Koronaväsymyksestä ja vastakkainasettelusta

Aihe, joka pyörii koko ajan kielen ja mielen päällä, mutta josta ei kuitenkaan halua kirjoittaa. Me koemme tämän tilanteen niin eri tavalla riippuen terveydentilastamme, ammatistamme, perhetilanteesta ja ties mistä, että on vaikeaa sanoa asioista niin, ettei loukkaa ketään. Aina löytyy ihmisiä puolesta ja vastaan. Someni on kuitenkin alkanut täyttyä sanasta koronaväsymys. Haikeudesta entisiin aikoihin, pienestä epätoivosta ettei loppua näy. Väsymyksestä siihen, että harrastukset ovat tauolla ja pikkulapsiarkeen ei saa minkäänlaista taukoa. Pelkoa omasta toimeentulosta. Pikkuserkkuni Tommi eilen tarttui aiheeseen ja kertoi, kuinka täysillä ovat noudattaneet rajoituksia ja kuinka pahalta tuntuu, kun elämme ns. eri todellisuuksissa. Ymmärrän hyvin. Hänelle ehdoteltiin metsäretkeä ja auringossa nauttimista, mutta entä jos toivoisi vuoden jälkeen vaikka reissua yksin teatteriin eikä sitä metsäretkeä? Sekään ei ole kaikkia varten.

Koronaväsymys ja huoli yhteiskunnasta

Jokainen kokee tilanteen eri tavalla, kuten sanoin, omista lähtökohdista riippuen. Minä ajattelin aluksi, että samapa tuo, tehdä kotona töitä, kun muutenkin tein. Vuoden aikana on valjennut, kuinka usein itse asiassa kävin esimerkiksi Helsingissä, näin siellä kollegoita ja sukua. Kävin välillä kahviloissa kirjoittamassa ihan sen vuoksi, ettei koko ajan imuri ja pyykit huuda korvan juuressa. Meikkasin ja puin useasti aamuisin. Kävin reippain mielin jumpassa, enkä pala kurkussa peläten, että joku aivastaa. Tai että itse aivastan!

Oikea Murphyn laki iski eilen, kun lapsi valitti nuhaista oloa. Ei ole kuumetta, ei nuhaa mutta on nuhainen olo. Pidin sitten kotona. Ja pidän tänään. Kiireisin työviikko ja tänään tarkoitukseni on olla livenä koneen kautta tuomaroimassa Nuorten yrittäjien kisaa. Lapsi seurana. Täynnä energiaa nuhaisessa olossaan. Kiristää ihan molempien hermoja. Ja tiedän, että näitä tilanteita lapsiperheissä riittää.

Entä sitten nuoriso? Kaikki tauotetut harrastukset, etänä opeteltavat vanhojen tanssit, perutut penkkarit. Kuinka paljon pahoinvointia se aiheuttaa yhteiskuntaamme? Entä kulttuurialan hätä? On ihmeellistä miten yksi ala voidaan ajaa niin täysillä alas ja sen myötä jättää alalla työskentelevät oikeasti hätään. Se on myös monelle se tärkein ja ainoa harrastus, kulttuuri ja lisää pahoinvointia sekin. Ymmärrän hyvin, että pakko on ollut rajoittaa, mutta ala on todella pulassa.

Korona ja vastakkainasettelu

Tämä on yksi ahdistavimpia juttuja koronaan liittyen. Elämme monet eri todellisuuksissa. On ihmisiä, jotka ovat istuneet kotonaan vuoden. Kuten mummoni kertoi palvelutalosta jossa asuu, on siellä ihmisillä kamalan paha olla. Mummoni pääsee lenkille omin jaloin vielä ja on tavannut esimerkiksi puistossa veljeni perhettä, mutta suurin osa asukkaista ei pääse ulos ilman apua eikä heillä käy vieraita. He tietävät elävänsä elämänsä ehtoopuolta. Mitä pidemmän aikaa on kulunut sitä enemmän kuulee mummon äänestä ahdistuksen talon henkisestä ilmapiiristä. Ja mitä siihen voi sanoa? Ei ole mitään fiksua sanottavaa. Koittakaa jaksaa? Eihän niin voi sanoa. Tuntuu äärettömän turhalta. Onneksi molemmat mummoni ovat nyt saaneet ensimmäisen rokotteen.

Samalla kun toiset ovat jääneet erittäin tiiviisti kotiinsa, toiset matkaavat ulkomailla suhteellisen normaalisti. Tämä Hesarin juttu, jossa matkustettiin huvikseen sukua tapaamaan ja lennettiin kotiin kovassa kuumeessa oli suhteellisen hämmentävä. Ihan oikeasti toiset tekee näin! Kyttäillään kuka käyttää maskia kaupassa ja on käyty jopa ihmisten kimppuun, jos maski puuttuu (kuka voi tietää mistä syystä se puuttuu, sairaus kenties eikä pysty käyttämään?). Kytitään toisiamme jatkuvasti. Eilinen keskustelu somevaikuttajan vastuusta matkustaa tällä hetkellä oli minusta oikean suuntainen kyseenalaistaen hupimatkustamisen, mutta miksi teilattiin niin rajusti yksi ihminen? Entä eräs hyvinvointivaikuttaja, joka käy useinkin ulkomailla ja jonka seuraajamäärät ovat kymmenkertaiset? Miksi tämä kulminoitui yhteen ihmiseen niin rajusti? Ymmärrän toki pointin, mutta minusta ilmiöstä voisi keskustella laajemmin. Tämä KaksPlussan juttu nosti sentään esiin toisenkin samassa kohteessa olevan kotimaisen someihmisen.

Edessä ovat kohta koulujen hiihtolomat. Odotettavissa on ruuhkia hiihtokeskuksissa ja matkustamista. Se osaltaan pitää monia kotimaisia matkailuyrityksiä pystyssä, hekin ovat olleet pulassa. 10% Helsinkin hotelleista on varattu hiihtolomalle. 10!! Se on ennätysvähän ja hotellit ovat hädässä. Mutta teilaammeko jokaisen, joka matkustaa hiihtolomalla? Toivottavasti emme ja uskon, että ihmiset osaavat matkata vastuullisesti.

Koronaan sairastuneet läheiset ja toivo terveydestä

Joulukuussa minä itkin ja rukoilin. Koin sellaista ihmeellistä voimattomuutta ja toivottomuutta, etten ole ennen kokenut rakkaiden sairastuessa koronaan. Kun kuva sairaalasta tuli pelästyin aivan valtavasti. Istuin yksin kotona vietyäni lapset hoitoon ja minulla oli vapaus itkeä ja laittaa kädet ristiin. Se oli ainoa asia, mitä osasin tehdä. Ehkä se auttoi. He tokenivat. Mutta pelästyin tosissani. Avatessani Iltalehteä ja katsoessani niitä tilastoja siltä viikolta itkin taas, kun tiesin, että siinä luvuissa ja sairaalatyypeissä on omia läheisiä. Ne luvut muuttuivat todellisimmiksi. Tauti muuttui entistä todellisemmaksi.

Siksi sitä haluaa ajatella, että jokainen päivä, kun saan herätä kauniiseen talvipäivään ja rakkaani ovat täällä ja terveenä, on niin arvokas, ettei koronaväsymystä voi valittaa. Mutta väkisin se välillä nostaa päätään. Kun pakkanen saa rään valumaan pitkin kasvoja kaupassa maskin takana, etkä voi tehdä mitään. Kun halkeilleet pikkukädet rasvataan jälleen illalla ja lapset itkevät että kirvelee. Ne on pesty rikki talven aikana. Kun mietit maaliskuisia lapsia, viime keväänä peruttuja sukulaissynttäreitä ja tajuat, ettei tule tänäkään keväänä niitä kemuja. Kun viet itkevät lapsen neljättä kertaa koronatestiin ja lohdutat tyhmänä, että se on äkkiä ohi. Niissä hetkissä se jotenkin kulminoituu, että ei helvetti mitä paskaa. Anteeksi että kiroilin, mutta en osaa muutenkaan muotoilla niitä hetkiä äitinä.

Toivon kovasti, että jaksamme pitää kiinni rajoituksista, niin koville kuin se ottaakin. Mutta toivon myös, että jokainen toimisi mahdollisimman hyvin itse ja perheenä, eikä olisi niin hirveää vastakkainasettelua ilmassa. Joku seuraajani kertoi nähneensä, kun naisautoilijalle huudettiin hänen ollessaan yksin autossaan maksi päässä ”ota se pois hölmö, sä olet yksin siellä!”. Että sitä voi sitten liikaakin käyttää.


tunika ja korvikset UHANA DESIGN/ leggarit KATRI NISKANEN/ takki PBO/ kengät ANDIAMO

Koitetaan jaksaa. Halaus juuri sinulle. Yksinäiselle, väsyneelle, työttömälle, siellä eturintamassa taistelevalle, koronatestaajalle, opettajalle, ihan kaikille. <3

P.S. Tammikuun asuäänestys saatiin pulkkaan ja palkinto lähtee Sirpalle. Kiitos kaikille osallistuneille, ihanaa kun löysitte tammikuusta monia kivoja juttuja!

Älä lakkaa elämästä tilanteesta huolimatta!

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, miten ihmiset reagoivat poikkeustilanteeseen eri tavalla samoin kuin tähän uuteen normaaliin. Epävarmuuteen, kun ei tiedä mitä ensi viikko tuo tullessaan ja hälyttääkö koronavilkku. Herkkänä ihmisenä minusta tuntui keväällä todella vaikealta, kun kaikki tekeminen piti lopettaa ja olin aika hukassa kaiken suhteen. Eniten ehkä ahdisti se, miten ihmiset alkoivat kyttäämään toisiaan. Ajattelen muutenkin vähän liikaa sitä, mitä muut ajattelevat minusta, mutta auta armias kevään ajan kun viestejä alkoi putoilla ja tuntui että kaikki meni raiteiltaan. Sai todella kieli keskellä suuta miettiä mitä kirjoittaa ja koko ajan pelotti. Kun kieli poskessa kirjoitin, mitä kaipaan ”entisestä” elämästä, sain viestin, että kamalan itsekästä kaivata jotain jumppasalia. Nyt tilanne on rauhoittunut, mutta hämmentävissä vesissä tässä mennään. Miltä tuntuu sinusta? Millä mielin viikonloppuun?

Uusi normaali syksyllä 2020

Yllättävän äkkiä maskien keittelystä on tullut arkea ja ne muistuvat mukaan lähtiessä kauppaan tai bussiin. Käsidesi löytyy niin autosta kuin jokaisesta käsilaukusta, mutta enää en putsaa puhelintani kauppareissujen jälkeen kuten keväällä tai mene kaupassa hanskat kädessä. Silti järkevästi käsiä putsaten ja maskia käyttäen. Ihmisten välttelystä on tullut niin normi, että eräänä päivänä laitoin mietteissäni kuopukselle autossa vyötä kiinni ja mietin, että apua olen ihan kiinni toisessa. Siis oikeasti kävi mielessä, kunnes äkkäsin että lapsessani kiinni. Alitajunnassa ruksuttaa joku ihmisten väistelymoodi.

Ystäviä olen nähnyt muutaman kerran 7 kk:n aikana, olemme hyvin pitkälti olleet perheen kesken. Varmaan ensimmäistä kertaa ikinä myös synttärini vietetään perheen kesken tai ei oikeastaan vietetä, lupasin esikoisellekin, että saa lähteä tänään yökylään kun halusi. Pääasia että ollaan terveitä ja arjen pienet ilot ovat suuria, kuten yökyläily! Mutta kohtuu introvertiksi tässä alkaa kääntyä, kun ensi viikoltakin peruttiin kaikki pressihommat mihin olin menossa.

Eheyttävä lokakuu 2020 – en lakkaa elämästä!

Olen lueskellut lehdistä, somesta ja muualta lukemattoman määrän tarinoita, miten ihmisillä on poikkeusaika mennyt. Toiset juoksivat enemmän kuin ikinä, toiset perustivat uuden verkkokaupan tai yrityksen, toiset puunasivat kaikki kaapit tyhjiksi ja uuteen järjestykseen. Minä itse olen niitä, joka lamaantui jotenkin. Kyllähän me ulkoilimme ja leivoimme ja maalattiin ulko-ovea ja istutettiin kukkia, mutta sain todella vähän päivissä aikaiseksi. Kun ei ollut juoksukisaa mihin tähdätä, juokseminen väheni, kotijumppiin kyllästyin hyvin äkkiä ja pää jotenkin tylsistyi. Kun olisi ollut aikaa puunata se koti. Muttei innostanut.

Syksyn myötä aikatauluja on tullut takaisin, kun ainakin vielä koulu ja päiväkoti ovat normaalisti auki, lapset käyvät harrastuksissa ja itsekin olen käynyt pari kertaa teatterissa. Lokakuussa on kyläilty yhtenä iltana ystävillä ja käyty Rukalla asti. Ihan parhautta. Jotenkin elämänilo ja -halu ovat palanneet ihan eri tavalla. Ehkä sanoin tämän jo, mutta pakko sanoa vielä uudelleen. Ei saisi lakata elämästä vaan elää varovasti asian kanssa, sillä tässä varmasti kestää vielä pitkään.

Heipat loputtomalle jumppatauolle

Tällä viikolla kyllästyin siihen jumppapelkoon, ettei voi salilla ja jumpissa käydä. Olen käynyt noin kerran tai kaksi kuussa viime ajat. Menin kahtena aamuna putkeen jumppaan ja juoksumatolle ja olin kyllä ihan totaalisen liekeissä ja onnessani. Kun on 10 vuotta käynyt samoissa jumpissa viisikin kertaa viikossa, on se niin iso osa elämää, että se tuntuu, kun se viedään pois. Jumppasalissa olen aina ollut aivan liekeissä, on se sitten bodyattack, vauvajumppa tai mikä vain. Se pelkkä haju! Liikutuin kyyneliin, kun lemppariohjaajani kommentoi eilen Instagram-kuvani alle, että oli ilo nähdä minut taas pitkästä aikaa rivissä. Oikeasti! Ilo oli kyllä molemminpuolinen.

Tällä viikolla olen siis kipittänyt maski päässä bussiin ja mennyt jumppaan, käynyt lounaalla Yli pyykkivuorten Hanna Maarian kanssa ja olemme suunnitelleet isompaa juttuja syksylle (toivottavasti toteutuu!) ja olen entistä enemmän tajunnut, miten hirveän tärkeää on se jumppayhteisö ja porukassa treenaaminen. Se on minulle tosi iso juttu. Vaikken edes puhuisi kenellekään tai tuntisi ketään, pääkoppa on kiittänyt.

Koska tilanne on jatkunut ja jatkuu pitkään, ei auta lakata elämästä vaan elää varoen. Niin paljon pienet isot asiat (onko jumpalla käyminen pieni vai iso asia, itsekästä vai ei, en tiedä?) vaikuttavat henkiseen hyvinvointiin, jolla taas kannatellaan koko perhettä. On ihmeellistä tajuta nyt puoli vuotta jälkikäteen, etten keväällä lukenut yhtään kirjaa, siivonnut yhtään kaappia, meikannut tai pukenut trikoita kummempaa. Lokakuussa kirjojakin on mennyt kolme. Kun sitä ahdistuu ja lamaantuu, mistään ei tule mitään. Ja vasta nyt ymmärtää, miten huonosti on voinut, kun pääsee ns. vähän normaaliin, entiseen tavalliseen kiinni. Ei enää itke sitä ettei pääse ulkomaille, vaan ottaa irti kaiken siitä, mitä pystyy tekemään.


toppi VILA/ farkut CUBUS/ villatakki DESIGUAL (second hand)/ korvikset PINJAPUU/ saappaat ANDIAMO/

Ja kun vauhtiin on päästy, täällä siivoiltiin eilen jääkaappi ensi kertaa vuosiin, viikonlopun listalla on kamalan varastomme siivoaminen ja yhden kirjankin lukaisin alkuviikosta kannesta kanteen…! Intoa on, kun on aikataulua ja jotain mihin tähdätä – toiset saattavat taas inspiroitua toimettomuudesta ja vapaa-ajasta. Kumpaan kastiin sinä kuulut?

Ei unohdeta elää tilanteesta huolimatta, vaikka mielessä myllertää ja ala- sekä ylämäkiä on loputtomiin! Miten itse voit, millä mielellä viikonloppuun? Oletko uskaltanut käydä harrastuksissa?

Vuosi sitten maailma oli erilainen

Voi että miten nopeasti on vuosi vierähtänyt. Veljeni ja kälyni viettävät tänään 1-vuotishääpäiväänsä. Muistatteko postaukseni häistä? Pari viikkoa myöhemmin kävin vielä paremmin kuvia läpi ja fiilistelin. Oli aivan ihanaa ja tunteet olivat hyvin pinnassa, kun perheen nuorin asteli avioon ja kombo oli sama kuin omissa häissä, sama kirkko ja juhlapaikka. Elokuun vika oli ihana ja siitä alkoi vauhdikas syyskuu, sellainen, joka tuntuu nyt aivan käsittämättömältä.

Häät ja alkava keuhkokuume

Tässä nyt on ensimmäinen juttu, mitä ei voisi tänä päivänä harrastaa. Esikoinen alkoi tulla häissä kipeäksi. Kuume nousi ja laskimme sitä särkylääkkeillä, mutta häneltä meinasi mennä vähän juhlat ohi. Onneksi pääsi ajoissa nukkumaan! Tuostahan alkoikin niin pitkä tauti, että käytimme muutaman kerran lääkärissä ja se, mitä sanottiin ekan viikon ajan vain lenssuksi, kääntyi toisella viikolla alkavaksi keuhkokuumeeksi ja saimme lääkkeet. Miettikää mikä paniikki nyt iskisi, jos joku tulisi kipeäksi isoissa juhlissa!

Häiden jälkeen suuntasin Marskiin Helsinkiin yhdeksi yöksi ja sitten parin päivän pressireissulle Pärnuhun, joka oli yksi parhaista reissuista millä olen ollut. Meitä oli vain muutama tyyppi matkassa, kaikki oli superupeasti järjestetty ja ohjelma aivan mahtavaa. Oli alpakoita, ralliajelua (apua se oli niin pelottavaa!), suppailua merellä, purjehdusta ja mahtava majoitus hierontoineen. Vannoin, että tuon perheeni Pärnuhun seuraavana kesänä, mutta toisin kävi senkin suhteen. Ota vinkkejä ylös jos suuntaat Pärnuhun, vitsi miten kivoja juttuja teimme! Kaiholla muistelen!

Vuotta myöhemmin meillä on uudenlainen maailma

Vuotta myöhemmin en hyppää vapaasti junaan, ratikkaan, laivaan ja muihin kulkuvälineisiin, joita tuolla reissulla tarvittiin. Pressireissuja ei juuri järjestetä, se yksi mihin piti huomenna mennä jääkin väliin, kun on vähän lenssua jäljellä. Tällä hetkellä sitä eniten toivoo, että jonkinlainen suhteellisen normaali arki pyörisi. Että lapsi pääsisi kouluun ja se pysyisi auki, pienempi pääsisi päikkyyn ja saisi leikkiä kavereiden kanssa. Että pääsisimme harrastamaan. Ettei kirjastoja suljettaisi, niitä niin kaipasimme keväällä. Että pääsisimme jotenkin osallistumaan lasten serkun synttäreille, ajatuksena oli pihajuhlat, mutta nekin vaativat että vieraat ja järjestäjät ovat terveenä. Viime syyskuussa olin Helsingissä, Pärnussa, Visit Jyväskylän vieraana (ihan mieletön majoitus Laukaassa oli muuten sielläkin), juoksin puolimaratonia Jyväskylässä ja… Kaikki se oli ihan normaalia ja tavallista. Nyt kaikki nuo jutut tuntuvat todella kaukaisilta!

Tämä ajatus vähän pysäytti. Miten paljon maailma on muuttunut vuodessa ja miten epävarmaksi kaikki on mennyt. Ei sitä voinut arvatakaan viime syksynä viipottaessa. Tänään vietämme kuitenkin ilolla kuopuksen vikaa vapaapäivää, otimme hänelle kokopäiväisen päiväkotisopimuksen alkaen syyskuusta, eli perjantai ja nyt tämä maanantai menee kotosalla.

Voi vehvilä miten vähän sitä on esimerkiksi nähnyt ihmisiä viimeisen puolen vuoden aikana! Ihan hurjan vähän. Miten paljon sitä arvosti, että koululainen pääsi aamulla matkaan ja tänään on koulukuvaus, korona vei keväällä eskarikuvauksen. Mutta se on linjattu, ettei luokkakuvaa oteta, vaan lapset photoshopataan yksilökuvista ryhmäkuvaan. Olisitteko uskonut, että tällainenkin kielto tulee? Pysäyttäviä juttuja, kun miettii viime syksyä ja vertaa tähän.

Joka tapauksessa, nautitaan siitä mahdollisimman normaalista arjesta jota meillä nyt on ja elokuun vikasta! Onko syyskuulle suunnitelmia? Oikein kivaa alkanutta viikkoa ja ihanaa hääpäivää veli ja käly!