Tasan 2 kuukautta

2 kuukautta on ihmisen elämässä todella lyhyt aika. Silti kun miettii päivää kaksi kuukautta sitten, tuntuu, että pieni iäisyys on mennyt. Lapseni ovat oppineet, että kaupassa ei käydä, kenenkään ei kosketa, kavereilla ei saa käydä kylässä ja kukaan kaveri tai kukaan muukaan ei ole käynyt meillä kuukausiin. Viime perjantaina höllättiin niin, että vanhempani söivät illallisen meillä sisällä, kun ulkona oli liian kylmä. Lapset ovat selittäneet siitä tohkeissaan pitkän siitä asti. Että joku kävi meillä sisällä!

Kun poikkeusolot alkoivat

Oli torstai. Meillä oli pakkaushommat kesken ja katselin vähän puolella silmällä uutisia. Poikkeusolot, siis mitä nyt tapahtuu? Homma oli vaikeaa ymmärtää ja myös sitä, mitä se tarkoittaa. Saammeko lähteä reissuun? No kai me nyt voimme, kun koulutkin ovat yhä auki? Reissua Kuusamoon oli odotettu puoli vuotta, joten sinne lähteminen ei ollut mikään paniikkiratkaisu, kuten joku minulle totesi blogin kommenteissa, ennemmin koin, että peruminen siinä hässäkässä olisi ollut aika paniikkiratkaisu. Perjantaina 13.3. tuli ensimmäinen puhelu perutuista töistä. Olen aina taikauskoisena pelännyt päivää ja mietin, että nyt siitä tulee sitten se, mitä olen odottanut. Iltapäivällä kahden aikaan hain lapseni eskarista ja sanoimme heipat opelle ja totesimme, että nähdään 10 päivän päästä. Tuolloin heitimme ilmaan, sekä minä että opettaja, saas nähdä miten tässä käy. Epäilystä oli ilmassa. Sitten lähdimme ajamaan. Seuraavan viikon aikana kaikki eskaloitui. Muutamaa päivää myöhemmin koulut sulkivat, rajoitukset kiristyivät, viikkoa myöhemmin sulkivat jo hiihtokeskukset. Lomalla ahdisti ja pelotti, vaikka yritimme käyttäytyä mahdollisimman normaalisti lasten vuoksi, toki rajoitukset huomioon ottaen. Some oli jäätävä paikka tuon viikon ajan – ihmisistä tuli toisensta vartioita, Facebook räjähti mm. Levi-artikkeleista jolloin myös Kuusamossa lomailijat (20km päässä Rukan hiihtokeskuksesta) saivat vihan niskaansa.

Uusi arki alkoi

Loman jälkeen oli tarkoitus palata arkeen, viettää lasten syntymäpäiviä, oli neuvolat, oli harrastukset ja hammaslääkärit. Kaikki tietenkin peruttu. Aluksi olin ihan intoa täynnä samoin kuin lapsetkin reippaita. Tehtiin reippaasti eskaritehtäviä, retkeiltiin, oltiin pihalla. Oma työtilanne ahdisti niin, että menetin yöuneni. Ahdisti, kun en pääse tai päässyt Helsinkiin, missä mummo valitti yksinäisyyttään ja missä mummola myytiin Uudenmaan sulun aikana. Se oli mummolle todella kova paikka, päästää irti 60 vuoden jälkeen kodistaan, olisin toivonut olevani paikalla katsomassa, mitä muistoja voisin saada kotiin ja miten voisin lohduttaa mummoa. Olen koko ikäni katsonut mummolassa olevaa kaapinovea, johon on säästetty muistoja. Siihen on teipattu mm. Jokereiden lätkämatsista lippu, jossa isäni ja veljeni kävivät vuonna 2001. 15 vuotta myöhemmin tuona päivänä syntyi kuopuksemme. Istuin monesti mummolla, nyt viimeisenä talvena yksin asunnon ollessa jo tyhjä ja mietin, että jos jotain täältä haluaisin, niin tämän (täysin arvottoman, taisi mennä kaatopaikalle sitten lopulta) kaapin, jossa on noin kohtalokas muisto. Ja ne Muppet-tarrat lapsudesta ja…

Kaiken kaikkiaan arki on sujunut ihan hyvin. Olemme saaneet olla todella paljon yhdessä, mikä pääsääntöisesti tuntuu siltä, että olemme saaneet. Tytöt ovat ulkona leikkineet naapureiden kanssa. On kehitetty rytmit sille, että mies käy kaupassa myöhään illalla pari kertaa viikossa. On pääsääntöisesti tehty eskaritehtävät, ollaan oltu valtavan paljon ulkona ja vuokrattu paljua. Tehty enemmän pihahommia kuin ikinä vielä tähän päivään mennessä. Nautittu pitkistä viikonlopuista, sillä ystävällisesti miehelle on pudoteltu lomautuspäivät maanantai- ja perjantaipäiville. Kunnon minilomia vähän väliä.

Uusi normaali arki alkaa huomenna

Tänään on siis tasan kaksi kuukautta siitä, kun painajainen alkoi ja kun lapseni ovat viimeksi olleet hoidossa, kun otimme heidät vähän aiemmin jo pois ennen sulkua. 9 viikkoa nelistään, hyvin pienillä kontakteilla, näkemättä enoja, kälyjä tai ystäviä. Tunteet ovat seilanneet laidasta laitaan. Sen verran pitkä aika, että elämä tuntuu jo aika normaalilta, samalla välillä ahdistaa niin, että tuntuu ettei saa happea. Olen haaveillut ajasta, kun uskallan taas hypätä junaan ja vaihtaa kaupunkia. Vielä ei ole sen aika.

Se, miksi olen iloinen tästä pienestä eskaripätkästä, on pääsääntöisesti se, että tuntuu, etten riitä. Ruoanlaitto, omat työt (jotka luojan kiitos alkavat vähän piristyä!), eskaritehtävät ja lasten kanssa tauoton puuhailu – tuntuu että teen kaiken vähän vasemmalla kädellä. Teen paljon hommia englanniksi ja olen huomannut, että kääntämistyöt riehumisen keskellä ovat pahimpia. No, tosin samalla mieskin tekee kyllä pääsääntöisesti englanniksi, mutta hän on työpisteellä työaikojen puitteissa, siinä missä yrittäjä tekee vähän joka välissä. Tiedätte varmaan. Koen, että tarvitsen edes muutaman päivän työrauhan, jotta minulla on yritys jatkossakin.

Ja sen lisäksi eskariryhmä hajoaa, joten on ihanaa, että saavat sanoa heipat. Säännöt ovat tiukat ja vanhemmat eivät saa mennä koulurakennukseen sisälle, eli hakiessa on soitettava ulko-ovelta, että täällä ollaan, sillä eskarit eivät myöskään saa vielä mennä ja lähteä itsenäisesti. On myös tärkeää avata yhteiskuntaa uuteen normaaliin, sillä tämä tilannehan ei ole millään tapaa ohi vielä elokuussa. Tiedämme sitten, miten toimia syksyllä tai ehkä olemme viisaampia.

Se mikä on hurjaa, on että samaan syssyyn alkoi tulla taas pressikutsuja (ei, en ole lähdössä vielä junalla yhtään mihinkään) ja kesäkuun alusta jatkuvat myös uusilla säännöillä sisäharrastukset. Vähän kyllä jännittää, mikä tilanne yhteiskunnassa on vaikka kuukauden kuluttua. Mietityttää, pitäisikö käydä edes ikkunan takana mummon luona Helsingissä, ennen kuin Uudenmaa on uudelleen sulussa. Mitä kesästä tulee?

Haaveissa on pitää lasten syntymäpäivät pienelle kaveriporukalle pihallamme ensi viikolla. Sinne siirsin maaliskuussa HopLop-kemut, oikein varmasti kauas ja kuitenkin hetkeä ennen Kyproksen reissuamme, että ehditään pitää. No, ei ole reissua eikä ole auki olevia HopLopeja, mutta josko eskarit voisivat pienesti juhlia ensi viikolla pihallamme. Kun ei lunta taas sataisi!

Mitä tästä keväästä jää käteen?

Sitä on oppinut aika paljon sekä itsestään, että läheisistään kriisin aikana. Miten kukakin käsittelee asiaa, miten paljon toiset pelkäävät ja toiset eivät välitä yhtään. On huomannut, että niin minä kuin äitini ollaan niitä kilttejä tyttöjä (moni varmasti tunnistaa tunteen), jotka pyörivät tunnontuskissa käytyään vaikka kaupassa. Että tein väärin! Ja sitten taas todistelee itselleen, että no pakkohan se oli ja… Kävin viime viikolla pyörillä lasteni kanssa kolmestaan Prismassa puolilta päivin. Siellä oli hyvin tyhjää, lapseni eivät koskeneet mihinkään, halusin että tulevat sanomaan millaiset sukat ja pikkarit kelpaavat, kun ovat valittaneet pitkään ettei ole ehjiä sukkia. Sitten häivyttiin sukat kassissa. Kauhean väärältä tuntui, vaikka olimme kai aika turvallisilla vesillä.

Tästä keväästä jäi käteen parempi suunnittelu ruokahuollon suhteen, suurempi rakkaus omaa kotia ja pihaa kohtaan. Olen aika paljon vihannut taloamme hometalotaiston jälkeen, enkä ole kokenut oloani siellä hyväksi. Olen paennut tunnetta olemalla mahdollisimman paljon pois ja lomat reissussa. Nyt tuo tunne oli pakko kohdata ja itse asiassa meillä on tässä aika hyvä olla ja kolme kerrosta on tarjonnut tilaa kaikkien pyöriessä kotona. Piha näyttää kivemmalta kuin koskaan!

Olin montaa kertaa ylpeä lapsistani tänä keväänä ja arvostin sitä, että sain olla heidän kanssaan näin tiiviisti. He ovat upeita, itsenäisiä, liikkunnallisia ja mielikuvitusrikkaita tyttöjä. Tänään pyysin aamulla heidät kainaloon katsomaan Pikku Kakkosta, huomenna ei enää ehdi (no, viikonloppuun on kaksi päivää). Kevään aikana olin ylpeä myöskin siitä, että osaan soveltaa keittiössä, tehdä ilman ohjeita ruokia ja kaikki aina meni, kukaan ei valittanut että oli pahaa. Saimme myös ihania elämyksiä eri take away-kokemusten myötä, ravintolaillallisia joille ei ehkä raaskisi normaalisti lähteä, mutta jotka sai kotiin paljon edullisemmin eikä sitten haitannut, jos kaikki maut eivät natsanneet. Viikonloppuna äitienpäivämenun haimme Periscopesta ja lapset tykkäsivät maistaa kaikkea uutta tryffelivoista korvasienikastikkeeseen. Liian isot annokset pääsivät jääkaappiin ja söimme niitä lopulta kolme päivää, ei tarvinnut heittää roskiin kuten ravintolassa.

Tässä keväässä on ollut paljon hyvää, mutta odotan kyllä aivan hurjasti sitä, että pääsemme vihdoin joskus mummilaan yökylään ja näemme muita sukulaisia. Veljentyttö on kasvanut järkyttävän paljon sitten joulun, jolloin olemme viimeksi nähneet. Hän ei varmaan kohta muista tätiään. Ikävä on kova.

Lapset ovat ratketa riemusta, kun pääsevät huomenna normaaliin, uudenlaiseen normaaliin arkeen. Minä… Minua itkettää onnesta ja pelosta yhtä aikaa. Heidän riemunsa on ihanaa katseltavaa ja oma riemuni siitä, että saa tehdä töitä rauhassa on myös aika suuri. Mutta mitä tästä kaikesta seuraa? Sitä ei vielä tiedä, toivotaan parasta! Jännittää! Olo on haikea – eilen haettiin vikat kouluruoat, sekin oli aivan ihana etu, kiitos Tampereen kaupunki.


mekko UHANA DESIGN/ sukkikset KAIKO/ kengät DR.MARTENS (second hand)/ takki ONLY/ korvikset MAMAKORU

Millä fiiliksillä siellä? Lähdetäänkö teillä uuteen arkeen huomenna?

P.S. Asuäänestyksen voittajaksi random.org arpoi Anun huhtikuun parhaaksi asuksi äänestitte nron 2. Kiitos kaunis osallistuneille! <3

Minähän en apua tarvitse!

Tällä viikolla aurinko on antanut järkyttävän paljon energiaa. Eilen sai taas juosta lenkkiä t-paidassa, voi pyöräillä, ripustaa pyykit ulos ja tiedättekö mitä – kun eilen saavuin lenkiltä, grillissä odotti täydellinen lohi ja kasviksia. Kevään ekat grilliruoat ovat kyllä jotain mieletöntä!

Syystä tai toisesta uni on ollut kuitenkin vähän hukassa koko kevään. Nukun hyvin levottomasti, heräilen tauotta ja näen ihan hirveitä painajaisia. Vaikka olisin ollut päivällä hyvillä mielin, niin ilmeisesti alitajunta jyllää tätä muuttunutta elämää ja epävarmaa kevättä öisin. Purentakiskokin on pitänyt kaivaa esiin – painajaisten lomassa sitten vielä puren hampaitani yhteen niin että pääkipu on taattu.

Eilen aamulla tuli vähän enemmän selvitettävää liittyen ulkomaantöihin, joita yrittäjänä teen. Samalla lapset olivat nälkäisiä aamulla, annoin heille puurot ja yritin saada puettua ja edes kotipihaan, samalla kun sähköpostit lentelivät englanniksi. ”ÄITIIIII, JOKO SÄ TUUT!” kuului huuto ovelta, mies oli alakerrassa jatkuvasti jossain puhelinpalaverissa, minä vielä aamutakissa ja tytöillä alkoi olla tappelu päällä ulkona. Vaikkei minulla varsinaisesti ole työaikoja, on aika moni ihminen tavoitettavissa parhaiten työaikaan tai aamupäivällä. Aina kun ajattelin, että olen valmis, tuli joku uusi juttu.

Sinänsä säätäminen on tuttua, olen aina tehnyt kotiäitiyden ohessa hommia, työskennellyt öisin, päiväuniaikaan, Pikku Kakkosen aikaan ja viikonloppuisin. Nyt kuitenkin kotona on lapsi, joka haluaa aamusta heti apua eskaritehtävissä (eilen piti kulkea matka kouluun, laskea ja piirtää matkalla olevat liikennemerkit, joten en voinut laittaa tekemään yksin) sekä kuopus, joka on vailla kaveria koko ajan ja haluaisi, että äiti vain lukisi ja leikkisi. Kun lopulta pääsin ulos klo 10.50, mietin jo mielessäni mitä ihmettä annan heille lounaaksi, en ehtinyt sitä ajatella. Pakastettu makaroniloota pelasti onneksi. Ja jostain syystä maanantain superreippaat lapset olivat koko ajan tukkanuottasilla ja hermona. AINA, joka ikinen kotiviikko, niitä on nyt kai seitsemän takana TIISTAI ON PAHIN. Ja illalla ihmisten Instastooreja katsoessa totesin, ettei olla ainoita. Miksi tiistaisin kaikki kaatuu niskaan?

Voi olla, että vähän avauduin tästä miten kaikesta selviää äidilleni, joka sitten kysyikin, voisivatko tulla auttamaan. Hotelliin Tampereelle yöksi, niin, että isäni voi tehdä hotellissa töitä ja äitini olla lasten kanssa ulkona. NO ETTE TULE tokaisin heti. En missään nimessä halua olla heille vaivaksi. Ajomatka edes takaisin, hotellin hinta, kaikki se vaiva. Äitini perusteli, että olisi hänellekin kivaa vaihtelua. NO EI KÄY! Sitten älysivät vetää oikeasta narusta, isäni sanoi, että etätyöt Tampereella voisivat olla kivaa vaihtelua. Ja normaaliarjessa hän ajaa useamman kertaa viikossa JKL-HKI väliä, eihän JKL-TRE ole kuin hujaus. No okei sitten. Jos se on teille vaihtelua. Tulkaa sitten. Mutta mua ahdistaa se rahanmeno (lopputulos hotellihuoneen hinnasta oli sviitti 39 euroa/yö, aika paha).

Kun päätös oli tehty, leijuin. Oli paljon helpompi olla, eikä ahdistanut niin. Tiedän saavani asioita aika paljon nopeammin aikaan kun saan hetken ajatella rauhassa ratkomatta tappeluja ja lapset nyt rakastavat olla mummin seurassa. Silti tuntui väärältä sanoa joo tarjottuun apuun. Sama oli vauvavuosina, kun vanhemmat tarjosivat apuaan, olin ihan kauhuissani, kauhea vaiva ajaa tämä välimatka ja pitäähän ihmisen nyt itse pitää huoli omista lapsistaan, oi voi voi. Sitten tulivat välillä puoliväkisin ja aina oli yhtä helpottavaa.

Onkohan se joku suomalainen mentaliteetti ettei pysty ottamaan apua vastaan tai myöntää tarvitsevansa sitä? Vai onko se persoonakysymys? Kuka tunnistaa ongelman, oletko samanlainen?

P.S. Kuvat ovat viime vuoden vapulta, tämän vuoden hamamia Tampereella vielä odotetaan. Mutta ne sopivat tämän hetken fiilikseen täysillä! <3

Uutta normaalia kohti – kouluun vai ei?

Siis sanokaa kenelle tämä kysymys on ollut helppo? Muotoilin otsikon noin yleisesti, vaikka ei meilläkään varsinaisesti koululaista ole talossa. Silti, kun esikoulu on alakoulun yhteydessä ja samassa tilassa, koen, että jos lapsi menee eskariin, voi sanoa hänen menevän kouluun. Entä sitten palatako päiväkotiin? Joo vai ei? Näitä puheenaiheita on vähän hurjaa ottaa puheeksi, sillä kaikilla on joku mielipide, toisilla vahva ja toisilla epäilevä kuten itselläni. Mutta minusta on mielenkiintoista puhua aiheesta, saada kuulla miten teillä on homma järkeilty tai oliko sinulle ihan itsestäänselvää, että lapsi palaa ensi viikolla kouluun tai hoitoon? Oppivelvollisuus toki painaa varsinkin koululaisia, mutta ymmärtääkseni tässä tilanteessa on saanut kohtalaisen helposti luvan olla vikat kaksi viikkoa kotona, erityisesti jos perheessä on riskiryhmäläisiä.

Yritän kertoa tiivistetysti omia ajatuksiani. Aluksi ajattelin heti, että joo totta kai lapsi eskariin. Hän saa hyvästellä sen eskariryhmän missä talven oli, hakea sadevarusteet ja todistuksen ja koulutarkastuskin on toukokuussa. Hän on kaivannut kavereitaan ja on itse tietenkin into piukeana menossa. Koulutauosta ei tule niin pitkä, eli puolen vuoden mittainen, eikä koulusta niin ”pelottava” paikka pitkän tauon myötä. Minä saan painaa ihan eri tavalla duunia, eikä lasten tarvitse keskenään leikkiä päivisin, kun itse jäänkin jumiin johonkin työhön ja mies on pitkissä palavereissa. Lapset eivät todennäköisesti tartuta tautia niin paljon tai ainakaan tartuta sitä rajuinta muotoa tai samalla eivät itse sairasta sitä rajuinta muotoa, näin on uutisoitu. Meidän perheessä ei ole esimerkiksi riskiryhmäläisiä. Olen ollut aika moneen otteeseen todella riittämätön tilanteissa, joissa lapset kaipaavat apua ihan erilaisissa tilanteissa ja itseni pitäisi hoitaa joku töihin liittyvä asiakaspalvelutilanne mahdollisimman pian. Olen tehnyt duunia paljon lasten mentyä nukkumaan, silmät kirvellen. Niin kuin varmasti moni muukin. On väsyttänyt ajoittain ihan hirveästi, kun poikkeusolot ja epävarmuus on vielä tuonut unettomuutta. Ja. Tämä tilanne ei tule poistumaan elokuuhun mennessä, kun koulut taas alkavat. Riskit on vain pakko jossain vaiheessa kohdata. Nyt toukokuussa vai elokuussa?

Pienempi on kaivannut ikätovereita hirveästi. Mennyt esikoisen ja hänen kaveriensa perässä, mutta vähän yksinäisenä. Tuntuu, että jos toisen vie varhaiskasvatuksen pariin, miksi jättäisi toisen kotiin. Hän olisi entistä yksinäisempi. Koen myös, että päiväkodissa kuopuksella on pieni ryhmä, he syövät siellä keskenään huoneessa ja ovat kohtalaisen eristettynä ryhmänä, eli se näyttäytyy turvallisempana kuin eskarit isossa kouluruokalassa koululaisten kanssa.

Sitten ne miinuspuolet. Miksi en osaa perustella itselleni aukotonta ”joo on todella hyvä idea avata koulut ja totta kai vien”. Jos minun olisi ollut pakko, esikouluhan on itse asiassa (samoin kuin päiväkodit) olleet auki koko ajan. Jos olemme pärjänneet tähän asti, emmekö pärjäisi jatkossakin ihan hyvin. Miksi kahdeksi viikoksi nyt veisin ketään mihinkään? Lapset eivät ole olleet vain kaksin, vaan ovat saaneet leikkiä naapureiden kanssa ulkona. Pihalla on mennyt jopa 8 tuntia päivästä kelistä riippuen. Tutkimuksia on senkin puolesta, että lapset tartuttavat tautia, eli tarkoittaako koulujen pariviikkoinen sitten keskikesällä uutta rajua sulkua? Entä sitten ihan peruslenssutkin, tuntuu, että lapset niiskuttavat vähän väliä normaalissa hoitoarjessa. Pienestäkin nuhasta tulee jäädä kotiin, mutta pitääkö iskeä itsensä ihan karanteeniin? Koko perheen siis? Ja olen lukenut artikkeleita myös siitä, että kaikkien ei pitäisi tulla, jotta turvallinen lähiopetus saadaan järjestettyä. Tai kaikkien ei pitäisi mennä päiväkoteihin. Pitäiskö tässä tajuta olla se, joka jää pois, jos ei ole ihan ihan pakko? Apua! Ja jos olisin uskaltanut mennä kesäkuun alussa mummilaan, en varmasti uskalla, jos laitan lapset hoitoon. Sitten taas odotellaan keskenämme kotona pari viikkoa ja seuraillaan lasten kuntoa.

Niin ja sitten ne ihan hassut jutut. Luin jostain kommenttikentästä, että on itsekästä nyt viedä lasta mihinkään jos ei ole ihan pakko, kommentoija oli neljän pieni äiti ja tietää kyllä mitä se on, eikä vie lapsiaan mihinkään. Tuli välittömästi ahdistunut olo, niin varmaan onkin. Samalla mietin, että yhdeksän viikkoa nelistään on aivan uskomattoman erilainen aika mihinkään aiempaan verrattuna ja minullahan tulee ihan hirveä ikävä! No, kaksi viikkoa menisi kyllä siiivillä. Ja olen kaivannut ihan hirveästi työntekoa ja sitä, että siihen on aikaa.

Mitään ohjeistusta suoraan koululta ei ole tullut, mietin tuleeko vai sinne sitten kävellään vain ensi viikolla jos päättää mennä? Ja huomenna on viimeinen päivä ilmoittaa tarvitseeko lapsi kesällä hoitoa. No tarvitseeko? Voinko pyytää äitiäni kesällä apuun, mikä on omien töiden tilanne, pystynkö jo esimerkiksi tarvittaessa vaihtamaan kaupunkia ja niin edespäin. Olimme ilmoittaneet lapsen viikon kesäleirille, joka tietenkin vaikuttaa kesän hoitotarpeeseen, mutta mistä sen tietää toteutuuko leiri?


mekko ZEZE NORDIC/ kengät DR.MARTENS/ sukkikset KAIKO/ korvikset MAJO DESIGN/ takki ONLY/ arskat H&M

Minä alkujani pähkäsin miten on järkevää järjestää kesä, kun pienellä koululaisella pitkä loma, mutta entä nyt? Kun ei voi edes välttämättä pyytää isovanhempia apuun? Miten ihmeessä osaatte ratkoa nämä? Kumpi painaa vaakakupissa enemmän, pari viikkoa koulussa vai se, että pysyy kotona ehkä paremmin turvassa ja turvaa näin kesän? 

P.S. Kuvat otimme vappuaattona, kun hain brunssikassit. Keskustorilla ei ollut kuin kaksi lokkia tekemässä lisää lokkeja ja tuntui todella eksoottiselta tulla pois ns. kuplastaan suoraan keskustaan. Ihan huikean normaalilta hetkellisesti (vaikkei siellä kyllä ihan normaalia ollut, kun en nähnyt ketään torilla ja oli vappu).