Mitä tekisin jos en pelkäisi?

Elokuu! Huhuu! Se on täällä, kohta vietetään pikkuveljen häitä! Ja omaa hääpäivää! Olenhan jo toitottanut sataan otteeseen, että veli vihitään samassa kirkossa ja juhlia vietetään samassa paikassa kuin omiamme lähes päivälleen 14 vuotta sitten. Morsiustyttöinä on eräät 3- ja 6-vuotiaat tytöt. Olen itkenyt koko kesän ajatukselle, että he kävelevät vihkikirkkomme käytävää pitkin. Ehken sitten itke enää häissä? Huuh, varmaan!

Minulla on läjä postausajatuksia takaraivossa ja luonnoksissa, mutta koska nyt mennään vikoja lomapäiviä ja ollaan tyttöjen kanssa kolmisin, on kone pysynyt kiinni ja olen hoitanut yrityshommia eteenpäin, puuhannut likkojen kanssa ja.. juossut! Se sujuu ihan eri tavalla nyt kun on ”kylmä”. Jessus, monikohan lähti lenkille viime lauantaina, tunsin itseni vähän hulluksi siinä helteessä ravatessa.

Palaan siis mm. tuohon nukkuma-aiheeseen pian ja kerron mitä olen yrittänyt tehdä asian hyväksi. Kiitos viesteistänne, niitä tuli niin spostilla, Instassa kuin blogissakin. Ihanaa kun tuette ja olen niin pahoillani, kuinka moni valvoo. <3

Ajattelin olla vielä tämänkin päivän postaamatta, mutta sitten törmäsin Suvin postaukseen, jossa hän kertoi kolme kysymystä, joita joogaretriitissä oli mietitty. Kolme pientä lausetta, joihin tiivistyy ihan hirveästi ihmisestä. Minun oli pakko napata ne tänne ja vastata edes jotain, koska olivat niin syvältä koskettavia kysymyksiä. Napatkaa tekin ne ajatuksiinne tai blogiinne ja linkatkaa, jos niihin vastaatte ”julkisesti”! Kai näitä piti miettiä vain, mutta minulla mikään pysy sisuksissa. Tai no, melkein mikään. Mutta ne kolme kysymystä siis:

Mitä rakastat itsessäsi?

Tämä on ainakin itselleni ihan hirveän vaikea kysymys ja itsestään tykkääminen edelleen työn alla. Mutta. Kun hetken istun ja mietin, löydän aika montakin juttua. Rakastan sitä, että saan asioita aikaan. Saan yhtä aikaa päähäni lähteä lasten kanssa museoon, järkätä miehelle yllätyssynttärit, kirjoittaa pari blogijuttua, vaihtaa lakanat ja kutsua kaverit kylään. Ja kaiken, minkä aloitan, teen loppuun ja täysillä (okei, tässä on miinuspuolensa, mutta…). En jätä asioita puolitiehen, en yleensä mitään sovittua tekemättä, pidän kiinni aikatauluista ja olen mielestäni hyvin luotettava. Kyllä varmasti teen mitä on sovittu. Muistan ihmisten nimipäivät ja synttäripäivät ja lähettelen kortteja ja kyselen pari kuukautta etukäteen milloin pidetään veljen vauvan 1veet, etten vaan buukkaa sitä viikonloppua täyteen (tajusin noin viikkoa myöhemmin, että se kälyn ”lähetän tässä juuri save the date-kortteja 1vee kemuihin”-heitto oli vitsi, eikä totta, kun asiaa kyselin. Ahhah, toiset eivät oikeasti stressaa paria kuukautta lasten synttäreitä! ) Ai niin, mutta tämä oli juttu mitä rakastan itsessäni. No, sillä on puolensa.

Apua. Onko siis mitään ihan vain positiivista asiaa itsessäni? Millä ei olisi kääntöpuolta? Mmm. Hei keksin! Rakastan sitä, ettei kirjoittaminen ole minulle ikinä ollut vaikeaa. Kirjoittaisin loputtomiin aiheesta kuin aiheesta, reportaaseja, lehtijuttuja, höpötyksiä, mitä vain. Olen ylpeä siitä, että handlaan kohtuullisen hyvin oikeinkirjoituksen, sain äidinkielestä kymppejä (mistään muusta en saanutkaan, paitsi englannista kirjoitin laudaturin) ja tekstiä syntyy. Äh. Mitä järkeä on rakastaa omaa kirjoitustaitoaan? Olisiko vähän helpompaa elämä, jos olisi se taitotaso mitä miehellä kaikessa tekniikassa, sitähän elämässä oikeasti tarvitaan?

Ei tästä nyt tule mitään. Hengitän nyt hetken ja mietin mitä oikeasti rakastan itsessäni. Meinasin vastata, että sitä, että teen lapsilleni monipuolista ruokaa. He syövät ihan kaikkea parsakaalista sushiin, eikä se ole ongelma. Mutta sitten mietin, että olen toisaalta aika vaativa äiti.

Ei samperi. Ei tähän vain pysty vastaamaan. Vastaan… Rakastan sääriäni ja olen niistä ylpeä. Ne ovat pitkät siihen nähden, että olen lyhytjalkainen (taas keksin jotain negatiivista, mutta siis minulla on hirveän pitkä selkä ja lyhyet jalat pituuteeni nähden). Ne ovat nätit ja kapoiset. Ja. Äidilläni on ihan samanmoiset ja edelleen nätit ja kapoiset, joten luotan kovasti sääriini. Ja nyt keksin, että minulla on pitkät ripset ja tummat kulmakarvat. Mutta eihän kukaan vastaa tähän kysymykseen ulkonäköasioita vaan jotain luonteenpiirteitä? Mokasin.

Mitä haluaisit kuulla juuri nyt?

Siis jos vastaan tähän rehellisesti: EN MITÄÄN. Olen ollut päivän yksin kolmen lapsen kanssa Koiramäessä ja paluumatka oli vähän hysteerinen. Kauhea huuto, älämölö ja kikatus (sinällään ihana asia), ruuhka, eli matka kesti ja puheet olivat huutotasolla pierua ja kakkiaista. Aaah. Nyt mennään kohti yötä ja edelliseen postaukseen viitaten, olisi ihan hirveän kiva, jos yöllä ei kukaan karjuisi, huutaisi äitiä ja kaikki vaan nukkuisivat. Juuri tämän kirjoitettuani ryntäsin lasten luokse, kuopus juoksi vessassa käymään ja herätti esikoisen joka oli ihan hädissään ja juoksi perässä. Mies nousi unissaan ja minä juoksin alakerrasta. Siinäpähän oli taas kohtaus, kaikki neljä törmäyskurssilla. Niin siis, se hiljaisuus on todella hyvä.

Tähän ei varmaan pitäisi vastata näin. Tai miksei, ei näihin varmaan ole mitään oikeita vastauksia? Mietin oikeasti hetken, että haluaisin kuulla sanat minä rakastan sinua, mutta sehän oli ihan höpölöpöä. Ei ole päivää, ettei meillä sitä kuulisi. Sitten mietin, että toivoisin kuulevani, että joku sanoisi, että sinä pystyt ja pärjäät, eskari, uusi tarharyhmä pienemmälle ja hyppy yrittäjyyteen, sinä pystyt. Mutta en minä sitäkään haluaisi kuulla, sitähän mies hokee ja ärsyynnyn vaan ja vastaan, ettei sitä kukaan tiedä, ole hiljaa! Rakastan juuri tällä hetkellä hiljaista hetkeäni. Haluan kuulla hiljaisuutta (ja hei, jos voisi toivoa, meren kohinaa taustalla).

Mitä tekisit, jos et pelkäisi?

Pelko. Jännä juttu, että olen matkustanut 25-vuotiaana yksin Afrikkaan töihin. Ilman pelkoa. Silloin ei edes ollut somea ja älykännyköitä. Tajusin vasta nyt, etten ole siis yhden yhtä kuvaa lähettänyt miehelle oloistani, mennä taapertanut itsekseni kaikkien ulottumattomissa. Ja nyt tuntuu, että pelkään kaikkea, enkä ikinä lähtisi yksin sinne vailla jotain yhteyttä perheeseeni. Tottumiskysymys? Väittäisin, että kokemukset lisäävät ahdistusta. Lasten saaminen on saanut maailman näyttämään ihan hirveän paljon ahdistavammalta. Sukeltajantauti ja kammioon joutuminen tekivät kaikista sukelluksista sen jälkeen ahdistavia. Denguekuumeeseen sairastuminen ja sen vakavuus tekivät sen, etten ole sen koommin palannut Aasiaan (ja silloin kuitenkin asuin siellä). Ja lista jatkuu.

Minähän olen siitä outo, että teen pääasiassa niitä asioita, joita pelkään. Ei mitään järkeä. Pelkäsin kuollakseni aikanaan nousta prätkän kyytiin. Se johti siihen, että ajoin moottoripyöräkortin ja ostin oman prätkän. Pelkään lentämistä. Tai en niinkään lentämistä vaan suljettuja paikkoja. Häämatkani sisälsi 8 lentoa. Pelkäsin Särkänniemen Hypeä. Itkin äitiä sen kyydissä ekaa kertaa, mutten voinut millään jättää kokeilematta. Pelkäsin neuloja, päätin ottaa kaksi tatuointia. Eka meni mielestäni pieleen, menin reklamoimaan ja tikittivät uusiksi. Sitten halusin vielä siihen värit ja kasvit vuoden jälkeen, menin taas takaisin. Olen siis periaatteessa ollut tatuoitavana neljä kertaa, vaikka tatskoja on kaksi suhteellisen pientä.

Olen myös miettinyt tätä asiaa useasti, kuinka moni vastaisi tähän pelkoasiaan esimerkiksi, että lähtisi suhteesta? Eroaisi, jos uskaltaisi? Te, jotka olette olleet mukanani pidempään tiedätte postaukseni menneisyydestäni. Siitä, miten hallittu olin narsistin kynsissä, miten menetin kaikki ystäväni, miten yritin pelastaa hänet (mm. lopputyönsä on käsialaani) tuhoamalla vain itseni. Se hetki, jonka päätin olevan viimeinen, oli elämäni rohkein. Hän itki perään. Olin menossa kahteen suuntaan samaan aikaan. En voisi tehdä niin ja samalla tiesin, että se oli ainoa vaihtoehto, vaikka samalla putoaisin tyhjyyteen. Olin vuosia omistanut kaiken hänen selviytymiseen ja hengissä pitämiseen, mitä minulle jäisi sen jälkeen? Ei jäänyt mitään.

Tiedättekö mitä tein? Olin tavannut lukiossa komean, rehellisen ja aidon oloisen tyypin, joka kertoi saaneensa opiskelupaikan Tampereelta. Totesin lakonisesti, että jaa, onneksi olkoon. Kun hän alkoi suunnitella muuttoaan sinne, ajattelin, että hitto miks ei. Päivä syksyn kirjoitusten jälkeen muutin hänen luokseen ja kyselin aamulla, että juotko yleensä kahvia vai teetä asuinkumppaniltani. Todellinen hyppy tyhjyyteen, samalla luotto siihen, että sydän tietää ja tiesi.

Mutta jos en oikeasti pelkäisi yhtikäs mitään tai ajattelisi tulevaisuutta liikaa, myisin talomme heti ja lähtisin perheeni kanssa ulkomaille. Vaikka purjeveneeseen vuodeksi tai jotain vastaavaa. Se ilme, millä mieheni katseli Kroatiassa merta, snorklasi ja huokaisi. En sanonut mitään, katselin häntä vain ja tiesin, että ajatteli vuosiaan Thaimaassa, sukelluskouluttajana, iltaisin meren pauhua kuunnellessa. Mietin itsekin tuota aikaa. Jos olisin täysin vailla pelkoja lasteni ystävyyssuhteista, koulusta ja muusta, laittaisin tällä sekunnilla talomme myyntiin ja veisin perheemme meren äärelle. Lapset kävisivät koulua veneessä tai ulkomailla. Joskus sitä oikeasti miettii, onko ulkomaan vuosista enemmän haittaa kuin hyötyä. Jos tätä ei olisi kokenut, saisiko rauhan Suomi-arkeen? Mikä hemmetti siinä on, että sielu huutaa maailmalle ja vaikkemme puhuisi sanaakaan, näen toisesta, että niin hänenkin. Kaksi levotonta sielua yhdessä ja heidän lapsensa, levotontahan siitä tulee.


mekko ZARA/ hattu ESPRIT

Kuinka paljon ajatuksia nämä kolme pientä kysymystä sinussa herättävät?

P.S. Kuopus istui toissapäivänä portailla ja kyseli, että voimmeko matkustaa joskus Afrikkaan (?). En ollut puhunut hänelle mielestäni Afrikasta mitään. Aamulla hän ilmoitti puurolla, että heti kun hän on aikuinen, hän muuttaa Kreetalle ja isosisko Amerikkaan. Se on verissä?

P.P.S. Kuvat on otettu ekana Kreetan iltana. Jos ihmettelette mihin rusketus katosi. Olin valtavan onnellinen siitä, että oli ensimmäinen ilta ja saisin työntää varpaat hiekkaan seuraavat kaksi viikkoa. No, elämä ei mene aina suunnitellusti, mutta näistä kuvista onni paistaa.

Tui Family Life – painajainenko?

Kun lomailimme Kreetalla kesäkuussa, sain Instagrammiini yhden sanan yksityisviestin videopätkästäni, jossa olimme altaalla ja Bamsen paraati meni ohi. Tuossa viestissä luki: painajainen. Mietiskelin siinä turkoosin veden äärellä helteessä nauttiessani ja lasten kikattaessa vedessä, että omat painajaiseni ovat onneksi vielä pahempia. Toki ymmärrän asian esimerkiksi lapsettomien näkökulmasta, sillä kun itse heiluin siellä Bamse-puvun sisällä lapsettomana, mietin, kuka tulee tällaisiin hotelleihin lomalle ja kuka laittaa lapsensa kerhoon pariksi tunniksi lomalla? Ja kyllähän mekin valitsimme nyt kaksin Kroatiasta hotellin, joka oli saarella, pienessä kaupungissa, vailla mitään opaspalveluita tai kerhoja tai baareja ja hotlassa oli paikan ainoa uima-allas (kertoo jotain koosta). Miksi ihmeessä sitten olen valinnut nyt neljänä kesänä peräkkäin Tui Family Life-hotellin, siis koko sen ajan, kun olemme matkanneet kaksilapsisena perheenä? Yhden lapsen kanssa emme todellakaan niitä valinneet.

Ensimmäinen kerta Tui Family Lifessa kesällä 2016 oli samasta hotellista, kuin tänä keväänä, eli Caldera Beachista. Meillä ei ollut all inclusivea, sillä vauvalla oli tissieväät ja 3-vuotias ei niin paljoa syönyt. Testasimme hotellin ravintolan kerran ja se oli meluinen, kuuma ja ruoka huonoa. Olimme siis pääasiassa retkillä ja ravintoloissa, mutta nautimme välillä hotellin upeista altaista ja tykkäsin myös käydä välillä jumpassa. Pari kertaa esikoinen kävi Bamse-kerhossa ja tykkäsi hulluna suklaabileistä, me söimme hotellin paremmassa ravintolassa vauvan nukkuessa vieressä. Toimiva konsepti. Family Lifessa huoneet ovat myös usein kaksioita, eli niissä saa vähän lisätilaa.

Kun katselimme seuraavana vuonna Kyproksen Tui Family Lifeja, totesimme, että niistä ei saa irti all inclusivea. Otimme sen ja sovimme, että välillä syömme muualla siitä huolimatta. Se käykin helposti, kun olet päivän autoilemassa, lounas jää väliin (niillä lunch bokseilla, joissa on omenaa ja kakkua ei mielestäni paljoa tee, ehkä rantsupäivänä jotain). Ihastuimme Tui Family Life Nausicaan ruokaan täysin. Kuulinkin entiseltä kollegalta jälkikäteen, että se on parhaita hotelleja ruoan puolesta. Oli valtavasti mahtavia salaatteja, chiansiemeniä, oli ystävällinen palvelu ja kiva ulkotila, joka ei ollut hälyinen. Kerhot olivat mahtavia ja suoraan hotellilta lähti hyväkuntoinen rantatie, josta pääsi juoksemaan pitkääkin lenkkiä vailla pelkoa autoista tai koirista (näitä välillä jännitin Kreetalla juostessani, sillä mistäs vieraista irtokoirista aina tietää, ei onneksi ollut ongelmaa. Thaimaan asumisen peruja, että pelkään niitä, Thaikuissa sai välillä pelätä oikeasti ja vesikauhurokotuksen kaveri sai).

Nausicaassa pääsi uimaan suoraan syvään mereen ja triathlonia treenannut mies nautti. Omaa rantaa taas tällä hotellilla ei ole, ranta on vieressä, mutta sitten yleinen ranta ja tuolit maksullisia. Tässä taas Kreetan ranta oli parempi, kun rantatuolit olivat ilmaisia ja ranta hotellin oma. Siellä sai olla vähän yksikseen. Nausicaan altaat olivat myös kohtuullisen ahtaat ja syvät, eli sellaista matalaa lutauspäätä lapsille ei ollut ollenkaan. Erikseen oli pienen pieni lastenallas, mutta siinä ei oikein pystynyt uimaan.

Viime kesänä olimme Aeneas-hotellissa Kyproksen Nissi Beachilla ja se oli kyllä hotellina upein. Allasaluetta oli loputtomiin, samoin kuin matalaa päätä lapsille. Oli oma vesipuistokin hotellilla! Kerhotilat olivat upeita ja lisäksi hotlassa oli quiet pool, jonne menimme aina, kun lapset nukkuivat päiväunia kärryissä. Ruoka oli mielettömän hyvää ja jumppaohjaajat parhaita. Tien toisella puolen avautui yksi Euroopan upeimpia rantoja, Nissi Beach. No, sen tietää kun on niin upea, on myös suosittu. Eli Kreetalla saat olla hyvinkin rauhassa rannalla, Nissi Beachilla sai seuraa. Myös tästä hotellista oli helppo lähteä lenkille, rantakatua riitti. Ainoa iso miinus hotellissa oli, että sitä myytiin paljon brittiläisille ja siellä oli suunnilleen joka toinen ilta häät, jotka jytkyivät bileitänsä ainakin puolille öin. Meinasi mennä hermot siihen meteliin lapsia nukuttaessa. Ilman tuota hotelli olisi ollut täydellinen. Ja sijainti, niin unohdin sanoa! Meistä ei ole menemään mihinkään resortiin, josta on 20 kilometriä keskustaan. Olemme valinneet kaikki Tui Lifet myös sillä perusteella, että niistä on kävelymatka ihmisten ilmoille. Aeneaksesta on 2 kilometriä Agia Napaan, josta löytyy sitten jo ihan kaikkea.

Tänä kesänä olimme takaisin Kreetalla ja valitettavasti en muistanut väärin, ruoka siellä on huonoa ja todella kaukana Kyproksen tasosta. Oli tuskaista syödä sitä kaksi viikkoa ja lähdimmekin sitten useamman kerran ravintoloihin. Hotelli oli myös ilmeisesti huonommassa siivoustolassa kuin muut (tai mistäs sitä tietää mistä johtuu), meidänkin lapsi sai ekaa kertaa vatsataudin ja kuulin monen muunkin oksentelevan. Tätä ongelmaa ei ole ollut aiemmin. En lähtisi enää tuohon hotelliin all inclusivena, olkoonkin, että kerhot olivat loistavia, ranta hyvä ja jumppia oli vihdoin niin aamuin kuin iltapäivisin. Eli kun mies oli nukutettuna leikkauksessa, lapset menivät hetkeksi aamukerhoon ja minä pääsin jumppaan rannalle! Hotelli toimi äärimmäisen hyvin tällaisessa erikoistilanteessa. Olimme ottaneet ensimmäistä kertaa maaterassin, joka toimi kun isoin makasi huonovointisena sisällä ja itse terassin edessä, mutta muuten ei ollut ehkä hyvä idea, sillä pienin meinasi jatkuvasti karata.

Niin, siihen alkuperäiseen kysymykseen, miksi olemme valinneet näin. Kun on kaksi viikkoa nelihenkisenä perheenä tahtoikäisten lasten kanssa reissussa, se välillä pari tuntia kestävä kerho antaa hieman löysää ja samalla aikaa jutella kaksin miehen kanssa. 6-vuotias on jo aika helppo matkakaveri, mutta kaipasi puolestaan kavereita, joita löytyi kerhosta. Ruokaa saa ottaa usein ja vähän – 6-vuotias on myös siinä iässä, että tuntuu syövän koko ajan vähän kerrallaan. Siksi isot ravintola-annokset ovat kurjia, niistä menee paljon hukkaan eikä niitä voi olla koko ajan tilailemassa. On isot leikkipaikat, on minigolfia, jalkapalloa, mitä nyt keksikään. Ja toisaalta, helpolla pääsee poiskin.

Ohjatut jumpat ovat hyviä, koska ne ovat samoja Les Millssejä kuin Suomessa. Voit siis luottaa, että tiedät mitä saat. Iltabileet ovat aikuisillekin oikeasti viihdyttäviä, kyllä minä mielelläni kuuntelin Disney-kimaraa ja fiilistelin Leijonakuningasta!

Jokaisessa hotellissa on ollut hyvät ja huonot puolensa, mutta lähtisin kyllä vielä uudelleen Kyproksen hotelleihin, niin isossa osassa ruoka on kuitenkin lomalla. Kreetan hälyistä ja superkuumaa ravintolaa sekä keskinkertaista ruokaa en enää varmasti valitsisi.

Helppoa perhelomaa, sitä nämä tarjoavat, mutta samalla myös aikamoista älämölöä välillä. Onneksi Kreetallakin sitä pystyi pakenemaan rannalle! Toinen vaihtoehto sille, ettei tarvitse aina syödä ravintolassa on toki huoneistohotelli, nytkin Kroatiassa paistelimme aamulla munakkaat itse.

Tässäpä muutama peruste, miksi me olemme kokeneet Tui Familyt hyviksi. Mitä olemme tutkineet, niin nämä kolme hotellia ovat olleet ehkä parhaiten sijoitettuja. Jos siis mietit mennäkö Family Life-hotelliin, toivottavasti näistä vertailuista oli sinulle apua!

Oletko itse lomaillut tällaisissa perhehotelleissa? Ovatko ne joo vai ei?

Kannattaako siellä edes käydä?

Palataan vielä Kreetan tunnelmiin, josta postaamatta on muun muassa pari ihanaa ravintolavinkkiä, palaan vielä niihin vaikka ensi viikolla. Mutta entä Kreetan isommat kaupungit ja se yksi kuuluisimmista, Hanian kaupunki? Kannattaako siellä edes käydä vai onko kyseessä turistirysä? Meillä oli haaveissa käydä muitakin kaupunkeja, mutta lopulta totesimme lasten kyllästyvän hyvinkin pian automatkoilla ja kaikille oli helpompaa ranta/allaselämä, joten kaupunkireissut jäivät vähille.

Kävimme kolme vuotta sitten Haniassa ja se oli mielestäni todella kaunis, mutta todellakin aika turisti. Päätimme nytkin tehdä yhden iltapäiväpiipahduksen sinne, sillä lapset eivät muistaneet juurikaan mitään edelliskerrasta. Tai no, mieshän kävi Haniassa varmaan viisi kertaa lopulta, kun lääkäri halusi aina uudelleen nähdä käden ja hänet leikattiin siellä, mutta me muut teimme yhden reissun.

Jännitin kuskin tehtävääni, en sitä ajamista Haniaan vaan sitä perillä oloa. Hanian kadut ovat kapeita ja mietin kädet hikisenä, mihin tuuppaamme auton parkkiin. Olen nimittäin surkea taskuparkkeeraaja. Geranista, jossa hotellimme oli, oli vain noin 12 kilometrin matka Haniaan, joten kauaa sinne ei ajanut. Päätimme suunnistaa parkkihalliin, muistaakseni samaan, jossa auto oli kolme vuotta sitten.

Olin unohtanut kolmessa vuodessa, että he parkkeeraavat puolestasi! Sen kun jätät auton parkkihallin ovelle ja se hoidetaan parkkiin. Hahaa, mahtavaa. Kaupungissa siis pärjää huonompikin parkkeeraajaa. Lähdimme kävelemään kohti keskustaa ja kävimme uuden kaupungin puolelta yhdessä kenkäkaupassa. Suosittelen käymään erityisesti kenkäkaupassa nimeltä MIGATO – ostin sieltä kahdet kesäkengät kesällä 2016, olivat edulliset, kauniit ja nyt siis neljättä kesää ahkerassa käytössä. Lämmin suositus! Kenkävalikoima on niin eri kuin Suomessa kesää ajatellen!

Tällä kertaa piipahdimme myös Hanian kauppahallissa. Ajattelin, että siellä olisi jotain autenttista. No, olihan siellä myynnissä kaikkea paikallista, mutta myyjät puhuivat suomea ja.. Argh. Sieltä halusi äkkiä ulos. Suuntasimme siis kohti satamaa, joka on varmasti Hanian kaunein kohta. Sen liepeiltä, läheltä Starbucksia saa niin hyviä jogurttijädejä, että ne ovat olleet mielessä kolme vuotta. Maut ovat superaitoja ja sitruunajätskini todellakin maistui kirpeälle sitruunalle. Olivat niin valtavia ja sulivat äkkiä, että kuvaan ehti vain puolet jädestä. Minä en yleensä tykkää jäätelöstä, joten tämä on hyvin harvinaista, että kehun teille jätskipaikkaa. Esikoinenkin hämmästeli kun jätskejä tilattiin neljä – syökö äiti kokonaisen jäätelön? Syö, kun se on kirpeä ja raikas, minulla tökkää jätskeissä ja jälkkäreissä aina niiden liiallinen makeus. Kannattaa istua suihkulähteen reunalla tai satamassa nauttimassa frozen yogurthia! Ekasta kuvasta näkee pienimmän mekosta hänen valitsemansa maun, hih!

Nurkan takana, 100 metriä uuteen kaupunkiin päin oli myös ihana mehubaari, josta tilasin punajuurta, omenaa ja… limeä (unohdin jo!) sisältävän mehun. Suosittelen!

Vanhan kaupungin kujat myyvät pääasiassa turistikamaa, mutta niillä kävely on ihanaa. Siinä saa haistella historian havinaa ja ihastella kauniita värejä ja upeita ovia. Myös hyviä ruokapaikkoja löysimme aiemmalla reissulla, kun vaelsimme vähän kauemmas satamasta.

Kyllä Haniassa kannattaa ehdottomasti kerran lomallaan käydä, mahtava kenkäkauppa, maailman parhaat jädet ja kaunis satama antavat jo tarpeeksi syitä! Kestää ne terve terve-huutelutkin sitten. Sain myös kuvan 6-vuotiaastani heittämässä kaupustelijan tomaatteja – kuka muistaa tässä postauksessa olevan kuvan, kun samainen, silloin 3-vuotias tyttö paiskoi kaupustelijan tomaattia?

Vai mitä olette mieltä Haniassa ja Kreetalla pörräilleet? Kannattaako?