Terveiset Kreetan kirjoituskurssilta!

Nyt se on ohi. Se mitä niin odotin ja jännitinkin, kuinka pärjäisin erossa perheestäni. Viikko Kreetalla on ohitse ja repussa eväitä paremmaksi kirjoittajaksi. Kamerassa satoja kuvia ja sydämessä Kreeta ihanana paikkana. Istuin lopulta kirjoittamassa niin rannalla kuin suloisissa tavernoissa, oliivipuun ja granaattiomenapuiden alla. Jonkun pienen kirkon edessä, jossa sisilisko käänteli päätään tarinoitamme kuunnellen, kuin olisi halunnut imeä kaiken tarinoista sisäänsä. Kävimme parinkin kirkon luona, kuulimme valtavasti Kreetasta asioita ja kaupungeista näimme muun muassa Vamoksen, Kalivesin, Rethymnonin sekä Georgioupolin.

Uimme ainoina Välimeressä pienellä rannalla, jonka edustalla oli upea ravintola. Kala mutusteli kantapäätäni ja mietin, että sekin on niin sitä aito Kreetaa, että popsi pois, turistirannoilla ei tätä yleensä käy! Keskustelimme loputtomiin maan ja taivaan väliltä. Saimme toivottavasti uusia ystäviä loppuelämäksi, joiden kanssa suunnitteilla oli jo kirjoitusilta hyvin eväin. Söimme loputtomasti taivaallisia ruokia autenttisissa paikoissa. Itketti useasti reissussa, mutta niin itkettää nyt kaikkea tuota muistellessakin.

Kirjoituskurssi Kreetalla NLP-menetelmin

Kurssilla jokaisella oli omat tavoitteensa. Toisilla hyvin pitkällekin viedyt ja säntilliset, toisella vähän leväperäisemmät (kaikki minua seuranneet tietävät, että kuulun jälkimmäiseen ryhmään). Oli hassu sattuma, että koneen noustessa Helsingin taivaiden ylle, oli juuri ilmestynyt ensimmäinen Aamulehteen kirjoittamani artikkeli. Se oli pitkäaikainen haaveeni ja olin asiasta niin tohkeissani, että puhua pulputin siitä useassa käänteessä. Samalla se oli yhden tavoitteeni ja haaveni toteutuminen. Mitäs nyt? Ensimmäinen maistuu aina parhaalta sanotaan ja se on kyllä äärimmäisen totta.

Kurssin kirjoitusharjoituksia vetää Terhi Friman ja minulle jäi kyllä palo päästä hänen kursseilleen uudelleenkin. Täältä voit katsoa lisää kursseista, Terhin kurssilla olen ollutkin Tampereella joitakin vuosia sitten.

Opin, että omassa kirjoittamisessani on toki puutteita, kuten täytesanat ja muut lapsukset, mutta opin, että osaan myös tuosta noin vain raapaista tarinan vihkoon. Suurin ongelmani on luottaa itseeni ja vannoin puhuvani itselleni nätimmin jatkossa. Yllätyin, miten ihmeellisiä lukkoja, tunteita ja ajatuksia tulee vaikka tehtävästä nimikkeellä ”Ensimmäinen koulupäiväni”. Oli myös hienoa kuunnella muiden tarinoita, sillä koulupäiviä oli todella monelta vuosikymmeneltä. Koskaan ei ollut pakko lukea mitään ääneen, jos vain haluisi fiilistellä vihkoonsa. Me saimme myös NLP-kortteja, joissa on ajatuksia ja ne osuivat aivan käsittämättömän hyvin päivän fiiliksiin joka kerta!

Fabrika Farm ja Merja Tuominen-Gialitaki

Majoitukset löytyvät Vamoksesta, joka on ehkä suloisin kylä mitä kuvitella saattaa. Sen mäen päällä sijaitsee Fabrika Farm, jossa osa majoittuu. Siellä oli myös aamiaiset, viimeisen illan ohjelma ja osa kirjoitustehtävistä. Täältä voit tutkia lisää, meidän Kreetan asiantuntijamme Merja Tuominen-Gialitakin kautta saa erilaisia matkoja, Kreetan maku on sivusto, jotta kannattaa lueskella ja seurata esimerkiksi Facebookia.

Fabrika Farmissa vastassa ovat Lola sekä Niko ja se on ihastuttava ympäristö. Valtavan rauhallinen, jossa ajatukset saavat pulputa. Minä ihastuin paikan koiriin ja olisin halunnut yhden laittaa matkalaukkuun, mutta jätin tällä kertaa hänet kuitenkin Kreetalle.

Merja kuljetti meitä todella paljon ympäri saarta, kävimme 1500 metrin korkeudessa ja sieltä painelimme Kallikratin ylätasangolle, josta löytyi muun muassa ihan epätodellisen suloinen Janinan yrttikahvila. Kuitenkin vaikuttavin hetki tuolla oli, kun menimme kohti kirkon pihaan tarkoituksenamme kirjoittaa aiheesta Minä ja ruoka. Matkamme katkesi ja porukka puolittui, kun vuorelta saapui varmaan tuhatpäinen lammaslauma. Se oli yksi viikon vaikuttavimpia hetkiä. Se kilkatus mikä heistä lähti, Merjakin sanoi ettei ole aiemmin nähnyt tuollaista laumaa, vaikka kokemusta saaresta on jo vuosikymmenien ajalta.

Sen lisäksi, että Merja kuljetti meitä mitä ihanimpiin paikkoihin, hän hoiti asiantuntijuudellaan ruokailut ihanasti. Pöytään tuli jaettavaksi kreikkalaista salaattia, vihannespastejoita, kalmaria, kaniinia (tämä jäi väliin), etanoita, milloin mitäkin. Ruokailut olivat usein aikamoista ihastuksen huokailua. Täydellisiä paikkoja!

Suosittelen lämmöllä tällaista matkaa itseen! Yritin ottaa ravintoloiden nimistä kuvia ja tallentaa kaiken, jotta voin vinkata teille Kreetan kävijät. Kirjoitin itseni vahvemmaksi paikassa, jossa pilvet koskettivat vuoria, juustot sulivat suuhun ja koirat törmäilivät toisiinsa. Missä viikunan pystyi syömään suoraan puusta ja post officea etsiessä ohjattiin yes, coffee eli kahville. Missä naurettiin kippurassa rintapumpun näköiselle granaattiomenalle ja työnnettiin pää laventelipuskaan. Paikassa, jossa vannoin, etten puhu itselleni rumasti enää.

Tarina polkupyörästä

Viime torstaina pääsin kirjoittamaan pitkästä aikaa tarinoita ja voi pojat se oli mahtavaa. Tajusin miten hirveästi rakastan kirjoittamista ja miten ihanaa olisi kirjoittaa enemmän. Vaikka kirja! Pystysiköhän sellaiseen joskus? Tulin aivan hymyssä suin kotiin Metsään meni-Terhin vetämältä kurssilta.

Teimme illan aikana erilaisia harjoituksia ja kirjoitimme tarinoita sanasta, jonka Terhi antoi. Kirjoitusaikaa oli muutama minuutti. On käsittämätöntä mitä irtoaa parissa minuutissa paperille sanasta raatihuone tai sanoista muistan matkan. Sitä ihan hämmästyi mistä ammentaa hetkessä tekstiä ja kuinka nauttii siitä kun saa kynä sauhuten tehdä!

Ennakkotehtävä meillä oli kirjoittaa tarina, joka alkaa sanalla polkupyörä. Aikaa sai käyttää 20 minuuttia. En miettinyt asiaa yhtään etukäteen, istuin alas, aloin kirjoittaa sanasta polkupyörä ja aikaa meni 18 minuuttia. Teksti vain tuli jostain, vaikken tiennyt aloittaessani, mistä kirjoittaisin.

Tällainen oli tarinani polkupyörästä (en pystynyt pidättämään itkua, kun luin sen kurssilla ääneen). Onko teistä kivaa lukea tarinoita?

Polkupyörä ruksuttaa kohti mäkeä. Se nitisee ja natisee mennessään, mutta takapuolen alla oleva vanha räsymatto auttaa siihen, ettei peppuun satu. Iso keppi, jonka olemme laittaneet merkiksi näkyy jo. Kivet muljuavat renkaiden alla, ruoho tuoksuu nenässä, kesän aurinko lämmittää. Soratiellä ei ole muita.

”Kepin luona ollaan, nyt pitää hypätä pois!” huudahtaa mummoni ja pysäyttää pyörän. Minä kiipeän alas vanhan sinisen pyörävanhuksen tarakalta ja kävelen loppumatkan mäen päälle. Olemme sopineet, että keppiin asti mummo polkee ja pitää minua kyydissä. Olen kuusivuotias, mutta mummon ja ukin mökillä ei ole minulla omaa polkupyörää, joten kuljen mummon kyydissä tuon mökkitien.

Ylämäen jälkeen hyppään taas tarakalle ja mietin mutkaisessa alamäessä, pärjääkö mummo. Soratien kivet ovat kohtalaisen isoja ja minä painan jonkin verran. Mummokin on jo aika vanha, ajattelen, yli 60-vuotias! Sopiiko sen ikäisten vielä ajella pyörällä täällä pitkin sorateitä joku kyydissään?

Mutta perille päästään, mäen alapuolella meitä odottaa kauppa-auto. Se on minusta ihan mielettömän hieno, ei meillä Helsingissä tällaisia ole. Ostetaan jätskit, lähdetään taittamaan aika pian matkaa takaisin. Kävelen jätski kädessä mummolle höpöttäen takaisin kohti mökkiä. Nautin ihan hirveästi siitä, kun saan olla hänen kanssaan kaksin. Kaukana ovat pikkuveli ja vanhemmat, olen saanut tulla ihan yksin Veikkolan mökille moneksi yöksi. Perillä mökillä odottaa ukki, joka on alkanut saunan lämmityspuuhiin. ”Mutta haluan uimaan ennen saunaa!” huudahdan ja tottahan toki ukki vie prinsessansa uimaan ennen saunaa. Kuljen paljain jaloin pienen matkan uimarantaan ja isot soramurikat pistelevät jalkojani. Hyppään laiturin päästä pommilla järveen ja nauran ääneen. Ukki hymyilee rannassa.

30 vuotta tuon kesäpäivän jälkeen ajelen mietteissäni polkupyörälläni Tampereella. On ollut kylmä kesä ja olen pyöräillyt yllättävän vähän. Pyöräni on kyllä maailman hienoin – se on kirkkaan pinkki, pinnassa on glitterimaalia ja Apulannan laulunsanoja teipattuna. Välillä tekisi mieli laittaa pussi päähän sillä ajaessa, onko tämä nyt ollenkaan sopiva polkupyörä keski-ikäistyvälle kahden lapsen äidille. Mitä ajattelin, kun esitin maalaustoiveet miehelleni?

Unohdan pyörän ulkonäön maisemien suhistessa ohitse ja alan ajatella mummoani, joka muuttaa seuraavana viikonloppuna. Veikkolan mökki on myyty 18 vuotta sitten, enkä ole pystynyt ajattelemaan asiaa aktiivisesti koskaan. Mökkiä ei enää ole, on asfalttiteitä ja uusia omakotitaloja. Kauppa-autot lakkasivat kulkemasta aikoja sitten siellä. Ei ole soraa jalan alla, ei tyhjää mökkitietä eikä enää ukkiakaan. Polkiessani pitkin Tamperetta näköni sumenee kyynelistä, kun mietin lapsuuttani ja sitä, miltä isäni vanhat 1960-luvun Aku Ankat tuoksuivat tuolla mökillä. Kuinka rakastin istua pihakeinussa niitä lukemassa ja auttaa mummoa ripustamaan pyykkiä kuivumaan kahden koivun väliin.

Mummo, jota pidin lapsena aika vanhana, on jo yli 90-vuotias. Hän on asunut kotonaan ja samassa asunnossa 65 vuotta, mutta alkanut väsyä. Ensi lauantaina hän lähtee asumaan palvelutaloon ja olemme koko perhe menossa auttamaan ja katsomaan millainen on uusi koti. Minun on pakko pysähtyä ja pyyhkiä silmäni hihaani kesken polkemiseni, muistot ja tunteet ovat niin vahvat. Mummola on ollut aina olemassa, niin kuin mummokin. Juuri äsken hän jaksoi vielä polkea pyörällä ja juoksi pitkin mökkipihaa työntäen edellään kottikärryjä, joiden kyydissä nauraa hihitin.

Vahva hän oli silloin ja on edelleen. Mennä porskuttaa kävelylenkille ja ihastelemaan Helsingin merta. Kaipaa poisnukkunutta aviomiestänsä, vuosikymmeniä häntä palvelutta kotiaan ja haikailee myös ajoittain Veikkolan mökkiä. Muisteleekohan hän meidän pyöräreissuja? En ole koskaan varmaan kysynyt. Päätän kysyä ensi kerralla kun näemme.


mekko NANSO/ takki VILA/ sukkikset KAIKO/ kengät PALMROTH (saatu)/ pipo PIECES

Kuinka voimaannuttavaa rustaaminen onkaan! Kun oikeudenkäynti talosta oli pahimmillaan ja asuimme evakossa, kävin kirjoituskurssilla kerran viikossa. Purin niihin teksteihin hirveän määrän tunnetta ja usein itkin, kun luin niitä ääneen. Valtavan puhdistavaa, valtava voimavara, valtavan ihanaa puuhaa!

Kuinka paljon voikaan rakastaa kirjoittamista! Kirjoitatko sinä paljon? Tarinoita?