Koronapäiväkirjat: kiljuin kun näin ihmisen pihallani ja telkkari puhui minulle

No niin. Siis ihan vahvasti on meillä lähtenyt tämä kotoilu. Otsikon perusteella varmaan ajattelette, että se kajahti välittömästi. Onhan se aluksi aika sekavaa yrittää miehen tehdä etätöitä, kun nelivuotias karjuu että miksei se leiki, ei se missään töissä ole ja saada arki pyörimään uudella tavalla. Hyvin äkkiä selviää, ettei tämä ole se aika, kun alan kirjoittaa kirjaa tai osallistun novellikilpailuun, vaan kun lapset vaativat viidesti päivässä ruoan ja lisäksi puuhaa kun kavereita ei ole, tämä on se aika, kun palaan kotiäidiksi. Tämä on toisaalta seikkailu, toisaalta ihan kaheli tilanne, kun naapurin lapset ovat portin takana ja täytyy sanoa, etteivät voi tulla. Uskon, että päivä päivältä tähän tottuu paremmin.

No mutta siis. Pakko kertoa pari asiaa eiliseltä. Siinä kun haettiin rytmiä uuteen arkeen, olin yrittänyt olla etukäteen fiksu ja tilannut lähetyksen Kalaherkut Nygreniltä. Heiltä saa tilattua vaikka mitä herkkuja seuraavalle päivälle, ne tuodaan ovelle taksikuskin voimin ja ne saa tilattua myös ilman kontaktia. Olin tilannut muun muassa superherkullista savulohimakaronilaatikkoa kuin kalapihvejäkin, helpottaakseni aluksi keittiössä kuluvaa aikaa (se kakku!) kuin tukeakseni ihanaa paikallista yritystä. Lomakkeeseen sai kirjoittaa lisätietoja ja kirjoitin, että meillä ei toimi ovikello – joko kova koputus tai soitto puhelimella.

Lapset menivät aamupäivällä kaksin kotipihalle leikkimään ja minä hiihtelin kakkuhommissa tukka pystyssä ja aamutakki päällä. Juoksin kurkkaamaan, että lapsilla on kaikki ok ja rempaisin oven auki – sillä tuloksella, että suorastaan lensin musta-asuisen, mustissa aurinkolaseissa olevan taksikuskin syliin. Pelästyin ihan puolikuoliaaksi ja reagoin kirkumalla. Taisi kalat kädessä oleva kuskikin säikähtää pahemman kerran aamutakkista huutavaa naista, niin häkeltyneeltä näytti. Hän oli seissyt oven takana painelemassa ovikelloa (ei huomannut kirjoittamaani lisätekstiä) ja luuli, että tulen normaalisti avaamaan oven kun kello soi. Sen sijaan huudan kauhusta. Säikähdin niin, että kädet tärisivät pitkään sen jälkeen ja samalla nauratti ihan hulluna. Liekö ajatteli, että tuo rouva on ollut neljän seinän sisällä liian pitkään. Mikä aamun kohtaus! Edelleen kun ajattelen tilannetta tulee ihan hysteerinen olo – samaan aikaan naurattaa ihan hirveästi ja sydän hakkaa pelästyksestä.

Päivä meni vauhdilla, pyöräillen, leikkien, tehden eskarin etätehtäviä (joka aamu klo 9 tulee uusi video tehtävästä) ja synttäreitä viettäen. Iltapäivällä saapui kioskille se _todella_ kauan odotettu kännykkä ja lapsi oli aivan pistoksissa. Mikä onni, että kälyn laittamassa paketissa oli myös pienemmälle lahja, Ryhmä Hau-puuhakirja! Muitakin paketteja ja onnitteluja saapui. Illalla soiteltiin isomummolle, joka sanoi että on ihan hyvillä mielin palvelutalossa, vaikka onhan se kurjaa kun kukaan ei saa käydä. Oli kuitenkin hyvillä mielin pitkästä puhelusta ja siitä, että saa käydä lenkillä haistelemassa meri-ilmaa (kyllä, meidän suvussa lenkkeillään vaikka ikää olisi 93 vuotta). Jäi ihan toiveikas olo tuosta puhelusta!

No, illalla sitten päätin testata Gogon jumppaa, joita Aamulehti striimaa livenä. Muokkaus-jumpan veti kaverini Johanna ja olin häneltä kysellyt, että tarvitseeko puntteja osallistuakseen. Pärjäilin ihan hyvin kahvakuulalla, puntteja kun kotona ei ole. Olohuone kattokruunuineen tosin osoittautui vähän haastavaksi kun piti liikkua ja nostaa käsiä, mutta lihaskunnosta selvisi hyvin.

Kun vuorossa oli tehdä selkälihaksia lattialla, tuijotin mattoamme jumpatessani ja ajattelin maailman tilannetta. Siinä hetkessä alkoi telkkari (tai siellä ollut Johanna) puhumaan minulle. Tai siltä se ainakin tuntui. Telkkarista kuului ”nouseeko hyvin Katja?” ja pelästyin ihan hirveästi. Ensimmäinen ajatus oli, että mieheni on tehnyt jonkun källin ja meillä on kaksisuuntainen kamera ja siinä missä minä näen salin, sali näkee minut. Nyt vedän täysiä! Siinä ähertäessäni samalla pelästys laantui ja tulin järkiini – ei hemmetti sellaista kameraa voi ollakaan, tämä oli nyt ihan hullu ajatus. Kuulin varmaan väärin. Enkä kuullut? Tein täysillä jumpan ja hei, se oli yllättävän kivaa, vaikka jumppasalin avaruutta tuli ikävä.

Jälkikäteen sain vahvistuksen siitä, että kyllä, telkkari puhui minulle. Johanna oletti, että osallistun olkkarissa ja sanoi niin. Luojan kiitos, en olekaan ihan kajahtanut. Olen siis vain kirkunut taksikuskille ja säikähtänyt puhuvaa telkkaria. Selkeästi sitä ihminen orientoituu normiarkeen ja poikkeavat asiat ovat pelottavia. Tai jotain. Oikeasti naurattaa niin että mahaan sattuu, olen minäkin yksi kaheli.

Tänään mies kipitti hommiin vielä lasten nukkuessa, jotta tehokasta työaikaa kotona olisi. Minä avaan oven varovasti jatkossa. Tiedä kuka sen takana seisoo. Kohta katsellaan päivän eskaritehtävä (joka eilen oli, että laske montako tyynyä taloudessanne on) ja tehdään äidin oma tehtävä. Eilisestä inspiroituneena sanoin, että kerätkää kaikki pehmolelunne kasaan ja laskekaa montako niitä on ja hypätkää siihen kasaan. Sitten siitä kasasta voisi vaikka lahjoittaa eteenpäin osan. Voiko nyt viedä leluja esimerkiksi Hopelle? Tarvitsevia perheitä on varmasti tämän kriisin myötä entistä enemmän.

Vakavan tilanteen keskellä oli pakko kertoa näitä vähän kevyempiäkin sattumuksia. Miten teillä sujuu? Oletko kirkunut ihmisiä nähdessäsi?

Yksi kotini häpeäpilkuista

Istahdin ennen pölyjen pyyhkimistä (iih inhokkihommaa) rustaamaan teille yhdestä kotini häpeäpilkuista. Välttelen selkeästi seuraavaa siivoushommaa niin paljon, että teen poikkeuksellisesti iltapostauksen! Niitä luetaan jostain syystä paljon vähemmän kuin aamulla tehtyjä, mutta kokeillaan nyt tätä.

Ja siis näitä häpeäpilkkujahan riittää, voi veljet! Minä olen kova siivoamaan monia näkyviä asioita, mutta esimerkiksi kaappeihini ei kannata kurkkia. Elämässä on tietyt prioriteetit, kuten liikunta, perhe ja työt ja kaappien järjestely ei todellakaan kuulu niihin. Ja pikkulapsiperheessä saa sitä näkyvää sotkua, keittiötä, leluja, vaatteita lattialla, pyykkiä, tiskiä ja muuta siivota joka päivä, niin isommat siivousprojektit jää. Ja totuushan on, etteivät ne monesti ole edes niin isoja kuin luulee, mutta ei vain tule aloitettua. Yritän nyt selitellä ja puolustella tätä rytöläjää selkeästi kaikin tavoin!

Olin luvannut itselleni siivota viikonloppuna yhden läjän, joka ei ole edes kaappi vaan näkyvillä, mutta paikassa missä eivät esim. vieraat käy. Alakerrassa vaatekaappien välissä on tila, johon lähes kuusi vuotta sitten iskin tavaroita ”väliaikaisesti”. Siihen meni vanha pyykkikori, joka oli täynnä vanhoja laukkuja. Sellaisia, joita ei juuri enää käytä, mutta koska en omista merkkilaukkuja myös sellaisia, joista ei oikein ole eteenpäin myytäväksi. Siihen viereen alkoi muodostua keko. Itsestään ja pikku hiljaa. Keossa oli neljä eri aamutakkia, josta kiskaisen illalla päälle ja heitän siihen aamulla, läjä villasukkia, reilun vuoden yltä päältä kurassa ollut reppu päivältä, kun ajoin rapakelillä pyörällä ilman lokasuojia ja… Siinä oli vähän kaikkea.

Loppujen lopuksi tuon pinon läpikäyminen oli mielenkiintoinen kokemus. Löysin kauan kadoksissa olleen hyvän luomiväripaletin yhdestä laukusta. Löysin hyvät sormikkaat juoksuun edellisten mennessä puhki. Muutaman vaipan, hirveän kasan kuitteja. Löysin salikassista jopa HOUSUT, joita tuijotin hämmentyneenä. Ovatko ne minun? Kivan näköiset kesähousut, siistiä. Pesin sen kurarepun (olipa sekin nyt muka iso homma) ja koko homma ei edes vienyt kauhean kauaa aikaa.

Koko ajatus lähti siitä, kun mummolaa laitetaan nyt myyntiin ja äitini kysyi haluaisinko jotain siellä vielä olevista huonekaluista. Toivoin saavani makkarin tuolit, jotka ovat todella kauniit ja ajattelin laittaa ne tähän ns. tyhjään koloon. Äiti ottikin niistä toisen, eli minulle tuli yksi tuoli ja kun isäni toi sen perjantaina, totesin etten haluakaan laittaa sitä piiloon, on niin ihana. Joten alas päätyi vuoden päivät ruokapöydän vieressä ollut tuoli ja tuo muisto mummolasta saa olla näkyvillä jossain, katsotaan mistä se löytää paikkansa. Kyllä sitä katsoessa sydän läikähtää, en halunnut piilottaa kaunista ja muistorikasta tuolia kellariin!

Mutta vitsi mikä määrä pölyä lähti tuossa operaatiossa ja löytyi kaikkea jännää. Olipa taas rankempi juttu ajatuksen tasolla kuin käytännössä. Ehkä tästä voimaantuneena lähden kohti inhokkipuuhaani eli sitä pölyrättiä!

Millaisia kasoja teiltä löytyy? Vai löytyykö? Eikö ole kaunis mummolan valkoinen tuoli?

Skandinaavista harmoniaa ja sisustuseksperttejä

*yhteistyössä Isku

Myönnetään, en ole mikään sisustajanainen. On ollut maailman parhaita päätöksiä turvautua ammattilaisiin, kun pakon edessä kotimme meni uusiksi. En tiedä muistatteko, että Ihastus Designin Noora teki isot suunnitelmat kotiimme kun se piti aikanaan purkaa ja olen mielessäni kiittänyt Nooraa sata ja yksi miljoonaa tsiljoonaa kertaa ratkaisuista, joihin en olisi itse pystynyt. En olisi älynnyt että kapea käytävä on vallan hyvä väli laittaa pesukoneet ja kodinhoitotaso, en olisi älynnyt valita kylppärin lattiaan laattaa, joka oli oikeasti tarkoitettu koristelaataksi. Tuo karhea laattaa on ollut pienten lasten kanssa pelastus ja he eivät ole liukastelleet kertaakaan kylpyhuoneessa. Myös sen nurkkaan seinällä erotettu vessanpönttö on niin pelastus, kun pienillä tulee saunassa pissahätä. Kaikki toimii niin hyvin!

Aina koti ei toki mene pintoja ja kaikkea myöten uusiksi, mutta yhdenkin huoneen uusiksi sisustaminen piristää ilmettä hurjasti. Olen tuijottanut kulunutta sohvaamme ja kesäisiä tyynyjä siinä vähän voimattomana. Haluan uuden sohvan, haluan jotkut syksyiset tai jouluiset tyynyt (ja kun kirjoitin tämän, pälkähti päähäni että minulla on varastossa sellaiset, täytyy vaan jaksaa vaihtaa!) mutta aikaa ja rahaa ei nyt ole ollut sisustamiseen. Kodissani täytyy ehdottomasti näkyä värit ja persoona, mutta ehkä juuri siksi, että oma koti on välillä sellainen ns. tavarakasa ja väripommi, on rauhoittavaa käydä tutustumassa koteihin, joissa on vaaleampi, harmoninen sisustus.

Viime viikolla Isku ystäväni kanssa järjesti Pirkkalan Pereessä sisustusillan, jossa Iskun tavaroilla oli stailattu Välke-kerrostalon kaksio. Upealla paikalla luonnon ja veden läheisyydessä sijaitseva talo oli varustettu suurilla parvekkeilla ja heti ikkunan takana ei tuijottanut naapuri. Koska en päässyt illalla paikalle, järjesti ystäväni ja Iskun Tampereen sisustussuunnittelija Jenni Hantula minulle pääsyn paikalle jo päivällä.

Jenni tarjoaa siis Iskulla sisustussuunnittelua, haluaa sitten toteuttaa isompia tai pienempiä kokonaisuuksia kodissaan. Hänelle voi kertoa budjetin, speksit (onko lemmikkieläimiä, pieniä lapsia tms.) ja mitä erityisesti kaipaa. Jenni tekee sitten suunnitelmaa ja tarjoaa Iskulta erilaisia tuotteita pakettiin. Kuulostaa ihanalta eikö?

Pereessä sijaitsevan kaksion Jenni oli sisustanut maanläheisesti inspiroituen lähellä olevasta luonnosta. Skandinaavinen ja rauhallinen tyyli näytti ihanalta ja juuri siltä, mitä ei omassa kodissa näe, joten oli rauhoittavaa katsella ympärilleen siellä. Ihanan iso parveke rottinkituoleilla, kynttilät, pörrömatot ja kauniit maljakot loivat kivaa tunnelmaa asuntoon. Kalustetalo Seppäsen ja Pohjanmaan kalusteen huonekalut olivat nähtävissä ja muutenkin kotimaisuus korostui kivasti.

Asunnossa oli sekä Annon että Adora Helsingin mattoja, jotka nekin löytyvät molemmat Iskun valikoimista. Lundian lamppuun ihastuin kovin, sillä jonkun lukulampun haluaisin meidänkin olohuoneeseen. Pelkäsin pitkään ettei sellainen kestä taaperoita, mutta nyt se ehkä jo pärjäisi meillä! Tanskalaista tunnelmaa ja hyggeilyä kohteeseen toivat Nokialta löytyvän MyKotosan tuotteet. Itse ihastuin tuohon kauniiseen harmaaseen ruokapöydällä olevaan maljakkoon kovasti!

Meillähän on ollut muun muassa Iskun keittiö, johon olin kovin tyytyväinen, keittiöpuolta heillä ei enää ole. Lisäksi meiltä löytyy Pohjanmaan kalusteen ruokapöytä, joka on palvellut järjettömän hyvin. Kyllä laadukkaat kalusteet kestävät aikaa ja lapsiperhettä todella mainiosti!

Millainen on oma sisustustyylisi, tällainen skandinaavisen hillitty vai väri-iloittelu niin kuin meillä? Oletko käyttänyt koskaan sisustussuunnittelijan palveluja? Mitä tykkäsit tästä asunnosta, eikö ole aika kutsuva?