Herää pahvi!

Sitä usein sanotaan, ettei näe metsää puilta. Ja se on kyllä niin totta. Tämä koronakriisi ei ole kestänyt Suomessa kovinkaan kauaa vielä, mutta minulla ovat silmät avautuneet monenkin asian suhteen ja paljon. Olen maannut sohvalla 7-vuotias lapseni sylissäni ja hänen tukkaansa haistellessaan miettinyt, että vaikka tämä pysäytys oli nyt rajumpi ja maailmankaikkeuden kannalta vakavampi kuin mitä olisin toivonut, ehkä tarvitsin tällaista.

Minusta meillä on ollut kiva arki. Lapset ovat tykänneet eskarista ja päiväkodista, kavereita on piisannut. Minä olen tehnyt omia hommiani kuuden kotiäitivuoden jälkeen ja ollut aika useinkin toisessa kaupungissa. Mies on painanut töitä ja napannut aikaa omille urheiluilleen kuudelta aamulta tai yhdeksältä illalla. Aina pannut perheen ykköseksi. Kyllähän siinä arjen pyörityksessä usein kaipaa sitä perheen yhteistä aikaa. Että sitten ollaan nelistään ja puuhataan. Usein lähdetään pois kotoa, ettei loma olisi yhtä kuin työleiri ikkunanpesuineen yms.

Mutta koska olen itse aikamoinen suorittajaluonne ja hyvin malttamaton makoiluun, ei niillä lomillakaan ns. aikaa ole. Sitten mennään ja koetaan. Liian harvassa ovat päivät, että vain ollaan. Ja että olemme siinä kaikki neljä, ettei aina yksi puutu.

Näin lyhyessä ajassa arjessa on tapahtunut valtava muutos. Kelloa ei juuri tarvitse katsoa. Ulos mennään joka tapauksessa, ollaan siellä tuntikausia, ruoat hoidetaan ja eskaritehtävät tehdään. Mutta mikään asia ei tapahdu minuutilleen. Kaikki se hoputus ja kellon tuijottelu on poissa. Se on ihan uskomaton fiilis. Että mitäs tämän päivän tavoitteissa? Ai niin, pari ulkoilua. Omat hommat, pyykinpesu, ruoat. Selvä. Keitän toisen pannullisen teetä.

Toinen asia minkä olen huomannut todella selkeästi, on se miten vähälle esikoinen on jäänyt. Koska kuopus on ollut alusta asti neljän ikävuotensa ajan hyvin vahva ja vaativa persoona ja toinen helpommin periksi antava, tietenkin isompi ja osaavampi ja mennyt enemmän kavereiden kanssa, hän on jäänyt vähän vähemmälle huomiolle koko ajan. Nyt hän on käpertynyt syleihimme, jakanut kanssamme valtavan määrän ajatuksiaan rauhassa ja hymyillyt kouluportti loistaen. Nielin vimmatusti kyyneliä lauantai-iltana, kun peiton alta kurkkasi naama saunasta helottaen pieni hampaaton hymy ja lausahti:

”Olen maailman onnellisin. Minulla on kaikki mitä minä tarvitsen, on ihana perhe, on ystäviä ja kotona voi tehdä kaikkea kivaa. Saa olla pihalla ja saa katsoa leffoja. Minulla on ihana pikkusisko ja ihana prinsessahuone. Minulla on maailman paras elämä”.

Että siinäpähän ajatus kaiken kauheuden keskelle. Hänestä tuli onnellinen sen myötä, kun olemme selkeästi ihan todella paljon enemmän yhdessä, minä olen ihan todella paljon enemmän kotona (vedän siis päivät lasten kanssa kolmisin ja mies liittyy kellarista seuraamme iltaisin) ja hoppua ei ole.

Minä itse olen nauttinut suunnattomasti lasteni seurasta ja siitä, miten paljon opin heistä taas lisää, kun puuhaamme tauotta yhdessä. Samalla ahdistaa olla niin ”jumissa”. Siinä missä saatoin yrittäjän työpäivästä hyvin käydä lenkillä 1,5 tunnin ajan, en voi tehdä sitä nyt. Lapset ovat liian pieniä olemaan kaksin, joten juoksen vasta illalla kun mies vapautuu. Samoin voisin hoitaa kauppareissut, postireissut tai muut pakolliset normaalisti kolmisin, mutta nyt en halua mennä heidän kanssaan kauppaan, joten olen ihmeellisen jumissa. Mutta siihenkin tottuu. Eilen ratkaisin asian niin, että he menivät hyvillä mielin kaksin kotipihaan leikkimään ja itse tein olohuoneessa livejumpan.

Vaikka arki on mielestäni ollut ihan ok meillä, onhan se ollut ajoittain superkiireistä. Ja kun viikonloppu tulee, minun luonteellani listalla on siivous, asukuvat, bloggaus, kaverisynttärit, yökylä, juoksulenkki, laskettelureissu, metsäretki ja vielä ne kaikki kiinnostavat lastentapahtumat kaupungissa, niin ja se uuden ravintolan brunssikin. Hop hop sitten mennään! En siis osaa pysähtyä ja nautin tehdä, mutta nyt vasta silmät avautuvat sille, että täytyy pysähtyä. Täytyy nähdä se metsä puilta, ne kauniit taimet jotka ovat siinä edessäni tauotta. He rakastavat aikaa vanhempien kanssa (eikä muuten enää kovin kauaa), he nauttivat tästä aikatauluttomuudesta. He eivät kysele ravintoloihin tai leffoihin tai jopa rakkaan uimaharrastuksen loppuminen joksikin aikaa on ok. He kyselevät saako vielä leikkiä ja ikävöivät ainoastaan ystäviä. Ja opejaan.

Minä en olisi ehkä pysähtynyt ikinä vaan mennyt elämäni läpi kuin höyryjuna, jos ei olisi ollut pakko. Monessakaan mielessä ei ole paluuta entiseen elämään. Olen myös aikamoinen kontrolloija ja aluksi pasmani menivät aivan sekaisin siitä, että nelivuotiaan neuvola ei ole samalla viikolla kun hän täyttää neljä, eikä seitsenvuotiaan hammaslääkäri samana päivänä kun hän täyttää seitsemän, niin kuin olin ne varannut. Kaverisynttärit ovat ehkä joskus, jos ovat. Tiedättekö, kun teen aina kaiken ajallaan ja sillä hetkellä, on hyvin vaikeaa ajatella asioiden tapahtuvan ”sitten joskus”. On hyvin vaikeaa päästää irti omista aikatauluistaan. Aluksi tuntui, että tukehdun, kaikki turvamuurini sortuvat, mutta sitten totesin, että ehkä selviän. Ehkä ne kaikki vielä ehtii, neuvolat, hammaslääkärit ja muut.

Ja hassua sinänsä, ei tuntunut edes pahalta siirtää pois toukokuun viimeisen viikon Kyproksen lomaa. Se tuntuu ajatuksenakin jo ihan unelta. Tässä vaiheessa, kun haaveilee siitä, että vielä joskus lapsi pääsee eskariin ja toinen tarhaan ja näkevät ystävänsä, ajatus ulkomaista tuntuu absurdilta. Olen surrut sitä, että esikoinen eskariryhmä tulee hajoamaan, samoin kuin kuopuksen parhaat kaverit lähtevät pois tarhasta tämän kevään jälkeen. Että kun sanoimme heipat lähtiessämme Kuusamoon, sanoimme heipat sille yhdessäololle lopullisesti? Olen itkenyt iltaisin tyynyyn enemmän kuin he tätä asiaa. Pelännyt ihan hervottomasti sitä, että he kokevat saman epätoivon kuin itse lamalapsena 1990-luvulla. Miten turvaan lapseni nyt siltä edessä olevalta talouden kyykkämiseltä ja ihmisten pahoinvoinnilta? Jättääkö tämä aika heihin lähteämättömän trauman?

Tällä hetkellä he eivät vaikuta traumatisoituneilta, päinvastoin. Sitä on tajunnut, miten pienestä voi olla onnellinen. Tuoreista sämpylöistä, jota on aikaa leipoa. Uudesta leikkipuistosta, jonne pääsee käymään. Perheestä ympärillä, nyt on ehtinyt tuijottaa heitä jokaista ja tajunnut miten ihania ovat. Esikoinen on valtavan järjestelmällinen, täynnä energiaa, ideoita ja loputonta touhua. Kuopus on tulta ja tappuraa, mutta isosisko on hänelle valtava idoli, jonka perässä hän touhottaa ja tekee ihan mitä vaan. Esikoinen on pitänyt kuopukselle muun muassa tarhapäivää alkupiireineen ja päiväunineen (vain 7-vuotias nukahti). Vetänyt parkour-rataa ja keksinyt puuhaa. Pienempi seuraa. Mies on töidensä jälkeen askarrellut kaiken mitä tytöt pyytävät nyt kun on aikaa. Ommellut keppihevosen, tehnyt säästölippaat. Minä olen juossut heidän perässään puistossa ja pyöräilyissä ja olemme tehneet eskaritehtäviä. Meillä jokaisella on vahvuutemme, olemme kaikki aika erilaisia ja samalla hyvin samanlaisia. Perheemme on hitsautunut valtavasti yhteen ja toiminut ihmeen hyvin, mitä nyt minä kiukutellut pari kertaa PMS-oireissani (haha, eikö siihen ole paras vedota, mutta oikeasti!). Miten onnellinen olen siitäkin, että perhe on niin kaikkiruokainen. Ihan sama mitä teen, kaikki tulevat hyvillä mielin syömään ja syövät kaiken.

En haikaile kahviloihin tai kaupoille, eniten kaipaan ystävien normaalia kohtaamista, mummolassa käymistä ja isomummojen näkemistä. Kaipaan elämää ilman tätä suurta pelkoa taloudellisesta selviytymisestä. Pelkään paljon tautia enemmän niitä sivuvaikutuksia.

Samalla olen kiitollinen pysäytyksestä, joka pakotti vaan tuijottamaan verkkareissa perhettäni ja tutustumaan heihin koko ajan enemmän. Pakotti tajuamaan sen, että kotona on hyvä tehdä ruokaa, aikatauluttomuus tekee välillä hyvää. Miten vapauttavaa on katsoa pyykkikoria ja ajatella, että ehdin nuo huomennakin. Aina ei tarvitse olla kiire jonnekin, aina ei tarvitse olla sata asiaa yhtä aikaa käynnissä.


toppi VILA/ neuletakki YOUR FACE/ hame GARCIA JEANS/ kengät PALMROTH/ korvikset MAJO DESIGN/ aurinkolasit RAYBAN

Ja kuinka paljon enemmän sitä arvostaa jatkossa kaikkea? Sitä että on sukulaisia ja ystäviä joita nähdä, kun vain haluaa järjestää aikaa, sitä että saa liikkua vapaasti, sitä että saa mennä jumppaan jos siltä tuntuu. Käydä vaikka nelistään kaupassa. Miten itsestäänselvyytenä sitä piti kaikkea arjessa. Mutta mikään ei ole itsestäänselvää. Olen itse herännyt arvostamaan kaikkea paljon enemmän.

Samalla luonto on kiittänyt ja herännyt eloon. Kuten monissa artikkeleissa on kirjoitettu, korona on häivähdys siitä, mitä elämä on, jos ja kun ilmastonmuutos oli repeämässä ja ihmisiä olisi pitänyt alkaa rajoittamaan kuitenkin jossain vaiheessa. Miten nopeasti luonto korjaa itseään. Meidät oli pakko pysäyttää.

Paluuta entiseen ei ole monessakaan mielessä. Se on toisaalta helpottava ajatus, toisaalta ihan järkyttävän pelottava. Olemme Suomessa vielä kriisin alussa ja vasta tulevaisuus näyttää miten tässä käy. Sen sijaan, että murehdin sitä tauotta, aion nauttia niistä mahdollisuuksista, mitä tämä tapahtuma minulle (ja perheelleni) avasi.

Tunteet heittelevät tällä hetkellä ihan laidasta laitaan. Välillä ei tee mieli nousta peiton alta, välillä sitä on tarmoa täynnä, leipoo ja jumppaa, sitten taas ahdistuu kun katsoo uutisia. Seuraavaksi nauraa lasten kanssa kippurassa ja sitten taas itkee kun miettii, miten itsekin selviää taloudellisesti ja henkisesti.

Onko itsellesi käynyt näin, että olisit herännyt arvostamaan asioita enemmän? Millaisia tunteita tilanne on herättänyt? Voimia päiväänne!

P.S. Kuvista on kolme viikkoa, eli pysytään siellä kotona! Tosin Tampereellakin on enemmän lunta kuin suunnilleen koko talvena, pulkkamäkipäivä!

 

 

Koronapäiväkirjat: kiljuin kun näin ihmisen pihallani ja telkkari puhui minulle

No niin. Siis ihan vahvasti on meillä lähtenyt tämä kotoilu. Otsikon perusteella varmaan ajattelette, että se kajahti välittömästi. Onhan se aluksi aika sekavaa yrittää miehen tehdä etätöitä, kun nelivuotias karjuu että miksei se leiki, ei se missään töissä ole ja saada arki pyörimään uudella tavalla. Hyvin äkkiä selviää, ettei tämä ole se aika, kun alan kirjoittaa kirjaa tai osallistun novellikilpailuun, vaan kun lapset vaativat viidesti päivässä ruoan ja lisäksi puuhaa kun kavereita ei ole, tämä on se aika, kun palaan kotiäidiksi. Tämä on toisaalta seikkailu, toisaalta ihan kaheli tilanne, kun naapurin lapset ovat portin takana ja täytyy sanoa, etteivät voi tulla. Uskon, että päivä päivältä tähän tottuu paremmin.

No mutta siis. Pakko kertoa pari asiaa eiliseltä. Siinä kun haettiin rytmiä uuteen arkeen, olin yrittänyt olla etukäteen fiksu ja tilannut lähetyksen Kalaherkut Nygreniltä. Heiltä saa tilattua vaikka mitä herkkuja seuraavalle päivälle, ne tuodaan ovelle taksikuskin voimin ja ne saa tilattua myös ilman kontaktia. Olin tilannut muun muassa superherkullista savulohimakaronilaatikkoa kuin kalapihvejäkin, helpottaakseni aluksi keittiössä kuluvaa aikaa (se kakku!) kuin tukeakseni ihanaa paikallista yritystä. Lomakkeeseen sai kirjoittaa lisätietoja ja kirjoitin, että meillä ei toimi ovikello – joko kova koputus tai soitto puhelimella.

Lapset menivät aamupäivällä kaksin kotipihalle leikkimään ja minä hiihtelin kakkuhommissa tukka pystyssä ja aamutakki päällä. Juoksin kurkkaamaan, että lapsilla on kaikki ok ja rempaisin oven auki – sillä tuloksella, että suorastaan lensin musta-asuisen, mustissa aurinkolaseissa olevan taksikuskin syliin. Pelästyin ihan puolikuoliaaksi ja reagoin kirkumalla. Taisi kalat kädessä oleva kuskikin säikähtää pahemman kerran aamutakkista huutavaa naista, niin häkeltyneeltä näytti. Hän oli seissyt oven takana painelemassa ovikelloa (ei huomannut kirjoittamaani lisätekstiä) ja luuli, että tulen normaalisti avaamaan oven kun kello soi. Sen sijaan huudan kauhusta. Säikähdin niin, että kädet tärisivät pitkään sen jälkeen ja samalla nauratti ihan hulluna. Liekö ajatteli, että tuo rouva on ollut neljän seinän sisällä liian pitkään. Mikä aamun kohtaus! Edelleen kun ajattelen tilannetta tulee ihan hysteerinen olo – samaan aikaan naurattaa ihan hirveästi ja sydän hakkaa pelästyksestä.

Päivä meni vauhdilla, pyöräillen, leikkien, tehden eskarin etätehtäviä (joka aamu klo 9 tulee uusi video tehtävästä) ja synttäreitä viettäen. Iltapäivällä saapui kioskille se _todella_ kauan odotettu kännykkä ja lapsi oli aivan pistoksissa. Mikä onni, että kälyn laittamassa paketissa oli myös pienemmälle lahja, Ryhmä Hau-puuhakirja! Muitakin paketteja ja onnitteluja saapui. Illalla soiteltiin isomummolle, joka sanoi että on ihan hyvillä mielin palvelutalossa, vaikka onhan se kurjaa kun kukaan ei saa käydä. Oli kuitenkin hyvillä mielin pitkästä puhelusta ja siitä, että saa käydä lenkillä haistelemassa meri-ilmaa (kyllä, meidän suvussa lenkkeillään vaikka ikää olisi 93 vuotta). Jäi ihan toiveikas olo tuosta puhelusta!

No, illalla sitten päätin testata Gogon jumppaa, joita Aamulehti striimaa livenä. Muokkaus-jumpan veti kaverini Johanna ja olin häneltä kysellyt, että tarvitseeko puntteja osallistuakseen. Pärjäilin ihan hyvin kahvakuulalla, puntteja kun kotona ei ole. Olohuone kattokruunuineen tosin osoittautui vähän haastavaksi kun piti liikkua ja nostaa käsiä, mutta lihaskunnosta selvisi hyvin.

Kun vuorossa oli tehdä selkälihaksia lattialla, tuijotin mattoamme jumpatessani ja ajattelin maailman tilannetta. Siinä hetkessä alkoi telkkari (tai siellä ollut Johanna) puhumaan minulle. Tai siltä se ainakin tuntui. Telkkarista kuului ”nouseeko hyvin Katja?” ja pelästyin ihan hirveästi. Ensimmäinen ajatus oli, että mieheni on tehnyt jonkun källin ja meillä on kaksisuuntainen kamera ja siinä missä minä näen salin, sali näkee minut. Nyt vedän täysiä! Siinä ähertäessäni samalla pelästys laantui ja tulin järkiini – ei hemmetti sellaista kameraa voi ollakaan, tämä oli nyt ihan hullu ajatus. Kuulin varmaan väärin. Enkä kuullut? Tein täysillä jumpan ja hei, se oli yllättävän kivaa, vaikka jumppasalin avaruutta tuli ikävä.

Jälkikäteen sain vahvistuksen siitä, että kyllä, telkkari puhui minulle. Johanna oletti, että osallistun olkkarissa ja sanoi niin. Luojan kiitos, en olekaan ihan kajahtanut. Olen siis vain kirkunut taksikuskille ja säikähtänyt puhuvaa telkkaria. Selkeästi sitä ihminen orientoituu normiarkeen ja poikkeavat asiat ovat pelottavia. Tai jotain. Oikeasti naurattaa niin että mahaan sattuu, olen minäkin yksi kaheli.

Tänään mies kipitti hommiin vielä lasten nukkuessa, jotta tehokasta työaikaa kotona olisi. Minä avaan oven varovasti jatkossa. Tiedä kuka sen takana seisoo. Kohta katsellaan päivän eskaritehtävä (joka eilen oli, että laske montako tyynyä taloudessanne on) ja tehdään äidin oma tehtävä. Eilisestä inspiroituneena sanoin, että kerätkää kaikki pehmolelunne kasaan ja laskekaa montako niitä on ja hypätkää siihen kasaan. Sitten siitä kasasta voisi vaikka lahjoittaa eteenpäin osan. Voiko nyt viedä leluja esimerkiksi Hopelle? Tarvitsevia perheitä on varmasti tämän kriisin myötä entistä enemmän.

Vakavan tilanteen keskellä oli pakko kertoa näitä vähän kevyempiäkin sattumuksia. Miten teillä sujuu? Oletko kirkunut ihmisiä nähdessäsi?

Yksi kotini häpeäpilkuista

Istahdin ennen pölyjen pyyhkimistä (iih inhokkihommaa) rustaamaan teille yhdestä kotini häpeäpilkuista. Välttelen selkeästi seuraavaa siivoushommaa niin paljon, että teen poikkeuksellisesti iltapostauksen! Niitä luetaan jostain syystä paljon vähemmän kuin aamulla tehtyjä, mutta kokeillaan nyt tätä.

Ja siis näitä häpeäpilkkujahan riittää, voi veljet! Minä olen kova siivoamaan monia näkyviä asioita, mutta esimerkiksi kaappeihini ei kannata kurkkia. Elämässä on tietyt prioriteetit, kuten liikunta, perhe ja työt ja kaappien järjestely ei todellakaan kuulu niihin. Ja pikkulapsiperheessä saa sitä näkyvää sotkua, keittiötä, leluja, vaatteita lattialla, pyykkiä, tiskiä ja muuta siivota joka päivä, niin isommat siivousprojektit jää. Ja totuushan on, etteivät ne monesti ole edes niin isoja kuin luulee, mutta ei vain tule aloitettua. Yritän nyt selitellä ja puolustella tätä rytöläjää selkeästi kaikin tavoin!

Olin luvannut itselleni siivota viikonloppuna yhden läjän, joka ei ole edes kaappi vaan näkyvillä, mutta paikassa missä eivät esim. vieraat käy. Alakerrassa vaatekaappien välissä on tila, johon lähes kuusi vuotta sitten iskin tavaroita ”väliaikaisesti”. Siihen meni vanha pyykkikori, joka oli täynnä vanhoja laukkuja. Sellaisia, joita ei juuri enää käytä, mutta koska en omista merkkilaukkuja myös sellaisia, joista ei oikein ole eteenpäin myytäväksi. Siihen viereen alkoi muodostua keko. Itsestään ja pikku hiljaa. Keossa oli neljä eri aamutakkia, josta kiskaisen illalla päälle ja heitän siihen aamulla, läjä villasukkia, reilun vuoden yltä päältä kurassa ollut reppu päivältä, kun ajoin rapakelillä pyörällä ilman lokasuojia ja… Siinä oli vähän kaikkea.

Loppujen lopuksi tuon pinon läpikäyminen oli mielenkiintoinen kokemus. Löysin kauan kadoksissa olleen hyvän luomiväripaletin yhdestä laukusta. Löysin hyvät sormikkaat juoksuun edellisten mennessä puhki. Muutaman vaipan, hirveän kasan kuitteja. Löysin salikassista jopa HOUSUT, joita tuijotin hämmentyneenä. Ovatko ne minun? Kivan näköiset kesähousut, siistiä. Pesin sen kurarepun (olipa sekin nyt muka iso homma) ja koko homma ei edes vienyt kauhean kauaa aikaa.

Koko ajatus lähti siitä, kun mummolaa laitetaan nyt myyntiin ja äitini kysyi haluaisinko jotain siellä vielä olevista huonekaluista. Toivoin saavani makkarin tuolit, jotka ovat todella kauniit ja ajattelin laittaa ne tähän ns. tyhjään koloon. Äiti ottikin niistä toisen, eli minulle tuli yksi tuoli ja kun isäni toi sen perjantaina, totesin etten haluakaan laittaa sitä piiloon, on niin ihana. Joten alas päätyi vuoden päivät ruokapöydän vieressä ollut tuoli ja tuo muisto mummolasta saa olla näkyvillä jossain, katsotaan mistä se löytää paikkansa. Kyllä sitä katsoessa sydän läikähtää, en halunnut piilottaa kaunista ja muistorikasta tuolia kellariin!

Mutta vitsi mikä määrä pölyä lähti tuossa operaatiossa ja löytyi kaikkea jännää. Olipa taas rankempi juttu ajatuksen tasolla kuin käytännössä. Ehkä tästä voimaantuneena lähden kohti inhokkipuuhaani eli sitä pölyrättiä!

Millaisia kasoja teiltä löytyy? Vai löytyykö? Eikö ole kaunis mummolan valkoinen tuoli?