Tuplarokotettu

Tässäpä aihe, jota ei ehkä kannattaisi ottaa puheeksi. Aihe, joka jakaa ihmisten mielipiteet ympäri maailman ja on sellainen, että tällä tulee sohaisseeksi ampiaispesään aivan varmasti. Mutta haluan kuitenkin kertoa oman tarinani liittyen rokotuksiin. Tarkoitus ei ole houkutella ketään ottamaan tai jättämään ottamatta rokotetta, vaan kertoa miten itselläni tarina meni, kun olen tuplarokotettu.

Rokotteet ja lääketiede

Olen aina ottanut ihan kaikki rokotteet, mitkä rokoteohjelmaan kuuluvat. Joskus on täytynyt ottaa jotain myös rokoteohjelmien ulkopuolelta. Muistaakseni silloin, kun matkustin Tansaniaan tekemään graduhaastatteluja, minun tuli ottaa keltakuumerokote. Siitäkin piti olla matkassa jonkinlainen todistus, jota ei kylläkään ikinä kysytty. Itselleni ei ole tullut koskaan muita oireita rokotteista, paitsi kerran jäykkäkouristus piti käden kipeänä viikkokausia.

Influenssarokotetta en suoraan sanottuna koskaan oikein ajatellut. Asuimme monta talvea poissa ja ei sitä vaan tullut parikymppisenä mietittyä. Ensimmäisen kerran törmäsin influenssarokotteeseen odottaessani esikoistani. Sanoin neuvolassa, että lähden joulukuussa ulkomaille ja terveydenhoitaja oli ehdottomasti sen kannalla, että ota rokote. Koneessa tarttuu tauteja ja joulukuu on influenssa-aikaa. Minä sitten otin ja sen myötä siitä tulikin vakiorokote perheessäämme. Halusin suojella pieniä lapsia ja sen sai heidän myötään kätevästi vanhemmillekin neuvolassa. Influenssarokotteistakin on monesti puhuttu sen suhteen, kuinka hyvin ne suojaavat juuri sen talven pöpöiltä. Sama asiahan on nyt ollut esillä, kuinka hyvän suojan saa, kuinka pitkäksi aikaa ja niin edespäin.

Koronarokotteet

Ensimmäisen rokotteeni otin silloin, kuin se oli mahdollista varata ikäryhmälleni, eli kesäkuun alussa. Otimme miehen kanssa saman ajan ja kävimme Ratinassa rokotteilla. Kaikki sujui todella hyvin, vaikka kyllä minulle tuli olo, että olisin jossain tieteisleffassa. Jotenkin se massa joka käveli eteenpäin, istui penkeillä odottamassa vuoroaan ja… No, en ole kokenut sellaista aiemmin.

Koska minulla on lääkeyliherkkyyksiä, minut laitettiin lähelle hoitajia erityistarkkailuun ja istuin odotteluteltassa jälkikäteen 30 minuuttia 15 minuutin sijaan. Minusta oli kivaa, että oloa tarkkaillaan. Mitään akuuttia ei tullut ja seuraavana päivänä olin jo lenkillä, käsi oli jonkin verran kipeä mutta ei muuta. Kaksi päivää rokotteen jälkeen alkoi inhottava hermosärky, joka säteili niskaan, kyynärpäähän ja ranteeseen. Lenkille ei enää tehnyt mieli, sillä juostessakin kättä on pidettävä taitettuna ja se alkoi särkeä enemmän. Keho oli levoton ja kärsin unettomuudesta.

Homma jatkui lopulta 6 viikkoa. Kärsin tiputteluvuodoista, unettomuudesta ja jatkuvasta käden särystä. Itkien tein välillä läppärillä hommia. Otin yhteyttä myös lääkäriin, joka totesi, ettei voi johtua rokotteesta, minulla on joku paikka vain kädessä jumissa. Mitäpä siihen sanomaan. Lopulta heinäkuun lopussa oireet alkoivat helpottaa ja lähellä oli jo seuraava rokote. Arvaatte, että jännitti.

Olisin halunnut aikaistaa rokotetta hieman, mutta minulle sattui mm. kolme työhaastattelua yhdelle viikolle enkä uskaltanut ottaa aikaa väliin. Lopulta väliä tuli 11,5 viikkoa, aikaistin siis ihan minimaalisesti väliä. Jonotella ei taaskaan juuri tarvinnut ja Ratinassa kaikki sujui jouhevasti. Taas jouduin siihen 30 minuutin erityistarkkailuun.

Kaksi rokoteannosta

Minua jännitti kovin, miten keho reagoi. Tällä kertaa ohjeistettiin ottamaan rauhallisesti pari päivää, eli ei lenkkejä. No, jo rokotteen jälkeiseinä iltana hoipuin eteenpäin, minua väsytti ja huimasi kovasti ja yö oli kamala. Suurin oire oli oksetus, nieleskelin armottomasti läpi yön, hikoilin ja palelin vuorotellen ja lopulta seuraavan aamun aamupala tuli ulos. Mutta jo iltapäivällä, vuorokausi rokotteesta olo alkoi olla parempi. Seuraava yö oli täysin normaali, käsi toki kipeä, mutta ei muuta. Nukuin hyvin.  Parin päivän päästä olin juoksulenkillä, joka sujui paremmin kuin ikinä. Rokoteviikolla ehdin neljästi lenkille. Olin ihan superkiitollinen! Ihanaa!

Kävi siis varmaankin niin kuin moni ennusti – eka rokote ”pöhisi” (lääketieteellinen termi lienee eri) niin hyvin kehossani, että vasta-aineita oli ja toinen menikin sitten helpolla vuorokauden mittaisilla oireilla. Vitsi että oli iloinen olo, todella kiitollinen ja helpottunut.

Rokotteen halusin ottaa, sen myötä on helpompi tavata sukulaisia ja edessä on myös Kreetan kirjoituskurssi. Koen lentokoneessa turvalliseksi sen, että ihmiset siellä ovat tulleet reissuun joko kahden rokotteen tai testin kautta. Toki voi rokotettunakin levittää, eikä mikään ole täysin varmaa, mutta josko ne pahimmat tautimuodot eivät iskisi.

paita ADIDAS/ lippis XXL/ kengät NIKE/ housut HALTI (saatu)

Katselin äsken rokotetodistusta OmaKannasta ja tunsin siitä ihmeellistä ylpeyttä. Siis kyllä, jotenkin se on kuitenkin toivonpilkahdus normaalimmasta, vaikka maskit ovat käytössä ja edelleenkään en ole osannut sopia kuin ulkotreffejä, mutta josko tämä tästä normaalimmaksi menee!

Millaisia kokemuksia itselläsi on rokotteista? Mukavaa alkanutta viikkoa!

P.S. Kuvat ovat keväältä, ei täällä ihan noin harmaa luonto onneksi vielä. <3

8 vuotta äitinä

Paljon onneaaa vaan paljon onneaaa vaan!” lauloimme eilen kolmiäänisesti sekä epävireisesti 8-vuotiaalle neidollemme. Sängystä heräsi tyytyväisen oloinen pikkunainen, joka sai meiltä aiemmin otettujen korvisten lisäksi lahjaksi kellon. Paras ystävä oli askarrellut rannekorun ja tuonut sen postilaatikkoon ja kummien lahjat saapuivat juuri sopivasti oikeana päivänä. Niistä paljastui muun muassa Trolls-legoja sekä korvikset, sitten vaihdetaan kun on aika vaihtaa harjoituskorvikset pois.

Syntymäpäivä sulussa ja karanteenissa

Viime syntymäpäivät ovat olleet kummia, sillä kuopus täytti 4 vuotta sinä historiallisena päivänä vuosi sitten, kun koulut menivät kiinni. Esikoisen 7-vuotissynttärit vietettiin sitten nelistään ja nyt ehdimme pitää kaverijuhlat, mutta itse synttäripäivä meni karanteenissa.

Sinällään taas se, että lapset ovat kotona ja vanhemmat etätöissä antoi mahdollisuuden rauhalliselle aamulle kouluun lähdön sijaan. Sankari halusi tehdä munakokkelia, koska on oppinut niin hienosti rikkomaan munia, paisteltiin croissantteja ja kippisteltiin vadelmalimulla.

Löysimme pulkkamäen, jossa oli vielä hyvin lunta ja pitkät laskut, eikä päiväaikaan ketään muita paikalla. Siellä me kävimme kiljumassa ja ehdimme paikalle kun lapsen elämänsä ensimmäinen teams koululta alkoi. Kuten sanottu, historiallisia syntymäpäiviä.

8-vuotias neito ja 8 vuotta äitinä

8-vuotias lapsi on todella suloisessa ja ihanassa iässä. Olemme säästyneet vielä esiteinikiukuilta ja lapsi on iloinen, auttavainen, puhelias ja haluaa olla monessa mukana. Hän innostuu yhtä lailla askartelemaan, kokkaamaan kuin pyöräilemään ja tekee koulutehtäviä mielellään. Osaa jo niin ihanan itsenäisesti pukea ja pestä hampaat ja lähteä kouluun, mutta saatttaa matkalla jäädä tutkimaan jotain maailman kauneinta kiveä ajatuksissaan pitkäksikin aikaa. On jo omat kaverit, joista on tullut koulun myötä todella tärkeitä. On omia juttuja, joita ei saa vanhemmat kuulla tai lukea. Aivan ihastuttava ikä ja minusta on ollut todella ihanaa saada olla hänen äitinsä ja seurata kasvuaan.

Eilen mäkeä laskiessamme mietin, että hyvin sitä muistaa aina millainen keli on ollut maaliskuun lopulla. Ei tarvinnut viime keväänä tähän aikaan mennä pulkkamäkeen enää! 8 vuotta äitinä on opettanut minulle ihan valtavasti asioita ja saanut katsomaan maailmaa eri tavalla. Se on tehnyt hyvää ja ilo läikähti sydämessä eilen, kun katselin hymyilevää tyttöäni. Olemme ylpeitä hänestä.

Illalla tilattiin vielä Pancho Villan hampparit/salaatti ruoaksi ja katseltiin Yksin kotona 4.  Lapsi on päättänyt katsoa ne kaikki läpi karanteenin aikana ja mikä ero alkaa olla jo nelosen kohdalla verrattuna ykköseen ja kakkoseen. Apua miten huono leffa se oli! Lämmin suositus sen sijaan tuolle halloumisalaatille, oli valtava!

Onko siellä ekaluokkalaisia muilla? Eivätkö ole ihanassa iässä? Iloista torstaita kaikille, onko ruudun takana muita karanteenilaisia tällä hetkellä?

Väsynyt pelkäämään

Voi vitsi miten kaunis oli Jyväskylän talvi viikonloppuna, kun kävin hiihtotreeneissä Laajavuoressa valmentajani Idan kanssa. Aivan mieletön määrä lunta, valkoisia puita ja kaunista talvea. Yllättävää kyllä, Jyväskylä on juurikin se paikkakunta, joka pitelee ykköspaikkaa tällä hetkellä Suomen lumimäärissä. Ja sen kyllä huomasi, kun mieheni teki lumitöitä vanhempieni pihassa viikonloppuna. Ei oikein löydy enää paikkaa mihin laittaa niitä lumia ja lisää on kuulemma tullut. Wau, onpa ollut talvi!

Yllätys oli suuri, kun luulimme, että Tampereellakin tulee lunta ja kun sunnuntaina palasimme kotiin, satoi lasiin loppumatkan vettä. Vettä, vaikka auton mittari kertoi, että ulkona on -4 astetta pakkasta. No, tiedätte ilmiön alijäähtyneestä vedestä, siitä oli sen jälkeen paljon juttua lehdissä, mutta uskomaton ilmiö se on ollut ja eteläinen Suomi on saanut eriskummallisen kuorrutteen.

Mielen aaltoliike – olen väsynyt pelkäämään, kuten moni muukin

Siitä ihanasta talven ihmemaasta siirryimme kotiin vesisateeseen ja arkeen ja jotenkin se iski taas päin kasvoja. Tämä poikkeustila. Se, että ihmisiä pitää pelätä. Se on älyttömän raskasta. Se, ettei näe ollenkaan ystäviä. En ole soittelijatyyppiä, joten sosiaaliset kontaktit ovat tasan tarkkaan perheessä ja ulkona satunnaisesti naapurien kanssa vaihdetuissa sanoissa. Se alkaa painaa vuoden jälkeen ihmisessä, joka on sosiaalinen, rakastaa höpöttää, järkätä juhlia ja kutsua ihmisiä yökylään. Olen huomannut, että nuo parit hiihtotreenit valmentajan kanssa ovat olleet mielettömiä henkireikiä – saan puhua jollekin muulle kuin perheenjäsenelle, paljon ihan niitä näitä, samalla olla ulkona ja treenata metsässä, vailla pelkoa tartunnasta. Se on äärettömän virkistävää ja jos olisi mahdollista, toivoisin, että näkisin häntä viikoittain. Ja kohta kun hiihtomaraton on ohi, emme tapaa ollenkaan!

Eilen arvoin useamman tunnin sitä, miten treenaisin. Tiet olivat liukkaita ja ladunkin kunto vähän arvoitus, joten lopulta menin juoksemaan salille juoksumatolle. Mökkiydyin sinne nurkkaan paikalleni matolle kaukana muista ja 2 minuuttia ennen tunnin täyttymistä joku tuli viereiselle matolle. Lopetin ja lähdin pois. Olen niin äärettömän väsynyt pelkäämään ihmisiä.

Ja huomasin viikonloppuna, että muutkin ovat. Olimme pari tuntia Himoksessa laskemassa ja menimme sinne heti avaamisaikaan, itse asiassa ensimmäinen tunti oli ihan hyvä, kun ei tarvinnut mennä vuokraamoon ja hissiliput ostimme netistä ennakkoon. Samalla kun kävelin kuopuksen kanssa kohti lastenmaailmaa, huomasin yhden äidin huutavan alakouluikäiselle lapselleen, että siirry, me olemme liian lähellä ihmismassaa (= vuokraamon jonoa)! Lapsi ei saanut suksea jalkaansa ja äiti huusi vähän jo hepulin omaisesti. Ehkä hiihtokeskus hiihtolomalla on väärä paikka, jos ihmiset ahdistavat, mutta ymmärrän hyvin, että halutaan tarjota lapsille edes ns. jotain normaalia ja yritetään viettää mahdollisimman normaali loma, samalla kun kaikki tuntuu kaatuvan niskaan. Itselleni tuli ihan itku silmään sitä katsoessa ja jälleen kerran miettiessä, kuinka huonosti moni voi.

Maaliskuisten synttärit, maaliskuun lomamatkat ja muut – jääkö haaveeksi?

Olen itse yrittänyt myös lasten takia elää niin normaalisti kuin tässä tilanteessa voi. Uskon, että ilman heitä olisin mökkiytynyt vielä pahemmin ja vielä enemmän lukenut uutisia ja ahdistellut. Heidän takiaan sitä lähtee joka päivä ulos, saa itsekin pulkkamäestä tai metsästä virtaa, tekee eväitä ja yrittää nauttia kaikesta, mitä voimme tehdä nyt poikkeusaikana. Mutta eilen tuli joku ihmeellinen romahduspiste, kun teimme lasten synttärikutsuja. Niin pieneen asiaan kulminoitui oma jaksamiseni tilanteessa. Juuri oli viime maaliskuu, kun peruin lasten synttäreitä ja nyt niiden järjestäminen tuntuu taas todella epävarmalta.

Päätimme siis, että mitään sukulaiskemuja ei yritetä eikä kutsuta kummeja tai mummeja, mutta molemmat saavat pitää omat juhlansa, joihin saivat kutsua 6 kaveria. Niitä päikky/luokkakavereita, joiden kanssa ovat päivittäin tekemisissä. Silti mietitytti niitä jakaessa, että petänkö lapseni taas. Uutiset huutavat Suomen loistavan punaisena tartuntatilanteessa ja rajoituksia lisätään ja kaikki on…. Epävarmaa. Sama meidän niin odottaman Rukan reissun kanssa. Olemmeko samassa tilanteessa kuin viime maaliskuussa? Tekemässä puskapissoja, ehkä perumassa reissua kokonaan, entä syntymäpäivät? Lapset ovat heikko kohtani ja ajatus heidän ns. pettämisestään tuntui liian pahalta. Katselin kuinka Lähiömutsin Hanne mietti viime viikolla, voivatko he lähteä Uudeltamaalta mummilaan hiihtolomalle ja itki, kun joulukin jo oltiin kotona. Hänellekin oli iso asia sanoa lapsille, että ei, ei taaskaan mennä kun he jäivät kotiin.

Meillä jokaisella on oma murtumispisteemme

Lueskelin aamulla tätä Maaret Kallion kolumnia ja tajusin siitäkin, miten hirveän tärkeitä nuo hiihtotreenit ovat olleet minulle. Tämän pandemian vaikutukset ovat kauaskantoisia ja jo itsessään niin hirveän pelottavia. Itkin, kun luin viime viikolla lehdestä abista, joka sanoi, että muu perhe haluaisi hiihtolomalle, mutta hän ei lähde, jotta kirjoitukset eivät mene ohi sairastumisen tai karanteenin takia. Hän sanoi haastattelussa, että ”kaikki on jo viety, elämänsä tärkeimpiä päiviä (eli kirjoituksia) en aio vaarantaa”. Kaikki on jo viety. Kuinka pahalta tuntui lukea 18-vuotiaan abin, jolla elämä on edessä sanovan niin. Miten toivottomalta meistä monesta tuntuu.

Jokaisessa kohdassa, jos itse romahtaa ja väsyy tilanteeseen pitää muistaa sanoa, että meillä on kaikki ihan hyvin. Niin kuin onkin. Mutta kyllä minä olen henkisesti välillä aika lopussa. Tunnen, niin kuin moni muukin teistä varmasti, sellaista yleistä maailmantuskaa ja pelkoa ihmisten pahoinvoinnista, että tuntuu kuin pitäisi oksentaa. Taloudelliset vaikutukset, henkiset, sosiaaliset. Olen niin tottunut pelkäämään ihmisiä. En osaa halata edes äitiäni enää, vaikka olemme nähneet ja olleet yökylässä ja hän välillä kysyy, enkö saa halia. En osaa enää halata. Sosiaalisuus on karissut kovaa vauhtia ja tilanteet, joissa kohtaat ihmisen ovat hämmentäviä välillä.

Ehkä kun vuosi tulee täyteen tätä poikkeuseloa, sekin kulminoi jotenkin asian. Niin vahvasti on vielä muistissa viime maaliskuu ja toivo siitä, ettei tämä kauaa kestä. Nyt on jäljellä vain ahdistus ja hämmennys ja tietty olo siitä, että sitä vanhaa normaalia ei enää ole. Millainen on uusi normaali, aika näyttää ja täytyy elää päivä kerrallaan parhaansa mukaan. Tulevaisuudensuunnitelmat ovat monella jäissä.

Tuntuu välillä, että elämä on sellaista tiettyä kulissien ylläpitoa lasten kanssa, kun heitä ei halua huolestuttaa yhtään enempää kuin on pakko. Heissä on oma murtumispisteeni ja koin hirveän ahdistuksen synttärikutsujen myötä. Illalla rasvasin jälleen itkevän lapsen käsiä, kun kirvelee niin kovin rasva rikkipestyissä käsissä. Salilta tuli myöhään illalla mies, joka totesi, ettei mene enää kuin seiskalta aamulla, liikaa ihmisiä. Kaikkia ahdisti omalla tavallaan.

Halasin ja pyysin, että koita jaksaa, kevätkin helpottaa kun ei pakkanen pure käsiä.


islantilaisneule Maaritin neuloma/ pipo PAJUKNITS neuloma/ farkut BY PIA’S/ kengät Prahasta/ muumilapaset äidin kaapista lainassa

Millaisia fiiliksiä itselläsi tänään?