syntynyt harrastus, sen kautta pikkuhiljaa syntynyt yrittäjyys ja verkostot, ne ovat saaneet taas uskomaan unelmiin. Vaikka vähän kävin etsimässä itseään yliopistossa, tiesin kuitenkin koko ajan mitä haluaISIN. Siksi otan hyvin nöyrin mielin jokaisen niin ison kuin pienen kirjoitustehtävän vastaan, yrittäjyys kun on hyvin epävarmaa. Yli 20 vuotta sen jälkeen, kun Muumeista höpisin koulun lehteen olen saanut tämän viikon vain kirjoittaa. Se on ollut hurjan ihanaa, jännittävää, pelottaavaa, stressaavaa (rima on välillä aika korkealla) ja kaikkea siltä väliltä. Mutta ennen kaikkea ihanaa.

Don’t stop believin! Tiedättekö tuon biisin, soi minulla lähes joka lenkillä?

Mistä sinä olet unelmoinut/unelmoit? Uskallatko tehdä unelmista totta?

P.S. Joskus kun otettiin kuvia Kaukajärvellä ja näin samalla ihmisten menevän uimaan/avantoon, ajattelin, että hulluja. Eilen sanoin miehelle, että minäkin haluan taas tänne uimaan ja saunaan. Haha, näin se ihminen tottuu!