Olenko mä vielä pieni tyttö?

Siinäpä maanantain eniten rintaa puristava kysymys. Olenko mä äiti silti vielä pieni tyttö? Meillä on juhlaviikko ja 3 + 6 veet juhlivat tällä viikolla. Kun onnittelin vähän kiukkuisena herännyttä kolmevuotiastani laulaen, hän hermostui totaalisesti. ”Ei tänään ole mun syntymäpäivä, kun ei ole kakkua!”. Vastasin, että viikonloppuna juhlitaan ja saat kakkua, Peurungassakin sait kakkua. ”Mutta ei tämä ole mikään syntymäpäivä, voisitko äiti leipoa kakun, osaatko sä edes leipoa!” pikkuneiti hermosi. Itseäni alkoi se asian vakavuus naurattaa ja purin huultani ja pyysin, että saan halata. Hän heltyi kiukultaan, tuli syliin ja sanoi ”äiti, mä en halua olla kolme. Olenko mä enää sitten pikkutyttö?”. Oma hihitykseni vaihtui itkun nieleskelemiseksi ja rutistin palleroani vakuuttaen, että hän on ihan aina äidin oma pikkutyttö.

Tällä viikolla kuusi vuotta sitten minusta tuli äiti. Kuusi vuotta ja tuntuu siltä, että on vaikeaa muistaa aikaa ennen äitiyttä. Tai tunteita. Millaista oli, kun ei ollut sitä musertavaa rakkautta, huolta, väsymystä tai hermoraunio-oloa? Tunsinko joskus jotain? Toki rakastin miestäni ja nauroin ja itkin, mutta tunteiden voimakkuus on mennyt äitiyden myötä ihan ihme sfääreihin. Joka ikinen ilta edelleen hiippailen pimeään tökkimään heitä ja katsomaan nukkuvia lapsiani. Miten upeita ja kauniita he ovatkaan. Ja ihan varmasti aina äidin pikkutyttöjä. Vaikka kasvavat liian nopeasti.

Kolmevuotias on nyt yhtä pitkä kuin siskonsa 1,5-vuotiaana, mutta se ei ole hidastanut häntä yhtään. Päinvastoin, tasapaino on hyvä laskettelurinteessä ja sisulla kiivetään ties mihin. Taistelin häntä alas viime viikolla kenkäkaupan kenkälaatikkopinon päältä, minne kiipesi neiti kun sovitin esikoiselle kenkiä. Kun olin saanut hänet alas, alkoi hirveä huuto kun harmitti niin ettei sinne saanut kiivetä. Tässä vaiheessa myyjä tuli luoksemme kyselemään mikä niin harmittaa ja olin ihan hiljaa asiasta, että kenkälaatikot olivat vähän mutrulla.

Pienellä on ollut järjetön vauhti oppimisessa ja tällä hetkellä hän kiipeää ja hyppää ihan hurjan korkealta, jos ei ehdi estää. Siinä ei ole mitään pelkoa. Sen sijaan kun sanoin, että tyttöjen sängyt pitäisi siirtää toisinpäin, pitkä neiti pois vinokaton alta missä lyö päätänsä kattoon meni kolmevuotias aivan jumiin. Ei voi siirtää häntä mihinkään! Saako ottaa edes unilelut mukaan? Yritin selittää, että siirretään koko sänky tuohon metrin päähän siskon sängyn tilalle, mutta hän huolestui niin, etten ole pystynyt tekemään sitä. Tuntuu, että hän on perinyt mieheltä kaiken rämäpäisyyden ja on hyvin liikunnallinen ja vauhdikas, samalla kun hän on ominut panikoivan äitinsä geenejä ja on yllättävän herkkä muutoksille. Hyvin pienillekin sellaisille. On hyvin tärkeää tällä hetkellä, että päällä on aina mekko, joka koskettaa polviin. Ei yläpuolelle, ei nilkkoihin, kun polviin! Huh. Pukeminen on aikamoinen suoritus monesti.

Siinä missä kolmevuotias menee tunteissaan vielä holtitottomasti laidasta laitaan sekunneissa, on minun kuusivuotiaani oikea pikkunainen. Hän piirtelee mekkoja ja miettii yrityksen, oman muotikaupan perustamista. Minä saan hoitaa markkinoinnin kuulemma. Hän haluaa ottaa hassuja kotivideoita heti kun saa puhelimen (isommilla kavereilla on jo!), hänen tyllihamekautensa alkaa olla mennyttä ja päälle on pääasiassa saatava housut ja paita. Siinäpä sitten houkuttelen tunikoihin häntä, ei kelpaa.

Yks kaks hän osaa uida, lasketella ja vaikka mitä muuta. Hän huomioi ja muistaa ihan uskomattomia asioita ja tapahtumia. Kun hän selittää yksityiskohtaisesti jonkin tapahtuman jota en muista, tajuan miten pahalta se tuntuu vieläkin. Että omat vanhemmat eivät muista näin merkityksellistä juttua! Mutta niin me elämmme eri maailmoissa, eivät minunkaan vanhemmat muista montaa pienelle Katjalle tärkeää juttua ja nyt minulta on mennyt moni tyttären isoksi asiaksi kokema asia ohi.

Kuusivuotias on yhtä lailla pikkuneiti kuin vähän jo joku esiteini. Kun isänsä esitteli Laukaassa viikonloppuna koulun, jota kävi vuoden, kuusivuotias totesi ”hohhoijaa, onpa hei tosi mielenkiintoista!”. Apua. Meitä nauratti ja hirvitti yhtä aikaa. Kavereiden kaipuu on suuri ja vanhemmat eivät enää olekaan niin ykkösjuttu. Tai heidän juttunsa. Kuusivuotias jo vähän häpeää, kun pistän kaupassa tanssiksi hyvän biisin soidessa. Kohta hän kävelee 20 metriä jäljessä kaupungilla, muistan vielä kun itse tein niin! Omat vanhemmat olivat maailman noloimpia tietyssä iässä!

Ja ihan vasta äsken hänet nostettiin syliini sunnuntaiaamuna. Siitä alkoi ihan uusi elämänvaihe, se oli täydellinen hyppy tuntemattomaan. Pikkuhiljaa olemme opetelleet tuntemaan toisiamme ja lapsistani on kasvanut reippaita ja itsenäisiä pikkutyttöjä, jotka ovat toisilleen supertärkeitä. Välillä kaduttaa, että olen kannustanut heitä olemaan sosiaalisia ja itsenäisiä, nyt voisin vähän tiukentaa jo talutusnuoraa. He välillä aamuisin leikkivät mieluummin kaksin tai menevät mieluummin kaksin katsomaan Pikku Kakkosta kuin tulevat kainalooni köllimään. Heistä on hienoa osata tehdä se itse. Minusta on kamalaa, etteivät halua kainaloon makoilemaan. Älkää menkö vielä niin kauas! Te olette parasta mitä minulle on tapahtunut ja kyllä, ihan aina aina äidin pikkutyttöjä. Ikävöin varmasti vielä tätä aikaa kun tulivat varauksetta syliin.

Olen kyllä taas käynyt niin suuria tunteita läpi viime aikoina. Näitä synttärikuvia oli yli 50 koevedoskansiossa ja itkin ääneen niitä tutkiessa. Miten ihastuttavia kuvia ja miten hienosti tytöt olivat toimineet kuvaajan kanssa ilman vanhempia, meidät komennettiin oven taa ja hyvä niin. Kuvista kiitän kovasti Saaraa ja Studio Mimi & Nödeä. Niihin tallentui jotenkin älyttömän hyvin tyttöjen persoona, se vaatii oikeaa fiilistä ja otetta, että siihen pystyy.

Huh. Itkin nyt sitten taas tätä kirjoittaessani. Äidin pienet tytöt. Kuinka moni viettää maaliskuussa juhliaan, minusta tuntuu että meillä juhlii koko suku samaan aikaan!

Kevätväsymys

Niin kauan kuin muistan, kevät on ollut yksi surkeimpia vuodenaikoja omassa mielessä. Siinä missä rakastan syksyä, vesisadetta ja pimeneviä iltoja, ahdistun keväisin. Helmi-huhtikuu-akseli on jotenkin riepova, väsyttää ja on jotenkin paljon hankalampaa kuin esimerkiksi syksyllä. Se hetki, kun katupöly pölisee, maa on harmaa ja… Apua! Sitten yks kaks onkin kesä ja olen ihan liekeissä. Muistan viime kesältä, että kävin juoksemassa niin aamuseiskalta kuin iltaysiltä, kun valoa ja lämpöä riitti. Energiaa riitti ja mahan sai täyteen tuoreista marjoista ja ihanista salaateista. Mutta mikä siinä keväässä mättää?

Olen yrittänyt selittää tätä erinäisillä asioilla. Kevääseen liittyy aina se välikausivaate-stressi, kaikki menee yks kaks uusiksi ja aamuisin ei tiedä, pukeako lapset toppahaalariin vai shortseihin noin kärjistetysti. No, mutta ei sekään nyt ole iso asia! Kevääseen liittyy neitien synttärit, mikä on pelkästään valoisa asia, mutta aiheuttaa toisaalta stressiä. Selittääkö sekään sitä? Keväällä aurinko paistaa ihanasti paljastaen koko talven piilossa olleet sormenjäljet ikkunoissa ja muissa pinnoissa. Onko sekään niin iso asia? Vai kaikki nämä yhdessä? Pihakin tulee esiin ja sille pitäisi tehdä jotain sen sijaan, että potkii vähän lumia tieltään, apuaaaa! Tänä keväänä tulin tulokseen, että josko se on vitamiinivaje, ei minua Thaimaassa asuessa paljon helmikuu heilauttanut. Päinvastoin, maalis-huhtikuu oli parasta aikaa, kun kiivain turistimassa oli poistunut ja lämpötilat sen kun paranivat.

Olen huomannut parin päivän sisään useasta Instastoriesista juttua siitä, että ihmisiä väsyttää. Toki nyt on jyllännyt tiukat flunssatkin, mutta ilmankin niitä väsyttää. Itse olen popsinut hädissäni d-vitamiinia ja nukkunut paljon hyviäkin öitä, mutta väsyttää vaan. Tänä aamuna luin Aamulehdestä, että jos kevätväsymys johtuisi vitamiinivajeesta, sitten väsyttäisi kyllä ympäri vuoden. Ei siis ehkä sitäkään. Mutta nyt olen jo parista eri lähteestä lukenut, että kevätväsymys ei ole omaa kuvitelmaa, vaan ihan oikeasti osa ihmisistä kärsii siitä! Kroppa ei ole tottunut siihen, että valoa tulee yks kaks niin roimasti ja iltaisin melatoniinin eritys alkaa valon myötä myöhemmin. Kevätväsymys on siis oikeasti olemassa ja menee ohi osaksi sillä, että kroppa tottuu valoon.

Toki keväässä saattaa väsyttää muutkin asiat. Monella saattaa olla hurja määrä opiskelu- tai koulujuttuja ennen kesää, stressaa ja mitä kaikkea. Ja sitten jos vielä taustalla on se kevätväsymys ja stressi siitä, että pitäisi siivota koti kevätkuntoon (voisinkin tämän tekstin jälkeen ottaa nuo jouluvalot alas). Koko ajan pukkaa jotain juhlaa mitä varten koristella. Tulppaanit, rairuohot, ilmapallot, serpentiinit, juhannuskoivut ja kaikki valloittavat kodin, ennen kuin saa kääriytyä pimeyteen ja hiljaiseen syksyyn, jolloin ei juhlita yhtään mitään. Paitsi pimeyden ihmisen, eli esimerkiksi allekirjoittaneen synttäreitä. Ja minä oikeasti rakastan kesää, siirtymävaiheet ovat haasteellisia!

Syysväsymyksestä jauhetaan jotenkin tauotta, mutta itse olen kokenut lähinnä olevani outo ahdistuessani ja väsyessäni keväisin. Mutta ehkä se ei olekaan niin outoa?

Muita kevätuupujia? Kuvat ovat Svaneforsin kevätmalliston tilaisuudessa, jonne kahlasin helmikuun alussa valtavien kinosten läpi Helsingissä. Ihana väriryöpsäys vai mitä?

Uusia oppeja Rukalla

*hiihtokoulu saatu veloituksetta

Laskukelit ja hiihtokelit ne vaan jatkuvat etelässäkin ja allekirjoittanut on ollut siitä enemmän kuin hyvillään! Viikonloppuna laskimme Sappeessa, jossa kävikin kova kuhina, mutta palataan vielä viikolle viisi, kun olimme Kuusamossa ja Rukalla laskemassa. Hassua sinänsä, että itse olen noussut laskettelusuksille 1990-luvun alussa ensi kertaa Rukalla, olimme yksityisopetuksessa koko perhe, sillä se oli ensi kerta myös vanhemmilleni. En ole sen koommin käynyt Rukalla, eli kevyt 25 vuoden tauko! Maisemat ja vaihtoehdot rinteissä ovat huikeita, samoin kuin vuokraamon koko, valikoima ja ammattitaito. Rukalla on laskukausi jatkunut monesti kesäkuulle saakka, eli vielä pääsee rinteisiin!

Esikoinen kävi viime vuonna Vuokatissa Wernerin hiihtokoulun, joka oli alkeiskurssi. Sen jälkeen hän on laskenut hyvin ja innoissaan, mutta mietimme, että lisää vinkkejä ja esimerkiksi varmuus tuolihissiin olisi kivaa saada. Wernerin jatkokurssi tuntui parhammailta vaihtoehdolta, mutta hiihtokoulut olivatkin tauolla vielä viikolla 5, sen verran hiljainen aika oli! Kuopuksen kanssa olimme myös miettineet järkevintä vaihtoehtoa opetukseen. Hiihtokoulujen alaikäraja on 3 vuotta ja hän on jo viime talvena ollut rinteessä ja lähtee rohkeasti muidenkin aikuisten matkaan, joten ajattelimme kysyä, jos ottaisivat tunnille hieman ”alaikäisen” taaperonkin.

Sovimme siis hiihtokoulun kanssa yksityisopetuksesta. Lähdettiin puolesta tunnista ja sovittiin, että jatketaan siitä riippuen lasten jaksamisesta. Hiihtokoulun tapaamispaikka on Vuosselin puolella Family Parkin edessä ja sinne suuntasimme vuokraamon kautta, pienimmällä kun ei ole vielä omia kamoja. Hissiliput pitää myös hommata erikseen ja tässä sekoilimme nyt kunnolla – Family Parkissa treenannut pieni ei olisi tarvinnut lippua joka meille myytiin, sen sijaan isompiin rinteisiin suoraan lähtenyt 5-vuotias olisi tarvinnut isojen rinteiden lipun, hänelle oli vain Family Park-lippu. Olkaa siis tarkkoja ja kyselkää, kun lippuja ostatte!

Rosa& Rudolf Family Park on aivan ihana alue, jossa on hyvin hitaasti liikkuvia mattohissejä, sisätila makkaranpaistoon ja eväiden syöntiin, on tubing-aluetta ja erilaisia laskupaikkoja. Suosittelen testaamaan perheen pienimpien kanssa! Tapasimme sen edessä lasten hiihto-opettajat, Ellan ja Jussin. He olivat oikein iloisuutta ja energiaa pursuava kaksikko ja aika pian Jussi lähti esikoisen kanssa kohti isoja rinteitä ja Ella sai vähän maanitella kuopusta matkaansa, mutta hänkin lähti sitten kohti rinteitä.

Näinhän siinä kävi, että vaikka kuinka yritin kurkkia, meni esikoisen ensimmäinen kerta tuolihississä minulta ohi. Hyvin oli kuulemma mennyt ja hiihtokoulussa hetkessä saatu varmuus näkyi, hän jatkoi sen jälkeen reippaasti isänsä kanssa tuolihissillä isoihin rinteisiin ja lupasi opettaa myös isälleen, miten siinä mennään! Kuopus jumppasi mattohissillä Ellan kanssa ja näytti puhuvan ummet ja lammet mennessään.

Miksi sitten hiihtokoulu, eikä pelkästään vanhempien kanssa treenausta? Syitä on monia. Tiedätte, että lapset saattavat olla täysin erilaisia vieraampien aikuisten kanssa. Se kiukku unohtuu ja keskitytään oppimaan ja kuuntelemaan ohjeita ihan eri tavalla, kuin äidin ja isän kanssa. Arvatkaa miksi käytän tyttöjä synttäri- yms. kuvissa ammattikuvaajalla? Toki ammattitaidonkin takia, mutta myös sen takia, että heistä saa kaksin kuvaajan kanssa ihan eri ilmeet esiin kuin vanhempien kanssa.

Lisäksi me miehen kanssa olemme lautalaskijoita ja suksivinkkejä on vaikeaa antaa. Oma 14 vuoden laskutauko teki sen, että esikoinen alkaa olla jo varmempi ja menee hurjempiin rinteisiin kuin mihin minä uskallan, joten saa sitten treenata ammattilaisen kanssa. Huomasimme kuinka hetkessä taidot kehittyivät, kun hän oli viime vuonna kaksi päivää hiihtokoulussa, joten luotan täysillä näihin alan ammattilaisiin.

Mitä sitten opimme? Esikoinen sai varmuuden isompiin rinteisiin ja tuolihissiin. Lisäksi he treenasivat eri tavoin painon pitämistä edessä. Lapsilla se kuulemma jää helposti takapainotteiseksi ja esimerkiksi laskeminen yksi sauva käsissä, kädet suorana edessä auttaa korjaamaan painoa eteen. Kuopuksen kohdalla Ella sanoi, että motoriikka ei anna periksi vielä näin pienten esim. kääntää suksia auraan, se on sitten ensi vuoden juttuja. Ja yllättäen kuopus haluaa ensisijaisesti laudan ja viihtyy sen päällä, ehkä hänestä tuleekin lautalaskija! Olimme myös miettineet, kannattaisiko pienen kanssa hommata valjaat, eli hän laskisi sitten edellä ja pysyisi ns. hanskassa. Tähän Ella sanoi, että jättäkää hommaamatta. Lapsi oppii roikkumaan valjaissa ja paino menee taakse, laskuasennosta tulee väärä ja sitten luotetaan liikaa siihen, että kyllä vanhemmat jarruttavat. Tämäkin oli hyvä kuulla, ei ole sitten tullut hankittua niitä valjaita!

Tytöt heittivät opettajille ylävitoset oppien jälkeen ja me kiitimme, tunnissakin ehtii oppimaan ja testaamaan montaa juttua. Ehkä ensi kerralla kuopukselle sitten lautakoulua, kun on siitä niin innostunut! Esikoinen pääsi nauttimaan isänsä kanssa isommista rinteistä, kun me siirryimme jo pulkkatiimiin. Rudolf seikkailureitin varrella rinteessä on nähtävissä niin poroja kuin huskyja ja siellä loimusi valmiiksi tehdyt tulet, joissa isä ja tytär paahtoivat vaahtokarkkia. Aika luksusta! Voi että odotan, että päästään sinne kaikki neljä, vielä täytyi minun jäädä vetämään tubing-mäkeä (eipä siinä, oli ihan hullun hauskaa sekin!).

Kiitos Ruka, Ella, Jussi ja hiihtokoulun tiimi! Jos lumitilanne sallii, tulemme huhtikuussa takaisin kuluttamaan erityisesti niitä rinteitä!

Onko itselläsi kokemusta hiihtokouluista?