Meidän överi joulutyyli sekä ihana korttikuvaus nyt ja 4 vuotta sitten

Kuvat saatu Mimi & Nöde Photography

Onhan se jo perinne, mennä joulukorttikuviin. Muistatte varmasti, että vannoin, etten mitään lapsikortteja lähettele kun olin lapseton! No piti kyllä syödä hattunsa tämän vannomisen kanssa, käänsin kelkkaa aivan totaalisesti! Näistä vuosittaisista kuvista jää itsellekin todella ihana muisto jokaiselta vuodelta, nyt kuvia on jo kahdeksan joulun ajalta, yhdellä lapsella ensiksi ja aika monta jo kahdella. En ole koskaan halunnut ottaa korttikuvia itse, sillä marraskuu on ihan hirveää aikaa kuvata valotuksen puolesta. Lisäksi lapset käyttäytyvät aivan eri tavalla ammattilaisen edessä ja jaksavat usemmiten hymyillä sen lyhyen kuvausjana. Äidille sanottaisiin että ei huvita tai ilveiltäisiin. Ja se vaiva että keksit jonkun kuvauspaikan (kun ei sitä luntakaan ole nykyään marraskuussa!), saat lapset kameran eteen ja hikoilet heitä komentaessa vs. menet studioon missä on hyvät valot ja valmiit setit ja homma on nopeasti ohi ja voit luottaa, että joku kuvista onnistuu – se on hintansa väärti ehdottomasti!

Mimi & Nöde Photographyn & Catchlight Collectiven jouluminikuvaukset

Ensimmäistä kertaa koskaan lapseni olivat Saaran kameran edessä neljä vuotta sitten. Muistan tilanteen vieläkin todella hyvin. Oli lauantaiaamu, muistaakseni muuten isänpäiväviikonloppu silloinkin, josta lähdimme suoraan Jyväskylään viettämään viikonloppua. Kuopuksemme oli vielä vähän sellainen horjuva tapaus mitä tulee paikallaan pysymiseen ja vauvat nyt saattavat reagoida ihan miten vain kuvaukseen. Kuvaus oli niin nopeasti ohi, että jäin miettimään, ehtikö tuossa ajassa saada kaksi lasta onnistumaan! No kyllä, 10 kuvaa sieltä tuli ja kaikki hymyilyttivät kovasti. Yksi näistä on ollut siitä asti seinällämme!

Ammattilaisen kamera käy vauhdilla, hän tietää kuvakulmat, valot ja osaa ottaa tilanteessa lapset huomioon. Lapsemme ovat olleet suhteellisen usein Saaran kameran edessä, sillä viime vuonna kävimme kuukausittain Viikarin vuosi-kuvauksissa ja tuosta setistä teetin 12 kuvan kollaasin seinälle. Taulu, jonka eteen pysähdyn usein hymyillen. Tytöt tietenkin oppivat jonkin verran tuntemaan Saaraa ja minä opin luottamaan siihen, että aina tulee hyviä kuvia. Tuli, vaikka joskus tuntui että pienempi murjotti läpi kuvauksen. Se ei montaa sekuntia vaadi saada kuva. Sitä paitsi, jos sinä päivänä on murjotusolo, niin sitten ikuistetaan se hetki. Lapset ovat ehkä parhaita kuvattavia juuri sen takia, etteivät poseeraa kuin kone vaan hassuttelevat, nauravat, kikattavat ja mököttävät aidosti, jos ei ole hyvä hetki. Saara sai omista lapsistani aina läsnäolollaan ja jutuillaan hymyjä esiin ja vuodesta jäi kiva muisto!

Varaa kuvaus ajoissa, tee tilanteesta rento ja muista, että se on minikuvaus!

Tuntuu, että se joulukorttikuvaus meinaa aina unohtua tai ainakin ajan varaaminen, sillä kuvat otetaan suhteellisen aikaisin, jotta ehdit saada kuvat ja teettää niistä vielä kortitkin. Lokakuun lopulla aloin tutkia aikoja ja tajusin olevani jo vähän myöhässä! Ertyisesti nämä minikuvaukset ovat erittäin kysyttyjä ja moni muukin heräilee myöhässä hommaan, vielä avattiin uusia aikoja ensi viikonlopun kuvaukseen! Me saimme ajan isänpäiväviikonlopulle, ainoan vapaan, joka oli vasta puoli seiskan aikaan illalla. Kaiken lisäksi kuopuksella oli kello 18 loppuvat kaverisynttärit alla ja ajattelin, että mitäköhän kuvauksesta tulee toisen ollessa väsyneenä sokerihepuleissa. Voi mikä ilo oli huomata, että lapseni ovat jo ”niin isoja”, että tutun ihmisen ollessa kameran takana he handlasivat homman kotiin väsyksissäkin.

Minikuvauksen kuvausaika on yleensä 10 minuuttia ja näitä kuvauksia tarjoaa aika moni kuvaaja nykyään. 10 minuuttia riittää yleensä muutamaan korttikuvaan, mutta onhan se lyhyt aika, jos lapsi ei halua kameran eteen tai sattuu huono hetki. Tahti on tiukka, mutta minusta Saara teki nytkin ison työn porukan ohjauksessa. Emme pyörineet ympäri studiota vaan oli selvä, että kameran edessä ovat lapset, minä, minä ja mies, koko perhe. Saara ohjasi asennot ja sai kuvauksen soljumaan luonnollisesti ja samaan aikaan vauhdikaasti.

Olen suosinut parit viime joulukuvaukset pyjamia juuri sen takia, etten ryntäile nykimässä mekon helmaa suoraksi tai että saan lapselle mahdollisimman rennon ja välittömän fiiliksen. Tänä vuonna Saara Mimi&Nöde Photographysta sekä muut Catchlight Collective-kuvausporukassa mukana olleet kuvaajat, Roosa Blom Photography sekä Ihanakuvauksen Johanna Sallinen olivat tehneet upean joulumaailman pimeyden keskelle. Oli lumikone ja tekolunta ja kuusia ja… En tiedä kuka oli eniten innoissaan rekvisiitasta, ehkä jouluhöperö minä, mutta kyllä lapsetkin innostuivat. Mietin kyllä, onko tämä on nyt vähän liikaa, kun lompsimme keskustaan samispyjamissamme, mutta hylkäsin aatteet – överi on kuvissa hyvä ja tänä vuonna kaikesta kivasta pitää ottaa kaikki irti!

Valokuvat ovat äärettömän arvokkaita muistoja

Meillä on ihan järjetön määrä valokuvia ulkoisilla kovalevyillä, tietokoneella, teetettynä seinillä ja kuvakirjoissa. Olen huomannut, että nyt jo hätkähdän katsoessani kuopuksen vauvakuvia – vain muutama vuosi siitä, kun hän oli noin pieni! Puhumattakaan esikoisesta! On ihana palata muistoihin kuvien muodossa, kun ihan kaikkia kasvuvaiheita ei muista ja varsinkin vauvavuodet ja pikkulapsiaika menevät välillä aikamoisella automaatiolla eteenpäin.

Mutta! Sen lisäksi, että lapsia ja heidän kasvuvaiheitaan kannattaa taltioida, myös perhekuvat ovat minusta ihania muistoja. Siksi kysyinkin Saaralta, ehtiikö ottaa pari kuvaa myös meistä perheenä ja kuvia syntyikin lyhyessä hetkessä ihan mahtava määrä. Ei sitä jouluhössötyksessä välttämättä muista kuvata koko perhettä yhdessä tai lapset eivät malta kuviin joulupukkia odottaessa, joten nämä kuvat ainakin jäävät muistoksi. En pyytänyt meistä pariskuntana kahdestaan kuvaa, mutta Saara huikkasi, että menkää kameran eteen kaksin. Olen katsonut kuvaa hymyillen – meillä on 20. yhteinen joulu edessä. Kaikki joulut on vietetty samassa paikassa yhdessä, mutta tästä tuli sellainen ensimmäinen virallinen joulukuva kaksin. 20 vuoden kunniaksi. Mahtavaa Saara, että keksit tämänkin ottaa!

Joulukortteja vai ei?

Joulukortit ovat minusta suuren suuri ilo. On ihanaa nähdä miten kavereiden lapset ovat kasvaneet, monen kanssa on erityisesti tänä vuonna nähty älyttömän vähän. Ripustan kortit ikkunaan ja niitä katsellaan loppiaiseen asti siinä. Mietitään kiitollisena, ketkä muistivat meitä. Toki kortteihin menee jonkin verran rahaa postien kallistuessa koko ajan, moni valitseekin hyväntekeväisyyden korttien sijaan.

Muistatteko kun viime vuonna iski joulun alle postilakko? Ajattelin, etten lähetä kortteja, jotta eivät jää johonkin jumiin ja annoin lähinnä naapureille kortin tai vein päiväkotiin. Viimeisinä päivinä ennen joulua alkoi tullakin meille kortteja ja olo oli kamala, kun en ollut laittanut heille. Ajattelin, etteivät ne liiku ennen joulua. Tänä vuonna lähtee erityistoivotuksin ja ennätysmäärä!

Joulukortit on tilattu ja voi olla, että näistä teetetään jotain muutakin. On kiva, että kuvia on sekä lapsista yhdessä että erikseen, niin saan päikkyyn kortit teettyä vain kuopuksesta ja opelle esikoisesta.

Mikä muisto jäikään lyhyestä hetkestä! Oletko itse käynyt kuvaajalla joulukuvissa, lähteekö sieltä joulukortteja?

He, joiden puolesta tekisit mitä vaan, mutta mitä jos et pysty?

Joka ikinen ilta ennen nukkumaanmenoa menen heidän huoneeseensa. Sytytän yövalon varovasti, katson heitä hymyilleen. Nostan pudonneita unileluja, korjaan peittoa, nostan lattialle valahtaneen jalan takaisin sänkyyn. Joskus on pakko silittää hikistä päästä tai pehmeää poskea. Sydämessäni on suuri onni ja joka ilta sitä miettii, ettei ole kauniimpaa tai rakkaampaa. Sammutan valon ja hiippailen omaan sänkyyni odottaen hetkeä, kun taas aamulla halataan.

Lasten kanssa elo on tunteiden vuoristorata. Varsinkin nyt, kun ollaan oltu viikkokausia yhdessä 24/7, käy päivän aikana aikamoisen kirjon tunteita läpi. Niin pohjatonta rakkautta, että luulee repeävänsä. Hermostumista, kun siskosten tappeluun ei tunnu tulevan hetken taukoa. Turhautumista, kun kehut toista ja toinen huutaa miksen mä oo hyvä. Ylpeyttä, kun he osaavat uusia juttuja. Jotain alkukantaista suojeluvaistoa, jos heille sattuu jotain. Surua, jos murehtivat ikäväänsä päiväkotiin ja eskariin. Väsymystä, kun päivään ei tule hetken taukoa, koko ajan pitäisi puuhata ja tehdä ruokaa ja leikkiä.

Niin kuin varmasti kaikille vanhemille, myös minulle (ja meille tietenkin) lapseni ovat kaikki kaikessa. Halusin pistää heidät kaiken edelle ja vietin vuosia kotona, etten missaisi yhtään uutta sanaa tai taitoa. Heidän puolestaan tekisi mitä vaan, mutta eilinen pysäytti ja tilalle tuli kamala pelko: mitä jos ei aina pystykään?

Esikoisellamme todettiin suurentunut imusolmuke jo jokin aika sitten, muistaakseni maaliskuun alussa. Silloin oli päällä miehen YT:t joita jännitettiin ja samalla itkin huolesta, mikä tuo juttukin kaulassaan on. Kun sanoin asian ääneen muutamien itkupäivien jälkeen Instagrammissa, sain valtavan monta viestiä siitä, kuinka monessa perheessä imusolmukkeet suurenevat esimerkiksi flunssan yhteydessä. No niin minullakin. Tuudittaudun siihen, että jostain sellaisesta kyse. Kun patti ei poistunut, saimme lähetteen ultraääneen, jossa eilen kävimme.

Kyse ei ole mistään pahanlaatuisesta, mutta ei myöskään mistään flunssan suurentamasta asiasta. Joku siellä taustalla on nyt vialla. Minulta meni puolet ultraavan lääkärin sanoista ohi, kun kyyneleet alkoivat tulvia valtoimenaan ja päässä pyöri sata ajatusta. Yks kaks tajusin, että isompi lapseni on aina meistä se, joka on ollut oksennustaudeissa, vaikka muut kolme ympärillä pysyvät terveenä. Hän tärisi kuumeessa veljeni häät läpi loppukesästä ja kuume kesti valtavan pitkään ja alkoi taittua jo keuhkokuumeeksi. Hän sairasti myös nyt kevätpuolella pitkään, edelleen meidän muiden pysyessä terveenä. Päässäni alkoi pyöriä montako kertaa hän on ollut kipeänä ja kukaan muu ei, samalla järki hoki, että lapset sairastelevat, ehkä hän on vain herkempi ja sitten pääsin taas ajatukseen, kuinka herkkä, nyt kun tämä pandemiakin päällä.

Lapsen edessä täytyy olla vahva, jotta hän ei hätääntyisi ja tein aikamoisen taistelun tunteideni kanssa, kun ajoimme lääkäristä kotiin. Pieni hentoinen mietiskelevä ääni takapenkillä kysyi ”äiti, onko se vakavaa kun on sellainen imusolmuke?”. Onneksi lapsi ei nähnyt kostuvia silmiäni, vastasin niin vakuuttavasti kuin pystyin ”todennäköisesti ei, mutta täytyy selvittää mistä se johtuu”.

Kun illalla menin taas pimeässä heidän huoneeseensa, kyyneleet tippuivat hiljaisuudessa lattialle. Silitin pientä hikistä päätä ja pinkiksi värjättyä tukkaa jotenkin niin avuttoman oloisena. Omassa sängyssä itkin tyynyyn ja mies silitti puolestaan minua. Tiedättekö ne hetket, kun kaduttaa ihan hirveästi, että miksi olen ikinä hermostunut heille? Miksi olen ikinä ollut yötä poissa heidän luotaan? Eihän niitä ole mitään järkeä jälkikäteen miettiä, mutta sillä hetkellä kun pelkää tosissaan lapsensa puolesta, ajatukset alkavat kiertää ihan järjettömiäkin kehiä.

Tämä kevät on ollut ihan todella monessa mielessä hurjan raskas. Syksylläkin yritystä perustaessa vedin itseni aika piippuun ja ajattelin kevään tuovan tullessaan valoa ja jaksamista. Taloudelliset murheet, jopa maailmanlaajuinen pandemiakin kyllä pienenee kamaluudessaan silloin, kun pelkää lapsensa puolesta. Onko kamalampaa tunnetta?

Minä odottelen lääkärin soittoa ja mielipidettä siitä, millä jatkotutkimuksilla edetään. Yritämme jatkaa arkea ihan normaalisti, kuten tähänkin asti, vaikka rinnan päällä on suuri paino. Kiitän ihan älyttömästi teitä viesteistä, joita eilen tuli. En ehtinyt ja jaksanut niihin vastata mitään järkevää, mutta kuinka lohduttavaa voi olla, kun joku sanoo, että uskon, että kaikki menee hyvin. Niin on ajateltava, vaikka pelko meinaa mustata mielen. Ettei kyse ole mistään pahemmasta.

Koko yön kun nukuin koiranunta, päässäni soi tämä laulunpätkä:

Minä suojelen sinua kaikelta
mitä ikinä keksitkin pelätä
Ei ole sellaista pimeää
jota minun hento käteni ei torjuisi

Jaksamista torstaihin kaikille, ainakin Tampereella sataa jälleen räntää. Muistakaa halata toisianne! <3

Postauksen ihanaakin ihanammat kuvat ovat MR Photo/ Marina Rotkus Photographyn käsialaa. Hullua, että viime viikolla oli hetkellisesti jo niin lämmin!