Triathlonkisoissa kaikki kolme – itku tuli kannustusjoukoissa

Olipahan viikonloppu! Mitkä kelit, mitkä tapahtumat! Eilen ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua, kun starttasimme aamukasilta kohti Kangasalaa. Esikoinen kysyi, olemmeko ikinä lähteneet mihinkään niin aikaisin (vähän hymyilytti kysymys), niin hiljaisia olivat kadut helteisenä sunnuntaiaamuna. Edessä oli triathlon-päivä kaikilla kolmella perheenjäsenellä ja autossa jännittynyt tunnelma.

Kangasala Triathlon

Jo viime kesänä puhuttiin, josko esikoinen tänä kesänä osallistuisi jollekin lastenmatkalle triathloniin. Kuten tiedätte, suurin osa erilaisista tapahtumista on tänä kesänä peruttu, kuten myös monet urheilukisat. Kangasalan kisa totetui viikonloppuna, ilmoittautuneita oli 600 ja tapahtuma oli vielä jaettu kahdelle päivälle, eli lauantaina spurttasivat puolimatkalaiset, sunnuntaina oli sitten vuorossa lyhyemmät matkat sekä lasten matkat. Taso oli huima, kisaan lähti selkeästi myös sellaisia ammattilaisia, jotka olisivat ehkä normaalivuonna isommissa kisoissa. Yritän edelleen ymmärtää miten on mahdollista painaa puolimatka ajassa 3h 50 minuuttia. Huh!

Ryysistä tai ruuhkaa alueella ei ollut, lähdössä vähän, mutta muuten sai olla väljästi, eli toimi sen puolesta. Viimeisenä ilmoittautumispäivänä kävikin niin, että ilmoitimme vielä kuopuksenkin mukaan alle 8-vuotiaiden sarjaan. Epäilin vähän, kuinka nelivuotias pärjää, mutta turhaan epäilin. Hän oli aivan into piukeana!

Lasten triathlon

Alle 8-vuotiaiden sarjassa matkat olivat lyhyitä: 25 metriä uintia, 500 metriä pyöräilyä ja 125 metriä juoksua. Se teki vaihdot aika oleellisiksi, minä olin ainakin todella hidas auttaessani esikoiselle kenkiä jalkaan, siinä meni aikaa. Mutta toisaalta, emme puhuneet ajoista mitään, emme sijoituksista ja alkujaan oli sovittu, että pääasia jos on kivaa ja kaikki maaliin tulleet lapset palkitaan. Kilpailun johtaja Simo Hillo jaksoi olla superkannustava ja palkintojenjaoessa heitettiin nyrkit kaikkien lasten kanssa. Tunnelma oli aivan mahtava ja uskon, että lapset suorastaan unohtivat olevansa kisassa.

Kun äänimerkki tuli ja lapset ryntäsivät veteen hämmästyin sitä paloa, millä kuopus meni. En valitettavasti nähnyt kokonaan uintia, sillä juoksin vaihtopaikalle odottamaan esikoista, jolle autoin kengät ja kypärän ennen pyöräilyä. Sekin vähensi paineita, että vanhemmat saivat olla mukana auttamassa, vaikka aikamoinen kuhina sitten kävikin vaihtopaikoilla, kun aikuisia ja lapsia pörräsi edes takaisin. Mies juoksi vierellä katsomaan miten pyörä sujuu ja auttoikin sitten ylös jonkun kaatuneen kisaajan, jolla oli tankokin mennyt ympäri. Oli kuulemma hetkellisesti ollut vähän lohduton, mutta pääsi hänkin maaliin! Pyörän jälkeen oli vielä juoksu, jonne kuopus lähti kuin pieni tykinkuula. Molemmat tytöt tulivat maaliin hymyillen, mikä oli pääasia. Kivaa pitikin olla ja liikunnan riemu oli havaittavissa! Mitali oli hieno ja lisäksi tuotekassissa oli muun muassa tikkareita! Kyllä kuulemma kannatti osallistua, kun sai mitalin ja tikkareita! Mitali kaulassa on kuljettu tänäänkin.

Kuntosarjassa ensimmäistä kertaa

Pari viikkoa sitten mies totesi yhtäkkiä, että hänkin voisi mennä jonkun lyhyen matkan kisassa. Yllätyin, sillä 1,5 vuotta vihoitellut polvi on estänyt juoksemisen ja treenit ovat olleet vähissä. Uinti ja pyöräily ovat onneksi onnistuneet, mutta korona sotki myös uintiharrastuksen keväällä. Niin mies sitten ilmoittautui kuntosarjaan, jossa uidaan 500 metriä, pyöräosuus on 15 kilometriä ja juoksu 4 kilometriä. Odottelimme paikan päällä muutaman tunnin lasten suorituksen jälkeen miehen starttia ja tuolla olikin kivaa odotella. Oli uimaranta, sup-lautoja vuokrattavana, leikkipaikka, ruokaa ja lettuja ja upea keli. Hellepäivä kului Vesaniemen rannassa mainiosti.

Sitten tuli startti. Koronan takia käytössä oli rolling start yhteislähdön sijaan, eli aina neljä kisaajaa lähti kerrallaan veteen. Katselin miehen menoa, hän lähti kyllä sellaisella raivolla kohti järveä ettei tosi. Meidän perheessä selkeästi tehdään täysillä tai ei ollenkaan. Hymyilytti, olin todella iloinen ja onnellinen, että pääsi matkaan ja toivoin sydämeni pohjasta, että polvi kestää.

Kun siirryimme katsomaan lähemmäs laituria tuleeko mies jo ylös vedestä, näin hänen tulevan aivan eri ”porukassa” ylös vedestä kuin missä lähti veteen. Haukkoi henkeä, oli uinut todella upeasti ja kovaa! Yritin parhaani mukaan kannustaa, mutta minulta sortui ääni ja aloin itkeä, siis oikeasti! Tytöt eivät ymmärtäneet liikutustani ollenkaan, mutta olin jotenkin niin hirveän ylpeä jo ekan osuuden jälkeen, että tuli itku.

Odottelimme lasten kanssa vaihtopaikalla pyöräosuuden jälkeen, ajattelin että saan kuvan kun mies vaihtaa pyörästä juoksuun. Katselin kellosta arviota, milloin saapuisi vaihtoon ja ajattelin, että muutama minuutti menee vielä. Eikä mitä, sieltä hän kurvasikin jo paikalle paljon nopeammin kuin oletin ja kuvat jäivät. Pyöräkin oli mennyt hienosti!

Sitten jäimme odottelemaan viimeistä osuutta, joka oli selkeästi heikoin, juoksutreenit ovat jääneet. Hellekin varmasti painoi, vitsi miten hikinen mies maaliin juoksikaan. Mutta juoksi, oli lopulta sarjansa 4. ja kokonaissijoituksissa 14/90, eli ihan mahtava mahtava suoritus, kun treenit ovat olleet vähissä. Polvi kesti ja mies vaikutti hyvin tyytyväiseltä, tytöt olivat iloisia ja minä itkin.

Olipa kyllä kiva päivä. Se riemun ja urheilun määrä poltteli kyllä itseäänkin osallistumaan, en ole koskaan edes harkinnut triathlonia, sillä en osaa uida kovaa, mutta alkoi oikeasti mietityttää, voisiko itsekin kokeilla vaikka lyhyimmän ”kokeile”-sarjan. Mahtavaa, että on virallisten matkojen lisäksi vaikka mitä muitakin matkoja ja että lapsille on niin monenlaisia sarjoja!

Iso kiitos ja kumarrus järjestäjille suuresta työstä, mielettömästä rennosta ja iloisesta fiiliksistä ja hyvin toimivista puitteista!

Aika fiiliksissä viikonlopusta, vaikken edes kisannut! Oletko itse harrastanut triathlonia tai osallistunut johonkin urheilukisoihin?

10 kuukautta yhtä juoksemista

Ikinä ei ole ollut näin p**ka juoksu, sanoin miehelle juoksukisan maalissa lauantaina. Potutti, kun oman kellon mukaan tulin maaliin siihen tähtäämäni rapiaan 55 minuuttiin, mutta viralliseksi ajaksi kuulutettiin 56 minuuttia.

Olimme saapuneet aamun usvassa Kankaanpäähän, molemmat totesivat matkalla, että jännittää. Istuimme reilun tunnin matkan rauhassa kaksin ja totesimme perillä, että kylmä on. Asfaltti oli paikka paikoin jäässä ja pakkasen puolella mentiin. Yritin taas selitellä itselleni, ettei ole mitään syytä jännittää, mutta jännittää se silti. Osallistuimme 10 kilometrin lenkille, joten jännitys ei johtunut siitä, jaksaisiko lenkkiä. Kisatilanne, ympärillä lämmittelevät ihmiset ja se, kuinka kovaan suoritukseen pystyy jännittävät.

Itse juoksukisa Kankaanpäässä oli ihanan pieni ja tunnelmallinen, sitä oli hyvä mieli lähteä juoksemaan. Ensimmäisen kilometrin aikana porukka oli jo levinnyt, sen verran vähän meitä oli ja tasan yhden selän ohitin matkallani. Vilkaisin sykkeitä ja totesin, että mennään se 10-15 pamausta korkeammalla kuin normaalisti. Näin kävi puolimaratonillakin ja se on se, missä jännitys näkyy, syke painaa korkeammalla koko ajan. Se tietysti vaikuttaa jaksamiseen ja näin ollen siihen, paljonko lopussa pystyy kiihdyttelemään tai ajasta puristamaan. Huikkasin miehelle lähdössä, että odota minua maalissa, tulen varmaan n. 10 minuuttia myöhemmin. Näin kävi, eromme oli lähes tasan 10 minuuttia. Kuuntelin Spotifysta jotain random-ysärilistaa ja sieltä tuli Aikakoneen Odota, lauloin sitä 7 km:n kohdalla ääneen tähdäten siihen, että saan edellä menevän selän kiinni. Olipa muuten hyvä mielen ysärimusaa!

juoksu3

Taas mietin mielessäni, etten enää ikinä lähde kisaan. Jännitän sykkeeni niin ylös, että meno kisassa on epämiellyttävää. Se on aika yksinäistäkin, taistelet itseäsi vastaan ja vilkuilet kellosta vauhtia. Kankaanpään nopeaksi kehuttu tasainen reitti oli minusta vaikeampi kuin ylä- ja alamäkiä sisältävä reitti, syke paukutti sitten siinä mihin se oli jäänyt. Minun kroppani on selkeästi enemmän intervalleihin tottunut.

Muutaman minuutin maalissa olon jälkeen olo oli seuraava: kymppi oli aika lyhyt matka, kisa jäi jotenkin kesken. Vilkaisin tuloksia ja huomasin, että olin sarjani 6. ja viimeinen alle tuntiin pinkonut, reilusti yli puolella naisista meni yli tunti. Aloin miettiä, ettei se ehkä ollutkaan niin huono juoksu. Minuutit ovat kympillä tiukassa! Jännitys oli hävinnyt ja oikeasti oli fiilis, että haluaisin juosta tuon kympin uudelleen, nyt tuntisin reitin enkä enää jännittäisi. Hullu ajatus!

juoksu4

Kotiin ajaessa olin jo hyvissä fiiliksissä – oikeastaan verrattuna siihen, että olin juossut ensimmäisen lenkkini lähes päivälleen 10 kuukautta aiemmin, on kehitys ollut hyvä. Olen saanut juoksemisesta valtavasti hyvää oloa. Se on selkeästi parantanut peruskuntoani ja jaksamistani sekä hapenottokykyäni. Olen suorittajana ihastunut sen tehokkuuteen – voin juosta missä vain ja milloin vain, lähteä suoraan ovelta ja nauttia samalla raikkaasta ilmasta. Tällä hetkellä, jos ei liukasta ole, ovat juoksukelit ihan täydelliset. Juoksin jo eilen taas hommasta nauttien, ajasta välittämättä ja miettien, ilmottaudunko jatkossa enää kisoihin. Ne pitävät motivaatiota yllä, pistävät lenkille kaatosateessakin, mutta toisaalta otan niistä liikaa paineita.

Kotimatkalla Kankaanpäästä palatessamme kävin hakemassa Intersportista -50% alessa olleen merinovillaa sisältävän kerraston – sitä olisi todella kisassa kaivattu, en 4 kilometrin kohdalla tuntenut etureisiäni. Ja kuinka moni juoksikaan shortseissa, uuh! Se oli hämmentävä fiilis, kuinka kovaa miehet, jotka painavat puolikkaan ajassa 1h 12 min juoksevat, kun pyyhälsivät valmentajansa kanssa ohitseni 8 kilometrin kohdalla. Tuli hetkellinen ajatus, että olen eksynyt ihan väärään paikkaan, mutta niinhän se on, että jokainen tekee tätä itsellensä.

juoksu1

Nyt katselen pihalla upeaa auringonpaistetta ja mietin, että olisipa upeaa lähteä juoksemaan tuonne, toisaalta pimeässä juoksentelussakin on oma fiiliksensä. Kuinka pahasti voi lyhyessä ajassa ihmistä purra juoksukärpänen? Vielä vuosi sitten vihasin juoksemista. Pahasti. Olen hyvin kiitollinen, että kroppa pystyy ja jaksaa ja kiitollinen jokaisesta taittamastani kilometristä.

Ja viime viikolla saapui oma Suunto Spartan, niinhän siinä kävi, etten voinut olla ilman. Ihan ykkösjuoksukello!

juoksu2

On muuten hauskaa huomata, että juoksutapahtumista löysimme yhden miehen sydänystävän, johon yhteydenpito oli jäänyt vähän vähemmälle. Moni kerhovanhempi on juossut kisoja. Onko tämä siis keski-ikään liittyvä harrastus? Ei minusta ennen tuntunut siltä, että todella moni tuttu juoksee? Kyllähän itseäänkin juoksussa koukuttaa se, että ollaan tehty miehen kanssa yhdessä. En minä yksin niihin kisoihin olisi koskaan mennyt.

Muita hurahtaneita? Mikä teitä koukuttaa hommassa? Löytyykö ketään, joka oli Kankaanpäässä?