Lottovoitto, arvontavoitto ja juhlaviikonloppu ihanassa Uhanassa!

Aurinkoista lauantaita ja suuret onnittelut valmistuneille sekä koulunsa päättäville! Meillä saapui eskarilainen eilen todistus kourassa kotiin ja kaivoi repusta kolme synttärikutsua – nyt on pihajuhlia eskarilaisten kanssa tiedossa! Koko viikon on paistanut sen verran, että treenit on saanut tehdä t-paidassa, vitsi on ollut ihanaa. On hienoa, jos keli ei vaikuta mieleen, mutta minä olen niitä, joilla on todella paljon kevyempi askel auringon paistaessa.

Viikon lottovoitto ja arvontavoitto

Sanoin miehelle maanantaina, että kevään myötä arjen hallintani katosi jotenkin kokonaan. Kun aikataulut ja rutiinit katoavat, kaikki päivät muuttuivat samanlaisiksi ja unohtelin hoitaa asioita. En esimerkiksi enää muistanut, että maanantaina täytyy ilmoittaa seuraavan viikon päikkypäivät, jos ei ole kokopäiväisellä sopparilla. Asiaa miettiessäni tuli mieleen, mitenköhän on tilanne kuopuksen syksyn päikkypaikan kanssa. Olemme olleet 1,5 vuotta jonossa lähimpään päikkyyn ja mietin onko tilanne muuttunut. Juttelin johtajan kanssa ja hän sanoi, että ei ole, katsotaan tilannetta ensi vuonna. Selvä, ei mahda mitään.

Seuraavana päivänä puhelin soi ja johtaja sanoi ”tämä on ihan lottovoitto että näitä paikkoja tähän ryhmään tulee, mutta nyt aukesi yksi”. Ai? Istuin Keskustorilla autossa puhelin korvalla ihan hämilläni. Sinnehän me ollaan oltu jonossa ja haluttiin, mutta apua! Nykyisessäkin ovat ihmiset niin ihania ja eihän me voida vaihtaa ja… APUA! Sanoin silti kyllä, sillä helpottaa kulkemistakin jo niin paljon. Kävelin ostamaan eskariopeille muistamisia yhtä aikaa niin pala kurkussa kuin kevein askelin. Lottovoitto! Päikkypaikka! Wau, no ne ovat todellakin siis kiven alla kyseiseen paikkaan!

Perjantaina kun ajelimme kohti Jyväskylää, lueskelin Instagrammista viestin, että olin voittanut Karita Tykän feedissä suomalaista käsityötä olevat hopeiset korvakorut. Siis arvontavoittokin samalla viikolla, wau!

Koronakevään raastava ikävä

Mutta hypätään voitoista siihen tärkeämpään, eli perheeseen. Miksi olimme matkalla Jyväskylään? Saavuimme eilen vuoden ensimmäistä kertaa koko perheellä mummilaan. Lapset olivat niin täynnä iloa ja onnea, etten muista nähneeni. Ei pienintäkään nurinaa koko matkalla. Perillä vain tauotonta pulputusta ja kikatusta. Näin veljeni ja kälyni ensi kertaa sitten joulun ja piti nieleskellä, kun ei voinut kipittää halaamaan. Nähtiinpähän edes! Kaikki puhuivat toistensa yli, lapset tietysti eniten ja yksi julisti olevansa virallisesti jo ekaluokkalainen! Piti esitellä uusi pyjama, mummi käveli tyttöjen perässä sanoen ”voi kun mun tekisi mieli hoitaa teitä” ja tytöt lauloivat kaikilla osaamillaan kielillä onnittelulaulua ukille, sillä tänä viikonloppuna meillä ei ole valmistujaisjuhlia, mutta ukin synttärit on.

Koronakevään alakulo

Ehkä olette huomanneetkin, mutta kyllä minua on painanut kevään ajan aikamoinen alakulo. Olen parhaani tehnyt, etten siitä valittaisi, että osaisin nauttia kaikesta hyvästä mitä kevät on tuonut tullessaan, mutta ei se helppoa ole ollut. On tuntunut väärältä sanoa, että on alakuloinen, kun on ollut terve. Se totta kai tärkeintä. Mikä on sitten painanut?

Vastoinkäyminen helmikuussa

Alakuloni alkoi oikeastaan isommasta vastoinkäymisestä helmikuussa, josta jonkin verran Instagrammissa puhuin. Toivoin, että se olisi voitu selvittää, minusta oli kyse väärinkäsityksestä, mutta ei sitä voinut selvittää. Syytin itseäni tapahtuneesta ihan hirveästi, päätin ottaa opiksi ja niin edespäin, mutta se painoi. Yllättäen viime sunnuntaina sain asiaan liittyen anteeksipyynnön. Että ei se ollutkaan vain minun vika. Vaikka en asiaa kolmen kuukauden jälkeen enää niin aktiivisesti miettinyt, huomasin silti, että on helpompi heti hengittää. Kiitos. <3 Oli iso juttu minulle.

Aikataulujen puute

Jotenkin ajattelin, ettei aikataulujen puute niin haittaa, eihän niitä tiukasti ole yrittäjällä muutenkaan. Mutta onhan, jos ajattelen tarkemmin. Aamulla ylös, lapset hoitoon, hommiin tai reissun päälle, lounas, urheilut, lapsia hakemaan, yhteinen päivällinen, kenties harrastuksia. Joskus kampaaja, hieroja tai jumpassa käynti. Kenties lounas ystävän kanssa tai muu kuin videopuhelintapaaminen. Yks kaks sitä vain heräsi ja teki pakollisimmat työt, yritti viihdyttää lapsia, teki ruokaa ja… Pyöri kotona. Mies hoiti kauppareissut ja todella moni ei aivan pakollinen asia jäi, kun ei halunnut mennä ihmisten ilmoille. Välillä lipsui ruoka-aika tunnin suuntaansa, jos ei päästykään aamupäivällä niin reippaasti ulos. Lähipuistot oli koluttu sataan kertaan. Kehitin nallereissuja, metsäreissuja tai keksin uusia puistoja, otin mukaan eväitä ja söimme niitä täristen lumisateessa. Ja kyllä, siinä oli paljon hyvääkin, mutta väkisin meinasi painaa mieltä alas. Omat työt vähenivät hurjasti ja tuntui jotenkin kaikki sellaiselta… Lillumiselta. Ettei mistään saa kunnolla otetta. Huomasin, että mitä vähemmän minulla on aikatauluja, sitä vähemmän saan aikaiseksi. En esimerkiksi ole kokenut millään tapaa mielekkääksi laittaa hiuksia, pukea muuta kuin juoksutrikoot tai meikata. Pitäisi kyllä joskus.

Sosiaalisuuden puute koronakeväänä

Tämä on iskenyt ehkä eniten. On ollut mies ja lapset, lapset ja mies ja siinä se. Välillä on juteltu jotain naapureiden kanssa. Lapsilla on ollut leikkikavereita toki, mutta itse olen ollut hyvin pitkälti yksin omien ajatusteni kanssa. Se on kaltaiselleni ihmiselle, joka rakastaa puhumista aika kidutusta. Ja enemmän kuin puhumista, rakastaa niitä tärkeitä ihmisiä. Ei tarvitse edes puhua, jos vanhemmat tai veli tai joku tärkeistä on lähellä. Tuntui eilen, että riittää kun tuijotan heitä. Puhumista oli turha yrittääkään, kun lapset olivat niin pistoksissa juttujensa kanssa.

Itseään ruokkiva kehä

Kun joku alue alkaa lipsua, alkaa muutkin. Ensiksi tein into piukeana kotijumppia, kunnes se alkoi maistua todella puulta. Juokseminen sentään säilyi samanlaisena ja on parantunut kevättä kohti. Sitten ajattelin, että mitä sitä meikkaamaan. Jaksaisiko lakata joskus kyntensä? Njääh. Pitäisikö syödä vitamiininsa. Njääh. Mikään itseensä liittyvä ei ole innostanut. Mitä vähemmän sitä teki, sitä vähemmän se innosti. Olen sitten tukka pystyssä kaivanut pihaa, istuttanut kukkia, maalannut ovea, siivonnut ja pyykännyt ja laittanut ruokaa, mutta itse olen kyllä aika metsittynyt.

Kun eilen tsemppasin ja pitkästä aikaa meikkasin ja pukeuduin, olo piristyi heti. Koko viikon treenit ovat kulkeneet, on ollut kaikkea pientä ekstrakivaa, töitä on riittänyt, on tullut uusia töitä, aurinko on paistanut ja nyt kun vihdoin päälläni oli jotain muuta kuin juoksutrikoot tuntui, että olin saanut palasen itsestäni takaisin. Sen Katjan, joka rakastaa puuhailla tauotta, rakastaa aikatauluja, rakastaa syödä hyvin, nukkua kunnolla ja lukea kirjoja. Mikä siinäkin, että lukeminenkin on ollut ihan njääh koko kevään! Se on joku yleisvire. En edellenkään halua valittaa, tiedän, että meillä on ollut asiat hyvin, olemme tehneet paljon yhdessä ja pysyneet terveinä. Silti tämä kevät on todistanut vahvemmin kuin koskaan, että näköjään olen rutiini-ihminen ja en ole kotoilija.

En tiedä mihin se painoi rinnan päältä katosi, syytin raudanpuutetta pitkään, mutta mummilaan astuessani en kyllä kitannut pullollista rautaa. Ehkä se oli ikävää? Sitä patoutunutta epävarmuutta? Ahdistusta, kun tuntuu pahalta vaikka ”ei saisi”? Huolta läheisistä? Vaikka mummilaan tulo tuntui osaltaan väärältä, hymyilin kuin Hangon keksi pestessäni hampaita mummilassa perjantai-iltana mieheni t-paita päällä, lasten tuhistessa viereisessä huoneessa. Toivottavasti pysymme ja te pysytte terveinä ja pystytään jollain tapaa pyörittämään tällaista uutta normaalia arkea. Joskus vielä halataankin sitä mummia. Miten voivat pienet asiat tuntua hyviltä, kuten hampaiden pesu mummilassa!


paita PUREWASTE/ hame ja korvikset UHANA DESIGN/ kengät PLAKTON (VAMSKO)/ rannekoru OXXO

Arvatkaa mihin lähden nyt? Juoksemaan Jyväsjärven ympäri. Sekin on tämän vuoden eka kerta. <3 Varmaan tulee itku matkalla.

Aurinkoista lauantaita ja hirmuiset onnittelut valmistuneille ja koulusta lomansa aloittaneille!

Oodi niin varhaiskasvatukselle kuin kotimaisuudelle!

Viides päivä koululla käynnissä. Kipuilin päätöksen kanssa aivan valtavasti, mutta samalla lisääntyvät työt ja lasten kaipuu hoitopaikkoihin saivat meidät päätymään siihen, että kyllä, hoitoon menevät. Kyllähän se ensimmäinen aamu oli erikoinen. Kaikki olivat vähän jännittyneitä sekä häkeltyneitä ja mietittiin miten uudet säännöt toimivat. Lapset olivat istuneet innosta puhkuen vaatteet päällä odottamassa aamuseiskasta lähtien ja niin ovat tehneet kaikkina viitenä aamuna. On ainakin tullut todettua, ettei ole epämieluista mennä varhaiskasvatukseen. Toki tiesin heidän siellä viihtyvänkin, mutta tämä into on ollut ihan häkellyttävää.

Olisimmeko pärjänneet kotona vielä, miksi varhaiskasvatus?

Olisimme me pärjänneet, jos olisi ollut pakko. Totuus on kuitenkin se, ettei miehestä ole juuri ”apua” työpäiviensä aikana, hän on hyvin tiiviisti sitten töissä. Joten minä olen tehnyt pakolliset vähän silloin kuin pystyn, mutta onhan itsellänikin mennyt valtavasti aikaa lasten kanssa ulkoilemiseen, ruoanlaittoon ja muuhun arjen pyörittämiseen. Olen siis tehnyt ne pakolliset ja se into ja ajatus yrityksen kehittämisestä mihin jäin maaliskuussa tosiaan jäi. En ole yhtään ehtinyt miettiä mitään ekstraa. On inhottanut näyttää lapsille kevään ajan mallia, että taas äiti hakkaa konetta, mutta esimerkiksi Espanjaan tekemäni työt ovat sellaisia, että he soittavat hyvin äkkiä perään, jos en heti vastaa sähköpostiin. Sieltä luvattiin tälle viikolle isompaa projektia, joka liimasi minua entistä enemmän koneen ääreen ja olin todella helpottunut, ettei tarvinnut samalla yrittää pyörittää kotihommia. Minun aivoni menevät solmuun metelistä ja eri kielien pyörittämisestä, saatan kirjoittaa ihan sekavia.

Uusi normaali tuntuukin ihan normaalilta

Siis tämä. Tämä onkin ihan normaalia. Lapsista oli 9 viikon kotoilun jälkeen hyvin normaalia, ettei ketään halata hoidossa, että käsiä pestään tauotta ja etteivät vanhemmat tule koulurakennukseen. Mielenkiinnosta kysyin eskarilta, miten esimerkiksi kouluruokailu toimii. Aterimet ovat valmiina tarjottimella, ruoka annetaan keittäjän toimesta ja heidän ryhmä on eristetty johonkin sermin taakse, siis muita ryhmiä ei yhtä aikaa siellä ole. Syödä pitää vähän nopeammin kuin aiemmin. Leikkivät kuulemma piilosta koululaisilta, eli pihallakaan ei nähdä, vaan on menty eri talon taakse leikkimään. Kaikki erilaiset varaovet on otettu käyttöön, niin ettei ryhmien tarvitse kulkea samasta ovesta. Ja kaikki on lapsista ihan normaalia ja kivaa on.

Sen sijaan päiväkodin puolellahan meno on vielä enemmän normaalia – lapsen saa tuoda naulakolle, toki hekin leikkivät pihalla keskenään ja eivät saa ottaa itse ruokaa ja näin pois päin, mutten oikeasti muista viedessäni ja hakiessani ns. pelätä tai miettiä. Lapsen ja vastassa olevien varhaiskasvattajien ilo ja se normaali jutustelu on niin ihanaa. On ihanaa nähdä heitä taas ja nähdä, miten oikeasti ovat kaivanneet lapsia. Siinä missä aiemmin ”pelkäsin” jotain vatsatauteja, olen kyllä unohtanut ajatella niitä aivan täysin. Ja suojaahan jatkuva käsipesu taudeilta kuin taudeilta. On niin normaalia hypätä aamulla pyöränselkään ja viedä heidät hoitoon, että tulee ihan kyyneleet silmiin. Että normaali arki tai se uusi normaali arki voisi tuntua näin hyvältä!

Arvostus on suuri siihen, mitä varhaiskasvattajat joutuvat nyt miettimään työssään ja mitä kaikkea he tekevät eri tavalla. Mielessä pyörii välillä ”mihin tämä kaikki johtaa”, mutta kyllä tämä on tuntunut niin hyvältä. Minkäänlaista tarvetta päästä esimerkiksi ravintolaan ei ole, ei ole ollut edes ikävä. Sen sijaan aamulla eskariin pyöräily on saanut minut itkemään ilosta. Ja se lapsen onni, kun näkee kavereita ja saa sanoa ihan virallisesti heipat rakkaalle eskariopelle, se on ollut korvaamatonta katseltavaa.

Ja se oodi kotimaisuudelle – Aarre, Purewaste ja Samaskoru

Olen koko kevään pukeutunut trikoisiin, enkä ole nähnyt mitään ideaa siinä, että aamulla vaihtaisin pyjaman heti pois. Miksi ei tekisi töitä siinä pyjamalookissa saman tien? Mutta ne kerrat, kun olen lähtenyt pois kotoa, on ollut aivan ihanaa pukeutua. Olen huomannut, että kun ei pyöri kaupungilla, ei tule tehtyä mitään heräteostoksia (tämä on kyllä harventunut muutenkin aika paljon viime aikoina). On tullut mietittyä ne muutama hankinta tarkkaan ja olen päättänyt hankkia vain kotimaisia juttuja tänä keväänä. Kestäviä ja laadukkaita sijoituksia, joista olen ollut todella iloinen. Lapsille tilasin kesäksi Gugguuta ja itse olen yhdistänyt tässä asussani useamman kivan kotimaisen merkin.

Aarre ja Koto Designmarket

Kävimme syksyllä Visit Jyväskylän vieraina Koto Designmarketissa, josta löytyvät kaikki mahtavat kotimaiset merkit. No ei kaikki, mutta hyvin monet niistä mitä itsekin rakastan. Somessa näin sitten aivan ihanan näköiset culottes-housut, jotka oli tilattu Koto Designmarketista ja olivat merkiltään Aarre. Tilasin itsekin ja siinä sitä lasten kanssa vauhdilla tehdessä olin ilmeisesti täpännyt vahingossa kohtaa ”kotiinkuljetus”. No, toki se koskee vain Jyväskylän aluetta, mutta yllätys oli aika suuri, kun itse yrittäjä ilmestyi ovelleni Tampereella ja toi housut. Toki hänellä oli muutakin tekemistä ja asiaa Tampereelle, mutta vähänkö mahtava ylläri! Olin todella iloinen, että tilasin heiltä housut, enkä joltain isolta ulkomaalaiselta toimittajalta, joissa aina harmittaa se pakkausmateriaalin määrä ja monesti laatuunkin pettyy. KIITOS! En unohda!

Samaskoru ja Purewaste

Värikkäät korvikset ovat ihan ykkösjuttu pukeutumisessani ja pääosin kaikki korvikseni ovat joltain kotimaiselta merkiltä, tällä kertaa Samaskorun sulat ovat korvissa. Tilasin myös perhoset violettina ja keltaisena, voi miten kesältä ne näyttävät!

Pitkään olen jo etsinyt tavallista peruspaitaa. Siis t-paitaa, jonka voi laittaa monen vaatteen alle, pitää sellaisenaan ja… No t-paitaa, tiedätte. Perinteiset halvat muotiketjujen paidat ovat joko sellaisia pyllyn alle asti ulottuvia toppeja, inhoan niitä tai jäävät ekan pesun jälkeen napapaidoiksi. Missä on laadukas, järkevän mittainen paita? Sitten törmäsin Valeäidin stooreihin IGssa – tadaa, siellä! Hannella oli päällään täydellisen mittainen paita ja vielä kotimainen.

Purewaste tekee vaatteensa tekstiilijätteestä, 100 % vain käytetyistä materiaaleista, joka säästää valtavasti vettä ja energiaa. Katsokaapa heidän sivuiltaan video, se saa taas pysähtymään, kun seuraavan kerran tekee mieli ostaa joku vaate. On hurjaa, mitä vaateteollisuus tekee luonnolle! Tilasin siis t-paidan heiltä ja on muuten aivan täydellisen ihana ja olin ylpeä kertoessani lapsilleni, että äidillä on ”roskista” tehty paita (olin aiemmin kertonut, että Batokon papukaijauikkarini on myös ”roskauikkari”). Niin pehmeä ja mukava päällä, että nukuinkin yksi yö tässä teepparissa, oho hups. Minulla ollut käytössä vasta parisen viikkoa, mutta Hanne vannoi kestävyydenkin nimiin.


paita PUREWASTE/ kengät CONVERSE/ takki ONLY/ KORVIKSET SAMASKORU/ HOUSUT AARRE/ aurinkolasit RAYBAN

Kuten huomasitte, olen keskittynyt muihin töihin viime päivät ja tuli ihan karmeasti asiaa yhteen postaukseen. Mutta oli niin ihania kotimaisia juttuja ja olen niin innoissani ollut tästä uudesta arjesta! <3 Millä fiiliksillä siellä? Onko tuttuja kotimaisia merkkejä?

Aurinkoista päivää ja lupaan, että nämä olivat kevään vikat kirsikat, en tiedä mitään ihanampaa! <3 Ja arvatkaa mitä – satoi aivan täysillä lunta juuri ennen kuvia ja niistä putosi paidan sisään lumipaakkuja. UAAH! Onneksi en ole sokerista, viilentävä kokemus!

Sammutin älypuhelimen päiväksi – miten kävi?

Ehkä tämä ei olisi jollekulle temppu tai mikään, laittaa nyt puhelin päiväksi pois. Minulle, joka tekee paljon työtään somessa ja tekee töitä myös monesti viikonloppuisin se oli ajatuksena aika iso juttu. Myöhään perjantaina muun perheen jo nukkuessa tein tietokoneella vielä vikoja hommia – tilauksia tyttöjen synttäreille ensi viikolle ja sen sellaista. Vähän väliä tarkistin puhelinta (oli jo yö, mitä siellä muka tapahtuisi, somessa?), pläräsin ohi viuhuvia Instastooreja katsellen ihmisten arkea, hääkuvia, vauvakuvia ja treenivideoita vilisi edessäni. Joku tanssi aamukahvin kanssa, toinen treenasi niin, että koin kamalaa alemmuuskompeksia, kolmas testasi huulipunia ja neljäs kertoi sinkkuelämästään. Alkoi yhtäkkiä ahdistaa ihan kamalasti kaikki. Minkä ihmeen takia kyttään luuria ja stooreja? Naputtelin pois seurattavista useamman, jonka elämä on hyvin kaukana omastani tai tili jotenkin ahdistaa. Laitoin puhelimen pois ja päätin, että panen sen kiinni seuraavana päivänä. Perheeni ansaitsee sen.

Korona-ajan lisääntynyt sometus

Minulla on vuosia ollut jo sääntönä, ettei kännykkä tule makuuhuoneeseen. Se ei kuulu käteen kun olen sängyssä, enkä halua katsoa sitä ensimmäisenä aamulla tai vikana ennen nukahtamista. En halua sen alkavan yöllä vilkuttaa jotain valoa kutsuen tarkistamaan mitäköhän jännää on tapahtunut. Kännykkä siis yöpyy eri kerroksessa kuin ihmiset. Mutta päivällä se onkin sitten jumahtanut käteen hyvinkin tiukasti.

Luen puhelimella uutisia, sometan, myyn lastenvaatteita kirpparilla, heittelen viestejä ja kuvia ahkerasti perheen whatsapp-ketjuun, roikun ihan liikaa Instagrammissa ja mitä näitä nyt oli. Tänä keväänä sellaiset luonnolliset kahvittelut ja jutteluhetket, joiden aikana luuri on laukussa ovat jääneet kokonaan pois. Olen kytännyt entistä enemmän uutisia, muiden somevaikuttajien käytöstä hakien mallia siitä, mitä ”saa” tehdä. Olen kytännyt kaiken maailman artikkeleita ahdistuksesta ja talouden kyykkämisestä ja päivittänyt Instagrammin stooreja aivan liian tiuhaan. Sosiaalisten kontaktien uupuminen on saanut puhelimen pysymään kädessä tänä keväänä vielä normaaliakin enemmän. Ja se taas on lisännyt ahdistusta välillä runsaastikin.

Sosiaalinen media altistaa arvostelulle

Jaan aika paljon elämääni somessa. Miksi, no juurikin sen takia, että kaipaan seuraa. Ei ole kuin oma perhe ympärillä, kaipaisin välillä enemmän. Jaan sitten juttuja Facebookiin, joista tykkäävät pääasiassa äiti ja anoppi. En ole poliittinen keskustelija ja lapsikuvani varmasti ohitetaan nopeasti. Välillä tuntuu, että juttuja on niin tottunut jakamaan, ettei edes ajattele mitä lisäarvoa tästäkin kukaan saa, se joka sen näkee tai minä sillä että jaan.

Instastoorit ovat minusta yksi parhaita sosiaalisen median muotoja. Yleensä kohtuu reaaliaikaisia, juttuja, joissa kynnys kommentoida on matala. Sitten siellä on se reaktio-nappi ja mietin monesti, olenko tyly, jos en reagoi reaktioon. Mutta mitä sanoa, jos toinen laittaa peukun? Että kiitos?

Tällä viikolla minulla oli jonkinsortin patti päässä, joka vei lopulta jopa Taysiin silmälääkärille. Tuo pahkura oli niin näkyvä ja toinen silmäni niin turvoksissa, että koin velvoitteeksi sanoa siitä jotain, jos naamani näkyy stooreissa. Että mikä minua vaivaa. Samalla ei huvittanut puhua siitä yhtään, kun ei ollut varmaa mikä vaiva on ja ahdisti itseänikin alkaa kiskomaan antibioottikuuria. Kerroin sitten ja sain todella paljon asiasta kommentteja. Kun arjen pyöritys on läsnä ja kukaan kommentoijista ei varmasti tiedä, mikä minulla on, niin en jaksanut hirveän pitkästi vastata. Tai ehtinyt. Ja sain jälleen kuulla (olen kuullut aiemminkin), että kommentoin tylysti. Mielestäni en, mutta nopea ja omissa silmissä asiallinen vastaus saatetaan tietenkin tulkita sadalla eri tavalla, kuten kirjoitetut viestit aina. Niistä puuttuu äänenpaino ja aina ei jaksa viljellä hymiöitä. Tai jos laittaa, niin nekin tulkitaan eri tavalla, kuulemma vähättelen viestejä. No, sitä en tarkoittanut kyseisellä hymiöllä, mutta mistä senkin tietää miten kukakin niitä tulkitsee.

Samalla kun sitä jakaa asioita ja saa usein tosi kivoja viestejä, vinkkejä ja hyviä keskusteluja sitä pelkää joka kerta, kun IGssa näkyy 10 lukematonta viestiä. Kuka minua nyt haukkuu, mitä tein väärin, laitoinko liian tylyn kommentin, väärän hymiön, miten hitossa se noin tulkitsi viestini ja niin edespäin. Se ahdistaa. Ja se ahdistus näkyy olossani. Olen luonteeltani vähän sellainen, että haluan miellyttää kaikkia ja se ei tietenkään onnistu. Mitä enemmän yritän, sitä enemmän menee pieleen. Joku ärsyyntyy aina ja se on vaan kestettävä, sillä en missään nimessä haluakaan olla ns. hajuton ja mauton. Mutta sitten taas usein menee ihan liian syvälle se kritiikki.

Miltä tuntui ilman puhelinta, mitä kaipasin?

Ihan aluksi, kun painoin sammuta virta-nappia tuntui oudolta. Heti ensimmäisen tunnin aikana konkretisoitui kuinka paljon tarkistelen ohi mennessäni puhelintani. Siivotessani kotona käteni lähti automaattisesti tarkistamaan mitä somessa tapahtuu, kunnes tajusin, ettei luuri ole päällä. Ja samalla tiesin, ettei siellä mitään ole 10 minuutissa tapahtunut, mutta tapana on kurkkia puhelinta. En pidä sitä koskaan äänillä, sillä en kestä sitä jatkuvaa piippailua mikä eri kanavista tulee ja se toimii hyvin, sillä minulle ei soita ikinä kukaan – en missaa puheluita, mutta äänettömällä pitäminen tekee sen, että sitä tulee tökittyä ja tarkisteltua tapahtuuko jotain.

Kaivon läppärin esiin lounasreseptiä varten, jonka olisin muuten katsonut luurista. Teki mieli ottaa kuva ruoasta ja jakaa joskus myöhemmin, mutten halunnut laittaa puhelinta päälle. Otin miehen puhelimella kuvan. Sitten olin aikeissa soittaa mummoille ja kiittää muistamisistaan erästä merkkipäivää koskien, mutten taas halunnut laittaa omaa puhelintani päälle – olisin sitten katsonut ne kaikki muutkin jutut. Soitimme lapsen puhelimesta isomummoille.

Miehen ollessa kaupassa lähdimme lasten kanssa puistoon. Mietin, ettei hän tiedä missä olemme, pitäisikö ottaa puhelin. Sitten totesin, että mitä sitten jos ei tiedä, arvaa että olemme jossain ulkoilemassa ja on varmaan tyytyväinen ollessaan itsekseen kotona.

Puistossa juoksin lasteni perässä ja leikimme vaikka mitä mielikuvitusleikkejä. Istuin pitkään keinussa ja keinuin katsellen muita puistossa olevia vanhempia. Yksi selasi kännykkää pitäen toisella kädellä kiinni vauvanvaunuista, toinen istui penkillä ja jutteli pitkän puhelun ja kolmas kuvasi lastenlasta liukumäessä. Kaikilla oli kädessään puhelin. Niin minullakin, yleensä.

Jääkö tästä muisto jos sitä ei tallenna?

Yllätin itseni puiston keinussa miettimässä, muistanko tätä hetkeä, miten suloiselta ja iloiselta lapseni näyttävät jos en voi tallentaa sitä? Miten hullu ajatus! Itse asiassa varmaan muistan paremminkin, sillä monesti se ”otan puhelimen käteen yhtä kuvaa varten” johtaa sitten vartin selailuun. Mitä sillä aikaa kävikään? Luurissa odottaa viestejä ja yksi pieni juttu venähtää. Olin itse asiassa hyvin vapautuneilla fiiliksillä siellä puistossa!

Mitä tein ajalla, joka vapautui älypuhelimen kiinni laittamisesta?

No en mitään ihmeitä. Siivosin kotona, laitoin ruokaa, olin perheen kanssa, puistoilin, katselin leffaa, LUIN, siis LUIN! En edes paljoa, mutta minä luin ennen todella ahkerasti. Luin jopa tämän vuoden ensimmäisenä päivänä kokonaisen kirjan siltä istumalta. EN OLE LUKENUT SIVUAKAAN KORONA-AIKANA. Toki lastenkirjoja ja lehtiä, mutta kirjani oli odottanut 9 viikkoa, että tartun siihen. Jäin niin koukkuun siihen, että ahmin tietoa tilanteesta ja siitä, miten tulee käyttäytyä, että kirjat jäivät. Sen sijaan olen ahminut somea, katsonut Ylen ja Maikkarin uutiset peräkkäin ja ahminut A-studiot. Olenko viisastunut? No en. Monesti vaan ärsyynnyin, kun monelle koronarajoitukset eivät tuntuneet olevaan mikään noudatettava juttu ja ahdistuin, kun kuulin spekulaatiota tauotta siitä, miten tässä käy. Miten ihanaa oli avata kirja taas! Siis aivan ihanaa!

Nypin pihalla rikkaruohoja täysin omissa ajatuksissani ja tajusin miten erilaista sekin on ilman, että puhelin keskeyttää. Katselin miestäni touhuissaan ja hymyilin. Mietin itsekseni miten hirveästi rakastan häntä ja lapsia. Oli aikaa vaan tuijottaa heitä puhelimen sijaan. Katselin lasten kanssa lastenleffan ihan oikeasti. Monesti olen sohvalla, mutta jos leffa ei inspiroi, alan räplätä puhelinta. Olin siis henkisesti rennompi ja läsnä. Kun someen tulee joku sivaltava viesti, se ei ole vain viiden minuutin juttu, vaan vaikuttaa mielialaani paljon pidempäänkin.


paita PUREWASTE/ korvikset SAMASKORU/takki ONLY

Some inspiroi, antaa vertaistukea ja koukuttaa

Rakastan sitä, miten ihaniin ihmisiin olen tutustunut bloggaamisen ja somen kautta. On ihanaa saada inspiraatiota – montako vaatehankintaa, uutuusruokaa, arkireseptiä tai telkkariohjelmaa olenkaan sieltä bongannut? Lisäksi on aivan parasta, kun joku laittaa viestiä, että inspiroin lähtemään lenkille. Niitä tulee paljon ja se on parasta palautetta. En unohda ikinä viestiä, jonka sain ehkä pari vuotta sitten ja jossa luki ”kiitos esimerkistäsi, nyt liikunta on osa meidänkin perheen arkea ja olemme inspiroituneet liikkumaan monella tavalla”. Ihan parasta! En siis halua missään nimessä sieltä mihinkään häipyä. Tai se vertaistuki, kun ajattelet, ettei kenelläkään muulla ole tällainen sotku, tappelua ja yövalvomista – on. Olen saanut ihan hirveästi tukea somesta lasten valvomiseen!

Mutta entä se koukuttavuus? Se, kun sormi painaa Instragrammin auki ilman, että edes tajuat, että teet niin. Sitten tuijotat kuvia ja stooreja ja minuutit kuluvat. Kannattaa siis pitää ruutuajasta aikuisenakin kiinni ja miettiä, mitä seuraa. Vaikka itsekin olen ihan superutelias luonne, kaikkea ei vain voi seurata!

Pidänkö somettomia päiviä jatkossa?

Niin no, ihan sometonhan päivä ei ollut. Minä niin halusin jakaa kanssanne pari kivaa arkireseptiä jotka kokkasimme eilen, joten iltakasilta avasin puhelimen ja laitoin ne IGhen. Katselin yksityisviestien määrää ja mietin, mitäköhän siellä on. Onko jotain ikävää. Miksi se aina jännittää? Ei ollut. Siellä luki mm. ”olet aito ja sydämellinen” ja oli peukutettu luuritonta päivääni.

Päivä ilman älypuhelinta oli helpottava. Toiset asiat olisi ollut kiva jakaa, toisten kohdalla oli ajatus ”eipähän tarvitse”. No ei tarvitse normaalistikaan, en tiedä miksi joskus koen siihen velvollisuutta. Oloni oli jotenkin kevyt ja minuutteja oli päivässä selkeästi enemmän. Puolituntisia somen kanssa ei karannutkaan mihinkään. Stressitasoni laski. Ja sitten oli taas kivaa avata se. Siis ehdottomasti voisin alkaa sopia itseni kanssa, että pidän luurittoman päivän vaikka viikonloppuisin. En tiedä huomasiko perheeni erilaisuutta, mutta minä huomasin. Sanoin lapselle, että soitetaan sinun puhelimesta isomummolle, äidin puhelin on tänään pois päältä. ”Miksi?” hän ihmetteli, onko se kotiarestissa? No sovitaan vaikka niin.

Olen vähän joko tai tyyppi, joka joko tekee koko ajan tai ei ollenkaan. En tiedä johtuiko somettomasta päivästä, mutta viime yön unisaldo oli 9 tuntia ja 3 tuntia syvää unta. Ennätys. Ei ahdistanut, aivoni lepäsivät.

Vaikka itse teen työksenikin somea, suosittelen silti lämpimästi kokeilemaan täysin puhelittomia päiviä. Vai onko se sinulla jo rutiini? Oletko koukussa someen vai onko helppo olla ilman?

Rentouttavaa sunnuntaita kaikille!