Tasan 2 kuukautta

2 kuukautta on ihmisen elämässä todella lyhyt aika. Silti kun miettii päivää kaksi kuukautta sitten, tuntuu, että pieni iäisyys on mennyt. Lapseni ovat oppineet, että kaupassa ei käydä, kenenkään ei kosketa, kavereilla ei saa käydä kylässä ja kukaan kaveri tai kukaan muukaan ei ole käynyt meillä kuukausiin. Viime perjantaina höllättiin niin, että vanhempani söivät illallisen meillä sisällä, kun ulkona oli liian kylmä. Lapset ovat selittäneet siitä tohkeissaan pitkän siitä asti. Että joku kävi meillä sisällä!

Kun poikkeusolot alkoivat

Oli torstai. Meillä oli pakkaushommat kesken ja katselin vähän puolella silmällä uutisia. Poikkeusolot, siis mitä nyt tapahtuu? Homma oli vaikeaa ymmärtää ja myös sitä, mitä se tarkoittaa. Saammeko lähteä reissuun? No kai me nyt voimme, kun koulutkin ovat yhä auki? Reissua Kuusamoon oli odotettu puoli vuotta, joten sinne lähteminen ei ollut mikään paniikkiratkaisu, kuten joku minulle totesi blogin kommenteissa, ennemmin koin, että peruminen siinä hässäkässä olisi ollut aika paniikkiratkaisu. Perjantaina 13.3. tuli ensimmäinen puhelu perutuista töistä. Olen aina taikauskoisena pelännyt päivää ja mietin, että nyt siitä tulee sitten se, mitä olen odottanut. Iltapäivällä kahden aikaan hain lapseni eskarista ja sanoimme heipat opelle ja totesimme, että nähdään 10 päivän päästä. Tuolloin heitimme ilmaan, sekä minä että opettaja, saas nähdä miten tässä käy. Epäilystä oli ilmassa. Sitten lähdimme ajamaan. Seuraavan viikon aikana kaikki eskaloitui. Muutamaa päivää myöhemmin koulut sulkivat, rajoitukset kiristyivät, viikkoa myöhemmin sulkivat jo hiihtokeskukset. Lomalla ahdisti ja pelotti, vaikka yritimme käyttäytyä mahdollisimman normaalisti lasten vuoksi, toki rajoitukset huomioon ottaen. Some oli jäätävä paikka tuon viikon ajan – ihmisistä tuli toisensta vartioita, Facebook räjähti mm. Levi-artikkeleista jolloin myös Kuusamossa lomailijat (20km päässä Rukan hiihtokeskuksesta) saivat vihan niskaansa.

Uusi arki alkoi

Loman jälkeen oli tarkoitus palata arkeen, viettää lasten syntymäpäiviä, oli neuvolat, oli harrastukset ja hammaslääkärit. Kaikki tietenkin peruttu. Aluksi olin ihan intoa täynnä samoin kuin lapsetkin reippaita. Tehtiin reippaasti eskaritehtäviä, retkeiltiin, oltiin pihalla. Oma työtilanne ahdisti niin, että menetin yöuneni. Ahdisti, kun en pääse tai päässyt Helsinkiin, missä mummo valitti yksinäisyyttään ja missä mummola myytiin Uudenmaan sulun aikana. Se oli mummolle todella kova paikka, päästää irti 60 vuoden jälkeen kodistaan, olisin toivonut olevani paikalla katsomassa, mitä muistoja voisin saada kotiin ja miten voisin lohduttaa mummoa. Olen koko ikäni katsonut mummolassa olevaa kaapinovea, johon on säästetty muistoja. Siihen on teipattu mm. Jokereiden lätkämatsista lippu, jossa isäni ja veljeni kävivät vuonna 2001. 15 vuotta myöhemmin tuona päivänä syntyi kuopuksemme. Istuin monesti mummolla, nyt viimeisenä talvena yksin asunnon ollessa jo tyhjä ja mietin, että jos jotain täältä haluaisin, niin tämän (täysin arvottoman, taisi mennä kaatopaikalle sitten lopulta) kaapin, jossa on noin kohtalokas muisto. Ja ne Muppet-tarrat lapsudesta ja…

Kaiken kaikkiaan arki on sujunut ihan hyvin. Olemme saaneet olla todella paljon yhdessä, mikä pääsääntöisesti tuntuu siltä, että olemme saaneet. Tytöt ovat ulkona leikkineet naapureiden kanssa. On kehitetty rytmit sille, että mies käy kaupassa myöhään illalla pari kertaa viikossa. On pääsääntöisesti tehty eskaritehtävät, ollaan oltu valtavan paljon ulkona ja vuokrattu paljua. Tehty enemmän pihahommia kuin ikinä vielä tähän päivään mennessä. Nautittu pitkistä viikonlopuista, sillä ystävällisesti miehelle on pudoteltu lomautuspäivät maanantai- ja perjantaipäiville. Kunnon minilomia vähän väliä.

Uusi normaali arki alkaa huomenna

Tänään on siis tasan kaksi kuukautta siitä, kun painajainen alkoi ja kun lapseni ovat viimeksi olleet hoidossa, kun otimme heidät vähän aiemmin jo pois ennen sulkua. 9 viikkoa nelistään, hyvin pienillä kontakteilla, näkemättä enoja, kälyjä tai ystäviä. Tunteet ovat seilanneet laidasta laitaan. Sen verran pitkä aika, että elämä tuntuu jo aika normaalilta, samalla välillä ahdistaa niin, että tuntuu ettei saa happea. Olen haaveillut ajasta, kun uskallan taas hypätä junaan ja vaihtaa kaupunkia. Vielä ei ole sen aika.

Se, miksi olen iloinen tästä pienestä eskaripätkästä, on pääsääntöisesti se, että tuntuu, etten riitä. Ruoanlaitto, omat työt (jotka luojan kiitos alkavat vähän piristyä!), eskaritehtävät ja lasten kanssa tauoton puuhailu – tuntuu että teen kaiken vähän vasemmalla kädellä. Teen paljon hommia englanniksi ja olen huomannut, että kääntämistyöt riehumisen keskellä ovat pahimpia. No, tosin samalla mieskin tekee kyllä pääsääntöisesti englanniksi, mutta hän on työpisteellä työaikojen puitteissa, siinä missä yrittäjä tekee vähän joka välissä. Tiedätte varmaan. Koen, että tarvitsen edes muutaman päivän työrauhan, jotta minulla on yritys jatkossakin.

Ja sen lisäksi eskariryhmä hajoaa, joten on ihanaa, että saavat sanoa heipat. Säännöt ovat tiukat ja vanhemmat eivät saa mennä koulurakennukseen sisälle, eli hakiessa on soitettava ulko-ovelta, että täällä ollaan, sillä eskarit eivät myöskään saa vielä mennä ja lähteä itsenäisesti. On myös tärkeää avata yhteiskuntaa uuteen normaaliin, sillä tämä tilannehan ei ole millään tapaa ohi vielä elokuussa. Tiedämme sitten, miten toimia syksyllä tai ehkä olemme viisaampia.

Se mikä on hurjaa, on että samaan syssyyn alkoi tulla taas pressikutsuja (ei, en ole lähdössä vielä junalla yhtään mihinkään) ja kesäkuun alusta jatkuvat myös uusilla säännöillä sisäharrastukset. Vähän kyllä jännittää, mikä tilanne yhteiskunnassa on vaikka kuukauden kuluttua. Mietityttää, pitäisikö käydä edes ikkunan takana mummon luona Helsingissä, ennen kuin Uudenmaa on uudelleen sulussa. Mitä kesästä tulee?

Haaveissa on pitää lasten syntymäpäivät pienelle kaveriporukalle pihallamme ensi viikolla. Sinne siirsin maaliskuussa HopLop-kemut, oikein varmasti kauas ja kuitenkin hetkeä ennen Kyproksen reissuamme, että ehditään pitää. No, ei ole reissua eikä ole auki olevia HopLopeja, mutta josko eskarit voisivat pienesti juhlia ensi viikolla pihallamme. Kun ei lunta taas sataisi!

Mitä tästä keväästä jää käteen?

Sitä on oppinut aika paljon sekä itsestään, että läheisistään kriisin aikana. Miten kukakin käsittelee asiaa, miten paljon toiset pelkäävät ja toiset eivät välitä yhtään. On huomannut, että niin minä kuin äitini ollaan niitä kilttejä tyttöjä (moni varmasti tunnistaa tunteen), jotka pyörivät tunnontuskissa käytyään vaikka kaupassa. Että tein väärin! Ja sitten taas todistelee itselleen, että no pakkohan se oli ja… Kävin viime viikolla pyörillä lasteni kanssa kolmestaan Prismassa puolilta päivin. Siellä oli hyvin tyhjää, lapseni eivät koskeneet mihinkään, halusin että tulevat sanomaan millaiset sukat ja pikkarit kelpaavat, kun ovat valittaneet pitkään ettei ole ehjiä sukkia. Sitten häivyttiin sukat kassissa. Kauhean väärältä tuntui, vaikka olimme kai aika turvallisilla vesillä.

Tästä keväästä jäi käteen parempi suunnittelu ruokahuollon suhteen, suurempi rakkaus omaa kotia ja pihaa kohtaan. Olen aika paljon vihannut taloamme hometalotaiston jälkeen, enkä ole kokenut oloani siellä hyväksi. Olen paennut tunnetta olemalla mahdollisimman paljon pois ja lomat reissussa. Nyt tuo tunne oli pakko kohdata ja itse asiassa meillä on tässä aika hyvä olla ja kolme kerrosta on tarjonnut tilaa kaikkien pyöriessä kotona. Piha näyttää kivemmalta kuin koskaan!

Olin montaa kertaa ylpeä lapsistani tänä keväänä ja arvostin sitä, että sain olla heidän kanssaan näin tiiviisti. He ovat upeita, itsenäisiä, liikkunnallisia ja mielikuvitusrikkaita tyttöjä. Tänään pyysin aamulla heidät kainaloon katsomaan Pikku Kakkosta, huomenna ei enää ehdi (no, viikonloppuun on kaksi päivää). Kevään aikana olin ylpeä myöskin siitä, että osaan soveltaa keittiössä, tehdä ilman ohjeita ruokia ja kaikki aina meni, kukaan ei valittanut että oli pahaa. Saimme myös ihania elämyksiä eri take away-kokemusten myötä, ravintolaillallisia joille ei ehkä raaskisi normaalisti lähteä, mutta jotka sai kotiin paljon edullisemmin eikä sitten haitannut, jos kaikki maut eivät natsanneet. Viikonloppuna äitienpäivämenun haimme Periscopesta ja lapset tykkäsivät maistaa kaikkea uutta tryffelivoista korvasienikastikkeeseen. Liian isot annokset pääsivät jääkaappiin ja söimme niitä lopulta kolme päivää, ei tarvinnut heittää roskiin kuten ravintolassa.

Tässä keväässä on ollut paljon hyvää, mutta odotan kyllä aivan hurjasti sitä, että pääsemme vihdoin joskus mummilaan yökylään ja näemme muita sukulaisia. Veljentyttö on kasvanut järkyttävän paljon sitten joulun, jolloin olemme viimeksi nähneet. Hän ei varmaan kohta muista tätiään. Ikävä on kova.

Lapset ovat ratketa riemusta, kun pääsevät huomenna normaaliin, uudenlaiseen normaaliin arkeen. Minä… Minua itkettää onnesta ja pelosta yhtä aikaa. Heidän riemunsa on ihanaa katseltavaa ja oma riemuni siitä, että saa tehdä töitä rauhassa on myös aika suuri. Mutta mitä tästä kaikesta seuraa? Sitä ei vielä tiedä, toivotaan parasta! Jännittää! Olo on haikea – eilen haettiin vikat kouluruoat, sekin oli aivan ihana etu, kiitos Tampereen kaupunki.


mekko UHANA DESIGN/ sukkikset KAIKO/ kengät DR.MARTENS (second hand)/ takki ONLY/ korvikset MAMAKORU

Millä fiiliksillä siellä? Lähdetäänkö teillä uuteen arkeen huomenna?

P.S. Asuäänestyksen voittajaksi random.org arpoi Anun huhtikuun parhaaksi asuksi äänestitte nron 2. Kiitos kaunis osallistuneille! <3

50 + 3 asiaa, joita minulla ainakin on ikävä

6 viikkoa siitä, kun lapseni ovat viimeksi olleet hoidossa tai eskarissa tai meillä on ollut miehen kanssa hengähdyshetki. 6 viikkoa nelistään ja tällä viikolla tuli ensimmäistä kertaa totaalinen väsymyminen tilanteeseen. Eilen kuuntelin Marinia A-Studiossa selittämässä, että kyllä täytyy varautua siihen, että vielä syksylläkin täytyy eristäytyä. Sydän pamppaili kauhusta. Oikeasti? Vasta kuusi viikkoa takana ja tuntuu pieneltä iäisyydeltä. Istuin miettimään asioita, joita on eniten ikävä ja nämä asiat pulpahtivat mieleen random-järjestyksessä. Samaistutko? Minulla on ikävä…

1. Kaupan maistiaisia. Miten ihanalta ne tuoreet leivät maistuvat!
2. Junamatkoja ja jo tutuksi tulleita konnareita.
3. Sitä, miten junamatkoilla syntyy tekstejä maisemien vilahdellessa.
4. Päivää yksin. Siis ihan yksin. Vaikka neljä tuntia putkeen rauhassa! (Tämä tuntuu väärältä toiveelta, kun moni kärsii yksinäisyydestä)
5. Koko perheen uimahallireissuja.
6. Hetkeä teen parissa Teeleidissä.
7. Sitä riemua lapsen kasvoilla, kun hän onnistuu harrastuksissa ja nauttii. Esimerkiksi uimista on nyt mahdoton järjestää.
8. Pieniä ihmisiä meillä kylässä. Heitä oli aiemmin joka päivä, kukaan ei ole käynyt meillä kahteen kuukauteen.
9. Yövieraita. Rakastan yövieraita. Oli se sitten mummi, kummi tai ystävä, yövieraat ovat parasta.
10. Festareiden odotusta.
11. Sitä, että voi surffailla vertailemassa lentojen hintoja ja miettiä, onnistuisiko miehen kanssa pieni loma kaksin.
12. Sitä, että voin palkata meille pariksi tunniksi lastenvahdin ja pääsisisimme vaikka lenkille miehen kanssa. Kuusi viikkoa täysin nelistään.
13. Sitä, että mies lähtee aamulla töihin, puhuu kuulumisia työkavereiden kanssa ja palaa illalla. Ihmiset tarvitsevat tilaa! Olemme pärjänneet mielestäni aika hyvin, mutta nyt tuntuu, että siitä puolisostakin kaipaavat molemmat taukoa. Ja muita ihmisiä kenelle puhua!
14. Pressitilaisuuksia ja erilaisia blogitilaisuuksia. Minulla ei ole hirveän läheisiä ystäviä, joten yhtään puhelua ystävälle tai mitään videopuhelua ei ole lähtenyt tässä parin kuukauden aikana. Olen puhunut perheelleni ja naapureille. Kaikki pressitilaisuudet olivat henkireikäni, missä näin paljon tuttuja kasvoja, inspiroiduin ja höpötin. Rakastan höpöttää!


15. Sitä, että jos lapseni tarvitsevat esimerkiksi kevätkengät, voin tuosta vain lähteä heidän kanssaan kauppaan ne hankkimaan. Lapset eivät ole käyneet kaupassa eivätkä yhtään missään muuallakaan kuuteen viikkoon.
16. Sitä, että siellä kaupassa voin laittaa lapsen autokärryyn ja tarttua itse kärryyn paljain käsin.
17. Sitä, että voimme laskea päiviä Särkänniemen aukeamiseen (kevään mainoksissa on muuten kuopuksemme, tulevatkohan koskaan julki? Onpahan muistona itsellä ainakin!).
18. Reissuja mummilaan. Reissuja Helsinkiin. Reissuja mihin vain. Rakastan olla liikenteessä.
19. Huoltoasemia. Kuinka ihanaa on pysähdellä uusille huoltoasemille ajomatkoilla, katsella niillä pörrääviä ihmisiä ja perheitä ja arvailla, mihin kukakin on menossa.
20. Sitä tunnetta, että saisin sanoa lapselle ”kyllä, pääset toivomallesi kesäuintileirille ja pääset myös seurakunnan yöleirille, jota niin hartaasti odotit”.
21. Sitä, että mies pääsee uimatreeneihin ja on selkeästi tyytyväisempi niiden jälkeen.
22. Mummolaa, jolle piti heittää hyvästit, mutta jonne en koskaan enää päässyt. Se myytiin rajojen ollessa kiinni Uudellemaalle. Sattui.
23. Päiväkodin ihmisiä. Sitä, että olemme olleet hetken lapsen kanssa erossa ja lapsen kanssa on ihanaa juosta vastakkain ja rutistaa.
24. Kohtaamisia. Niitä pieniä eskarin ihmisten kanssa vaihdettuja lauseita tai vanhempien kanssa höpöttelyjä vientitilanteissa.
25. KIRJASTOJA! Iltasadut on luettu niin puhki ja perinteiset kirjastoreissut uupuu. Sähköiset kirjat eivät ole millään tapaa sama asia.
26. Powaun salaatteja.
27. Kevään vakkareita virstanpylväitä. Helsinki City Runia toukokuussa, toukokuun lopun etelän matkaa.
28. Halaamista.
29. Töitä. En jaksa murehtia päivästä toiseen taloutta, se on kuluttavaa.
30. Luottoa siihen, että kyllä tulevaisuus kantaa ilman jatkuvaa pelkoa ja ahdistusta.
31. Vappubrunssia jossain ravintolassa.
32. Hammaslääkäriä (!!). Oli oikeasti asiaa lapsen hampaista, mutta 7v tarkastus peruttiin.
33. Sitä, että höpötän kaikille kaupan kassoista posteljooniin, ilman, että jokainen ihminen on ”mahdollinen tartuttaja” ja mietin olenko tarpeeksi kaukana.
34. Leffateatteria. Odotin kovasti uuden Petteri Kaniinin näkemistä nelistään.
35. Erilaisia perhetapahtumia, joissa on kuhinaa, näkee tuttuja ja tuntee kuuluvansa johonkin.
36. Sitä, että lapset pääsevät yökylään eikä joka yö herätetä.
37. Sitä, että saan kaivaa kesävaatteita esiin ja suunnitella reissua.
38. Kaukajärven yleistä saunaa ja hyvin alkanutta avantouintiharrastusta, joka sai tylyn lopun sekin.
39. Eskarin valokuvausta, joka piti olla maaliskuussa vihdoin, mutta näyttää siltä, että lapselle ei jää muistoa eskariporukasta.
40. Sitä tunnetta aamulla, että on selkeät rytmit, paikat ja menot. Kaikki tietävät mitä tehdään, ei ole norkoilua, tuskailua kaverin puutteesta ja puolille päivin venyneitä yöppärihetkiä.
41. Mummoja. Luin itkien jostain väläytyksen, että ikäihmiset pitäisi eristää loppuvuoteen ainakin. Samalla kun soitan mummolle, hän sanoo voivansa nyt jo todella pahoin eristyksessä.
42. Veljentyttöä. 1,5-vuotiaat kasvavat silmissä. Olemme nähneet viimeksi jouluna.
43. Veljiä ja kälyjä, äitiä ja isiä.
44. Ihmisiä, ihmisiä, ihmisiä. Samalla kun haluaisin olla hetken rauhassa ilman tappeluita, haluaisin järjestää isoimmat bileet ikinä ja nähdä ihmisiä! Olen sosiaalinen olento!
45. JUMPPASALIA! Vaikka kuinka yritän ajatella positiivisesti, en pääse yli siitä, että kotitreenaus on helvetin tylsää. Ei ole tilaa, joku keskeyttää tai kiukkuaa joka kerta, ei ole sopivia painoja, ei ole ryhmän tsemppausta. Olen aina vihannut kotitreenejä, tämän jälkeen ehkä vielä enemmän, hah!
46. Nyssejä. Sitä, että voidaan lasten kanssa hypätä bussiin, ajella keskustaan ja mennä vaikka jätskille torille tai uuteen leikkipuistoon. Kahteen kuukauteen ei niissäkään ole oltu.


toppi NOSH ORGANICS/ hame POMP DE LUX/ kengät CONVERSE/ korvikset CORUU/ takki ONLY/ aurinkolasit H&M

47. Turvallisuuden tunnetta.
48. Sähköposteja! Niitä tulee nykyään ihan älyttömän vähän. Työtarjouksia, kutsuja tilaisuuksiin, mitä tahansa sähköposteja, jotka saavat tuntemaan itseni ”halutuksi”.
49. Sitä, ettei tarvitse joka päivä katsoa Pikku Kakkosta.
50. Sitä, että viikonlopuksi voi suunnitella muutakin kuin siivotaanko sisällä vai myllätäänkö kotipihaa.
51. Sitä, että äitienpäivänä ollaan yhdessä saman pöydän ääressä. Vähintään oman äitini kanssa.
52. Sitä, että uutisissa tulee muutakin kuin korona sitä ja korona tätä ja talous kyykkää ja kaikki irtisanotaan ja lapsiperheet voivat pahoin ja kodittomat ne vasta voivatkin ja kaikki auttavat puhelimet ovat täynnä ja Business Finland on ihmisten mielestä mokannut ja ne 5 miljoonan maskit… ARGH.
53. Sitä, että olisin erilainen ihminen. Etten kaipaisi maisemanvaihtoa usein, viihtyisin kotona ja paikallani, minusta olisi oikeasti todella kivaa leipoa eikä tuntuisi tukahdetulta. Olisinpa kotihiiri.

Tiedän, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin keskittyä hyvään ja olla kiitollinen siitä, että olemme terveenä vaikka kuinka pahalta tuntuisi. Eilen näimme puistossa eskarikaveria ja melkein itkin kuunnellessani 7-vuotiaita tyttöjä juttelemassa ”mulla on ollut tosi ikävä sua” ”ja mulla sua” ”halataan ilmaan oikein iso etähali”. Illalla tuli kuopuksen rakkain kaveri pihaamme leikkimään ja tytöt keinuessaan juttelivat ”eikö ole ihanaa, että voidaan edes joskus olla yhdessä vaikka on koronaa?” ”Niin on, mulla on ollut sua ikävä”. Onpahan pienten ystävyyssuhteita ainakin hoidettu eilen.

Tällaisissa tilanteissa sitä huomaa, kuinka etuoikeutettu on ollut, mihin kaikkeen sitä on tottunut ja kuinka helppoa Suomessa on ollut, kun on saanut mennä ja olla vapaasti. Edelleen saamme liikkua aika vapaasti, mutta silti arki tuntuu aika erilaiselta kuin ennen. Millaista se on monessa muussa maassa, ihan normaalistikin? Tai maissa, joissa on ollut pitkään ulkonaliikkumiskielto?

Mihin kohtiin samaistut listallani? Oletko kotihiiri vai teettääkö vaikeuksia kuten allekirjoittaneella? Tsemppiä kovasti torstaihin! Meillä alkaa taas viikonloppu, sillä huomenna miehen seuraava lomautuspäivä ja minulla yksi videopalaveri, voi siis olla että toiveeni tunnista yksin toteutuu!

Korona-ajatuksiani Aamulehdessä ja muutenkin

Kaikkia ahdistaa. Toisia enemmän, toisia vähemmän tämä muuttunut arki ja uhkana oleva virus. Minä olen puhunut ahdistuksistani aika suoraan muun muassa Instagrammissa. Elämä muuttui hetkessä aika paljon töiden loppuessa lähes kokonaan ja lasten ja miehen jäädessä kotiin. Olemme olleet nyt neljä viikkoa nelistään ja ikävä on kova. On ikävä isovanhempia, isoisovanhempia, lasten enoja, ystäviä, ihan kaikkia. Toisaalta aika on mennyt äkkiä, miettikää että huomenna on se 13.4., jolloin poikkeusolojen piti ensimmäisen säädöksen mukaan loppua.

Aluksi näin paljon painajaisia. Ne ovat helpottaneet, mutta tuntuu, että olen koko ajan eristäytynyt enemmän ja enemmän. Kun ahdistaa, ei tee mieli edes jutella naapureille. Ajattelin aluksi, että varmaan tappelemme enemmän kun olemme niin tauotta yhdessä, mutta ei, päinvastoin. Olemme enemmänkin lähentyneet ja kun arjen kiirettä ei ole, emme ole tapelleet stressin ja aikataulujen kanssa, olleet vain.

Sainkin viestin, että olen puhunut ahdistuksestani ääneen, mutta kuitenkin vaikuttanut kohtuu täysjärkiseltä, voisinko avata ajatuksiani Aamulehden haastatteluun. Ja näin tein. Juttu on luettavissa täältä (valitettavasti vain tilaajille) ja printtiin se tulee ensi viikolla. Jutussa on muuten hirvein kuva ikinä, missä oikaisen mekkoani ja huudan jotain ympärillä juokseville lapsille. Miksi ihmeessä se sinne on valittu, voi apua. No, pikkuvikoja.

Minkälaisia asioita on tullut tässä viime viikkojen aikana huomattua? Jaatteko nämä ajatukset?

– Mietityttää kovasti, palaako mikää enää ennalleen. Milloin näen muut ihmiset niin, että en juokse heitä pakoon tai loiki lenkillä autotien kautta ohi? Että halaisin taas ihmisiä?

– Koti on karmeimmassa kunnossa ikinä. Kun olemme siellä 24/7, on lasten leluja, vaatteita ja värityskirjoja ihan joka puolella. Imuria on saanut heiluttaa joka päivä, kun ulkoa tulee hiekkaa ja lehtiä tauotta. Luulin, että nythän on aikaa siivota ja koti pysyy siistinä, totuus on täysin päinvastainen.

– Olen tehnyt oman henkilökohtaisen ennätyksen siinä, paljonko olen leiponut ja tehnyt ruokaa. Olemme testanneet todella monta uutta ruokalajia, on ollut aamupalapöydässä tuoreita sämpylöitä ja kaksi kakkuakin on syntynyt! Mietin että pitäisikö tuoda näitä ruokajuttuja blogiin, jos saisitte uusia ideoita kun ruokaa tarvitsee monen tehdä nyt huomattavasti useammin kuin ennen?

– Olen pukeutunut kahdesti johonkin muuhun kuin juoksutrikoisiin ja Adidaksen verkkatakkiin. Miksi pukeutua? Sama meikkauksen kanssa.

– Olen aina inhonnut kotitreenejä. En vain saa itsestäni irti samoja asioita kotona, enkä aikaiseksi treenata olkkarissa. Nyt olen tehnyt salilta facebookiin tulevia jumppia jopa neljästi viikossa. Kun ei ole vaihtoehtoja. Ja teen kuin ohjaaja näkisi minut ihan täysillä.

– Siinä missä jalassa on aina samat trikoot eikä pyykinpesukone pyöri, astianpesukone jyllää joka päivä ja roskiksia saa viedä myös jatkuvasti.

– Olen aina ollut todella huono suunnittelemaan ruokia etukäteen ja käymme kaupassa liian usein. Nyt on ollut pakko suunnitella ja uskon, että tämänkään puolesta ei ole paluuta ns. entiseen elämään. Osaamme suunnitella kun on pakko.

– Olen aina harmitellut, ettemme ehdi pelata lautapelejä tai katsoa leffoja. No nyt on tehty sekin. Pelattu niin paljon Trivialia, että on opittu kysymykset lähes ulkoa.

– Emme lähtisi pubivisaan pääsiäisenä, mutta olipa hauskaa osallistua siihen Aamulehden sivujen kautta! 20 kysymystä ja voitin miehen pisteellä, hahaa!

– Lapset kehittävät ihan uskomattoman paljon tekemistä kun on aikaa. Montako tuntia jaksoivat leikata vanhoja lehtiäni ja tehdä unelmakarttoja? Maalata itsensä vesiväreillä, kun kananmunat oli maalattu? Pitää kauneushoitoa kylppärissä?

– Kodin on nähnyt ihan eri tavalla. Ehtinyt kurkkia ikkunoista maisemia. Kiitellyt, että onneksi on kohtuu iso koti ja saamme kaikki omaa tilaa. Miettinyt, että onneksi on piha.

– Kaikki se kunnianhimo, joka vielä kuukausi sitten oli on painunut johonkin piiloon. Piti tehdä yritykselle nettisivut, myydä ja markkinoida. Olin ihan tarmoa täynnä ja innoissani. Nyt kun lapset ovat kotona, en ehdi edes blogia päivittää, saatikka että ehtisin yritystoimintaa kehittää. Elämä on vähän kuin tauolla.

– Hiljaisia hetkiä ei ole. Kotona on tauoton meteli ja yksin tulee oltua, jos käy juoksulenkillä. Välillä mietin ihan ihmeissäni, miten osasin olla päivät yksin töitä tekemässä hiljaisuuden vallitessa?

– Mikä onni on, että naapurissa on esikoisen paras ystävä. Pihalla ovat jatkaneet leikkejään. Ja nyt ei tarvitse sumplia aikatauluja, kaikki ovat ja aina kotona.

– Olemme tehneet ihan ihme juttuja kun aikaa on. Mies muun muassa kuvasi videota rairuohon kasvusta. Kylläpä muuten kasvaa ja paljon päivässä!

– Alun innostus eskaritehtäviin on laimentunut niin äidillä kuin lapsella ja häntä saa vähän puskea tekemään niitä. Pihalla leikkiminen kiinnostaa huomattavasti enemmän kuin laskea tuoleja sisällä (teimme tuolinlaskutehtävän lopulta paljussa yhdessä muistellen tuolien määriä)

– Kiitos koronan ja eskaritehtävien, tiedän että meillä  on 27 ikkunaa, 29 pistorasiaa, 19 tuolia ja…. Lamput on muuten laskematta vielä!

– Miehen lomautukset alkavat pyöriä ensi viikosta alkaen ja niitä on paloissa ainakin kesäkuun loppuun asti. Tiedossa on mm. viikon mittainen vappu vailla mitään tekemistä. Sen lisäksi että vaikuttaa taloudellisesti, ahdistaa kyllä kovasti. Kuinka iloinen joskus olisi ollut viikon vappuvapaasta? Nyt työtäkin arvostaa ihan eri tavalla.


mekko PAPU DESIGN/ panta VALKAMA ACCESSORIES/ sukkikset KAIKO/ kengät DR. MARTENS/ korvikset MAMAKORU/ takki GLOBAL ESSENTIALS

Lista olisi loputon. Arki on todella erilaista kuin kuukausi takaperin. Entä teillä? Asu on muuten valittu ajatuksella, että mahdollisimman monta kotimaista merkkiä päälle, kun lehteen kuvataan.