Vuosi sitten maailma oli erilainen

Voi että miten nopeasti on vuosi vierähtänyt. Veljeni ja kälyni viettävät tänään 1-vuotishääpäiväänsä. Muistatteko postaukseni häistä? Pari viikkoa myöhemmin kävin vielä paremmin kuvia läpi ja fiilistelin. Oli aivan ihanaa ja tunteet olivat hyvin pinnassa, kun perheen nuorin asteli avioon ja kombo oli sama kuin omissa häissä, sama kirkko ja juhlapaikka. Elokuun vika oli ihana ja siitä alkoi vauhdikas syyskuu, sellainen, joka tuntuu nyt aivan käsittämättömältä.

Häät ja alkava keuhkokuume

Tässä nyt on ensimmäinen juttu, mitä ei voisi tänä päivänä harrastaa. Esikoinen alkoi tulla häissä kipeäksi. Kuume nousi ja laskimme sitä särkylääkkeillä, mutta häneltä meinasi mennä vähän juhlat ohi. Onneksi pääsi ajoissa nukkumaan! Tuostahan alkoikin niin pitkä tauti, että käytimme muutaman kerran lääkärissä ja se, mitä sanottiin ekan viikon ajan vain lenssuksi, kääntyi toisella viikolla alkavaksi keuhkokuumeeksi ja saimme lääkkeet. Miettikää mikä paniikki nyt iskisi, jos joku tulisi kipeäksi isoissa juhlissa!

Häiden jälkeen suuntasin Marskiin Helsinkiin yhdeksi yöksi ja sitten parin päivän pressireissulle Pärnuhun, joka oli yksi parhaista reissuista millä olen ollut. Meitä oli vain muutama tyyppi matkassa, kaikki oli superupeasti järjestetty ja ohjelma aivan mahtavaa. Oli alpakoita, ralliajelua (apua se oli niin pelottavaa!), suppailua merellä, purjehdusta ja mahtava majoitus hierontoineen. Vannoin, että tuon perheeni Pärnuhun seuraavana kesänä, mutta toisin kävi senkin suhteen. Ota vinkkejä ylös jos suuntaat Pärnuhun, vitsi miten kivoja juttuja teimme! Kaiholla muistelen!

Vuotta myöhemmin meillä on uudenlainen maailma

Vuotta myöhemmin en hyppää vapaasti junaan, ratikkaan, laivaan ja muihin kulkuvälineisiin, joita tuolla reissulla tarvittiin. Pressireissuja ei juuri järjestetä, se yksi mihin piti huomenna mennä jääkin väliin, kun on vähän lenssua jäljellä. Tällä hetkellä sitä eniten toivoo, että jonkinlainen suhteellisen normaali arki pyörisi. Että lapsi pääsisi kouluun ja se pysyisi auki, pienempi pääsisi päikkyyn ja saisi leikkiä kavereiden kanssa. Että pääsisimme harrastamaan. Ettei kirjastoja suljettaisi, niitä niin kaipasimme keväällä. Että pääsisimme jotenkin osallistumaan lasten serkun synttäreille, ajatuksena oli pihajuhlat, mutta nekin vaativat että vieraat ja järjestäjät ovat terveenä. Viime syyskuussa olin Helsingissä, Pärnussa, Visit Jyväskylän vieraana (ihan mieletön majoitus Laukaassa oli muuten sielläkin), juoksin puolimaratonia Jyväskylässä ja… Kaikki se oli ihan normaalia ja tavallista. Nyt kaikki nuo jutut tuntuvat todella kaukaisilta!

Tämä ajatus vähän pysäytti. Miten paljon maailma on muuttunut vuodessa ja miten epävarmaksi kaikki on mennyt. Ei sitä voinut arvatakaan viime syksynä viipottaessa. Tänään vietämme kuitenkin ilolla kuopuksen vikaa vapaapäivää, otimme hänelle kokopäiväisen päiväkotisopimuksen alkaen syyskuusta, eli perjantai ja nyt tämä maanantai menee kotosalla.

Voi vehvilä miten vähän sitä on esimerkiksi nähnyt ihmisiä viimeisen puolen vuoden aikana! Ihan hurjan vähän. Miten paljon sitä arvosti, että koululainen pääsi aamulla matkaan ja tänään on koulukuvaus, korona vei keväällä eskarikuvauksen. Mutta se on linjattu, ettei luokkakuvaa oteta, vaan lapset photoshopataan yksilökuvista ryhmäkuvaan. Olisitteko uskonut, että tällainenkin kielto tulee? Pysäyttäviä juttuja, kun miettii viime syksyä ja vertaa tähän.

Joka tapauksessa, nautitaan siitä mahdollisimman normaalista arjesta jota meillä nyt on ja elokuun vikasta! Onko syyskuulle suunnitelmia? Oikein kivaa alkanutta viikkoa ja ihanaa hääpäivää veli ja käly!

Ei vieläkään normiarkea!

Olipa muuten mielenkiintoista kirjoittaa otsikko – mikä on edes normaali arki? Kaikkihan puhuvat siitä, että tämä nykyinen tilanne on niin sanotusti uusi normaali vielä pitkään. Korona elää keskuudessamme ja syksy tulla puksuttaa päälle ja sen mukana tietenkin myös perinteiset nuhat, kurkkukivut ja muut. Siinä missä ennen olisi pienessä nuhassa liikkunut vielä vapaammin (milloin on sellainen aika syksyssä, etteivät lapset niiskuta yhtään?) on nyt erilaiset säännöt. Olen katsellut somesta, että hyvin moni on joutunut jäämään jo kotiin, vaikka kouluakin on takana vasta kaksi viikkoa. Odotettavissahan tämä oli.

Päiväkodin aloitus ja arjen odotus

Olin odottanut tätä viikkoa aika pitkään – kuopuksella on neljä päikkypäivää ja minä teen hommia ensi kertaa yksin sitten maaliskuun! Olin kasannut niin hervottoman listan itselleni hommia, etten ehkä kaikkiin kykene, mutta parhaani yritän. On nimittäin vähän kasautunut tässä viime viikkoina, kun kuopus on vaatinut yksin kotona ollessaan viihdytystä. Hän on jo selkeästi kaivannut päiväkotia ja kavereita. Sinne hän lähti aamulla, uuteen päikkyyn, ensi kertaa. Hyvällä mielin oli kuulemma mennyt, minä jäin kotiin sillä… Esikoisella on nuha. Hyvin pieni, kuumeeton ja testissäkin käyty, mutta silti nuha. Eli kotoilua nyt ainakin hetki. Täysin ei päästy normiarkeen kiinni vieläkään, mutta onpa muuten aika paljon helpompaa olla kotona 7-vuotiaan kuin nelivuotiaan kanssa. Hänet uskallan jopa jättää hetkeksi yksin, täytyy nimittäin käydä hakemassa koululta kirjat ja läksyt vielä tänään.

Viikonlopun iloiset tunnelmat Jyväskylästä

Mutta vaikkei päästy normiarkeen vielä kiinni, niin voi että miten kiva viikonloppu oli! Oltiin miehen kanssa kaksin hotellissa yötä perjantaista lauantaihin hääpäiväjuhlinnan merkeissä ja Jyväskylässä oli ihanan väljää. Ravintolassa syödessä ei ollut lähelläkään muita, tuntui kuin olisimme olleet suunnilleen kaksin. Hotellissa ja aamiaisella oli väljää. Lauantaina päätimme käydä katsomassa miehelle farkkuja ja olimme suunnilleen ainoat ihmiset koko kauppakeskus Forumissa. Yritin miettiä oliko Jyväskylässä ennen näin tyhjää? Ovatko ihmiset kadonneet Kauppakeskus Seppään? Pysyvät kotona pandemian takia? Joka tapauksessa, ei tullut koko reissulla pienintäkään stressiä turvaväleistä, mikä oli todella ihanaa.

Toinen viikonlopun hirveän iloinen juttu oli, kun lapset kävivät lauantaiaamuna isomummon luona. Hän oli vihdoin saanut kuulokoneen ja kuuli huomattavasti paremmin kuin ennen ja kuulemma nauroi kippurassa lasten jutuille, kun vihdoin hyvin kuuli ne ja sai selvää. Ihanaa! Kyllä sai pitkään odottaa tuota ihmettä, jonka saamista pandemia viivytti, kun vanhukset jäivät keväällä kotiin. Äitini mukaan hän aivan kikatti lasten jutuille. Jäipä hyvä mieli!

Harju, Lyseo ja hääkirkko

Me aloitimme perjantain istumalla hetkisen Harjulla, Lyseon takana, jossa tapasimme ensi kertaa. Hääkirkosta näkyi talojen takaa huippu. Oli varmastikin kesän viimeinen lämmin ilta ja ihmettelin ääneen, missä Harjun nuorisoporukat ovat perjantai-iltana? Siellä oli mielestäni aina porukkaa ysärillä! Istuskelimme ja fiilistelimme Jyväskylää siinä hetkisen ennen siirtymistä hotelliin. Mietiskelin 15 vuoden takaista hääpäivää ja elämää Jyväskylässä – yhtäkkiä tuntuikin todella kaukaiselta siellä asuminen, vaikka jatkuvastihan me siellä käymme. Tuntui, että sinne täytyy päästä kristallihääpäivääkin viettämään. Laitoin päälleni 10 vuotta sitten ostamani mekon ja mietin, että se on ollut minulla reissussa ainakin viidessä eri maassa – ja hei, vielä valkoinen!

Näin siis lähti viikko täällä käyntiin, ekaluokkalainen on katsonut jo kaksi leffaa äidin puuhatessa töitään. Josko seuraavaksi sitten haen ne läksyt ja toivotaan, että nuha hellittää pian. Pieni niiskustushan kestää parhaimmillaan pari viikkoa, mutta Tampereen kaupunki löyhensi ohjeitaan juuri viime viikolla siitä, milloin voi palata kouluun.


mekko SEPPÄLÄ/ kengät Kreetalta/ takki VERO MODA/ korvikset UHANA DESIGN/ panta PIECES

Kuinka moni on jo joutunut ottamaan lapsen pois hoidosta tai koulusta? Oletko itse säilynyt terveenä? Tsemppiä uuteen viikkoon kaikille!

Tasan 2 kuukautta

2 kuukautta on ihmisen elämässä todella lyhyt aika. Silti kun miettii päivää kaksi kuukautta sitten, tuntuu, että pieni iäisyys on mennyt. Lapseni ovat oppineet, että kaupassa ei käydä, kenenkään ei kosketa, kavereilla ei saa käydä kylässä ja kukaan kaveri tai kukaan muukaan ei ole käynyt meillä kuukausiin. Viime perjantaina höllättiin niin, että vanhempani söivät illallisen meillä sisällä, kun ulkona oli liian kylmä. Lapset ovat selittäneet siitä tohkeissaan pitkän siitä asti. Että joku kävi meillä sisällä!

Kun poikkeusolot alkoivat

Oli torstai. Meillä oli pakkaushommat kesken ja katselin vähän puolella silmällä uutisia. Poikkeusolot, siis mitä nyt tapahtuu? Homma oli vaikeaa ymmärtää ja myös sitä, mitä se tarkoittaa. Saammeko lähteä reissuun? No kai me nyt voimme, kun koulutkin ovat yhä auki? Reissua Kuusamoon oli odotettu puoli vuotta, joten sinne lähteminen ei ollut mikään paniikkiratkaisu, kuten joku minulle totesi blogin kommenteissa, ennemmin koin, että peruminen siinä hässäkässä olisi ollut aika paniikkiratkaisu. Perjantaina 13.3. tuli ensimmäinen puhelu perutuista töistä. Olen aina taikauskoisena pelännyt päivää ja mietin, että nyt siitä tulee sitten se, mitä olen odottanut. Iltapäivällä kahden aikaan hain lapseni eskarista ja sanoimme heipat opelle ja totesimme, että nähdään 10 päivän päästä. Tuolloin heitimme ilmaan, sekä minä että opettaja, saas nähdä miten tässä käy. Epäilystä oli ilmassa. Sitten lähdimme ajamaan. Seuraavan viikon aikana kaikki eskaloitui. Muutamaa päivää myöhemmin koulut sulkivat, rajoitukset kiristyivät, viikkoa myöhemmin sulkivat jo hiihtokeskukset. Lomalla ahdisti ja pelotti, vaikka yritimme käyttäytyä mahdollisimman normaalisti lasten vuoksi, toki rajoitukset huomioon ottaen. Some oli jäätävä paikka tuon viikon ajan – ihmisistä tuli toisensta vartioita, Facebook räjähti mm. Levi-artikkeleista jolloin myös Kuusamossa lomailijat (20km päässä Rukan hiihtokeskuksesta) saivat vihan niskaansa.

Uusi arki alkoi

Loman jälkeen oli tarkoitus palata arkeen, viettää lasten syntymäpäiviä, oli neuvolat, oli harrastukset ja hammaslääkärit. Kaikki tietenkin peruttu. Aluksi olin ihan intoa täynnä samoin kuin lapsetkin reippaita. Tehtiin reippaasti eskaritehtäviä, retkeiltiin, oltiin pihalla. Oma työtilanne ahdisti niin, että menetin yöuneni. Ahdisti, kun en pääse tai päässyt Helsinkiin, missä mummo valitti yksinäisyyttään ja missä mummola myytiin Uudenmaan sulun aikana. Se oli mummolle todella kova paikka, päästää irti 60 vuoden jälkeen kodistaan, olisin toivonut olevani paikalla katsomassa, mitä muistoja voisin saada kotiin ja miten voisin lohduttaa mummoa. Olen koko ikäni katsonut mummolassa olevaa kaapinovea, johon on säästetty muistoja. Siihen on teipattu mm. Jokereiden lätkämatsista lippu, jossa isäni ja veljeni kävivät vuonna 2001. 15 vuotta myöhemmin tuona päivänä syntyi kuopuksemme. Istuin monesti mummolla, nyt viimeisenä talvena yksin asunnon ollessa jo tyhjä ja mietin, että jos jotain täältä haluaisin, niin tämän (täysin arvottoman, taisi mennä kaatopaikalle sitten lopulta) kaapin, jossa on noin kohtalokas muisto. Ja ne Muppet-tarrat lapsudesta ja…

Kaiken kaikkiaan arki on sujunut ihan hyvin. Olemme saaneet olla todella paljon yhdessä, mikä pääsääntöisesti tuntuu siltä, että olemme saaneet. Tytöt ovat ulkona leikkineet naapureiden kanssa. On kehitetty rytmit sille, että mies käy kaupassa myöhään illalla pari kertaa viikossa. On pääsääntöisesti tehty eskaritehtävät, ollaan oltu valtavan paljon ulkona ja vuokrattu paljua. Tehty enemmän pihahommia kuin ikinä vielä tähän päivään mennessä. Nautittu pitkistä viikonlopuista, sillä ystävällisesti miehelle on pudoteltu lomautuspäivät maanantai- ja perjantaipäiville. Kunnon minilomia vähän väliä.

Uusi normaali arki alkaa huomenna

Tänään on siis tasan kaksi kuukautta siitä, kun painajainen alkoi ja kun lapseni ovat viimeksi olleet hoidossa, kun otimme heidät vähän aiemmin jo pois ennen sulkua. 9 viikkoa nelistään, hyvin pienillä kontakteilla, näkemättä enoja, kälyjä tai ystäviä. Tunteet ovat seilanneet laidasta laitaan. Sen verran pitkä aika, että elämä tuntuu jo aika normaalilta, samalla välillä ahdistaa niin, että tuntuu ettei saa happea. Olen haaveillut ajasta, kun uskallan taas hypätä junaan ja vaihtaa kaupunkia. Vielä ei ole sen aika.

Se, miksi olen iloinen tästä pienestä eskaripätkästä, on pääsääntöisesti se, että tuntuu, etten riitä. Ruoanlaitto, omat työt (jotka luojan kiitos alkavat vähän piristyä!), eskaritehtävät ja lasten kanssa tauoton puuhailu – tuntuu että teen kaiken vähän vasemmalla kädellä. Teen paljon hommia englanniksi ja olen huomannut, että kääntämistyöt riehumisen keskellä ovat pahimpia. No, tosin samalla mieskin tekee kyllä pääsääntöisesti englanniksi, mutta hän on työpisteellä työaikojen puitteissa, siinä missä yrittäjä tekee vähän joka välissä. Tiedätte varmaan. Koen, että tarvitsen edes muutaman päivän työrauhan, jotta minulla on yritys jatkossakin.

Ja sen lisäksi eskariryhmä hajoaa, joten on ihanaa, että saavat sanoa heipat. Säännöt ovat tiukat ja vanhemmat eivät saa mennä koulurakennukseen sisälle, eli hakiessa on soitettava ulko-ovelta, että täällä ollaan, sillä eskarit eivät myöskään saa vielä mennä ja lähteä itsenäisesti. On myös tärkeää avata yhteiskuntaa uuteen normaaliin, sillä tämä tilannehan ei ole millään tapaa ohi vielä elokuussa. Tiedämme sitten, miten toimia syksyllä tai ehkä olemme viisaampia.

Se mikä on hurjaa, on että samaan syssyyn alkoi tulla taas pressikutsuja (ei, en ole lähdössä vielä junalla yhtään mihinkään) ja kesäkuun alusta jatkuvat myös uusilla säännöillä sisäharrastukset. Vähän kyllä jännittää, mikä tilanne yhteiskunnassa on vaikka kuukauden kuluttua. Mietityttää, pitäisikö käydä edes ikkunan takana mummon luona Helsingissä, ennen kuin Uudenmaa on uudelleen sulussa. Mitä kesästä tulee?

Haaveissa on pitää lasten syntymäpäivät pienelle kaveriporukalle pihallamme ensi viikolla. Sinne siirsin maaliskuussa HopLop-kemut, oikein varmasti kauas ja kuitenkin hetkeä ennen Kyproksen reissuamme, että ehditään pitää. No, ei ole reissua eikä ole auki olevia HopLopeja, mutta josko eskarit voisivat pienesti juhlia ensi viikolla pihallamme. Kun ei lunta taas sataisi!

Mitä tästä keväästä jää käteen?

Sitä on oppinut aika paljon sekä itsestään, että läheisistään kriisin aikana. Miten kukakin käsittelee asiaa, miten paljon toiset pelkäävät ja toiset eivät välitä yhtään. On huomannut, että niin minä kuin äitini ollaan niitä kilttejä tyttöjä (moni varmasti tunnistaa tunteen), jotka pyörivät tunnontuskissa käytyään vaikka kaupassa. Että tein väärin! Ja sitten taas todistelee itselleen, että no pakkohan se oli ja… Kävin viime viikolla pyörillä lasteni kanssa kolmestaan Prismassa puolilta päivin. Siellä oli hyvin tyhjää, lapseni eivät koskeneet mihinkään, halusin että tulevat sanomaan millaiset sukat ja pikkarit kelpaavat, kun ovat valittaneet pitkään ettei ole ehjiä sukkia. Sitten häivyttiin sukat kassissa. Kauhean väärältä tuntui, vaikka olimme kai aika turvallisilla vesillä.

Tästä keväästä jäi käteen parempi suunnittelu ruokahuollon suhteen, suurempi rakkaus omaa kotia ja pihaa kohtaan. Olen aika paljon vihannut taloamme hometalotaiston jälkeen, enkä ole kokenut oloani siellä hyväksi. Olen paennut tunnetta olemalla mahdollisimman paljon pois ja lomat reissussa. Nyt tuo tunne oli pakko kohdata ja itse asiassa meillä on tässä aika hyvä olla ja kolme kerrosta on tarjonnut tilaa kaikkien pyöriessä kotona. Piha näyttää kivemmalta kuin koskaan!

Olin montaa kertaa ylpeä lapsistani tänä keväänä ja arvostin sitä, että sain olla heidän kanssaan näin tiiviisti. He ovat upeita, itsenäisiä, liikkunnallisia ja mielikuvitusrikkaita tyttöjä. Tänään pyysin aamulla heidät kainaloon katsomaan Pikku Kakkosta, huomenna ei enää ehdi (no, viikonloppuun on kaksi päivää). Kevään aikana olin ylpeä myöskin siitä, että osaan soveltaa keittiössä, tehdä ilman ohjeita ruokia ja kaikki aina meni, kukaan ei valittanut että oli pahaa. Saimme myös ihania elämyksiä eri take away-kokemusten myötä, ravintolaillallisia joille ei ehkä raaskisi normaalisti lähteä, mutta jotka sai kotiin paljon edullisemmin eikä sitten haitannut, jos kaikki maut eivät natsanneet. Viikonloppuna äitienpäivämenun haimme Periscopesta ja lapset tykkäsivät maistaa kaikkea uutta tryffelivoista korvasienikastikkeeseen. Liian isot annokset pääsivät jääkaappiin ja söimme niitä lopulta kolme päivää, ei tarvinnut heittää roskiin kuten ravintolassa.

Tässä keväässä on ollut paljon hyvää, mutta odotan kyllä aivan hurjasti sitä, että pääsemme vihdoin joskus mummilaan yökylään ja näemme muita sukulaisia. Veljentyttö on kasvanut järkyttävän paljon sitten joulun, jolloin olemme viimeksi nähneet. Hän ei varmaan kohta muista tätiään. Ikävä on kova.

Lapset ovat ratketa riemusta, kun pääsevät huomenna normaaliin, uudenlaiseen normaaliin arkeen. Minä… Minua itkettää onnesta ja pelosta yhtä aikaa. Heidän riemunsa on ihanaa katseltavaa ja oma riemuni siitä, että saa tehdä töitä rauhassa on myös aika suuri. Mutta mitä tästä kaikesta seuraa? Sitä ei vielä tiedä, toivotaan parasta! Jännittää! Olo on haikea – eilen haettiin vikat kouluruoat, sekin oli aivan ihana etu, kiitos Tampereen kaupunki.


mekko UHANA DESIGN/ sukkikset KAIKO/ kengät DR.MARTENS (second hand)/ takki ONLY/ korvikset MAMAKORU

Millä fiiliksillä siellä? Lähdetäänkö teillä uuteen arkeen huomenna?

P.S. Asuäänestyksen voittajaksi random.org arpoi Anun huhtikuun parhaaksi asuksi äänestitte nron 2. Kiitos kaunis osallistuneille! <3