Villi kone – kun tietokoneesta tulee ongelma

*liput näytökseen saatu ilmaiseksi

Pakko tulla heti kertomaan teille, kun olimme aamulla teatterissa. Jännitin, miten pieni 3-vuotias elohiiremme jaksaa 1h 20 minuuttia (väliajan kanssa) kestävän näytöksen paikallaan istuen ja ilahduin valtavasti siitä mitä näin. Hän istui lähes kaiken ajan sylissäni, mutta hihkui siitä esityksen mukana, taputti tarmokkaasti aina kun huomasi että muutkin ja sanoi näytöksen olleen todella mukava. Itse asiassa takanamme istunut kaverin 3-vuotias sanoi, että haluaisi tulla uudelleen katsomaan näytöksen. Päinvastoin ennakko-oletuksiani meni siis ihan loistavasti ja oli niin kiva reissu, että tulin heti kertomaan siitä!

Kyseessä oli siis tiistaina Tampereen Komediateatterissa ensi-iltansa saanut lastenteatteri, Risto Räppääjä ja Villi kone. Suositusikä on kolmesta vuodesta eteenpäin. Kävin maanantaina näytöksen lehdistötilaisuudessa nappaamassa muutamia kuvia ja tapasin muun muassa näytelmän ohjaajan, Rauli Jokelinin. Hän oli silminnähden innostunut näytöksestä ja kertoi, että tykkää kovasti Nopoloiden tarinasta, joka on kirjoitettu jo vuonna 2006. Musikaaliversio teoksesta on nähty vuonna 2009 ja nyt vuorossa on lastenteatteri, joka sopii kyllä ihan yhtä lailla aikuisille ja kaikille kasvattajille – sen verran vauhdikas ja viihdyttävä teos on kyseessä!

Näytelmä kertoo siitä, mitä tapahtuu kun Risto saa ensimmäisen koneensa ja pelimaailma imaisee hänet. Rauha-täti onkin aluksi tyytyväinen, että Risto on ajan hermolla ja ruokaakaan ei tarvitse laittaa, tilataan vain pizzaa koneen viereen. Nopeasti homma kuitenkin eskaloituu ja koneriippuvuus iskee. Aihe on valtavan ajankohtainen, vaikka tarina on jo 13 vuotta vanha ja Nopolat ovat olleet selkeästi ajan hermolla sitä kirjoittaessaan. Kuten ohjaaja Jokelin kommentoi, esitys toimii varmasti keskustelunherättäjänä lapsen ja aikuisen välillä siitä, mitä liiallinen älylaitteilla roikkuminen voi tehdä mielelle ja kaveruussuhteille.

Esitys pyörii kuuden esittäjän voimin ja nuorista ei millään tapaa huomaa, etteivät ole vuosikausia teatterinlavalla viettäneet. Ihan huikean hyvin kaikki vetävät roolinsa. Minä ihastuin ihan täysillä Lennartiin (Kalle Uurto), joka oli syötävän suloinen ujoutensa kanssa, kun Rauha täti olisi ehkä halunnut pussata. Minäkin olisin halunnut pussata hellyttävää Lennartia! Nelliä esittävä Annika Junno sekä Ristona nähtävä Antti Heinonen vetivät roolinsa loistavasti ja koko tarinaa kannatteleva näyttelijä oli selkeästi Jenna Pukkila, joka nähtiin Riston Rauha-tätinä. Musiikkoperheestä ponnistava Eero Alatalo sai puolestaan tehdä monta erilaista roolia ja loisti erityisesti nuorison musiikkitähtenä, Ville Pyrynä.

Teatteri kiinnosti pientäkin ihan eri tavalla kuin esimerkiksi elokuvat. Hän oli haltioissaan kaikesta mitä lavalla tapahtui, eikä se haitannut, ettei tietokonemaailma auennut hänelle samalla tapaa. Hipsimme katsomoon lähes ensimmäisten joukossa valitsemaan paikkoja ja itse asiassa tyhjiä paikkoja ei jäänyt loputa ollenkaan, koululaisia oli sali täynnä. He taputtivat ja nauroivat ääneen niin monessa kohdassa, ettei palaute jäänyt näyttelijöiltäkään varmasti huomaamatta – lapset nauttivat täysillä. Näytelmä on niin suosittu, että siitä pidettiin jopa kuusi ennakkonäytöstä! Ja ei haittaa ollenkaan, jos Ristoa ja muita hahmoja ei tunne etukäteen, tarinaan pääsee kyllä sisälle. Meillä ei vielä ole Ristoja kirjoina luettu, mutta leffoja on katseltu. Villin koneen tarina oli etukäteen siis kaikille kolmelle vieras.

Nautimme kaikki ihan todella paljon esityksestä ja minulla tuli liikutuksen kyyneleet silmiin, kun näin miten teatteri sai lapset nauramaan, taputtamaan ja tempaisi heidät mukaansa ihan eri tavalla kuin esimerkisi telkkari tai elokuvat. Tietokoneen ukot eli örkit, kuten pienempi sanoi olivat hetkellisesti jänniä, mutta silloin onneksi saattoi kiivetä syliin katsomaan. Missään nimessä hurja esitys ei ole! Onneksi uskalsin mennä 3-vuotiaan kanssa, kannatti! Lämmin suositus lapsille kulttuurielämykseksi!

Kuka on nähnyt tämän? Mitä pidit? Tai onko aikomus mennä katsomaan?

Hurja pääsiäis-Dumbo

Olin pitkään luvannut mennä lapseni kanssa elokuviin. Aina vaan tuntuu, että aika lentää ja kun mahdollisuuksia mennä molempien lasten kanssa leffaan ei ole, on ajan löytäminen haasteellista. Hän oli odottanut näkevänsä Räyhä Ralf kakkosen, sillä siinä on myös prinsessoja! Lupasin viime viikonloppuna, että nyt mennään vihdoin katsomaan se, lupaan. Sovimme, että pääsiäismaanantaina teemme saman kuin viime pääsiäisenä, brunssille Pella’s cafesen ja leffaan. Hämmästys oli suuri, kun Räyhä Ralf ei enää pyörinytkään. Häh? Luulin että leffat vaihtuvat perjantaisin, mikä juttu tämä oli? Miten selitän tämän lapselle kun lupasin jo?

Ehdotin sitten Dumbo-leffaa. En ollut nähnyt siitä trailereita ja luulin, että kyseessä on sama tarina kuin Disneyn Dumbo oli, mutta vain näyteltynä versiona. En ollut kauhean innostunut tutusta leffasta ja tarinasta varsinkaan dubattuna (Colin Farrell puhumassa suomea, en kestä). Kun otin lippuja, naapurintyttö vielä varoitti leffan olevan pelottava. No, K7 se oli niin kuin lähes kaikki lasten leffat, eikä Dumbossa mielestäni ole mitään kovin hurjaa. Mennään sinne.

Istuimme alas viimeisen mainoksen kohdalla, tuli vähän kiire, kun viihdyimme brunssilla Annan ja perheensä kanssa ja päälle räpsittiin vielä nämä kuvat. Tuo ylikasvanut tukka on kyllä jatkossa laitettava aina, karmean näköinen noin. No, se ei ole oleellista, sainpahan lisää pääsiäisnarsisseja kuviin! Tiedättekö mikä se vika mainos oli? Pätkä leffasta, joka tulee teattereihin kesällä 2019. Oma all time-lempparini, Leijonakuningas leffaversiona. APUA! Aloin lähes itkeä kuullessani Circle of Lifen ensisävelet. Mahtavuutta!

Mutta Dumboon. Dumbo alkoi ja alkoi ihan eri tavalla kuin Disneyn versio. Hiiri oli heivattu tarinasta menemään kokonaan, ne humalaiset vaaleanpunaiset norsut sentään olivat mukana (tosin tässä tarinassa eivät olleet humalanäkyjä). Tarina kaikkinensa oli aivan eri kuin alkuperäinen. Toki siinä oli lentävä norsu, jolla oli sukla nokassa, mutta lähes siihen yhtäläisyydet loppuivatkin. Kiinnostuin itsekin leffasta ihan eri tavalla, kun en tiennyt tarinaa. Se oli ehkä vähän yllätyksetön, mutta todella mukaansatempaava. Ihan huikeita juttuja voikin toteuttaa tietokoneella nykyään, koneella tehdyt eläimet eivät häirinneet yhtään.

Puolivälistä tarina alkoi oikeasti muuttua vähän hurjaksi ja kehiin tuli mm. painajaissaari. Siinä vaiheessa lapsi mönki kainalooni ja pysyi siellä hyvin tovin kertoen, että on vähän jännittävä elokuva. No niin oli, siis itseänikin jännitti jotkut kohdat! Mietin, että leffahan on varsinkin alkuperäiskielellä enemmän aikuisten kuin lasten leffa. Se oli hyvin näytelty, hyvin tehty ja visuaalisesti aivan upea. Tarina tempasi mukaansa ja säpsähdin muutamassa kohtaa, samoin kuin nauroin muutamia kertoja jutuille, jotka eivät taas lapselle auenneet.

Yritin keskustella fiiliksistä jälkikäteen ja huomasin, ettei 6-vuotiaalle vielä aukea ihan kaikki asiat, jotka itsestään olivat esimerkiksi surullisia. Hän ei yhtään ymmärtänyt, miksi esimerkiksi kädetöntä miestä voisi säikähtää, kyllä ihmisiltä voi puuttua raajoja. Miksi kädettömän miehen piti pitää tekokättä? Pointsit pikkuneidille ennakkoluulottomuudesta! Samoin yhdellä lauseella kuitattu ”hän kuoli talvella influessaan” sai lapsen kyselemään yhden hahmon puuttumisesta. Tuo lause ei siis avannut hänelle asiaa. Olin tyytyväinen, että istuimme ns. treffipenkeillä Plevnassa, eli reunassa olevilla penkeillä, joissa voi istua vain kaksi ihmistä. Niin paljon kysymyksiä heräsi jo leffan aikana ja siellä sai kuiskuttaa vastauksia häiritsemättä muita.


mekko NOSH ORGANICS/ neule ja huivi VILA/ kengät MINNA PARIKKA/ korvikset CORUU (saatu)

Summa summarum. Minun mielestäni pääsiäisenä nähty Dumbo oli ihan huikea leffa, joka kannattaa mennä katsomaan ihan aikuispoppoolla ja englanninkielisenä. Sen sijaan mitään 3-4-vuotiasta en sinne veisi, todella pieniä katsojia meidänkin näytöksessä oli. Vai onko niin, että vasta isommat alkavat pelkäämään ja suremaan? Ihan mieletön versio Dumbosta eri tarinalla. En odottanut mitään ja sainkin ihan todella hyvän leffaelämyksen.

Pääsiäis-Dumbo oli varmasti Räyhä Ralfia parempi (ainakin äidin mielestä), joten meidän onni, ettei se pyörinytkään. Mutta oikeasti, miksi ohjelmisto vaihtui maanantaina? Kuka tietää? Ja kuka on nähnyt Dumbon? Aurinkoista alkavaa viikonloppua!

Baby Jane – lesborakkautta ja mielenterveysongelmia

*kaupallinen yhteistyö Future Film Oyn ja Somessa.com kanssa

Sä oot oikein tollainen Baby Jane

Kohtuullisen alussa oleva repliikki elokuvassa Baby Jane saa toisessa pääroolissa olevan Jonnan naaman venähtämään. Ehkä sillä hetkellä hän tajuaa, miten vietävissä tässä suhteessa hän on.

Alkuviikosta olin Helsingissä katsomassa Baby Janen pressitilaisuudessa, ensi-iltansa se saa naistenpäivänä 8.3.2019. Lähdin ihan ummikkona matkaan, sillä Sofi Oksasen kirja vuodelta 2005, jonka perusteelta leffa on tehty oli minulle täysin vieras. Sen sijaan Puhdistukseni olen lukenut ja nähnyt, mutta vanhempi tuotanto oli minulle vierasta. Arvasin kyllä, ettei Sofin teksti ja elokuva tule päästämään helpolla ja odotin jonkinlaista tunnelatausta. Oikeassa olin. Helpolla ei päästy. Elokuvan käsikirjoittaneet Katja Gauriloff ja Veera Tyhtilä ovat hieman muuttaneet loppuratkaisua, muuten leffa on ilmeisen uskollinen kirjalle. Ohjaaja Gauriloff kertoi, että nappasi Rovaniemellä lähikaupan hyllystä vuonna 2012 Baby Jane-pokkarin ja tiesi, että tästä tulisi hänen ensimmäinen ohjaamansa pitkä näytelmäelokuva. Nyt vuosia kestänyt prosessi on loppusilausta eli ensi-iltaa vaille valmis.

Oli hyvä, etten tuntenut tarinaa etukäteen. Uskon, että se teki paljon suuremman vaikutuksen näin. Luulin meneväni katsomaan elokuvaa lesborakkaudesta ja luulin, että elokuvassa pureudutaan pääasiassa siihen ja sen teemoihin, mutta suurin ja rankin sekä itselleni koskettavin aihe olikin jotain ihan muuta. Olen ihmisiä, joihin elokuvat ja musiikki vaikuttavat yleensä vahvasti ja näin kävi tällakin kertaa, mietin elokuvaa koko päivän ja näin siitä unta.

Olen ihaillut näyttelijänä elokuvan toista päätähteä, Maria Ylipäätä jo pitkään. Hänen vahvoja roolisuorituksiaan on nähty pitkään niin teatterissa kuin televisiossa ja tässäkin elokuvassa hän tekee suorastaan pelottavan vahvan suorituksen. Hänen esittämänsä Piki on ylimielinen, liikaa päihteitä käyttävä, itsevarma ja dominoiva. Samalla Piki on täysin hajalla itse, tyhjä sisältä ja hänen elämäänsä määrittävät lääkitys ja mielenterveydelliset ongelmat.

Kun Pikin elämään saapuu nuori neito Jonna, joka muuttaa Helsinkiin opiskelemaan, kietoo Piki Jonnan aika äkkiä sormensa ympärille. Alkaa ahdistava suhde, jossa toinen osapuoli hallitsee nuorta ja kokematonta naista. Elokuvaa katsoessaan oikeastaan vähän unohtaa, että kyse on kahden naisen rakkaustarinasta ja vaikeasta suhteesta, sillä tämä voisi olla todellisuus ihan keiden tahansa parisuhteessa.

Olin juuri matkalla Helsinkiin elokuvaa katsomaan viestitellyt junassa paniikkihäiriöstä ja siitä, miten se osaltaan määrittää omaakin elämää. Minun tapauksessani se rajautuu ahtaisiin paikkoihin ja tekee lentämisestä, hissimatkoista ja metroista kammopaikkoja, Pikin tapauksessa riittää, että joku katsoo hänen päin kadulla. On helpompi erakoitua kotiin. Mieli ei anna periksi olla normaali.

Eikö se riitä, jos tarpeeksi rakastaa?” oli itselleni elokuvan koskettavin sitaatti. Niin, eikö se riitä, jos tarpeeksi rakastaa, eikö se paranna? Miksei mielenterveysongelmat ole niin yksinkertaisia, miksi rakkaus ei riitä? On raastavaa katsoa, miten vaikeaa on elää mielenterveysongelmaisen kanssa, vaikka kaikkensa yrittää ja rakastaa, se ei valitettavasti riitä. Olen itse nuoruudessa yrittänyt vuosia korjata toisen mieltä rakastamalla kovasti ja tekemällä töitä sen eteen, mutta ei se riittänyt. Toinen ei voi parantaa mieltäsi puolestasi. Lopulta ei välttämättä auta kuin päästää irti.

Elokuva nostaa esiin kaksi eri maailmaa, joissa Jonna elää. Vahvasti tuntevan, haasteellisen elämän sekä naissuhteen kuin epäaidon, mutta sosiaalisesti hyväksyttävän valkoisen kodin ja heterosuhteen. Nämä myös kuvataan elokuvallisesti eri tavalla ja ero on hätkähdyttävä. Se saa pohtimaan omiakin arvoja ja sitä, mikä on sosiaalisesti hyväksyttävää ja haluttavaa elämää.

Elokuva meni itselläni omien kokemusten kautta ihon alle ja vavahdutti. Pressitilaisuudessa sanoin Marialle sekä Jonnan roolissa olleelle, tänä keväänä Teatterikorkeakoulusta valmistuvalle Roosa Söderholmille kiitokset upeista ja vahvoista naisrooleista. He tekivät elokuvasta ja sen tarinasta todella uskottavan ja vahvan. Oli hienoa katsoa pressitilaisuudessa, miten luonteva suhde naisilla oli ja he sanoivat, että näytteleminen oli helppoa sekä luontevaa ohjaaja Gauriloffin kanssa.

Kysyttäessä Sofilta, jäikö hän kaipaamaan jotain elokuvasta hän sanoi, ettei muista enää kirjan jokaista käännettä, eikä ole mustasukkainen kirjojensa elokuvaversioista. Hänestä on hauskaa, että ne saavat uuden elämän ja tavoittavat näin uutta yleisöä. Samalla hän nosti esiin sen, että on hienoa katsoa elokuvaa, jossa on paljon keskenään dialogia käyviä naisia, jotka puhuvat muustakin kuin miehistä. Koen, että elokuvalla on vahva ja tärkeä sanoma ja itseeni se vaikutti kovasti. On täysin oikeutettua, kun valkokankaalla nähdään näin kovia näyttelijäsuorituksia naisilta, että elokuvan ensi-ilta on kansainvälisenä naistenpäivänä.

Innostaako aihe, ajattelitko mennä katsomaan? Onko tarina tuttu entuudestaan?