Nalleja kaivataan!

Viikko vierähti lopulta aika äkkiä kotioloissakin, miten teillä meni? Kelit vaihtelivat niin, että välillä oltiin pulkkamäessä ja välillä kevätvaatteissa. On tehty kaikkia niitä puuhia mitä varmaan monessa muussakin perheessä – etsitty tyhjiä leikkipuistoja, leivottu ekaa kertaa ikinä tässä taloudessa pullaa, ulkoiltu loputtomiin, saunottu ja tehty erilaisia tehtäviä. Oppi ja ilo-tehtäviä sai tulostaa ilmaiseksi netistä ja hei, ne ovat ihan huippuja! Meillä olevat kortit ja kirjat on tehty jo moneen kertaa läpi ja uudet tehtävät ilahduttivat ja lapset oikeasti oppivat niistä hyvin.

Tulen itse ihan höperöksi jos kierrän vain samaa korttelia ympäri, joten uusia ulkoilumaastoja on etsitty. Lapsia ilahdutti hirveästi yhdellä ulkoilureissulla ikkunasta bongatut nallet, joita meilläkin on parissa ikkunassa. Jostain syystä naapurustossamme ei näy ollenkaan nalleja, joten eilen päätettiin lähteä oikein etsimällä etsimään niitä. Olettehan kuulleet tuosta etsi nalle – haasteesta, jossa ikkunaan laitetaan nalle lasten puuhaksi, kun on tylsiä korona-aikoja? Ajoinkin siis eilen Pispalaan, jossa taloja on tiiviisti ja lähellä tietä, toivoin, että se olisi nalleapaja. Samalla näytin kodin lapsille, missä asuimme kun esikoinen oli vielä mahassa. Piti vähän nieleskellä, tuli niin ikävä noita maisemia.

Lähdimme kiertämään Pispalaa ja Tahmelaa ja pysähdyimme matkalla tyhjään leikkipuistoon, jonka ohi kuljin tauotta Pispalassa asuessa, mutten lapsettomana käynyt kertaakaan puistossa. Taloja on alueella todella tiuhassa ja voi mikä ilo lapsilla oli, kun niitä nallejakin oli useassa ikkunassa. He oikeasti hihkuivat riemusta, kuului huutoja ”tuolla” ”oi miten söpö” ”mä näen yhden taas”. Ikkunoissa näkyi myös koiria ja pupuja, mutta laskentaan hyväksyttiin vain nallet. Sellainen löytyi jopa puusta! Samalla tytöt ihastelivat Pispalan maisemia ja totesivat, että siellä asuvilla on hurjan kauniit näkymät (niinpä, tuli ikävä!).

Tunnin ylös alas kävelyn jälkeen oli kuuma ja nälkä ja saldona oli 24 nallea. Lähdettiin autolla kohti kotia ja lapset totesivat, että oli hurjan kivaa, mennäänkö uudestaan joku päivä. Minustakin oli kivaa talsia eri maisemissa välillä ja kurkkia ikkunoita. Mikseiköhän lähistöllämme näy yhtään nalleja? Nyt ihmiset, laittakaa ihmeessä se nalle ikkunaan, nallekävelyt ovat suuri ilo tällä hetkellä! Pienistä jutuista on suuri ilo!

Mitä teillä on puuhailtu lasten kanssa, oletteko bongailleet nalleja? Mitä kaikkea puuhaa pihalla olette keksineet?

Koronapäiväkirjat – koirankakkaa etsimässä!

Tällä hetkellä moni varmasti menee päivä kerrallaan. Joka päiväksi on tietyt pakolliset puuhat kuten koulutehtävät tai ruoanlaitot ja sitten on sitä aikaa. Meillä ainakin lapset kaipaavat hirveästi tekemistä, kun kavereitakaan ei nähdä. Viime viikolla he kävivät innoissaan läpi kaikki lelut ja tekivät läpi palapelejä, mutta nyt ensiviehätys niistäkin tuntuu hälvenneen. Hämmästyin muuten meidän Duplojenkin määrää, ei niillä kukaan ole aikoihin leikkinyt. Wau!

Eilen sitten selailin aamusta somea ja sieltä hyppäsi silmiin Jyväskylän ihanan perhepuiston, Mäki-Matin idea puuhaksi. Tehkää ruudukko lasten kanssa ja piirtäkää siihen kuvia asioista, joita löytyy luonnosta. Sitten käytte etsimässä ne yhdessä pihalta. Tuumasta toimeen! Vauhdilla syntyivät ruudukot ja lapset innostuivat tosissaan miettimään, mitä ulkoa löytyy. Siinä missä esikoinen piirsi muun muassa varpusen, itseään isomman kiven ja kannon, kuopus röhönaurun saattelemana piirsi koirankakkaa, pupun papanoita sekä viemärinkannen. Kyllä hymyilytti. Lisäksi hän piirsi pöllön ja kuulemma näkikin sen ulkona, me emme vaan usko.

Sitten lähdettiin paperit kädessä talsimaan, tulikin muuten aika pitkä kävely, jotta löytyi itseään isompi kivi ja kanto ja itsekin kuljin suunnilleen nenä maassa ojia pitkin. Kuinka monta kertaa sitä meinaa astua koirankakkaan, mutta auta armias kun olet sitä varta vasten estimässä, ei kyllä löydy sitten millään! Pupun papanat löysimme ja talitintin ja sen suuren kiven, mutta koirankakka ja varpunen olivat hukassa. Samoin kuin tietty nimetty naapuri, häntä ei myöskään löytynyt.

On hauskaa katsoa, miten pienen kimmokkeen pienet lapset tarvitsevat innostuakseen. He olivat todella tohkeissaan paperit kädessä etsimässä juttuja. Tämä tarvitsee ehkä toteuttaa uudelleen eri asioilla, sillä ulkoiluun kaipaa uusia ideoita jatkuvasti! Eilenkin satoi lunta ja pyöräilykeli oli aika jäätävä ja samalla puistoja täytyy vältellä. Joten luonto(kakka)kävely oli enemmän kuin paikallaan!

Iltapäivällä lapset lähtivät isänsä kanssa ulos ja löysivät pari asiaa lisää, lähinnä naapuri on enää bongaamatta. Tänään siis seistä möllötetään naapurin pihan edessä odottamassa häntä ulos, että saadaan ruudukko täyteen. Ai niin, pitäisköhän sitä pöllöä vielä etsiä vai uskonko suosiolla nelivuotiasta…

Kaikkea sitä päiviin löytääkin, todella simppeleitä juttuja, jotka eivät silti tule itsellä mieleen. Kiitos Mäki-Matin perhepuisto!

Olisiko tässä pieni idea teidän päivän puuhaksi? Ja hei, mielelläni luen ideoita, tätä uutta arkea jatkuu vielä pitkään ja tekemistä kaivataan!

Shokki, lamaantuminen, hyväksyntä, hämmennys, hätä

Kun olimme helmikuun viimeisinä päivinä Tallinnassa, äitini seurasi huolestuneena Italian koron-uutisia. Mietti, peruuntukohan heidän reissu, tuleekohan tauti Suomeenkin. Sanoin, että älä ole hysteerinen, reissuun on kolme kuukautta, eiköhän se saada taltutettua. Laivalla kuitenkin päätin, etten päästä lapsia leikkihuoneeseen. Olen aina (ainakin lasten myötä) ollut aika pöpökammoinen, painanut hissin nappuloita kyynärpäällä, välttänyt koskemasta bussin nappeihin, kulkenut vuosia käsidesi laukussa ja aloin miettiä, onko korona jo Viron laivoilla.

Kuka olisi arvannut, että vain kuukausi reissustamme en uskalla enää suunnilleen mennä lähikauppaamme, käyn siellä hanskat kädessä huivi suun edessä enkä tuo enää perhettäni kauppaan? Tilanne eskaloitui päivä päivältä ihan hurjasti. Kun tilanne alkoi pahentua ja Suomessa ensimmäisiä rajoituksia tulla voimaan (kiellettiin mm. yli 500 hengen tapahtumat) sitä alkoi miettiä enemmän arjen valintojaan – teinkö väärin, kun kävin tänään jumpassa? Voiko enää mennä bussiin (en ole tuon päivän jälkeen mennyt) ja pitäisikö joka tapauksessa lapset ottaa pois hoidosta (tätä päätöstä en joutunut tekemään, sillä lähdimme joka tapauksessa reissuun).

Lomalla yritin olla lomalla, mutta illat menivät pitkälti uutisia katsoessa. Järkytti ja ahdisti. Tuntui, että moni alkoi välittömästi tekemään erilaisia listoja – näin sujuu arki, tässä on lukujärjestys. Mietin, pitäiskö itsekin. Mutta enhän minä reissussa olisi kuitenkaan eskariaikatauluja pitänyt. Sähköpostiin tuli viestiä, että somevaikuttajat ovat nyt isossa roolissa viestinnän suhteen. Apua! Pitäiskö kanavissani siis vain jakaa tiedotteita? Mitä minä osaan sanoa tilanteesta? Ensi shokin jälkeen lamaannuin. Tuntui, että aivoni hidastuivat, tuijotin seinää ja elämä vilisi silmien edessä. Toiset alkoivat reippaina pitää kaiken maailman instalivenä ja vaikuttivat siltä, että uusi arki alkoi rullata tuosta vain. Itse olin jotenkin ihan pää pyörällä.

Oli selvää, että kauppaan menee vain yksi meistä, ravintoloihin emme enää mene ja niin edespäin, mutta miten kuuluu muuten toimia. Mistä saan kirjoittaa? Ahdisti avata facebook, sillä tuntui että joka ikinen kaveri jakoi jotain Lappi-vihaa sisältäviä tiedotteita ja artikkeleja. Siinä oli turha yrittää sanoa, että Rukalla laski huomattavasti vähemmän porukkaa kuin normaalisti, eikä ravintoloissa ollut ketään. Meno esimerkiksi eilen kauppareissullani oli pelottavampaa. Turvaväleistä ei välitetty, oikeasti juoksin ihmisiä karkuun eilen Tampereella. Levillä oli ilmeisesti aika eri meno. Siinä vaiheessa kun olimme vikoja päiviä lomalla, lisääntyi Lapin matkaajien määrä 68%. Järkyttävä luku, kun piti pysyä kotona. Minä hiihdin loput lenkkini niin luonnonrauhassa ja somehiljaisuudessa. Etten vain innostaisi enää ketään lähtemään. Koin järkyttävää syyllisyyttä ja ahdistuneisuutta ja hämmästyin sitä vihaa, joka ihmisistä kumpuaa.

Kotiin palatessani leuka loksahti. Teiniporukat notkuivat ulkona täysin normaalisti. Kaupan ovella (istuimme muut autossa miehen käydessä, kuulin ikkunan läpi) pohti tytär äitinsä kanssa, miksi ihmeessä eivät voisi mennä kaksin kauppaan. Eilen juoksin valmiiksi puhelimella tilatut lasten kevättakit Ideaparkista. Hanskat kädessä, lasten odottaessa autossa. Sain käydä sovittamassa autossa, kaupassa oltiin todella ymmärtäväisiä ja palvelua sai, olin ainoa ihminen. Samalla siinä huivi naaman edessä ryntäillessä näin, kun nelihenkiset perheet hengailivat aivan normaalisti Ideaparkissa. Taaperot ilman hanskoja koskettelivat kaikkia. Siis onko täällä joku tauti, ihmiset! Miksei ketään kiinnosta? Ja tiedän, että monia kiinnostaa.

Alussa oli shokki ja hämmennys. Kuten uutisissa joku Saksan edustaja sanoi, ei tällaisia rajoituksia ole koettu. Terveydenhuolto on pahimmassa tilanteessa 75 vuoteen. Ei näin voi käydä, teki mieli mennä nukkumaan ja herätä normaaliin aamuun. Alitajuntani työstää asiaa niin, että näen unta, jossa olen ainoa eloonjäänyt ja pyörin Prismassa. Miksi ihmeessä olen aina siellä Prismassa?

Kun alun lamaantuminen helpotti, päästiin käsiksi uuteen arkeen. Sekin mietityttää, juuri eilen pohdin miten haen lapsille takit sieltä Ideaparkista. Mies on kotona mutta töissä, en voi jättää lapsia hänelle, enkä viedä sinne kauppaankaan. No, hyvinhän he pärjäsivät autossa hetken. Pikku hiljaa sitä löytää uusia tapoja toimia ja keksii tekemistä niissä rajoissa kuin voi. Olen itse ollut 6 vuotta kotiäitinä, joten lasten kotona olo ja joka paikkaan sätkiminen sekä heidän viihdyttäminen ovat aika tuttuja juttuja. Ajoittain tuntuu jopa seikkailulta tehdä kotijumppa tai tuntuu seikkailulta tehdä kylpyhuoneessa mönjää. Lasten takia sitä nousee aamuisin, pitää kiinni rytmistä ja rutiineista, tekee ruokaa ja puuhailee. On pelattu, tehty joka aamu etäeskarin tehtävä, leivottu, piirretty katuliiduilla, ulkoiltu, pyöräilty tuntikausia (lapsi oli ulkona 6 tuntia toissapäivänä), tehty hiekkakakkuja, kiivetty puuhun, pidetty teekutsuja, saunottu, katsottu leffoja, tehty Täti Taikakynältä saatuja värityskuvia ja juteltu. Olen jutellut lasteni kanssa enemmän kuin koskaan. He ovat viisaita pieniä ihmisiä.

Elämä on siis ihan hyvin, eikö? Vaan kun ei ole. Minulla nousi eilen päällimmäiseksi tunteeksi hätä. Hätä niiden ihmisten puolesta jotka sairastavat, hätä maailman puolesta, hätä ihmisten toimeentulosta. Hätä niiden lasten puolesta, joilla ei ole välttämättä sitä lämmintä ruokaa kotona. Kauppareissulla oli hyvin iloisessa kunnossa ollut keski-ikäinen mies kello 15, joka huuteli olevansa lomautettu ja menevänsä ostamaan lisää viinaa. Sisin kääntyi ympäri. On hätä ihmisten hyvinvoinnista. Ja niin avuton ja voimaton olo. Mitä voin tehdä? On hätä mummoni puolesta, joka on nyt eristetyssä Uudenmaan tautipesäkkeessä. Miten hänen käy?

Ja ehkä eniten hätä on nelivuotiaani hyvinvoinnista. Minä voin säästää hänet uutisilta ja säästänkin, voin ottaa häntä syliin ja otankin, voin antaa hänen osallistua eskaritehtäviin ja annankin, mutta hän oireilee. Enkä ole ihan varma, miten käsitellä tilannetta parhaiten. Hän kiukkuaa normaalia enemmän, on vihainen ja itkee eniten kavereita. Hänellä ei ole yhtään kaveria elämässä tällä hetkellä (luojan kiitos on sisko!) ja hän itkee haluavansa tarhaan, koska siellä ovat kaverit. Hän ei myöskään pysty käsittämään sitä, miksi paras kaveri on normaalisti tarhassa ja hän ei saa mennä. Ikävät vanhemmat jotka estävät. Yritän selittää parhain päin, mutta ei se täysin mene ymmärrykseen. Tietenkään, hän on viikko sitten täyttänyt neljä. Iässä, jossa ymmärtää ihan hirveästi ja samalla iässä, jossa tämä kaikki on käsittämätöntä. Hieman pienempi ei välttämättä itkisi niin kaverien perään, hieman isompi suorastaan nauttii tilanteesta. 7-vuotiaamme totesi, ettei se niin haittaa kun on korona, kun kotona on niin kivaa. Hän on stressaantuva luonne, jolle selkeästi on tehnyt hyvää, kun kiire on loppu ja saa olla vanhempien kanssa. Pienempi kirkuu minulle, kun isi on alakerrassa muttei voi leikkiä. Äiti on tyhmä. Välillä hän käy tankkaamassa etätöissä olevan isin sylissä haleja ja tekivät Google mapsin avulla virtuaalimatkoja mm. mummilan ovelle. Kuullessaan venäjää telkkarista lapseni totesi, että äiti noi puhuu koronaa. Pyöräillessä näki ihmisen hengityssuojaimen kanssa ja huusi ”kato koronasuojain!”. Alan kohta sopia, että tuota sanaa ei enää sanota kodissamme. Huoh.


Tässä kuvassa on muuten minun, 4 veen ja 7 veen piirrustukset. Ollaan ihan samalla tasolla. :D

Minulla on hätä siitä, miten paljon tämä kaverittomuus ja eristäminen vaikuttavat lapseen. Kuinka pahoin hän voi välillä ja toisella hetkellä on yksi aurinko, kun aamuisin saa tulla kainaloon eikä ole kiire. Tilanne on niin uusi ja käsittämätön aikuisellekin, että sitä yrittää toimia parhain päin, mutta kaveriksi ei äiti muutu tekemälläkään. Synttäreiden peruutus otettiin minusta todella hyvin vastaan, mutta kaverit. Niitä on kamala ikävä. Voi miten ihanaa oli, että eilen tuli kaveriperheeltä paketti Kauhajoelta. Oli niin ihanat kirjeet mukana ja ihanat heppalelut. Ihmiset! <3

Miten teillä lapset voivat? Tai sinä itse? Onko päällimmäinen tunne hätä, toivo, hämmennys vai mikä?