No niin. Siis ihan vahvasti on meillä lähtenyt tämä kotoilu. Otsikon perusteella varmaan ajattelette, että se kajahti välittömästi. Onhan se aluksi aika sekavaa yrittää miehen tehdä etätöitä, kun nelivuotias karjuu että miksei se leiki, ei se missään töissä ole ja saada arki pyörimään uudella tavalla. Hyvin äkkiä selviää, ettei tämä ole se aika, kun alan kirjoittaa kirjaa tai osallistun novellikilpailuun, vaan kun lapset vaativat viidesti päivässä ruoan ja lisäksi puuhaa kun kavereita ei ole, tämä on se aika, kun palaan kotiäidiksi. Tämä on toisaalta seikkailu, toisaalta ihan kaheli tilanne, kun naapurin lapset ovat portin takana ja täytyy sanoa, etteivät voi tulla. Uskon, että päivä päivältä tähän tottuu paremmin.
No mutta siis. Pakko kertoa pari asiaa eiliseltä. Siinä kun haettiin rytmiä uuteen arkeen, olin yrittänyt olla etukäteen fiksu ja tilannut lähetyksen Kalaherkut Nygreniltä. Heiltä saa tilattua vaikka mitä herkkuja seuraavalle päivälle, ne tuodaan ovelle taksikuskin voimin ja ne saa tilattua myös ilman kontaktia. Olin tilannut muun muassa superherkullista savulohimakaronilaatikkoa kuin kalapihvejäkin, helpottaakseni aluksi keittiössä kuluvaa aikaa (se kakku!) kuin tukeakseni ihanaa paikallista yritystä. Lomakkeeseen sai kirjoittaa lisätietoja ja kirjoitin, että meillä ei toimi ovikello – joko kova koputus tai soitto puhelimella.
Lapset menivät aamupäivällä kaksin kotipihalle leikkimään ja minä hiihtelin kakkuhommissa tukka pystyssä ja aamutakki päällä. Juoksin kurkkaamaan, että lapsilla on kaikki ok ja rempaisin oven auki – sillä tuloksella, että suorastaan lensin musta-asuisen, mustissa aurinkolaseissa olevan taksikuskin syliin. Pelästyin ihan puolikuoliaaksi ja reagoin kirkumalla. Taisi kalat kädessä oleva kuskikin säikähtää pahemman kerran aamutakkista huutavaa naista, niin häkeltyneeltä näytti. Hän oli seissyt oven takana painelemassa ovikelloa (ei huomannut kirjoittamaani lisätekstiä) ja luuli, että tulen normaalisti avaamaan oven kun kello soi. Sen sijaan huudan kauhusta. Säikähdin niin, että kädet tärisivät pitkään sen jälkeen ja samalla nauratti ihan hulluna. Liekö ajatteli, että tuo rouva on ollut neljän seinän sisällä liian pitkään. Mikä aamun kohtaus! Edelleen kun ajattelen tilannetta tulee ihan hysteerinen olo – samaan aikaan naurattaa ihan hirveästi ja sydän hakkaa pelästyksestä.
Päivä meni vauhdilla, pyöräillen, leikkien, tehden eskarin etätehtäviä (joka aamu klo 9 tulee uusi video tehtävästä) ja synttäreitä viettäen. Iltapäivällä saapui kioskille se _todella_ kauan odotettu kännykkä ja lapsi oli aivan pistoksissa. Mikä onni, että kälyn laittamassa paketissa oli myös pienemmälle lahja, Ryhmä Hau-puuhakirja! Muitakin paketteja ja onnitteluja saapui. Illalla soiteltiin isomummolle, joka sanoi että on ihan hyvillä mielin palvelutalossa, vaikka onhan se kurjaa kun kukaan ei saa käydä. Oli kuitenkin hyvillä mielin pitkästä puhelusta ja siitä, että saa käydä lenkillä haistelemassa meri-ilmaa (kyllä, meidän suvussa lenkkeillään vaikka ikää olisi 93 vuotta). Jäi ihan toiveikas olo tuosta puhelusta!
No, illalla sitten päätin testata Gogon jumppaa, joita Aamulehti striimaa livenä. Muokkaus-jumpan veti kaverini Johanna ja olin häneltä kysellyt, että tarvitseeko puntteja osallistuakseen. Pärjäilin ihan hyvin kahvakuulalla, puntteja kun kotona ei ole. Olohuone kattokruunuineen tosin osoittautui vähän haastavaksi kun piti liikkua ja nostaa käsiä, mutta lihaskunnosta selvisi hyvin.
Kun vuorossa oli tehdä selkälihaksia lattialla, tuijotin mattoamme jumpatessani ja ajattelin maailman tilannetta. Siinä hetkessä alkoi telkkari (tai siellä ollut Johanna) puhumaan minulle. Tai siltä se ainakin tuntui. Telkkarista kuului ”nouseeko hyvin Katja?” ja pelästyin ihan hirveästi. Ensimmäinen ajatus oli, että mieheni on tehnyt jonkun källin ja meillä on kaksisuuntainen kamera ja siinä missä minä näen salin, sali näkee minut. Nyt vedän täysiä! Siinä ähertäessäni samalla pelästys laantui ja tulin järkiini – ei hemmetti sellaista kameraa voi ollakaan, tämä oli nyt ihan hullu ajatus. Kuulin varmaan väärin. Enkä kuullut? Tein täysillä jumpan ja hei, se oli yllättävän kivaa, vaikka jumppasalin avaruutta tuli ikävä.
Jälkikäteen sain vahvistuksen siitä, että kyllä, telkkari puhui minulle. Johanna oletti, että osallistun olkkarissa ja sanoi niin. Luojan kiitos, en olekaan ihan kajahtanut. Olen siis vain kirkunut taksikuskille ja säikähtänyt puhuvaa telkkaria. Selkeästi sitä ihminen orientoituu normiarkeen ja poikkeavat asiat ovat pelottavia. Tai jotain. Oikeasti naurattaa niin että mahaan sattuu, olen minäkin yksi kaheli.
Tänään mies kipitti hommiin vielä lasten nukkuessa, jotta tehokasta työaikaa kotona olisi. Minä avaan oven varovasti jatkossa. Tiedä kuka sen takana seisoo. Kohta katsellaan päivän eskaritehtävä (joka eilen oli, että laske montako tyynyä taloudessanne on) ja tehdään äidin oma tehtävä. Eilisestä inspiroituneena sanoin, että kerätkää kaikki pehmolelunne kasaan ja laskekaa montako niitä on ja hypätkää siihen kasaan. Sitten siitä kasasta voisi vaikka lahjoittaa eteenpäin osan. Voiko nyt viedä leluja esimerkiksi Hopelle? Tarvitsevia perheitä on varmasti tämän kriisin myötä entistä enemmän.
Vakavan tilanteen keskellä oli pakko kertoa näitä vähän kevyempiäkin sattumuksia. Miten teillä sujuu? Oletko kirkunut ihmisiä nähdessäsi?