Täytin eilen Wilman kautta tullutta tutkimuskyselyä siitä, kuinka koululaiseni on voinut poikkeusaikoina. Onko hän syönyt päivittäin lämpimän ruoan ja ollut ulkona. Ekaluokkalaisillahan on ollut aikamoisen helppoa tässä tilanteessa vielä, uskon näiden kysymysten koskettavan enemmän vanhempia koululaisia, erityisesti nuorisoamme, joka on ollut hurjan pitkiä aikoja etäopetuksessa ja se nosti kyllä taas palan kurkkuun. Mutta lopussa olleet kysymykset siitä, olenko vanhempana kokenut enemmän stressiä tilanteessa tai ollut normaalia enemmän huolissani pisti mietiskelemään. Olen muutenkin sellaista huolehtivaa ja hermoilevaa ihmistyyppiä, mutta kyllä, tämä vuosi on aiheuttanut sen, etten tunne kelpaavani enää mihinkään. Se tunne on kamala. Yritän jäsentää ajatuksiani niin, että tämä ei olisi mikään valitusteksti, vaan vertaistukea teille, kenestä tuntuu ehkä samalta.
Kun kaikki alkoi maaliskuussa 2020 – someviha pelästytti
En enää palaa sen kummemmin maaliskuuhun 2020, mutta tiedätte, että olimme reissussa juuri sillä viikolla, kun muun muassa koulut sulkivat. Kotimaassa ja omalla porukalla, mutta reissussa. En ole koskaan saanut sellaista somevihaa niskaani ja pelästyin toden teolla. Ahdistuin valtavasti. Olisi pitänyt vaan sulkea kaikki kanavat, mutta en hölmö sitä tehnyt. Katselin uutisia tauotta lomalla ja katselin, kun kaikki somevaikuttajat täyttivät kanavansa ”pysy kotona”-teksteillä ja muun muassa Eevi Teittinen, joka hiihti vastaani Rukalla tuolla samalla viikolla, näytti saavan roppakaupalla vihaa niskaansa Instassaan. Olin hädissäni, kun kaikki oli niin epävarmaa – mitä täällä tapahtuu? Miten vaarallinen tilanne on? Miksi ihmiset hyökkäävät toisiaan vastaan?
Ja homma on jatkunut. Ihmiset pyörivät somessa huomattavasti enemmän kuin aiemmin, tappavat aikaa ja ilmapiiri on yleisesti minusta koko ajan haastavampi kuin aiemmin. Pelottavakin välillä. Kaikkeen pitäisi sanoa jotain, mutta parempi ettei sano. Pahoinvointi on lisääntynyt ja se näkyy monessa asiassa. Viimeisimpänä minut hämmensi Aki Manniseen liitetty viha. Siis toki on väärin esimerkiksi matkustaa Norjaan, jos se on kiellettyä tällä hetkellä, mutta miten ihmisillä on aikaa soitella poliisille, kun joku julkkis kalastee pusikossa? En käsitä. Some-elämä on jollain tapaa mennyt ihan hurjaksi.
Korona ja työt, korona ja ekstroverttiys
Aluksi pelotti kovasti, jos muistatte esimerkiksi tämän vuosi sitten tehdyn artikkelin. En ole aikohin käynyt hanskat kädessä kaupassa tai putsannut puhelinta, mutta vuosi sitten oltiin todella uuden edessä. Pelotti ja ahdisti.
Samalla se elämäntyyli, missä olin vähän aina ollut menossa, sai päätöksensä. En enää lentänyt junalla Helsinkiin, tavannut ihmisiä ja inspiroitunut. Olen hyvin vahvasti ihminen, joka viihtyy ihmisjoukoissa, tykkää jutella vastaantulijoille kadulla ja jonka luovuus vaatii paljonkin maisemanvaihdoksia. Istuin kotona ihmetellen kadonneita töitä, bloggasin muun muassa nallekävelyistä lasteni kanssa ja seisoin leikkipuistossa pidätellen itkua, kun taloudellinen puoli pelotti niin. Puhumattakaan siitä näkymättömästä uhkasta ja siitä, etten näe ketään ihmisiä.
Siitä elämästä tuli normi. Samalla se alkoi ns. tappaa sitä entistä minää. Sitä, joka innostui ihan kaikesta, oli aikaansaava, aina liikkeessä, tutkimassa uutta, innostunut ja energinen. Minusta on tullut koko ajan vähemmän aikaansaava, ihmeen väsynyt ja asioista vähemmän innostuva. Käyn kyllä lenkillä, teen ruoat, teen pakolliset, mutta kaikki ylimääräinen on pudonnut elämästä. Välillä tuntuu raskaalta jaksaa lähteä kirjastoon, vaikka en esimerkiksi ole aneeminen kuten ennen pandemiaa. Se tuntuu hullulta.
Ystävyyssuhteet ja aikaansaavuus – ihmisarvoni musertuminen
Kun tätä asiaa pysähtyy pohtimaan, täytyy aina muistaa sanoa, että me olemme terveitä, olemme pärjänneet ja niin pois päin. Mutta olen aina ollut sellainen, että kalenteri on kivaa täyttää kaikella pienellä kivalla – ehkä lasten kanssa teatteriin, ehkä viikonloppuna brunssille, toisena viikonloppuna Helsinkiin sukuloimaan, yhtenä Jyväskylään. Olemme paljon pystyneet tekemään pandemian keskelläkin, mutta pääasiassa olen puuroutunut siihen ”kalenteri on tyhjä”- ajatukseen. Siihen, missä ei tarvitse poistua pyjamasta arkena tai pyhänä, missä ei ole mitään suunnitelmia. Hullua sinänsä, mitä enemmän aikaa on, sitä vähemmän saa aikaiseksi! Sellainen pieni kiire pitää ainakin minut ihmisarvossa. Minua tarvitaan, minun palvelujani halutaan ostaa, minut halutaan kutsua kylään ja meille halutaan tulla kylään. Olen herännyt myös siihen, kuinka pitkälti sosiaalinen elämäni oli kiinni siitä, että teen aloitteen.
Lähtisin kiljuen lenkille, lounaalle tai johonkin kylään jos pyydettäisiin. Mutta ei, ei kukaan enää pyydä. Meillä ei ole käynyt kukaan kylässä elokuun jälkeen (vanhempani kyllä!), enkä minä ole käynyt esimerkiksi kaverin kanssa lounaalla lokakuun jälkeen. Tämä ei ole mikään itsesääli juttu, johon kaipaisin tsemppiviestejä, tämä on toteamus, joka on saanut minut todella surulliseksi. Oloni on hyvin pitkälti koko ajan sellainen, ettei kukaan kaipaa, eikä sillä ole merkitystä puenko minä aamuisin ja mitä teen päiväni. Ihmisarvoni on vuodessa hukkunut todella pahasti. Olen rakastanut töitä, missä olen saanut puhua ja olla ihmisten seurassa koko ajan, sellaisia, kuten matkaopastyö oli. Valitettavasti se oli muuten mahdoton esimerkiksi yhdistää parisuhde-elämään.
Oma somekäytös ja somen käyttö
Sitten tämä some. Hyvä ja paha some. Kyllä, sen käyttö on varmasti lisääntynyt itsellänikin, koska siellä ovat ainoat ihmiset, tutut ja tuntemattomat, keneen olen yhteyksissä perheeni lisäksi. Eikö kuulosta kipeältä? Onhan se nyt ihan hullua. Siellä näkee paljon ihmisiä yhdessä lenkillä tai treeneissä, töissä työkavereiden kanssa, jopa bileissä porukalla. Tuntuu ihan utopialta itselleni. Mistä päästäänkin siihen, että lisääntynyt someni käyttö saa minut voimaan todella pahoin. Näen vain koko ajan, että muilla on vielä sosiaalista elämää tai töitä ja minä ahdistelen enemmän ja enemmän. Tämä ei tietenkään, missään nimessä ole totuus. Someen vain usein laitetaan se iloinen puoli. Usein kun olen selannut Instastooreja mietiskelen, että jos en olisi sillä aloittanut päivääni, en olisi niin alakuloinen ja tuntisi niin rajua yksinäisyyttä ja ulkopuolisuuden tunnetta. Olen tuntenut viimeisen puolen vuoden aikana niin syvää yksinäisyyttä, etten ikinä. Se on hirveä tunne.
Oma somekäytökseni on myöskin haasteellista. Kun sain niitä murskaavia viestejä viime keväänä enemmänkin, alkoivat piikkini nousta pystyyn. Olisi helpointa vaan olla hiljaa niiden kohdalla. Ei vastata, ei selitellä. Olenkin hyvin usein sen jälkeenkin tulkinnut monesti viestit hyökkääviksi, vaikka ne eivät välttämättä sitä ole. Ihmiset käyttävät esimerkiksi hymiöitä hyvin eri tavalla somessa. Jos joku huomauttaa, että lapsillani on joku väärä asuste ja laittaa perään repeilevän nauruhymiön, se näyttää minulle siltä, että oikein nauretaan päälle miten tyhmä olen, kun lapseni noin puin. Samalla se lähettäjä saattaa ajatella, että tämä nyt oli tällainen kevyt huumoripitoinen huomautus. Kuka tietää?
Olen pyrkinyt vastaamaan mm. yksityisviesteihin nopeasti, mikä on tosi tyhmää. Joskus olen vastannut niihin vaikka hiihtohississä, jolloin aikaa on vähän, vastaan nopeasti, jäsentelemättä sanojani ja viesti saatetaan tulkita ikäväksi, vaikkei sen ollut tarkoitus. Olisi paras ottaa vaikka tunti päivästä siihen, että vastaa yksityisviesteihin. Rauhassa, miettien lähettäjän viestiä ja miettien omia sanoja. Olen onnistunut nopeilla vastauksilla saamaan suorastaan vihamiehiä somessa. Mitä enemmän yritän miellyttää ja tehdä oikein ja reagoida nopeasti, sitä enemmän onnistun suututtamaan ihmisiä. Kuinka ironista!
Miten tästä eteenpäin, niin, että saisi kunnolla taas elämästä kiinni?
Olen siis todella umpikujassa tällä hetkellä sen kanssa, miten tästä eteenpäin. Millä elvyttää ne vähätkin sosiaaliset suhteet? Millä kokea jollain tapaa olevansa arvokas? Millä repiä itseään somesta vähän enemmän irti? Kuinka tervettä olisi aloittaa aamunsa vaikka joogahetkellä sen sijaan, että vertailee missä asioissa on huonompi tänään kuin muut? Mennä illalla perheen kanssa puistoon ja laittaa luuri kiinni (tämän meinasin toteuttaa tänään, jos saan lapseni innostumaan!). Millä saisin täytettyä työkalenterini niin, että puuhaa riittäisi tarpeeksi, eikä näitä ajatuksia olisi aikaa vatvoa näin paljon?
Kyllä kulunut vuosi on tehnyt minusta varjon itsestäni. Entisestä aikaansaavasta ekstrovertistä. Joka nyt suunnittelee viikon, että pitäisi imuroida, eikä silti tee sitä. Tänään aion tsempata lenkin lisäksi viemään äitienpäivälahjan postiin ja illalla vannon, että teen jotain kivaa perheeni kanssa nelistään. Jotain sekin jo.
mekko ONLY/ aurinkolasit SHADESHARES/ korvikset MAMAKORU/ takki PBO
Toivon todella, ettei tekstini näyttäydy minään itsesäälisenä valituksena, vaan rehellisenä tekstinä siitä, miten yksinäiseksi ja pahoinvoivaksi tämä uusi normaali on tehnyt, vaikka periaatteessa on perhe ympärillä ja olemme ihan hyvinvoivia.
Wilma-kyselyssä ruksin eilen kohdan kyllä, olen murehtinut aika paljon. Enempää siinä ei ollut tilaa avata asiaa.