You have a friend in me – tarina elämän varrelta

Joskus elämään tupsahtaa sellaisia ihmisiä, joiden kanssa vain synkkaa. Joiden kanssa haluaisi viettää paljon enemmänkin aikaa ja jutella, jos se olisi mahdollista. Kerronpa teille pienen tarinan ihanasta ihmisestä, joka tupsahti elämääni 10 vuotta sitten. Otsikko on Toy Storyn biisistä, Disneyn biisejä soi nimittäin lomalla paljon! Mutta tarinaan.

Olimme olleet Thaimaassa kaksi vuotta samassa firmassa töissä miehen kanssa, kun minä hyppäsin matkaoppaaksi ja mies jäi vielä Suomeen viimeistelemään opintojaan. Olin aika tasan kaksi kuukautta yksin Thaimaassa, ennen kuin mies tuli sinne taas töihin. Maa ja kaupunki olivat tuttuja, itse työ ei. Meitä suomalaisia oli kohtuullisen pieni tiimi, mutta välittömästi oli yksi, jonka kanssa pystyi juttelemaan kaikesta ja jonka kanssa pystyi niin täysillä tekemään työt kuin paahtamaan Patongille iltahumuun. Ihminen, jonka kanssa kaikki tuntuivat tulevan toimeen. Muistan, kun hän hoiti konfliktitilanteetkin töissä asiallisen napakasti, mutta silti nauraen. Mietin, että minäkin haluan. Tuolla tavalla nauraa, vaikka tilanne olisi kuinka haasteellinen. Ja se nauru on ihana ja sitä kuulee usein. Kun hänelle tuli vatsatauti, tunsin heti asiakseni tuoda ovelle limpparia ja olkapäätä. Tunsin, että olin niin paljon saanut häneltä kärsivällistä opastusta minulle uudessa työssä (ja se talvi oli todella haasteellinen kaikille meille).

Talvi Phuketissa meni, minä lopulta irtisanouduin, kun totesin, etten pysty millään yhdistämään perhe-elämää tähän työhön. Onneksi se on kuulemani mukaan aika erilaista nykyään. No, oli miten oli, minä lomailin hetken ja palasin Suomeen, tuo tyyppi jatkoi muistaakseni Kreikkaan. Olimme FB-kavereita ja siinä se. En tiennyt milloin nähdään, pidetäänkö yhteyttä vai mitä. Hän oli tutustunut myös jonkin verran mieheeni talven aikana ja minusta tuntuu, että sellaisten kavereiden kanssa pitää monesti enemmän yhteyttä, joiden kanssa mieskin tulee toimeen. Jos saatte tästä kiinni?

Elämä Suomessa vei ja minusta tuli äiti. Seurasimme toisiamme somessa, mutta siinä se. Kun mietimme ensimmäistä ulkomaanmatkaa vauvan kanssa, mietin, että Parga Kreikassa, jossa ystävä majaili voisi olla kiva ja rauhallinen paikka. Ostimme lennot ja hän hoiti meille hotellin paikan päältä. Treffasimme ekaa kertaa opasaikojen jälkeen, minulla oli vauva kainalossa, hän asui Kreikassa. Emme olleet nähneet kolmeen vuoteen, mutta hetkessä löytyi jutun juurta ja hyvä fiiis.


Kreetalla 3. lomapäivä, päivä ennen käden murtumista

Elämä meni eteenpäin ja seuraavan kerran sain yllärinä lahjaksi Köpiksen viikonlopun maaliskuussa 2015. Kaupunkia ei oltu kuulemma valittu vain ystävän vuoksi, mutta kun hän siellä oli, treffit sovittiin. Näin ensi kertaa hänen tanskalaisen miehensä. Hymyilytti. Tuo nainen, joka vaikutti siltä, ettei malta pysähtyä, oli löytänyt rinnalleen toisenlaisen matkaajan. He vaikuttivat onnellisilta yhdessä. Olin iloinen tuosta tapaamisesta. Pian äkkäsin hänen bloginsakin, jota oli vähän ”piilotellut” alussa ja olin iloinen, että saisin seurata hänen kirjoituksiaan maailmalta. Hyvä kirjoittajakin kaiken muun lisäksi!

Seuraava kerta kun näimme, oli niin ylläri, etten ollut uskoa silmiäni. Tuo Tanskan asukki tulla pöllähti elokuussa 2016 ravintolaan Jyväskylässä, jossa olimme miehen kanssa hääpäiväillallisella. Olimme molemmat suu auki hetken, kunnes naurettiin ja halattiin. Kohtalo.

Vuotta myöhemmin, kesällä 2017 luin blogista, että Tanska jää taakse ja he lähtevät maailmaa kiertämään autolla. Olimme lähdössä Prahaan miehen kanssa, kun kurkkasin Instasta (?), että maailmanmatkaajat olivat aika lähellä. Sattumalta (taas!) olimme Prahassa yhtä aikaa ja sovimme sinne treffit. Taas oli niin ihanaa nähdä ja jutella, kuunnella heidän suunnitelmaan ja kertoilla samalla meidän arjesta kahden pienen kanssa, josta olimme lähteneet viikonloppureissulle. Elämäntilaamme olivat taas ihan erilaiset, mutta juttua riitti.

Kun varasimme Kreetan matkaa, tiesin, että hän asuu siellä. Oli silti puoli vuotta sitten varatessa epävarmaa, asuuko enää kesällä. Mietimme pitkään Kyproksen ja Kreetan välillä ja valitsimme vaihtelun vuoksi jälkimmäisen. Sovimme treffit heti alkupäiville, hän tuli käymään hotellillamme ja päädyimme leikkipuistoon (hih) juttelemaan. Sain annettua tuliaiset ja taas tuntui siltä, että heti juttu luisti. Oikeastiko tapasimme viimeksi 2 vuotta sitten? Some tekee kyllä omansa tähän, ilman sitä yhteys ehkä katkeaisi. Ei tuntunut kahdelta vuodelta tämä väli.

Sovimme, että menemme taas porukalla illalliselle, kunnes jouduin laittamaan viestiä, etten tiedä yhtään mitä lomasta tulee, lähdemmekö kotiin kaikki, vain mies vai mitä, käsi katkesi. Hän tarjosi apuaan lasten kanssa välittömästi. Kiitin ja sanoin, että katselemme tilannetta, olin itsekin niin hämmentynyt. Silti lämmin tunne tuli sisälle. Että joku on siinä ihan lähellä ja välittää.

Miehen leikkausta edeltävänä iltana sain viestin: haluaisimmeko muuta ajateltavaa, kun mies on leikkauksessa? Tulla heille syömään tai muuta? Sekin olisi ollut ihana ajatus, mutta olin luvannut Bamse-bileet lapsille, jonka aikana minulla ja miehellä oli pöytävaraus hotellilla. Ehdotin, että hän tulisi sinne illalliselle miehen sijaan, saisin juttuseuraa ja meillä olisi hetki lapsetta, eli ehtisi paremmin jutella. Hän tuli ja olin tosi onnellinen seurasta. Vaikka miehellä oli leikkaus ohi, hän ei jaksanut vielä viestittää tai soitella. Tyttöjen takia piti olla reipas vaikka koko päivän oli jännittänyt hirveästi ja illan höpötys ystävän kanssa tuli todella hyvään kohtaan. Olin niin onnellinen, että tarjosi seuraa.


Praha 2017

Kävimme sitten vielä lopulta viidestään illallisella, josta teille kirjoitinkin. Meidän piti nähdä vielä vikana iltana, mutta työhommien takia, tuo tyyppi, Terhi, ei päässyt. Hän laittoi viestiä minulle pahoitellen ja kirjoittaen muun muassa: ”Oli mahtavaa nähdä sinua pitkästä aikaa. Sä oot niin mielettömän ihana, lämmin, isosydäminen ja positiivista energiaa huokuva ihminen. Toivoisin, että olisi mahdollista nähdä useammin, mutta pitää olla kiitollinen, että edes näistä parin vuoden välein tapahtuvista kohtaamisista.

Minähän olin yhtä itkua. Minulla oli ihan samat fiilikset hänestä ja samalla hävetti, en ollut ehkä lomalla ollut ihan maailman positiviisin, oli niin hätäfiilis pitkän aikaa ja kauhu siitä, miten kaikki menee.

Miksi kerroin tämän tarinan teille? Siksi, että minä olen itse asiassa aika hankala ystävä. En osaa päästää helpolla lähelleni, mutta jotenkin Terhille olen höpöttänyt aina hyvin helposti kaiken. Hän on jotenkin ollut heti lähellä kun tapaamme. Tai ehkä olen vähän vaativa ystävä, mutta ihmisen suhteen, joka asuu kaukana on selvä, ettei pidetä viikoittain yhteyttä. Silti 10 vuoden ajan jonkinlainen yhteys on säilynyt. Arvostin ihan hirveästi sitä, että ystävä tarjosi seuraa, kun mies oli sairaalassa. Se oli juuri se, mitä toivoin. Mietin kenelle soittaisin, mutta pääsinkin puhumaan ystävän kanssa kasvotusten. Ystävä voi olla joku, jota näet parin vuoden välein, mutta joka välittää ja kysyy kuulumisia ja halaa silloin. Heitä ei pidä unohtaa, vaan arvostaa ja isosti. Voi miten toivoisin, että pääsisin loppukesästä takaisin (tästäkin puhuttiin, pääsisi mieskin uimaan, mutta jäänee ehkä haaveeksi) ja kylään heille. Voihan siitä ainakin haaveilla. Jos se ei toteudu, niin until next time ihana. Arvostan hirveästi apuasi. Ja ystävyyttäsi.


Karmean huono kuva fbsta, mutta tässä on itse asiassa JOULUAATTO 2009. Mies oli saapunut takaisin Thaimaahan 23.12. ja joutui saman tien vieraaseen opaspoppooseen viettämään jouluaattoa (ja ottamaan tätä kuvaa, yllättyittekö.. :D). Erilaisia jouluja!

Käykäähän kurkkimassa Terhin blogia, matkavinkkejä piisaa!

Edelleen toitotan sitä, ettei mitään pidä pitää itsestäänselvyytenä ja heitä, jotka ovat siinä etäisyydellä, täytyy halata just nyt! Iloista sunnuntaita!

Piilotettu paratiisi

Pysytään vielä ainakin tämä postaus (no ehkä kyllä aika monta muutakin) Kreetalla. Yritän väliin laittaa Suomi-juttuja, mutta ajatukset ovat vielä Kreetan lämmöissä ja kuvia kertyi 5000, eli jotain matskuakin reissusta olisi.

Eräänä aamuna lomallamme päätimme lähteä tutkimaan Botanical Gardenin, sillä lapset olivat kyselleet hirveästi Kreetan kasveista, oliivi- ja appelsiinipuista ja rakastavat kukkia. Ajattelin, että olisi heillekin ainutlaatuista nähdä miten appelsiinit ja päärynät kasvavat. Botanical Garden on vuoristossa noin 17 kilometrin päässä Plataniaksesta. Sinne täytyi mennä ihan ihmeellistä hökötyssiltaa pitkin, sillä tämän kevään tulvat sortivat 100 vuotta vanhan sillan. Miettikää, kahdessa päivässä oli satanut koko Kreetan normaalisti vuodessa satava määrä! Sen huomasi hyvin välillä mm. sortuneissa teissä.

Mutta hyvin päästiin perille ja meiltä pyydetiin vain aikuisista sisäänpääsymaksu (6e henkilö), vaikka yli 6-vuotiaat lapset maksavat. Koko lenkki puutarhassa on 2,5 kilometriä pitkä ja vähän jännäillen lähdimme matkaan. Mittari näytti +30, tie menee ylös ja alas eikä esimerkiksi kärryjä voi ottaa. Enemmän pienintä harteilla kantanut mies yli yksikätinen ja mietin, pääsemmeköhän mihinkään.

Olimme kävelleet varmaan 50 metriä, kun ekat huokailumme alkoivat. Vastassa oli vehreyttä, mieletön maisema ja ensimmäinen, upea magnoliankukka. Puut toivat varjoja, eikä puutarhassa ollut niin tuskaisen kuuma kuin esimerkiksi kaupungeissa, joissa tytöt tuskastuivat aika pian. Puiden varjoissa oli penkkejä, joilla leikittiin prinsessaa ja syötiin pähkinöitä ja juotiin vettä välillä.

Puutarha oli rakennettu ihanasti, se oli jaoteltu sitrustarhaan, maustetarhaan ja muihin osiohin. Lapset haistelivat kiinnostuneena laventelit, halusivat lukea kaikki kyltit ja jännittivät, näkyykö matkalla käärmeitä. Yksi kohta, missä vesi solisi, perhoset leikkivät ja kuului ainostaan linnunlaulu oli jotenkin satumainen. Se melu ja hälinä mikä perhehotelilla on oli kaukana poissa ja tilalla oli joku piilotettu pala paratiisia. Aivan ihanaa ihan kaikkien mielestä. Kasveja on kolmelta ilmastovyöhykkeeltä ja puutarha ulottuu 20 hehtariin alueelle.

Näimme miten kasvaa pomelot, päärynät, sitruunat, aprikoosit, appelsiinit, banaanit, granaattiomenat ja ties mitkä kasvit. Rauhoituimme ja saimme taapertaa aika keskenämme, mitään turistimassaa ei vaeltanut. Viimeisen koukeron alas, jossa olisi ollut järvi ja riikinkukkoja skippasimme, sillä lapset alkoivat olla aika hiessä ja edessä oli vielä pitkä ylämäki, mutta 1,5 tuntia he jaksoivat mukisematta taapertaa ja ihastella. Lopussa ollut viilennyssuihku viiniköynnösten alla tuli tarpseen, he seisovat vesisuihkussa ja saivat mäen päällä jätskit.

Ostin ylhäällä olevasta kaupasta vielä mausteita kotiinkin ja haistelin niitä ihastuksissani palatessamme kiemurtelevia vuoristoteitä takaisin hotellille. Ihana kokemus ja erittäin lämmin suositus paikalle, kannattaa varata useampi tunti paikkaan!

P.S. Kertokaa minulle, miten nuo hortensiat viihtyvät niin paahteessa, onko se vain lajikkeesta kiinni…?

Seuraava lomaylläri

Elämää ei voi suunnitella. Sen olen todennut jo useasti lasten kanssa eläessä. Kun lasten kanssa matkustaa, on kammona ehkä eniten vatsataudit. Minä olen kuluttanut monta käsidesiä tyhjäksi lomalla ja pelkäsin, että alamme oksentaa kun mieskin oli poissa pelistä.

Kun olimme kolme vuotta sitten Kreetalla, saimme tuliaisiksi vesirokot. Sekä esikoinen että 4kk vanha vauva sairastivat. Seuraava vuonna, kun olimme Kyproksella meillä oli kolme hirveää enterorokkoa. Viime viikolla tapasimme hotellissa 1-vuotiaan, jolla oli vesirokko ja ruotsalaiset vanhempansa kertoivat, että heillä oli viime reissussa ollut enterot. Lasten kanssa vaan monesti sairastetaan, oli loma tai ei, näinhän se menee.

Viime lauantaina puoliltapäivin saimme miehen takaisin sairaalasta. Hän oli aika uuvahtanut, mutta kohtuullisen kivuton ja olin hyvin huojentunut – leikkaus oli ohi ja paraneminen voisi alkaa. Iltapäivä sujui altaalla hänen pysyessään varjoissa ja illalla lähdimme katsomaan lasten showta vielä hotellialueella. Kesken esityksen esikoinen alkoi oksentaa katsomoon.

Oli taas vähän epätoivoinen olo. Että ehdin jo huokaista ja taas mennään. Tarttuuko tämä kaikkiin ja vietämme loppuloman näin? Valvoin yön tuijotellen hänen oloaan. Sunnuntaille varattu pyöräretki, joka oli ensiksi neljälle hengelle vaihdettiin vain minun ja esikoisen retkeksi ja lopulta peruttiin kokonaan. Sunnuntai alkoi katsomalla Latea huoneessa, minä hipsin terassin eteen ulos lukemaan kirjaa näköetäisyydelle. Olemme koko loman miettineet, mikä idea oli maaterassissa, sillä kuopus osaa avata oven ja karkailee siitä, se oli tuskaa varsinkin kun olin yksin lasten kanssa. Kävin vessassa ja neiti porhalsi vapauteen. Mutta näin sairastupana sentään toimi hyvin!


mekko ja aurinkolasit KAPPAHL/ kengät ILSE JACOBSEN

Lopulta selvisimme vähällä. Neiti voi pahoin sen sunnuntain, yksi peruuntunut pyöräretki ja siinä se. Pääsimme iltapäivällä jo mereen uimaan ja lapsi hihkui, että hänellä on kivaa. Olin hirveän onnellinen hänen puolestaan tuossa hetkessä. No, hän alkoi uimisen jälkeen taas voida pahoin, mutta miten älyttömän onnellinen hän oli siinä hetkessä. Hymyilin ja mietin, että onni on hyvin vahvasti pienissä hetkissä. Ei aina voi mennä putkeen, elämää ei voi suunnitella ja lasten kanssa sattuu ja tapahtuu, mutta tuon puolen tunnin ajan olimme kaikki todella onnellisia. Ja se on arvokasta jos mikä.

Vastoinkäymiset pistävät nöyräksi ja opettavat arvostamaan niitä hetkiä entistä enemmän. Loppujen lopuksi se, istuuko pelkäämässä tarttuvaa tautia vai heittäytyykö hetkeen ja mereen tekee päivästä aika erilaisen. Olen hyvin kiitollinen, että kaikki on mennyt näinkin hyvin. Eilen mies kävi vaihdattamassa kipsin ja leikkaushaava tutkittiin. Iso on ja iso ruuvi kädessä, mutta paranee hienosti ja arvio oli, että kipsistä pääsisi kolmessa viikossa! Wau, toivotaan näin, viikkohan on jo lusittu, eli Suomessa olisi vain kaksi kipsiviikkoa edessä. Tutkiminen jatkuu sitten Tampereella.

Pidetään kiinni hetkistä, sillä pieneen mahtuu valtava onni. Iloista torstaita kaikille!