Disney-kurpitsojen perinne jatkui!

Mehän emme vietä Halloweenia. En ole koskaan innostunut juhlasta, joka tuntui pitkään suomalaiseen yhteiskuntaan päälleliimatulta, kaupalliselta touhulta. Jotenkin olen halunnut siirtää perinteet omasta lapsuudesta lapsille, eikä silloin kyllä koulussa edes hiiskuttu asiasta nimeltään Halloween! Joten se ei ole ollut millään tavalla mukana omassa elämässä, eivätkä kauhuruoat tai koristelut ole tuntuneet omalta jutulta.

Mutta kuinka kovaa se onkaan tullut Suomeen! Myönnetään, onhan se kiva piristys pitkään ja pimeään syksyyn. Koulussa (eskari on koulun yhteydessä, eli sen myötä eskareillakin) oli tällä viikolla joka päivä Halloweenin vuoksi eri pukeutumisteemakin! E  Lasten myötä aloimme sen verran innostua asiasta, että neljä vuotta sitten ostettiin ekat kurpitsat ja kaiverrettiin ne silloin 2-vuotiaan esikoisen toiveen mukaisesti Nalle Puhiksi ja Arieliksi. Tai siis mies kaiversi. Ja miten onnistuikaan hommassa!

Tänä vuonna hän jo ehdotteli, että jos tekisi ihan sellaisen tavallisen irvistävän kurpitsanaaman, niissä Disney-jutuissa on niin kova homma. Hän siis mittaa netistä etsityn kuvan oikeaan kokoon, jotta se on juuri oikean kokoinen kurpitsaan. Piirtää sen läppärin näytöltä läpi paperille, piirtää sitten kuvan kurpitsaan ja näin se pikku hiljaa valmistuu. Ymmärrän, että työ on kova. Mutta mielessäni hehkui vielä viime syksyn upea Helinä-kurpitsa ja hihkuin, ettei voi lopettaa perinnettä, haluan Mikki Hiiren! Yllättäen esikoinen oli samaa mieltä miehen kanssa ja toivoi sitä perinteistä naamaa ja kuopus ehdotti kakka-emojin kaiverrusta kurpitsaan. KANNATAN KAKKAA! Kyllä on kova paikka yrittää täyttää kolmen naisen toiveet.

Lopulta mies taipui Mikkiini ja alkoi sitä väkästellä. Jossain vaiheessa laittoi luurit päähän ja työskenteli pod casteja kuunnellen. Hän tekee ihan kaiken mitä tekee valtavalla pieteetillä, todella huolella alusta loppuun. Se takaa sen, että yleensä lopputulos on hieno, oli kyse autonpesusta, taulun laittamisesta seinään tai kurpitsan kaivertamisesta. Mutta minun lyhyt pinna ja kärsimätön luonne ei voi kuin hämmästellä, miten toinen jaksaa keskittyä!

Ihaillessani Mikkiä mies lupasi vielä käydä uudelleen kaupassa, hakea uuden kurpitsan ja tehdä sen perusnaamankin. He tekivät sitten yhdessä esikoisen kanssa hänen piirtämänsä naaman ja kaikki olivat tyytyväisiä. 3 veekin ihaili valmiita kurpitsoja unohtaen kakkavaateensa.

Sen enempää meillä ei Halloweenia vietetty, mutta ovathan nämä nyt aivan ihania ja luovat tunnelmaa! Oli lapsen kuumeen vuoksi pakko jumittaa kotona, joten olipahan sitten aikaa tällekin taas. Niin kova perinne, että mies alkaa varmaan jo stressata ensi vuonna Halloweenia. Minkä Disney-hahmon keksimme ensi vuonna? Ja niin sääli, kun nämä kestävät kuitenkin suhteellisen vähän aikaa. Ovat aikamoinen kodin piristys! Valelin kurpitsat sisäpuolelta etikalla, sen pitäisi vähän parantaa säilyvyyttä, mutta ensi viikolla näille saa kuitenkin jo heittää hyvästit.

Nautitaan siis nyt! Perinteinen hautausmaalla käynti jäi nyt tekemättä kuumehommien vuoksi, mutta kurpitsaperinne jatkui! Ja tänään leivotaan sitten kurpisapiirakkaa urakalla.

Vietetäänkö teillä Halloweenia jotenkin? Kuka muistaa neljän vuoden takaa ekat Disney-kurpitsat?

Syysloma – uhka vai mahdollisuus?

Meillä eletään nyt ensi kertaa syksyä, kun ”pitäisi” tosissaan viettää syyslomaa, sillä eskarihan on toki koko viikon kiinni. Päiväkoti on puolestaan auki, ainoastaan joitain ryhmiä oli yhdistelty. En yhtään ole vielä käsittänyt, miten normaali työssäkäyvä ihminen handlaa kaikki pienten lasten lomat, kesälomakin on varmaan 10 viikkoa pitkä! Miehellä on lomaa 5 viikkoa vuodessa, joista yleensä yhden on pitänyt alkuvuodesta ja neljä kesällä. Meillä on nyt vielä onneksi helppo tilanne, sillä itse pystyn joustamaan ja tekemään sitten viikonloppuna tai iltaisin hommia, mutta miten pitkä kesäloma hoidetaan? No, ei mietitä sitä vielä.

Koin siis (totta kai, koska olen minä) huonoa omatuntoa, kun esikoinen tuli kotiin perjantaina hihkuen ”nyt alkoi syysloma!”. Sitä oli hehkutettu eskarissa ja moni oli lähdössä etelän lomalle tai kotimaan piipahduksille. Tuli kamala olo selittää, ettei meillä ole mitään lomaa ja lapset olivat rehellisesti ihmeissään, kun isi lähti normaalisti maanantaina töihin. Itseäni harmitti, että eskarissa oli niin isollaan paukutettu sitä, että kaikki ovat lomalla.

Lopulta meille järjestyi pari yhteistä lomapäivää ja kaikkea kivaa tekemistä. Viikonloppu aloitettiin Karmivalla karnevaalilla, sunnuntaina saatiin serkkutyttö yökylään, joka oli niin kivaa lapsista, että päästivät ihan itku kurkussa hänet lähtemään kotiin. Maanantain olin kolmen tytön kanssa Ideaparkissa Zones-sisähuvipuistossa ja tuntuivat nauttivan. Ihan itketti, kun näin miten onnellinen 3-vuotias oli päästessään kaikkiin laitteisiin, niihin tarvittiin juuri se metrin mitta!

Tiistaina isi vei tytöt uimaan illalla, sillä Kalevan uimahallissa on ollut syyslomalla wibit-kiipeilyrata (on muuten ainakin vielä tänään, tieto piilotettu tosi tehokkaasti tästä) ja eilen olin tyttöjen kanssa päivän kotona. Tuli siihen nyt taukoa arjesta ja eilen oli ihanaa taas olla kolmisin, olen huomaamattani kaivannut näitä ns. kotiäitipäiviä, nyt kun esikoinen lähtee joka aamu eskariin. Oli ihanaa halata heitä kovaa koko päivä.

Pari huvipuistoreissua, yökyläily ja uiminen ovat varmasti ihan tarpeeksi jos ei enemmänkin, mitä lapset odottivat syyslomalta. Jota heillä nyt onneksi oli se kaksi päivää. Ja maanantaina oli ihana päivä, meillä oli nimittäin sattumalta kylässä mummi, kolme serkkua, täti, eno, kummitäti ja ketä meitä nyt olikaan. Hetkellisesti talo ihan täynnä sukua, oli mahtavaa!

Ihanan helposti eskarilaiselle järjestyi hoitopaikka korvaavasta päiväkodista, jonne tuli opettajaksi eskariryhmän ope ja kaveriksi ainakin rakkain eskarikamu, eli mitään ongelmaa päivissä ei ole ollut. En itse edes tiedä missä tuo päiväkoti on, olen ollut niin tehokkaasti poissa nuo kolme päivää. Ja muuten, tämän viikon hoidosta ei otettu erillistä maksua, sekin oli aika upea juttu!

Mutta kyllä tämä välillä hämmentää miten ihmiset selviävät lasten pitkistä lomista. Jos isovanhemmat ovat vielä tiukasti työelämässä eivätkä edes samassa kaupungissa. Löytyykö aina joku korvaava hoitopaikka? Löytyykö sellainen vielä esimerkiksi ekaluokkalaiselle?

Miten teillä on vietetty syyslomaa, töissä ja hoidossa vai lomaillen? Iloista perjantaita!

Postauksen kuvat Saara/Studio Mimi & Nöde paitsi alin kuva Dilan/Studio Mimi & Nöde – on taas niin mahtavasti tallennettu lasten ilo ja touhotus, kiitos! <3

Loppuuko oma elämä lasten myötä?

Luin eilen Hannan postauksen otsikon aiheesta ja katselin samalla näitä asukuvia, jotka otettiin veljeni tyttären 1-vuotissynttärireissulla. Luovuinko koko omasta elämästä ja parisuhteesta lasten myötä? Juuri puhuin useampaan kertaan Changenkin reissulla naisille, että minun oli vaikeinta esikoisen odotusaikana työstää omat ajatukseni uusiksi. Olin elänyt kuusi vuotta ajatuksessa, ettemme voi saada lapsia ja olin kääntänyt ajatukset sellaisiksi, että lapset ovat tosiaan se elämän pilaava ikävä asia.

Kun heitä sitten siunaantui kaksin kappalein, elämä muuttui täysin. Olimme ja olemme aika hetkessä eläjiä ja ex tempore-ihmisiä miehen kanssa ja kyllähän lasten kanssa täytyy ennakoida eri tavalla. Vaikken edelleenkään tee viikoksi ruokalistoja, älyän nykyään jo välillä tehdä ruokia valmiiksi edellisenä päivänä. Matkakohteet ovat muuttuneet, siinä missä olimme viikon sukelluslomalla Bunakenillä tai kiersimme tyhjää Gilin saarta avojaloin, olemme lomailleet nyt monta kertaa aika erilaisissa kohteissa. En sano, ettei lasten kanssa voisi mennä Balille, mutta sukelluskohteeseen ei ainakaan (emme tehneet muuta kuin sukelsimme ja luimme kirjoja) ja Gililltä nappasin denguekuumeen ja olin 8 päivää sairaalassa. Sen jälkeen nuo kohteet lasten kanssa ovat arveluttaneet.

Lisäksi viisi jumppaa viikossa on täysi mahdottomuus, varsinkin kun lapset ovat vauvaikäisiä. Imetettävän kanssa kampaajareissukin voi olla mahdottomuus. Ollessani muotinäytösmallina puolivuotiaan äitinä, istuin meikissä ja kampauksessa ja mies toi vauvaa tissille sinne. Ei siis niinkään luopumista omista jutuista, mutta kyllä ne vähän järjestelyjä vaativat!

Pari esimerkkiä siis siitä, mistä pitää luopua tai mitä muuttaa. Mutta apua miten lyhyt aika se on! Olin vasta vauvojen äiti, nyt minulla on kotona kaksi itse vessassa käyvää, itse pukevaa ja syövää lasta. Pahinta koko kombossa on mielestäni unenpuute. Lähes 6,5 vuotta valvottiin, mutta nyt syksyn myötä (kopkop) olemme nukkuneet pari kuukautta! Se on ihan mieletöntä, miten se vaikuttaakaan ihmiseen!

Samalla kun elämä muuttuu, ei tietenkään ole kyse vain luopumisesta. Samalla saa elämään ihan hurjasti kaikkea. Ihmiset ovat kirjoittaneet kirjoja äidinrakkaudesta ja voisin itsekin kirjoittaa asiasta romaanin. Se palo, rakkaus mikä lasten myötä syttyy tekee ihan kipeää välillä. Sitä tosiaan olisi valmis tekemään heidän eteensä ihan mitä vain. Se rakkaus mitä saa takaisin, ne pienet kädet jotka ottavat omasta kädestä kiinni ja suukot jotka satelevat. Se on jotain käsittämättömän hienoa.

Lapset avaavat myös oven lasten maailmaan. Kuulostaa kliseiseltä tai ei, lasten myötä näen maailman eri tavalla. Näen miten suuri aarre joku kivi tai keppi voi olla, samalla näen valitettavasti yhtäkkiä hirveästi vaaroja ympärilläni. Ilahdun heidän lausahduksistaan, askarteluistaan, ajatuksistaan ja puuhistaan päivittäin. Olen käynyt valtavan määrän vauvaharrastuksia lasteni kanssa ja nauttinut ihan täysillä muskarista, loruttelusta, perhekerhoista ja muista. Sen lisäksi, että olemme saaneet tehdä yhdessä, olemme saaneet harrastuksista pysyviä ystäviä. Mies käy uimatreeneissä ystävän miehen kanssa. Äitiin ja lapsiin tutustuin ensiksi perhekerhossa ja sittemmin koko perheestä tuli ystäviä niin, että miehet taitavat pitää enemmän yhteyttä nykyään.

Toki oma aika on välillä kortilla ja hermo pinnassa. Välillä oikeasti unohtaa, että se isä perheessä on se puoliso ja rakastettu, kun arki vie mennessään. Pienikin irtiotto, kahdenkeskinen lenkki tai hetki kaksin kotona avaa taas silmät sille, mille pohjalle perhe onkaan perustettu. Parisuhdeaika on ihan supertärkeää! Samalla, kuten Hannakin kirjoitti, ei voi tippa silmäkulmassa olla katsomatta isää tyttärineen. Tunnen välillä olevani vähän ulkopuolinen heidän kolmen kombossaan. Mietin oikeasti johtuuko siitä, että ovat kaikki parin viikon sisään keväällä syntyneitä ja minä vähän omaa rauhaa usein kaipaava syksyn skorpioni? Oli miten oli, isällä ja tyttärillä on ihan oma maailmansa ja seuraan ilolla ja onnella sitä, miten omistautuva ja täysillä tekevä isä heillä on.


neule LIDL/ hame POMP DE LUX/ takki ONLY/ kengät H&M/ korvikset STORE OF HOPE

Ja näihin kuviin liittyen: miten ihanaa on, kun kavereilla on samanikäisiä lapsia tai kun tytöillä on serkkuja! Minä olen serkutta kasvanut, joten arvostan suuresti lasten serkkuja ja ilolla seuraan heitäkin. Kun halusin 1 vee kemuissa halia tädin pientä, eräs 3-vuotias hakkasi minua reiteen ja käski laittaa serkun pois sylistä. Hahhah, kevyttä mustasukkaisuutta! Mutta sekin, että voi jakaa vanhemmuuden ajatuksia ystävien ja sisarusten kanssa. Se on mahtava maailma, joka ottaa ja antaa, mutta paljon antaakin! Eikä se ole kenellekään helppoa, eikä ole olemassa yhtä oikeaa vastausta ongelmiin.

Ja yksi asia, mikä on tullut lasten myötä on isovanhemmuus. Meidän tytöt olivat ensimmäisiä lapsenlapsia vanhemmilleni ja on ollut ilo seurata ihan erityistä suhdetta, joka tytöillä on omiin vanhempiini. Miten paljon tässäkin suhteessa rakastetaan molempiin suuntiin, miten ihanaa isovanhempia on aina nähdä. Miten eri tavalla vanhempani ovat mukana elämässämme lasten myötä! Lapset avasivat tässäkin ihan uuden vaiheen. Muistan edelleen kuin eilisen hetken, kun esikoinen oli vain joitakin tunteja vanha ja ensimmäisestä lapsenlapsesta hullaantuneet isovanhemmat kiirehtivät sairaalaan. Äitini katsoi nukkuvaa myttyä ja kysyi ”onko tuo meidän?”. Nauratti, on se joo, teidän, ei kun meidän, no, meidän kaikkien rakas.

Syntyvyyden lasku Suomessa on ollut tapetilla viime päivinä. Uskon, että nykyään maailma on meille niin ”auki” ja täynnä mahdollisuuksia, että lapsia mietitään ehkä myöhemmin kuin aiemmin. Toisaalta jatkuvat pätkätyöt, yrittäjyys ja muut työn muodot eivät välttämättä helpota päätöstä ollenkaan. Pitäisi olla niin monessa koko ajan mukana ja täysillä. Elämä on hektistä ja kuluttavaa ja kroppa stressaantunut ilman niitä lapsiakin. Naisilla on aika erilaiset mahdollisuudet työelämässä kuin vuosikymmeniä aiemmin.

Kun tänä aamuna katselin takkutukkaista kolmevuotiasta sängyssämme, sydän ihan pakahtui. Kun hetken päästä pystyssä oli tappelu siskosten välillä, sydän pakahtui toiseen suuntaan. Elämä on juuri tätä, päivässä mennään tunnetilasta toiseen koko ajan, eletään, tunnetaan ja rakastetaan täysillä. Siitä on paljolti kiittäminen lapsiani!

Halaus viikonloppuusi!