Koronaväsymyksestä ja vastakkainasettelusta

Aihe, joka pyörii koko ajan kielen ja mielen päällä, mutta josta ei kuitenkaan halua kirjoittaa. Me koemme tämän tilanteen niin eri tavalla riippuen terveydentilastamme, ammatistamme, perhetilanteesta ja ties mistä, että on vaikeaa sanoa asioista niin, ettei loukkaa ketään. Aina löytyy ihmisiä puolesta ja vastaan. Someni on kuitenkin alkanut täyttyä sanasta koronaväsymys. Haikeudesta entisiin aikoihin, pienestä epätoivosta ettei loppua näy. Väsymyksestä siihen, että harrastukset ovat tauolla ja pikkulapsiarkeen ei saa minkäänlaista taukoa. Pelkoa omasta toimeentulosta. Pikkuserkkuni Tommi eilen tarttui aiheeseen ja kertoi, kuinka täysillä ovat noudattaneet rajoituksia ja kuinka pahalta tuntuu, kun elämme ns. eri todellisuuksissa. Ymmärrän hyvin. Hänelle ehdoteltiin metsäretkeä ja auringossa nauttimista, mutta entä jos toivoisi vuoden jälkeen vaikka reissua yksin teatteriin eikä sitä metsäretkeä? Sekään ei ole kaikkia varten.

Koronaväsymys ja huoli yhteiskunnasta

Jokainen kokee tilanteen eri tavalla, kuten sanoin, omista lähtökohdista riippuen. Minä ajattelin aluksi, että samapa tuo, tehdä kotona töitä, kun muutenkin tein. Vuoden aikana on valjennut, kuinka usein itse asiassa kävin esimerkiksi Helsingissä, näin siellä kollegoita ja sukua. Kävin välillä kahviloissa kirjoittamassa ihan sen vuoksi, ettei koko ajan imuri ja pyykit huuda korvan juuressa. Meikkasin ja puin useasti aamuisin. Kävin reippain mielin jumpassa, enkä pala kurkussa peläten, että joku aivastaa. Tai että itse aivastan!

Oikea Murphyn laki iski eilen, kun lapsi valitti nuhaista oloa. Ei ole kuumetta, ei nuhaa mutta on nuhainen olo. Pidin sitten kotona. Ja pidän tänään. Kiireisin työviikko ja tänään tarkoitukseni on olla livenä koneen kautta tuomaroimassa Nuorten yrittäjien kisaa. Lapsi seurana. Täynnä energiaa nuhaisessa olossaan. Kiristää ihan molempien hermoja. Ja tiedän, että näitä tilanteita lapsiperheissä riittää.

Entä sitten nuoriso? Kaikki tauotetut harrastukset, etänä opeteltavat vanhojen tanssit, perutut penkkarit. Kuinka paljon pahoinvointia se aiheuttaa yhteiskuntaamme? Entä kulttuurialan hätä? On ihmeellistä miten yksi ala voidaan ajaa niin täysillä alas ja sen myötä jättää alalla työskentelevät oikeasti hätään. Se on myös monelle se tärkein ja ainoa harrastus, kulttuuri ja lisää pahoinvointia sekin. Ymmärrän hyvin, että pakko on ollut rajoittaa, mutta ala on todella pulassa.

Korona ja vastakkainasettelu

Tämä on yksi ahdistavimpia juttuja koronaan liittyen. Elämme monet eri todellisuuksissa. On ihmisiä, jotka ovat istuneet kotonaan vuoden. Kuten mummoni kertoi palvelutalosta jossa asuu, on siellä ihmisillä kamalan paha olla. Mummoni pääsee lenkille omin jaloin vielä ja on tavannut esimerkiksi puistossa veljeni perhettä, mutta suurin osa asukkaista ei pääse ulos ilman apua eikä heillä käy vieraita. He tietävät elävänsä elämänsä ehtoopuolta. Mitä pidemmän aikaa on kulunut sitä enemmän kuulee mummon äänestä ahdistuksen talon henkisestä ilmapiiristä. Ja mitä siihen voi sanoa? Ei ole mitään fiksua sanottavaa. Koittakaa jaksaa? Eihän niin voi sanoa. Tuntuu äärettömän turhalta. Onneksi molemmat mummoni ovat nyt saaneet ensimmäisen rokotteen.

Samalla kun toiset ovat jääneet erittäin tiiviisti kotiinsa, toiset matkaavat ulkomailla suhteellisen normaalisti. Tämä Hesarin juttu, jossa matkustettiin huvikseen sukua tapaamaan ja lennettiin kotiin kovassa kuumeessa oli suhteellisen hämmentävä. Ihan oikeasti toiset tekee näin! Kyttäillään kuka käyttää maskia kaupassa ja on käyty jopa ihmisten kimppuun, jos maski puuttuu (kuka voi tietää mistä syystä se puuttuu, sairaus kenties eikä pysty käyttämään?). Kytitään toisiamme jatkuvasti. Eilinen keskustelu somevaikuttajan vastuusta matkustaa tällä hetkellä oli minusta oikean suuntainen kyseenalaistaen hupimatkustamisen, mutta miksi teilattiin niin rajusti yksi ihminen? Entä eräs hyvinvointivaikuttaja, joka käy useinkin ulkomailla ja jonka seuraajamäärät ovat kymmenkertaiset? Miksi tämä kulminoitui yhteen ihmiseen niin rajusti? Ymmärrän toki pointin, mutta minusta ilmiöstä voisi keskustella laajemmin. Tämä KaksPlussan juttu nosti sentään esiin toisenkin samassa kohteessa olevan kotimaisen someihmisen.

Edessä ovat kohta koulujen hiihtolomat. Odotettavissa on ruuhkia hiihtokeskuksissa ja matkustamista. Se osaltaan pitää monia kotimaisia matkailuyrityksiä pystyssä, hekin ovat olleet pulassa. 10% Helsinkin hotelleista on varattu hiihtolomalle. 10!! Se on ennätysvähän ja hotellit ovat hädässä. Mutta teilaammeko jokaisen, joka matkustaa hiihtolomalla? Toivottavasti emme ja uskon, että ihmiset osaavat matkata vastuullisesti.

Koronaan sairastuneet läheiset ja toivo terveydestä

Joulukuussa minä itkin ja rukoilin. Koin sellaista ihmeellistä voimattomuutta ja toivottomuutta, etten ole ennen kokenut rakkaiden sairastuessa koronaan. Kun kuva sairaalasta tuli pelästyin aivan valtavasti. Istuin yksin kotona vietyäni lapset hoitoon ja minulla oli vapaus itkeä ja laittaa kädet ristiin. Se oli ainoa asia, mitä osasin tehdä. Ehkä se auttoi. He tokenivat. Mutta pelästyin tosissani. Avatessani Iltalehteä ja katsoessani niitä tilastoja siltä viikolta itkin taas, kun tiesin, että siinä luvuissa ja sairaalatyypeissä on omia läheisiä. Ne luvut muuttuivat todellisimmiksi. Tauti muuttui entistä todellisemmaksi.

Siksi sitä haluaa ajatella, että jokainen päivä, kun saan herätä kauniiseen talvipäivään ja rakkaani ovat täällä ja terveenä, on niin arvokas, ettei koronaväsymystä voi valittaa. Mutta väkisin se välillä nostaa päätään. Kun pakkanen saa rään valumaan pitkin kasvoja kaupassa maskin takana, etkä voi tehdä mitään. Kun halkeilleet pikkukädet rasvataan jälleen illalla ja lapset itkevät että kirvelee. Ne on pesty rikki talven aikana. Kun mietit maaliskuisia lapsia, viime keväänä peruttuja sukulaissynttäreitä ja tajuat, ettei tule tänäkään keväänä niitä kemuja. Kun viet itkevät lapsen neljättä kertaa koronatestiin ja lohdutat tyhmänä, että se on äkkiä ohi. Niissä hetkissä se jotenkin kulminoituu, että ei helvetti mitä paskaa. Anteeksi että kiroilin, mutta en osaa muutenkaan muotoilla niitä hetkiä äitinä.

Toivon kovasti, että jaksamme pitää kiinni rajoituksista, niin koville kuin se ottaakin. Mutta toivon myös, että jokainen toimisi mahdollisimman hyvin itse ja perheenä, eikä olisi niin hirveää vastakkainasettelua ilmassa. Joku seuraajani kertoi nähneensä, kun naisautoilijalle huudettiin hänen ollessaan yksin autossaan maksi päässä ”ota se pois hölmö, sä olet yksin siellä!”. Että sitä voi sitten liikaakin käyttää.


tunika ja korvikset UHANA DESIGN/ leggarit KATRI NISKANEN/ takki PBO/ kengät ANDIAMO

Koitetaan jaksaa. Halaus juuri sinulle. Yksinäiselle, väsyneelle, työttömälle, siellä eturintamassa taistelevalle, koronatestaajalle, opettajalle, ihan kaikille. <3

P.S. Tammikuun asuäänestys saatiin pulkkaan ja palkinto lähtee Sirpalle. Kiitos kaikille osallistuneille, ihanaa kun löysitte tammikuusta monia kivoja juttuja!

Lottovoitto, arvontavoitto ja juhlaviikonloppu ihanassa Uhanassa!

Aurinkoista lauantaita ja suuret onnittelut valmistuneille sekä koulunsa päättäville! Meillä saapui eskarilainen eilen todistus kourassa kotiin ja kaivoi repusta kolme synttärikutsua – nyt on pihajuhlia eskarilaisten kanssa tiedossa! Koko viikon on paistanut sen verran, että treenit on saanut tehdä t-paidassa, vitsi on ollut ihanaa. On hienoa, jos keli ei vaikuta mieleen, mutta minä olen niitä, joilla on todella paljon kevyempi askel auringon paistaessa.

Viikon lottovoitto ja arvontavoitto

Sanoin miehelle maanantaina, että kevään myötä arjen hallintani katosi jotenkin kokonaan. Kun aikataulut ja rutiinit katoavat, kaikki päivät muuttuivat samanlaisiksi ja unohtelin hoitaa asioita. En esimerkiksi enää muistanut, että maanantaina täytyy ilmoittaa seuraavan viikon päikkypäivät, jos ei ole kokopäiväisellä sopparilla. Asiaa miettiessäni tuli mieleen, mitenköhän on tilanne kuopuksen syksyn päikkypaikan kanssa. Olemme olleet 1,5 vuotta jonossa lähimpään päikkyyn ja mietin onko tilanne muuttunut. Juttelin johtajan kanssa ja hän sanoi, että ei ole, katsotaan tilannetta ensi vuonna. Selvä, ei mahda mitään.

Seuraavana päivänä puhelin soi ja johtaja sanoi ”tämä on ihan lottovoitto että näitä paikkoja tähän ryhmään tulee, mutta nyt aukesi yksi”. Ai? Istuin Keskustorilla autossa puhelin korvalla ihan hämilläni. Sinnehän me ollaan oltu jonossa ja haluttiin, mutta apua! Nykyisessäkin ovat ihmiset niin ihania ja eihän me voida vaihtaa ja… APUA! Sanoin silti kyllä, sillä helpottaa kulkemistakin jo niin paljon. Kävelin ostamaan eskariopeille muistamisia yhtä aikaa niin pala kurkussa kuin kevein askelin. Lottovoitto! Päikkypaikka! Wau, no ne ovat todellakin siis kiven alla kyseiseen paikkaan!

Perjantaina kun ajelimme kohti Jyväskylää, lueskelin Instagrammista viestin, että olin voittanut Karita Tykän feedissä suomalaista käsityötä olevat hopeiset korvakorut. Siis arvontavoittokin samalla viikolla, wau!

Koronakevään raastava ikävä

Mutta hypätään voitoista siihen tärkeämpään, eli perheeseen. Miksi olimme matkalla Jyväskylään? Saavuimme eilen vuoden ensimmäistä kertaa koko perheellä mummilaan. Lapset olivat niin täynnä iloa ja onnea, etten muista nähneeni. Ei pienintäkään nurinaa koko matkalla. Perillä vain tauotonta pulputusta ja kikatusta. Näin veljeni ja kälyni ensi kertaa sitten joulun ja piti nieleskellä, kun ei voinut kipittää halaamaan. Nähtiinpähän edes! Kaikki puhuivat toistensa yli, lapset tietysti eniten ja yksi julisti olevansa virallisesti jo ekaluokkalainen! Piti esitellä uusi pyjama, mummi käveli tyttöjen perässä sanoen ”voi kun mun tekisi mieli hoitaa teitä” ja tytöt lauloivat kaikilla osaamillaan kielillä onnittelulaulua ukille, sillä tänä viikonloppuna meillä ei ole valmistujaisjuhlia, mutta ukin synttärit on.

Koronakevään alakulo

Ehkä olette huomanneetkin, mutta kyllä minua on painanut kevään ajan aikamoinen alakulo. Olen parhaani tehnyt, etten siitä valittaisi, että osaisin nauttia kaikesta hyvästä mitä kevät on tuonut tullessaan, mutta ei se helppoa ole ollut. On tuntunut väärältä sanoa, että on alakuloinen, kun on ollut terve. Se totta kai tärkeintä. Mikä on sitten painanut?

Vastoinkäyminen helmikuussa

Alakuloni alkoi oikeastaan isommasta vastoinkäymisestä helmikuussa, josta jonkin verran Instagrammissa puhuin. Toivoin, että se olisi voitu selvittää, minusta oli kyse väärinkäsityksestä, mutta ei sitä voinut selvittää. Syytin itseäni tapahtuneesta ihan hirveästi, päätin ottaa opiksi ja niin edespäin, mutta se painoi. Yllättäen viime sunnuntaina sain asiaan liittyen anteeksipyynnön. Että ei se ollutkaan vain minun vika. Vaikka en asiaa kolmen kuukauden jälkeen enää niin aktiivisesti miettinyt, huomasin silti, että on helpompi heti hengittää. Kiitos. <3 Oli iso juttu minulle.

Aikataulujen puute

Jotenkin ajattelin, ettei aikataulujen puute niin haittaa, eihän niitä tiukasti ole yrittäjällä muutenkaan. Mutta onhan, jos ajattelen tarkemmin. Aamulla ylös, lapset hoitoon, hommiin tai reissun päälle, lounas, urheilut, lapsia hakemaan, yhteinen päivällinen, kenties harrastuksia. Joskus kampaaja, hieroja tai jumpassa käynti. Kenties lounas ystävän kanssa tai muu kuin videopuhelintapaaminen. Yks kaks sitä vain heräsi ja teki pakollisimmat työt, yritti viihdyttää lapsia, teki ruokaa ja… Pyöri kotona. Mies hoiti kauppareissut ja todella moni ei aivan pakollinen asia jäi, kun ei halunnut mennä ihmisten ilmoille. Välillä lipsui ruoka-aika tunnin suuntaansa, jos ei päästykään aamupäivällä niin reippaasti ulos. Lähipuistot oli koluttu sataan kertaan. Kehitin nallereissuja, metsäreissuja tai keksin uusia puistoja, otin mukaan eväitä ja söimme niitä täristen lumisateessa. Ja kyllä, siinä oli paljon hyvääkin, mutta väkisin meinasi painaa mieltä alas. Omat työt vähenivät hurjasti ja tuntui jotenkin kaikki sellaiselta… Lillumiselta. Ettei mistään saa kunnolla otetta. Huomasin, että mitä vähemmän minulla on aikatauluja, sitä vähemmän saan aikaiseksi. En esimerkiksi ole kokenut millään tapaa mielekkääksi laittaa hiuksia, pukea muuta kuin juoksutrikoot tai meikata. Pitäisi kyllä joskus.

Sosiaalisuuden puute koronakeväänä

Tämä on iskenyt ehkä eniten. On ollut mies ja lapset, lapset ja mies ja siinä se. Välillä on juteltu jotain naapureiden kanssa. Lapsilla on ollut leikkikavereita toki, mutta itse olen ollut hyvin pitkälti yksin omien ajatusteni kanssa. Se on kaltaiselleni ihmiselle, joka rakastaa puhumista aika kidutusta. Ja enemmän kuin puhumista, rakastaa niitä tärkeitä ihmisiä. Ei tarvitse edes puhua, jos vanhemmat tai veli tai joku tärkeistä on lähellä. Tuntui eilen, että riittää kun tuijotan heitä. Puhumista oli turha yrittääkään, kun lapset olivat niin pistoksissa juttujensa kanssa.

Itseään ruokkiva kehä

Kun joku alue alkaa lipsua, alkaa muutkin. Ensiksi tein into piukeana kotijumppia, kunnes se alkoi maistua todella puulta. Juokseminen sentään säilyi samanlaisena ja on parantunut kevättä kohti. Sitten ajattelin, että mitä sitä meikkaamaan. Jaksaisiko lakata joskus kyntensä? Njääh. Pitäisikö syödä vitamiininsa. Njääh. Mikään itseensä liittyvä ei ole innostanut. Mitä vähemmän sitä teki, sitä vähemmän se innosti. Olen sitten tukka pystyssä kaivanut pihaa, istuttanut kukkia, maalannut ovea, siivonnut ja pyykännyt ja laittanut ruokaa, mutta itse olen kyllä aika metsittynyt.

Kun eilen tsemppasin ja pitkästä aikaa meikkasin ja pukeuduin, olo piristyi heti. Koko viikon treenit ovat kulkeneet, on ollut kaikkea pientä ekstrakivaa, töitä on riittänyt, on tullut uusia töitä, aurinko on paistanut ja nyt kun vihdoin päälläni oli jotain muuta kuin juoksutrikoot tuntui, että olin saanut palasen itsestäni takaisin. Sen Katjan, joka rakastaa puuhailla tauotta, rakastaa aikatauluja, rakastaa syödä hyvin, nukkua kunnolla ja lukea kirjoja. Mikä siinäkin, että lukeminenkin on ollut ihan njääh koko kevään! Se on joku yleisvire. En edellenkään halua valittaa, tiedän, että meillä on ollut asiat hyvin, olemme tehneet paljon yhdessä ja pysyneet terveinä. Silti tämä kevät on todistanut vahvemmin kuin koskaan, että näköjään olen rutiini-ihminen ja en ole kotoilija.

En tiedä mihin se painoi rinnan päältä katosi, syytin raudanpuutetta pitkään, mutta mummilaan astuessani en kyllä kitannut pullollista rautaa. Ehkä se oli ikävää? Sitä patoutunutta epävarmuutta? Ahdistusta, kun tuntuu pahalta vaikka ”ei saisi”? Huolta läheisistä? Vaikka mummilaan tulo tuntui osaltaan väärältä, hymyilin kuin Hangon keksi pestessäni hampaita mummilassa perjantai-iltana mieheni t-paita päällä, lasten tuhistessa viereisessä huoneessa. Toivottavasti pysymme ja te pysytte terveinä ja pystytään jollain tapaa pyörittämään tällaista uutta normaalia arkea. Joskus vielä halataankin sitä mummia. Miten voivat pienet asiat tuntua hyviltä, kuten hampaiden pesu mummilassa!


paita PUREWASTE/ hame ja korvikset UHANA DESIGN/ kengät PLAKTON (VAMSKO)/ rannekoru OXXO

Arvatkaa mihin lähden nyt? Juoksemaan Jyväsjärven ympäri. Sekin on tämän vuoden eka kerta. <3 Varmaan tulee itku matkalla.

Aurinkoista lauantaita ja hirmuiset onnittelut valmistuneille ja koulusta lomansa aloittaneille!

Oodi niin varhaiskasvatukselle kuin kotimaisuudelle!

Viides päivä koululla käynnissä. Kipuilin päätöksen kanssa aivan valtavasti, mutta samalla lisääntyvät työt ja lasten kaipuu hoitopaikkoihin saivat meidät päätymään siihen, että kyllä, hoitoon menevät. Kyllähän se ensimmäinen aamu oli erikoinen. Kaikki olivat vähän jännittyneitä sekä häkeltyneitä ja mietittiin miten uudet säännöt toimivat. Lapset olivat istuneet innosta puhkuen vaatteet päällä odottamassa aamuseiskasta lähtien ja niin ovat tehneet kaikkina viitenä aamuna. On ainakin tullut todettua, ettei ole epämieluista mennä varhaiskasvatukseen. Toki tiesin heidän siellä viihtyvänkin, mutta tämä into on ollut ihan häkellyttävää.

Olisimmeko pärjänneet kotona vielä, miksi varhaiskasvatus?

Olisimme me pärjänneet, jos olisi ollut pakko. Totuus on kuitenkin se, ettei miehestä ole juuri ”apua” työpäiviensä aikana, hän on hyvin tiiviisti sitten töissä. Joten minä olen tehnyt pakolliset vähän silloin kuin pystyn, mutta onhan itsellänikin mennyt valtavasti aikaa lasten kanssa ulkoilemiseen, ruoanlaittoon ja muuhun arjen pyörittämiseen. Olen siis tehnyt ne pakolliset ja se into ja ajatus yrityksen kehittämisestä mihin jäin maaliskuussa tosiaan jäi. En ole yhtään ehtinyt miettiä mitään ekstraa. On inhottanut näyttää lapsille kevään ajan mallia, että taas äiti hakkaa konetta, mutta esimerkiksi Espanjaan tekemäni työt ovat sellaisia, että he soittavat hyvin äkkiä perään, jos en heti vastaa sähköpostiin. Sieltä luvattiin tälle viikolle isompaa projektia, joka liimasi minua entistä enemmän koneen ääreen ja olin todella helpottunut, ettei tarvinnut samalla yrittää pyörittää kotihommia. Minun aivoni menevät solmuun metelistä ja eri kielien pyörittämisestä, saatan kirjoittaa ihan sekavia.

Uusi normaali tuntuukin ihan normaalilta

Siis tämä. Tämä onkin ihan normaalia. Lapsista oli 9 viikon kotoilun jälkeen hyvin normaalia, ettei ketään halata hoidossa, että käsiä pestään tauotta ja etteivät vanhemmat tule koulurakennukseen. Mielenkiinnosta kysyin eskarilta, miten esimerkiksi kouluruokailu toimii. Aterimet ovat valmiina tarjottimella, ruoka annetaan keittäjän toimesta ja heidän ryhmä on eristetty johonkin sermin taakse, siis muita ryhmiä ei yhtä aikaa siellä ole. Syödä pitää vähän nopeammin kuin aiemmin. Leikkivät kuulemma piilosta koululaisilta, eli pihallakaan ei nähdä, vaan on menty eri talon taakse leikkimään. Kaikki erilaiset varaovet on otettu käyttöön, niin ettei ryhmien tarvitse kulkea samasta ovesta. Ja kaikki on lapsista ihan normaalia ja kivaa on.

Sen sijaan päiväkodin puolellahan meno on vielä enemmän normaalia – lapsen saa tuoda naulakolle, toki hekin leikkivät pihalla keskenään ja eivät saa ottaa itse ruokaa ja näin pois päin, mutten oikeasti muista viedessäni ja hakiessani ns. pelätä tai miettiä. Lapsen ja vastassa olevien varhaiskasvattajien ilo ja se normaali jutustelu on niin ihanaa. On ihanaa nähdä heitä taas ja nähdä, miten oikeasti ovat kaivanneet lapsia. Siinä missä aiemmin ”pelkäsin” jotain vatsatauteja, olen kyllä unohtanut ajatella niitä aivan täysin. Ja suojaahan jatkuva käsipesu taudeilta kuin taudeilta. On niin normaalia hypätä aamulla pyöränselkään ja viedä heidät hoitoon, että tulee ihan kyyneleet silmiin. Että normaali arki tai se uusi normaali arki voisi tuntua näin hyvältä!

Arvostus on suuri siihen, mitä varhaiskasvattajat joutuvat nyt miettimään työssään ja mitä kaikkea he tekevät eri tavalla. Mielessä pyörii välillä ”mihin tämä kaikki johtaa”, mutta kyllä tämä on tuntunut niin hyvältä. Minkäänlaista tarvetta päästä esimerkiksi ravintolaan ei ole, ei ole ollut edes ikävä. Sen sijaan aamulla eskariin pyöräily on saanut minut itkemään ilosta. Ja se lapsen onni, kun näkee kavereita ja saa sanoa ihan virallisesti heipat rakkaalle eskariopelle, se on ollut korvaamatonta katseltavaa.

Ja se oodi kotimaisuudelle – Aarre, Purewaste ja Samaskoru

Olen koko kevään pukeutunut trikoisiin, enkä ole nähnyt mitään ideaa siinä, että aamulla vaihtaisin pyjaman heti pois. Miksi ei tekisi töitä siinä pyjamalookissa saman tien? Mutta ne kerrat, kun olen lähtenyt pois kotoa, on ollut aivan ihanaa pukeutua. Olen huomannut, että kun ei pyöri kaupungilla, ei tule tehtyä mitään heräteostoksia (tämä on kyllä harventunut muutenkin aika paljon viime aikoina). On tullut mietittyä ne muutama hankinta tarkkaan ja olen päättänyt hankkia vain kotimaisia juttuja tänä keväänä. Kestäviä ja laadukkaita sijoituksia, joista olen ollut todella iloinen. Lapsille tilasin kesäksi Gugguuta ja itse olen yhdistänyt tässä asussani useamman kivan kotimaisen merkin.

Aarre ja Koto Designmarket

Kävimme syksyllä Visit Jyväskylän vieraina Koto Designmarketissa, josta löytyvät kaikki mahtavat kotimaiset merkit. No ei kaikki, mutta hyvin monet niistä mitä itsekin rakastan. Somessa näin sitten aivan ihanan näköiset culottes-housut, jotka oli tilattu Koto Designmarketista ja olivat merkiltään Aarre. Tilasin itsekin ja siinä sitä lasten kanssa vauhdilla tehdessä olin ilmeisesti täpännyt vahingossa kohtaa ”kotiinkuljetus”. No, toki se koskee vain Jyväskylän aluetta, mutta yllätys oli aika suuri, kun itse yrittäjä ilmestyi ovelleni Tampereella ja toi housut. Toki hänellä oli muutakin tekemistä ja asiaa Tampereelle, mutta vähänkö mahtava ylläri! Olin todella iloinen, että tilasin heiltä housut, enkä joltain isolta ulkomaalaiselta toimittajalta, joissa aina harmittaa se pakkausmateriaalin määrä ja monesti laatuunkin pettyy. KIITOS! En unohda!

Samaskoru ja Purewaste

Värikkäät korvikset ovat ihan ykkösjuttu pukeutumisessani ja pääosin kaikki korvikseni ovat joltain kotimaiselta merkiltä, tällä kertaa Samaskorun sulat ovat korvissa. Tilasin myös perhoset violettina ja keltaisena, voi miten kesältä ne näyttävät!

Pitkään olen jo etsinyt tavallista peruspaitaa. Siis t-paitaa, jonka voi laittaa monen vaatteen alle, pitää sellaisenaan ja… No t-paitaa, tiedätte. Perinteiset halvat muotiketjujen paidat ovat joko sellaisia pyllyn alle asti ulottuvia toppeja, inhoan niitä tai jäävät ekan pesun jälkeen napapaidoiksi. Missä on laadukas, järkevän mittainen paita? Sitten törmäsin Valeäidin stooreihin IGssa – tadaa, siellä! Hannella oli päällään täydellisen mittainen paita ja vielä kotimainen.

Purewaste tekee vaatteensa tekstiilijätteestä, 100 % vain käytetyistä materiaaleista, joka säästää valtavasti vettä ja energiaa. Katsokaapa heidän sivuiltaan video, se saa taas pysähtymään, kun seuraavan kerran tekee mieli ostaa joku vaate. On hurjaa, mitä vaateteollisuus tekee luonnolle! Tilasin siis t-paidan heiltä ja on muuten aivan täydellisen ihana ja olin ylpeä kertoessani lapsilleni, että äidillä on ”roskista” tehty paita (olin aiemmin kertonut, että Batokon papukaijauikkarini on myös ”roskauikkari”). Niin pehmeä ja mukava päällä, että nukuinkin yksi yö tässä teepparissa, oho hups. Minulla ollut käytössä vasta parisen viikkoa, mutta Hanne vannoi kestävyydenkin nimiin.


paita PUREWASTE/ kengät CONVERSE/ takki ONLY/ KORVIKSET SAMASKORU/ HOUSUT AARRE/ aurinkolasit RAYBAN

Kuten huomasitte, olen keskittynyt muihin töihin viime päivät ja tuli ihan karmeasti asiaa yhteen postaukseen. Mutta oli niin ihania kotimaisia juttuja ja olen niin innoissani ollut tästä uudesta arjesta! <3 Millä fiiliksillä siellä? Onko tuttuja kotimaisia merkkejä?

Aurinkoista päivää ja lupaan, että nämä olivat kevään vikat kirsikat, en tiedä mitään ihanampaa! <3 Ja arvatkaa mitä – satoi aivan täysillä lunta juuri ennen kuvia ja niistä putosi paidan sisään lumipaakkuja. UAAH! Onneksi en ole sokerista, viilentävä kokemus!