Kolmatta kertaa siellä Kreetan parhaassa (?) ravintolassa

Palataan vielä kerran Kreetalle! Kun eilen olin jumpassa, vedettiin siellä samaa ohjelmaa kuin Kreetan rannalla kesäkuussa ja melkein itku tuli miettiessäni sitä fiilistä rannalla jumpatessa. Ja toisaalta taas sitä fiilistä, kun jumppasin toisen ollessa nukutettuna ja päässä surisi kaikkea mahdollista edestakaisin. Nyt on jo ihan eri fiilis ja onni, että toinen on kunnossa!

Kun olimme Kreetalla heinäkuussa 2016, kävimme kahdesti syömässä Plataniaksessa Mylos-ravintolassa, joka on valittu Kreetan parhaimmaksikin. Ystäväni Terhi oli sitä mieltä, ettei ehkä ihan paras, mutta niin kaunis, että siellä kannattaa ehdottomasti käydä! Kävimme iltana ennen miehen leikkausta taas syömässä Myloksessa, sillä noista edellisestä kerroista on puhuttu kolme vuotta. Esikoiselle jäi mieleen, miten joku ruotsalaistyttö tuolloin räpläsi chilejä, hieroi sitten silmiään ja… No, huuto oli kova ravintolassa sen jälkeen. Itse muistan miten vauvani katosi ison salaattilautasen taakse ja halusin uusinnan tuosta kuvasta. Mutta mitä, ei se enää mahtunutkaan lautasen taa!

Myös aidoista kukista tehdyt pinnit ihastuttivat tuolloin ja aloimme kysellä (tosin mies keksi selityksen tähän mutta minä olin jo suuna päänä kyselemässä) miksei niitä saa nyt. Ne kukat joista pinnit tehdään eivät vielä kesäkuun alussa kukkineet, mutta tarjoilivat olivat sitten askarrelleet toisista kukista tytöille pinnit ja toivat ne heille. Aika ystävällistä.

Ruoka ei ollut ehkä niin hyvää, kuin muistelimme, salaatti kyllä edelleen suuri ja maukas, mutta mies ei ollut omaan annokseensa täysin tyytyväinen. Niin ihana paikka kukkaloistoineen on, että siellä kyllä mieli lepää ympärilleen katsellessa! Jälkkäriksi hintaan kuuluvat hedelmät tuotiin hienosti liekitettynä, ennen kuin ehdin kameran asetuksia säätää, oli innokas 3-vuotias puhaltanut synttärikynttilän jo sammuksiin. Hah. No, olipahan elämys!

Yhden suosituksen ravintolasta, jonne emme olisi osanneet mennä saimme tietenkin Terhiltä. Lapset rakastivat eniten Bamsen suklaabileitä, jotka kestivät kolme tuntia ja heidän mennessä niihin, suhautimme taksilla Plataniaksen kukkuloille, josta löytyi Terhin suosittelema Astrea. Sisään astuessa ei voinut kuin huokaista. Tuolta löytyy varmasti yksi Plataniaksen upeimmista maisemista! Mieletön maisema, lämpö ja välitön fiilis ravintolassa, tarjoilijat ovat ihan huippupoppoota. Ruokakin oli perushyvää, mutta tuijotin niin vain maisemaa, että kaikki olisi kyllä maistunut tuolla hyvältä! Ihan todella lämmin suositus tällekin! Miten täydelliseltä feta ja tsatziki voivat maistua suussa noissa maisemissa! Paikka on hyvin suosittu, joten varaus lienee paikallaan. Me olimme ajoissa paikalla, sillä bileet alkoivat aina 1730, joten olimme vähän ennen päivällissesonkia ja saimme olla aika rauhassa!

Apua, kevyt matkakuume iskee kyllä kun näitä kuvia katselee! Onko tuttuja paikkoja itsellesi? Mikä on suosikkiraflasi Kreetalla?

Yöllisiä kauhuja part 2.

Reilu pari viikkoa on vierähtänyt siitä kun kerroin teille, että meillä edelleen, 6,5 vuoden jälkeen valvotaan. Sain tuolloin ihan tosi paljon viestejä erityisesti Instan kautta (hassua, että nykyään luetaan blogiteksti mutta kommentoidaan yksityisesti Instagrammissa) ja sisältö vaihteli laidasta laitaan. Oli tsemppiviestejä (KIITOS!), oli useampia missä haettiin ratkaisua tilanteeseen (korvatulpat ovat olleet korvissani joka yö 17 vuotta, ei auta) ja oli vinkkejä, mitä ajattelin kokeilla. Sitten oli teitä, jotka olette myös valvoneet iät ja ajat ja mikään ei vain auta. Suuret sympatiani!

Se jatkuvassa väsymyksessä meneminen on raskasta. Se saa maailman näyttämään mustalta, se on vaikuttanut ihan hirveästi siihen, millainen ystävä, naapuri, vaimo, äiti tai tytär olen. Olen laukonut ihan kamalia asioita suustani ollessani kuolemanväsynyt, saattanut pillastua vaikka bussissa. En jaksa monesti höpötellä vieraille tai osallistua keskusteluihin väsyneenä. Olen hyvin tehokkaasti eristänyt itseni ystävistä ja naapureista, sillä minusta tuntuu (tämä on varmaan pääni sisällä), että kaikki muut nukkuvat, ovat iloisia ja pirteitä äitejä ja juttelevat onnellisena puistossa. Olen useasti sanonut miehelle, etten mene, sillä en kestä raahustaa siellä seassa pää sumussa, kaikilla muilla menee paremmin. Ei varmasti mene ja mieheni on suuttunut tästä useasti, että kuvittelen. Varmasti kuvittelenkin osan. Silti koen olevani niin epäonnistunut, kun olen seitsemättä vuotta väsynyt, että olen eristäytynyt. Väsymys on tuonut minulle mukanaan valtavan määrän yksinäisyyttä, yksinäisyys on tuonut ahdistusta. Väsymys on tehnyt sen, etten usko itseeni, en usko, että minusta on mihinkään ja hautaudun omiin oloihini.

Nyt kun olen viime yönä nukkunut taas todella hyvin, pystyn kirjoittamaan tästä. Huonoina päivinä ja kahden tunnin unien jälkeen en pysty. Vanhempani ojensivat viikonloppuna kättään ja esikoinen nukkui vanhempieni makuuhuoneessa ukin kanssa mummin ollessa poissa. Niin toisella puolen taloa, että jos huusi, en kuullut mitään. Valitettavasti kelloni soi jo 5.45, mutta olinpahan siihen asti nukkunut heräämättä. Olo oli hyvä. Viime yönä havahduin siihen, että joku kerran hiippaili makkarissa, mutta mies hoiti hänet takaisin nukkumaan, en edes kunnolla herännyt. Eli kahdeksan tuntia unta pamahti ja olo oli aamulla helpottunut. Helpottunut! Kuvitelkaa, herään kiitollisuuden sijaan helpottuneeseen oloon, että taas yksi yö on ohi ja seuraavaan on aikaa. Sain nukkua! Ensi yönä nukun yksin Helsingissä, eli ehkä sekin vaikuttaa olooni, en jännitä ensi yötä. Uniasiat ja öiden kauhut ovat menneet jo ihan henkimaailman asioiksi itselläni.

Mutta ne vinkit! Minulle vinkattiin, että lapsen voisi herättää ennen kauhukohtauksia, noin 30 minuuttia ennemmin. Yritin. Voin sanoa, että vieressä saattaisi räjähtää vaikka pommi, häntä ei saa hereille. Eikä hän yleensä muista yhdestäkään kävelystä tai heräilystä mitään.


paita LINDEX/ hame H&M/ takki ONLY/ tennarit ADIDAS/ korvikset Kroatiasta

Sitten vinkattiin, että anemia saattaa valvottaa (no, tästähän on omakohtaista kokemusta), joten päätin marssia lastenlääkärille. Pelkäsin, että nauraa minulle, mutta otti hyvin tosissaan ja lapsesta testattiin ihan hirveä liuta erilaisia verikokeita ja pissakin tutkittiin. Luojan kiitos hän on terve kuin pukki, eikä edes lähellä aneemisen rajaa. Se siitä teoriasta. Samalla lääkäri sanoi, että unissakävely on hurjan vahvasti periytyvää ja mietiskelin siinä vastaanotolla miestä, joka vielä yli 20-vuotiaanakin alkoi siivoamaan unissaan kello 03 yöllä. Eikä muistanut aamulla mitään.

Kun olen jutellut muiden 6-vuotiaiden vanhempien kanssa, hyvin monella tuntuvat lapset tässä iässä puhuvan unissaan tai olevan jollain tapaa levottomia. Eli selkeästi se liittyy vahvasti ikäkauteen ja kehitykseen ja sille nyt ei vain voi mitään. Huuto on yleensä niin kova ja raastava, että siihen herää kahdenkin kerroksen päässä.

Mutta. Nyt viimeiset pari yötä on nukuttu suhteellisen sikeästi. Ihan hirveä helpotus on ollut, kun kuopus sen sijaan että hyppelee puolille öin on nukahtanut kahtena edellisenä iltana ysin aikoihin. WAU! Se on ihan mieletön helpotus omaan iltastressiin. Ilmeisesti uusi päikkyryhmä ja yksin päiväkodissa käyminen ovat alkaneet painaa pikkuneidissä, sillä hän on 10 tunnin unien jälkeenkin aika unessa. Mutta juuri nyt näyttäisi siltä, että syksyn päikky ja eskari tuovat sikeämmät unet. Viime viikolla ekan eskaripäivän jälkeen olin ihan eri mieltä, se yö oli hurja.

Tätähän se on, monesti on pakko valvoa jostain syystä. Mikä se milloinkin on, sitä ei välttämättä osaa selittää. Olen hyvin huojentunut, että lapset ovat terveitä ja nyt ensisijainen juttu olisikin löytää rauha oman pään kanssa noita öitä koskien. Kun on niin monta vuotta pelännyt niitä, vaikka kuinka lukee kirjaa ja miettii muita, huomaan monesti, että sykkeeni kiihtyy ja pelko kasvaa takaraivossa, kun ilta lähestyy.

Minun on muuten pakko sanoa näistä kuvista, että Suomi on mieletön maa. Ne on otettu huoltoasemalla matkalla mummilaan. Tällainen järvimaisema huoltsikalla, eikö ole mieletöntä! Ja minä olin valvonut edellisen yön ja itkenyt tunti ennen kuvia, etten kykene pakkaamaan ja lähtemään kälyn polttareihin. Sitten näytän kuvissa siltä, että olen ihan fiiliksissä enkä pyörtymässä väsymykseen. No, olinkin aika helpottunut kun pääsimme lopulta starttaamaan.

Kiitos kun olette olleet niin aktiviisia tässä unikeskustelussa ja kiitos vinkeistä! Yritetään jaksaa, hirveästi jaksamista jokaiselle valvojalle, jonka yöt ovat rikkonaisia syystä tai toisesta!

Ja hei! Heinäkuun asuarvontakin on suoritettu ja palkinto postitettu Hennalle. Kiitos osallistuneille! <3 Heinäkuun suosikkiasuksi valitsitte asun numero 7, joka näkyi postauksessa Vaiva josta ei tee mieli puhua. Kiitos kun kerroitte kesäkuulumisia, oli iloisia kuulumisia, oli työntäyteisiä kesiä ja sairasteluakin teillä ollut. Kaikki luin ajatuksella! Rakastan arvontapostauksia, sillä niihin tulleet kommentit aina muistuttavat, että onhan teitä siellä, vaikka kommentointi onkin nykyään hiljaisempaa. 

Puputerapiassa! Toinen rakasti, toinen pelkäsi

En ole tainnut pahemmin koskaan puhua suhteestani eläimiin. Jotenkin pienet lapset ovat niin täyttäneet eläinten paikan, enkä ole edes ehtinyt ajatella, että tähän väliin hankkisi lemmikkejä. Mutta lapset ovat totta kai sitä miettineet. Isommalla on pupurahasto ja hän säästää omaan pupuun (taisin joskus kai todeta, että voidaan puhua asiasta uudelleen kun hän on 10-vuotias, laskee siis päiviäkin!).

Minulla on ollut koiran ja ponin lisäksi viisi marsua ja yksi hamsteri, eli olen ollut koko lapsuuden ja teini-iän jyrsijiöiden parissa. Tai jopa aikuisuuden, sillä viimeinen marsumme kuoli minun ollessani 26-vuotias. Ne ovat siis tutuimpia pikku piipertäjiä minulle, mutta pupuista kokemusta on itse asiassa hyvin vähän.

En tiedä miksemme ole ikinä käyneet Itsenäisyydenkadulla löytyvässä 3D Crush Cafessa. Siellä saa tehdä 3D-tulosteita, syödä pientä suolaista sekä herkkuja, ihastella akvaariota, pitää peli-iltoja ja mikä suurinta, siellä saa puputerapiaa! Neljä vuotta auki ollut kahvila on käynyt pariin otteeseen mielessä (kissakahvilaan en uskalla, jostain syystä vähän pelkään kissoja), mutta aina jäänyt. Samalla olen miettinyt, miten siellä lasten kanssa ”pärjää”, syövätkö he pupujen kanssa lattialla? Miten homma toimii, uskalletaanko?

Perjantaina lupasin lapsille, että mennään vihdoin ja testataan. Sittenpähän nähdään miten homma toimii. Astuimme sisään ja saimme hyvin perinpohjaiset ohjeet. Jokaisen pitää ostaa vähintään 4 eurolla kahvilatuotteita/henkilö, jotta pääsee huoneeseen. Siellä saa olla noin 20 minuuttia, riippuen onko jonoa vai onko tyhjää. Yläkerran huoneessa on 6 pupua ja alhaalla 3. Pupuja ei saa jahdata tai ottaa syliin, mutta jos ne itse tulevat syliin, se toki ok. Kengät pois.

Teimme tilauksemme (ihastuttavasti lähes koko lista on kasvista, otin itse vihapiirakan!) ja ostimme myös pupusalaattia. Sitten kohti huonetta. Portilla 3-vuotias teki stopit. Myönnän, että itsekin hämmennyin kuinka isoja puput ovatkaan marsuihin verrattuna ja ymmärän, että alle metrin vinkkelistä kuusi isoa pupua loikkimassa vastaan tuntuivat hurjalta. Teimme sitten niin, että 6-vuotias istui lattialla huokaillen ihastuksesta ja pienempi käpertyi syliini. Otin kuvia yhdellä kädellä lapsen heiluessa sylissä, joten ihan priimaa ei nyt niistä tullut. Mutta näette jo kuvistakin, miten pehmoisia tyyppejä! Oi joi!

Samalla kun söimme eväitä (käsienpesupiste on heti huoneen ulkopuolella, oli siis helppo pestä kädet ennen ruokailua), meille esiteltiin ketä huoneessa on (nimet ja syntymäajat ovat myös seinällä kivasti nähtävissä). Lapset menivät jo jumiin, kun oli äitiä, tytärtä, mummoa ja isomummoa, yhteensä viisi sukupolvea pupuja talossa! Meidän kaikkien suosikki oli ihana mustavalkoinen Salmari, joka hurmasi meidät ehkä persoonallisella värityksellään.

Arkoja puput eivät olleet, tulivat kyllä syliin ja söivät vauhdilla salaatit. Kuopuskin uskalsi syöttää sylistäni. Yläkerran huoneessa puput eivät hypänneet tuoleille, eli sai syödä suht rauhassa, alakerrassa näytti olevan sohvatkin aika papanoissa (yksi pupu tekee 200-300 papanaa päivässä, joten niitä on, vaikka siivotaankin usein), toisaalta papanat ovat lähinnä kuitua.

Puolen tunnin kuluttua meitä pyydettiin vaihtamaan puolta ja istuskelimme jäden kanssa sitten toisella puolella tutkien akvaariota. Kun olimme lähdössä, kuopus ihmetteli miksi täällä on vettä lattialla? Kerroin, että taisit astua pupunpissaan. MULLA ON PUPUNPISSASUKAT hän huusi hämmentyneenä kahvilassa! No, ne oli äkkiä otettu pois.

Jännittävä kokemus kerta kaikkiaan ja jälkikäteen ajateltuna ehkä kävisin terapiahuoneessa telmimässä pupujen kanssa ja sitten söisin rauhassa ulkopuolella, oli vähän kurjaa raijata eväitä edes takaisin lasten kanssa. Mutta pupukuumetta se ei esikoisella parantanut, hän oli todella ihastunut paikkaan, kiitteli monta kertaa että vein heidät ja oli entistä vakuuttuneempi siitä, että meillekin täytyy hommata joskus pupu. Tyypit veivät hänen sydämensä!

Kuka on käynyt pupujen kanssa teellä tai kissojen kanssa kahveella? Onko jossain lisää tällaisia teemakahviloita?

P.S. Huomasitteko, että kun poistuimme ovesta, kakkuja tilaamassa oli toinen bloggari, hänen kertomuksensa paikasta täällä!