Kaupunkijuhannus taas – uhka vai mahdollisuus? Kukkaseppeletunnelmissa silti!

Ihanaa juhannusta ystävät! Tänään viritetään lippu salkoon ja annetaan sen lepatella kesätuulessa läpi yön. Nauretaan ystävien kanssa mökeillä, uidaan ja veneillään, tehdään kukkaseppeleitä ja nautitaan Suomen suvesta. Se tarjoaa nyt jo toista kertaa putken aurinkoisen juhannuksen meille, kuinka ihanaa! Eikä todellakaan unohdeta ajatella teitä, jotka painatte duunia monien juhliessa – kaupassa, terveydenhuollossa, ravintoloissa tai poliisissa. Ajatukseni teille. Toivokaamme juhannuksen olevan mahdollisimman kaunis ja turvallinen!

Juhannusperinteemme

Me olemme taas kotona, niin kuin viimekin juhannuksena. Silloin käytiin Särkänniemessä, tehtiin juhannustaikoja ja saunottiin, lainattiin myös naapurin paljua. Juhannuksena kaksi vuotta sitten olimme kotona, silloin oli ”hätä” maalata kun oli ainoa kotiviikonloppu. Vanhempani olivat apuna lasten kanssa ja minä maalasin niin, että sain jonkun jännetupin tulehduksen. Juhannusaaton 2017 olimme Ahvenanmaalla, se oli ihana reissu ai että! Vuonna 2016 käväisimme Jyväskylässä, 2015 olikin ihan spesiaali – juuri ehdimme pitkästä aikaa viettää mökkijuhannuksen kavereiden kanssa lasten välissä! Pikkuneitomme vietti juhannusta mummilassa tuolloin. Itse asiassa kaupunkijuhannusperinteemme lähti vuonna 2012 siitä, että olimme olleet pari viikkoa New Yorkissa vähän aiemmin ja jotenkin töiden yms. ryydyttämiä ja päätimme kokeilla – ja ihastuimme. Ihan hirveä tuo vanha postaus, mutta linkkasinpahan silti! Kaupungissa on mieletön hiljaisuus juhannuksena, ei ole hyttysiä, ei tarvitse pakata, uimarannalle pääsee kohtuu lyhyellä matkalla jos haluaa, on sauna, ei tarvitse käydä huusissa ja niin edespäin. Yleensä on aina käynyt niin, että olemme paljon reissussa ja kun juhannuksena olisi pakko reissata, ei enää jaksa. No, tänä keväänä oli toinen linja, ei ole reissattu eikä mietitty sitä vaihtoehtoa nytkään!

Mitä teemme juhannuksena 2020?

Tadaa – ollaan siis kotona! Mutta! Meillä on kunniavieraita! Vanhempani tulevat meille ensi kertaa yökylään sitten korona-aikojen. Lapset siivosivat huoneensa heitä varten, on tarkoitus esitellä Frozen 2-juttuja kun se on mummille ja ukille vieras juttu. Uida pihan altaassa, syödä, grillata ja tytöt haluaisivat viedä isovanhemmat Cafe Katollekin. Katsotaan! Aion ainakin aloittaa juoksulenkillä! Mietin juuri, että olin lenkillä vuonna 2013 pienen vauvan kanssa ja missään ei ollut ketään. Se oli jotenkin aika vangitsevaa. Vanhempani ovat olleet meillä Tampereella ainakin nyt sitten neljänä juhannuksena, joten alkaahan tämäkin olla perinne. Heilläkään ei ole mökkiä tai perinteitä mihin mennä, joten sopii hyvin näin!

Mitä laitetaan juhannuksena grilliin?

No apua vaikka mitä! Mies oli eilen tyhjentänyt kaupan, näytti siltä. Oli kalaa savustuspönttöön, uusia perunoita, kesäkurpitsaa ja maissia, rapuvartaita, herkkusieniä, ananasta ja halloumia vartaisiin, jalapenoja täytettäväksi mozzarellalla, oli pihvejä ja oli Huberin huilua, jota kehuvat nyt kaikki sitä maistaneet miehestä veljeeni ja isääni. Alkaa melkein harmittaa, ettei kuulu ruokavaliooni! Meinasin testata itse Aperol Spritz-juustokakkua ja äitini lupasi tuoda perunasalaattia sekä brita-kakkua. Vaikuttaa siltä, että meillä on koko ensi viikoksi ruokaa.


mekko H&M/ korvikset Bracista Kroatiasta, paikallisen taitelijan saaren kivestä tekemät

Mutta nyt lenkille, ajattelin valita ihan uuden reitin, ihastella lupiineja ja hiljaista kaupunkia sekä sen vehreyttä. Kaupunkijuhannus on ehdottomasti mahdollisuus! Aurinkoista ja turvallista juhannusta kaikille! Missä sinä olet tänä jussina?

Lottovoitto, arvontavoitto ja juhlaviikonloppu ihanassa Uhanassa!

Aurinkoista lauantaita ja suuret onnittelut valmistuneille sekä koulunsa päättäville! Meillä saapui eskarilainen eilen todistus kourassa kotiin ja kaivoi repusta kolme synttärikutsua – nyt on pihajuhlia eskarilaisten kanssa tiedossa! Koko viikon on paistanut sen verran, että treenit on saanut tehdä t-paidassa, vitsi on ollut ihanaa. On hienoa, jos keli ei vaikuta mieleen, mutta minä olen niitä, joilla on todella paljon kevyempi askel auringon paistaessa.

Viikon lottovoitto ja arvontavoitto

Sanoin miehelle maanantaina, että kevään myötä arjen hallintani katosi jotenkin kokonaan. Kun aikataulut ja rutiinit katoavat, kaikki päivät muuttuivat samanlaisiksi ja unohtelin hoitaa asioita. En esimerkiksi enää muistanut, että maanantaina täytyy ilmoittaa seuraavan viikon päikkypäivät, jos ei ole kokopäiväisellä sopparilla. Asiaa miettiessäni tuli mieleen, mitenköhän on tilanne kuopuksen syksyn päikkypaikan kanssa. Olemme olleet 1,5 vuotta jonossa lähimpään päikkyyn ja mietin onko tilanne muuttunut. Juttelin johtajan kanssa ja hän sanoi, että ei ole, katsotaan tilannetta ensi vuonna. Selvä, ei mahda mitään.

Seuraavana päivänä puhelin soi ja johtaja sanoi ”tämä on ihan lottovoitto että näitä paikkoja tähän ryhmään tulee, mutta nyt aukesi yksi”. Ai? Istuin Keskustorilla autossa puhelin korvalla ihan hämilläni. Sinnehän me ollaan oltu jonossa ja haluttiin, mutta apua! Nykyisessäkin ovat ihmiset niin ihania ja eihän me voida vaihtaa ja… APUA! Sanoin silti kyllä, sillä helpottaa kulkemistakin jo niin paljon. Kävelin ostamaan eskariopeille muistamisia yhtä aikaa niin pala kurkussa kuin kevein askelin. Lottovoitto! Päikkypaikka! Wau, no ne ovat todellakin siis kiven alla kyseiseen paikkaan!

Perjantaina kun ajelimme kohti Jyväskylää, lueskelin Instagrammista viestin, että olin voittanut Karita Tykän feedissä suomalaista käsityötä olevat hopeiset korvakorut. Siis arvontavoittokin samalla viikolla, wau!

Koronakevään raastava ikävä

Mutta hypätään voitoista siihen tärkeämpään, eli perheeseen. Miksi olimme matkalla Jyväskylään? Saavuimme eilen vuoden ensimmäistä kertaa koko perheellä mummilaan. Lapset olivat niin täynnä iloa ja onnea, etten muista nähneeni. Ei pienintäkään nurinaa koko matkalla. Perillä vain tauotonta pulputusta ja kikatusta. Näin veljeni ja kälyni ensi kertaa sitten joulun ja piti nieleskellä, kun ei voinut kipittää halaamaan. Nähtiinpähän edes! Kaikki puhuivat toistensa yli, lapset tietysti eniten ja yksi julisti olevansa virallisesti jo ekaluokkalainen! Piti esitellä uusi pyjama, mummi käveli tyttöjen perässä sanoen ”voi kun mun tekisi mieli hoitaa teitä” ja tytöt lauloivat kaikilla osaamillaan kielillä onnittelulaulua ukille, sillä tänä viikonloppuna meillä ei ole valmistujaisjuhlia, mutta ukin synttärit on.

Koronakevään alakulo

Ehkä olette huomanneetkin, mutta kyllä minua on painanut kevään ajan aikamoinen alakulo. Olen parhaani tehnyt, etten siitä valittaisi, että osaisin nauttia kaikesta hyvästä mitä kevät on tuonut tullessaan, mutta ei se helppoa ole ollut. On tuntunut väärältä sanoa, että on alakuloinen, kun on ollut terve. Se totta kai tärkeintä. Mikä on sitten painanut?

Vastoinkäyminen helmikuussa

Alakuloni alkoi oikeastaan isommasta vastoinkäymisestä helmikuussa, josta jonkin verran Instagrammissa puhuin. Toivoin, että se olisi voitu selvittää, minusta oli kyse väärinkäsityksestä, mutta ei sitä voinut selvittää. Syytin itseäni tapahtuneesta ihan hirveästi, päätin ottaa opiksi ja niin edespäin, mutta se painoi. Yllättäen viime sunnuntaina sain asiaan liittyen anteeksipyynnön. Että ei se ollutkaan vain minun vika. Vaikka en asiaa kolmen kuukauden jälkeen enää niin aktiivisesti miettinyt, huomasin silti, että on helpompi heti hengittää. Kiitos. <3 Oli iso juttu minulle.

Aikataulujen puute

Jotenkin ajattelin, ettei aikataulujen puute niin haittaa, eihän niitä tiukasti ole yrittäjällä muutenkaan. Mutta onhan, jos ajattelen tarkemmin. Aamulla ylös, lapset hoitoon, hommiin tai reissun päälle, lounas, urheilut, lapsia hakemaan, yhteinen päivällinen, kenties harrastuksia. Joskus kampaaja, hieroja tai jumpassa käynti. Kenties lounas ystävän kanssa tai muu kuin videopuhelintapaaminen. Yks kaks sitä vain heräsi ja teki pakollisimmat työt, yritti viihdyttää lapsia, teki ruokaa ja… Pyöri kotona. Mies hoiti kauppareissut ja todella moni ei aivan pakollinen asia jäi, kun ei halunnut mennä ihmisten ilmoille. Välillä lipsui ruoka-aika tunnin suuntaansa, jos ei päästykään aamupäivällä niin reippaasti ulos. Lähipuistot oli koluttu sataan kertaan. Kehitin nallereissuja, metsäreissuja tai keksin uusia puistoja, otin mukaan eväitä ja söimme niitä täristen lumisateessa. Ja kyllä, siinä oli paljon hyvääkin, mutta väkisin meinasi painaa mieltä alas. Omat työt vähenivät hurjasti ja tuntui jotenkin kaikki sellaiselta… Lillumiselta. Ettei mistään saa kunnolla otetta. Huomasin, että mitä vähemmän minulla on aikatauluja, sitä vähemmän saan aikaiseksi. En esimerkiksi ole kokenut millään tapaa mielekkääksi laittaa hiuksia, pukea muuta kuin juoksutrikoot tai meikata. Pitäisi kyllä joskus.

Sosiaalisuuden puute koronakeväänä

Tämä on iskenyt ehkä eniten. On ollut mies ja lapset, lapset ja mies ja siinä se. Välillä on juteltu jotain naapureiden kanssa. Lapsilla on ollut leikkikavereita toki, mutta itse olen ollut hyvin pitkälti yksin omien ajatusteni kanssa. Se on kaltaiselleni ihmiselle, joka rakastaa puhumista aika kidutusta. Ja enemmän kuin puhumista, rakastaa niitä tärkeitä ihmisiä. Ei tarvitse edes puhua, jos vanhemmat tai veli tai joku tärkeistä on lähellä. Tuntui eilen, että riittää kun tuijotan heitä. Puhumista oli turha yrittääkään, kun lapset olivat niin pistoksissa juttujensa kanssa.

Itseään ruokkiva kehä

Kun joku alue alkaa lipsua, alkaa muutkin. Ensiksi tein into piukeana kotijumppia, kunnes se alkoi maistua todella puulta. Juokseminen sentään säilyi samanlaisena ja on parantunut kevättä kohti. Sitten ajattelin, että mitä sitä meikkaamaan. Jaksaisiko lakata joskus kyntensä? Njääh. Pitäisikö syödä vitamiininsa. Njääh. Mikään itseensä liittyvä ei ole innostanut. Mitä vähemmän sitä teki, sitä vähemmän se innosti. Olen sitten tukka pystyssä kaivanut pihaa, istuttanut kukkia, maalannut ovea, siivonnut ja pyykännyt ja laittanut ruokaa, mutta itse olen kyllä aika metsittynyt.

Kun eilen tsemppasin ja pitkästä aikaa meikkasin ja pukeuduin, olo piristyi heti. Koko viikon treenit ovat kulkeneet, on ollut kaikkea pientä ekstrakivaa, töitä on riittänyt, on tullut uusia töitä, aurinko on paistanut ja nyt kun vihdoin päälläni oli jotain muuta kuin juoksutrikoot tuntui, että olin saanut palasen itsestäni takaisin. Sen Katjan, joka rakastaa puuhailla tauotta, rakastaa aikatauluja, rakastaa syödä hyvin, nukkua kunnolla ja lukea kirjoja. Mikä siinäkin, että lukeminenkin on ollut ihan njääh koko kevään! Se on joku yleisvire. En edellenkään halua valittaa, tiedän, että meillä on ollut asiat hyvin, olemme tehneet paljon yhdessä ja pysyneet terveinä. Silti tämä kevät on todistanut vahvemmin kuin koskaan, että näköjään olen rutiini-ihminen ja en ole kotoilija.

En tiedä mihin se painoi rinnan päältä katosi, syytin raudanpuutetta pitkään, mutta mummilaan astuessani en kyllä kitannut pullollista rautaa. Ehkä se oli ikävää? Sitä patoutunutta epävarmuutta? Ahdistusta, kun tuntuu pahalta vaikka ”ei saisi”? Huolta läheisistä? Vaikka mummilaan tulo tuntui osaltaan väärältä, hymyilin kuin Hangon keksi pestessäni hampaita mummilassa perjantai-iltana mieheni t-paita päällä, lasten tuhistessa viereisessä huoneessa. Toivottavasti pysymme ja te pysytte terveinä ja pystytään jollain tapaa pyörittämään tällaista uutta normaalia arkea. Joskus vielä halataankin sitä mummia. Miten voivat pienet asiat tuntua hyviltä, kuten hampaiden pesu mummilassa!


paita PUREWASTE/ hame ja korvikset UHANA DESIGN/ kengät PLAKTON (VAMSKO)/ rannekoru OXXO

Arvatkaa mihin lähden nyt? Juoksemaan Jyväsjärven ympäri. Sekin on tämän vuoden eka kerta. <3 Varmaan tulee itku matkalla.

Aurinkoista lauantaita ja hirmuiset onnittelut valmistuneille ja koulusta lomansa aloittaneille!