He, joiden puolesta tekisit mitä vaan, mutta mitä jos et pysty?

Joka ikinen ilta ennen nukkumaanmenoa menen heidän huoneeseensa. Sytytän yövalon varovasti, katson heitä hymyilleen. Nostan pudonneita unileluja, korjaan peittoa, nostan lattialle valahtaneen jalan takaisin sänkyyn. Joskus on pakko silittää hikistä päästä tai pehmeää poskea. Sydämessäni on suuri onni ja joka ilta sitä miettii, ettei ole kauniimpaa tai rakkaampaa. Sammutan valon ja hiippailen omaan sänkyyni odottaen hetkeä, kun taas aamulla halataan.

Lasten kanssa elo on tunteiden vuoristorata. Varsinkin nyt, kun ollaan oltu viikkokausia yhdessä 24/7, käy päivän aikana aikamoisen kirjon tunteita läpi. Niin pohjatonta rakkautta, että luulee repeävänsä. Hermostumista, kun siskosten tappeluun ei tunnu tulevan hetken taukoa. Turhautumista, kun kehut toista ja toinen huutaa miksen mä oo hyvä. Ylpeyttä, kun he osaavat uusia juttuja. Jotain alkukantaista suojeluvaistoa, jos heille sattuu jotain. Surua, jos murehtivat ikäväänsä päiväkotiin ja eskariin. Väsymystä, kun päivään ei tule hetken taukoa, koko ajan pitäisi puuhata ja tehdä ruokaa ja leikkiä.

Niin kuin varmasti kaikille vanhemille, myös minulle (ja meille tietenkin) lapseni ovat kaikki kaikessa. Halusin pistää heidät kaiken edelle ja vietin vuosia kotona, etten missaisi yhtään uutta sanaa tai taitoa. Heidän puolestaan tekisi mitä vaan, mutta eilinen pysäytti ja tilalle tuli kamala pelko: mitä jos ei aina pystykään?

Esikoisellamme todettiin suurentunut imusolmuke jo jokin aika sitten, muistaakseni maaliskuun alussa. Silloin oli päällä miehen YT:t joita jännitettiin ja samalla itkin huolesta, mikä tuo juttukin kaulassaan on. Kun sanoin asian ääneen muutamien itkupäivien jälkeen Instagrammissa, sain valtavan monta viestiä siitä, kuinka monessa perheessä imusolmukkeet suurenevat esimerkiksi flunssan yhteydessä. No niin minullakin. Tuudittaudun siihen, että jostain sellaisesta kyse. Kun patti ei poistunut, saimme lähetteen ultraääneen, jossa eilen kävimme.

Kyse ei ole mistään pahanlaatuisesta, mutta ei myöskään mistään flunssan suurentamasta asiasta. Joku siellä taustalla on nyt vialla. Minulta meni puolet ultraavan lääkärin sanoista ohi, kun kyyneleet alkoivat tulvia valtoimenaan ja päässä pyöri sata ajatusta. Yks kaks tajusin, että isompi lapseni on aina meistä se, joka on ollut oksennustaudeissa, vaikka muut kolme ympärillä pysyvät terveenä. Hän tärisi kuumeessa veljeni häät läpi loppukesästä ja kuume kesti valtavan pitkään ja alkoi taittua jo keuhkokuumeeksi. Hän sairasti myös nyt kevätpuolella pitkään, edelleen meidän muiden pysyessä terveenä. Päässäni alkoi pyöriä montako kertaa hän on ollut kipeänä ja kukaan muu ei, samalla järki hoki, että lapset sairastelevat, ehkä hän on vain herkempi ja sitten pääsin taas ajatukseen, kuinka herkkä, nyt kun tämä pandemiakin päällä.

Lapsen edessä täytyy olla vahva, jotta hän ei hätääntyisi ja tein aikamoisen taistelun tunteideni kanssa, kun ajoimme lääkäristä kotiin. Pieni hentoinen mietiskelevä ääni takapenkillä kysyi ”äiti, onko se vakavaa kun on sellainen imusolmuke?”. Onneksi lapsi ei nähnyt kostuvia silmiäni, vastasin niin vakuuttavasti kuin pystyin ”todennäköisesti ei, mutta täytyy selvittää mistä se johtuu”.

Kun illalla menin taas pimeässä heidän huoneeseensa, kyyneleet tippuivat hiljaisuudessa lattialle. Silitin pientä hikistä päätä ja pinkiksi värjättyä tukkaa jotenkin niin avuttoman oloisena. Omassa sängyssä itkin tyynyyn ja mies silitti puolestaan minua. Tiedättekö ne hetket, kun kaduttaa ihan hirveästi, että miksi olen ikinä hermostunut heille? Miksi olen ikinä ollut yötä poissa heidän luotaan? Eihän niitä ole mitään järkeä jälkikäteen miettiä, mutta sillä hetkellä kun pelkää tosissaan lapsensa puolesta, ajatukset alkavat kiertää ihan järjettömiäkin kehiä.

Tämä kevät on ollut ihan todella monessa mielessä hurjan raskas. Syksylläkin yritystä perustaessa vedin itseni aika piippuun ja ajattelin kevään tuovan tullessaan valoa ja jaksamista. Taloudelliset murheet, jopa maailmanlaajuinen pandemiakin kyllä pienenee kamaluudessaan silloin, kun pelkää lapsensa puolesta. Onko kamalampaa tunnetta?

Minä odottelen lääkärin soittoa ja mielipidettä siitä, millä jatkotutkimuksilla edetään. Yritämme jatkaa arkea ihan normaalisti, kuten tähänkin asti, vaikka rinnan päällä on suuri paino. Kiitän ihan älyttömästi teitä viesteistä, joita eilen tuli. En ehtinyt ja jaksanut niihin vastata mitään järkevää, mutta kuinka lohduttavaa voi olla, kun joku sanoo, että uskon, että kaikki menee hyvin. Niin on ajateltava, vaikka pelko meinaa mustata mielen. Ettei kyse ole mistään pahemmasta.

Koko yön kun nukuin koiranunta, päässäni soi tämä laulunpätkä:

Minä suojelen sinua kaikelta
mitä ikinä keksitkin pelätä
Ei ole sellaista pimeää
jota minun hento käteni ei torjuisi

Jaksamista torstaihin kaikille, ainakin Tampereella sataa jälleen räntää. Muistakaa halata toisianne! <3

Postauksen ihanaakin ihanammat kuvat ovat MR Photo/ Marina Rotkus Photographyn käsialaa. Hullua, että viime viikolla oli hetkellisesti jo niin lämmin!

Sit mennään!

Elokuun viimeinen päivä on käsillä. Siitä tulee meille merkityksellinen, kun perheen nuorin (siis lapsuudenperheen) astuu avioon. Päivästä on tulossa hurjan pitkä, sillä kampaaja on minulla, lapsilla ja mummilla kello 9, vihkiminen kello 13 ja bändi lopettelee kello 01 yöllä. Saas nähdä kuinka myöhään sitä vanha jaksaa! Ja miten esikoinen jaksaa, hän tietenkin tuli loppuviikosta kipeäksi, mutta näyttää jo paremmalta.

Olen odottanut päivää hirveästi ja samalla stressannut miten kaikki menee. Tiedättekö sen tunteen, upean juhlan jälkeen miettii että menipä äkkiä, mutta ennen sitä miettii, että tulisipa jo, odottaminen ja stressaaminen on niin hermostuttavaa! Morsiustytöistä puhumattakaan. Lapset ovat lapsia, eli kirkkohomma menee niin kuin menee, mutta toki jännitys näkyy heissä eri tavalla. Kuopuksessa niin, että kierrokset olivat kovilla ja uni ei tullut illalla silmään. Veikkaan, että joku putoaa autoon matkalla kirkosta juhlapaikalle. Tai sitten ei ja vetää ihan hulluilla kierroksilla koko päivän iltaan asti. Kun on karkkibuffakin!

Minä luulen, että toivun tästä pyörityksestä hetken. Eilinen työhaastattelu Helsingissä meni omasta mielestäni kivasti, paahdoin suoraan Helsingistä Jyväskylään junalla fiilistelemään meininkejä. No, meiningit olivat että kävin yksin juoksemassa ja äidin kanssa saunassa ja sulhanen saapui vasta 22.30 jääkiekkopelistään. Hui. No, siinä vaiheessa vielä 3-vuotias kummityttönsä veti rundia sängyssä. Mutta juhlissahan jaksaa vai mitä! Huomenna lähden takaisin Helsinkiin, ensiksi ryntään Tampereelle pakkaamaan ja palaan vasta monen yön jälkeen. Nyt todellakin mennään!

Nyt me heräilmme juuri koti-kotona Jyväskylässä. Täällä nukkui kanssamme yksi ehkä hieman jännittynyt sulhanen, joka käskettiin vikaksi yöksi pois kotoa. Sitten vain perheen vauvan (argh, nirhaa minut kun kutsun häntä vauvaksi hääpuheessanikin, mutta iso ikäeromme tekee sen) dumbo (oikeasti, saketissa käytetään dumboa, kirjoitin jo kravatti) ojoon ja kohti samaa kirkkoa, jossa itse sanoin 14 vuotta sitten tahdon. IIH!

Ihanaa viikonloppua kaikille sekä elokuun vikaa!

*kuvat Mimi & Nöde / Saara

Vangitsevat valokuvat lapsista

Tiistai-iltana sähköpostiini linkin koevedosgalleriaan lauantain kuvauksista. Kerroinkin teille jo, että syksyllä ilmoitin tytöt Mimin ja Nöden Viikarin vuosi-kuvauksiin. Heitä kuvataan miljöössä kerran kuussa koko tämän vuoden ajan, lisäksi hintaan kuuluu synttärikuukautena vielä synttärikuvaus miljöössä. Koko paketti maksaa 240 euroa ja sisältää siis 13 kuvauskertaa, jos synttärikuvauksenkin käyttää sekä yhden kuvan teetettynä/täysversiona joka kuulta. Mielestäni mihin vaan valokuvaajiin verrattuna hinta on niin kilpailukykyinen, että ilmoitin meidät. Harkitsin asiaan jo loppuvuodesta 2017, mutta mihin lie sitten ajatus unohtui.

Niin, tiistai-iltana avasin sitä galleriaa vähän vinosti hymyillen. Kuopus oli ilmoittanut kuvauksissa ettei heitä lunta, eikä pussaa siskoa. Järkkäri onneksi toimii nopeasti ja mietin, että toivottavasti joukossa on ilosiakin kuvia. Avasin koevedosgallerian ja te, jotka seuraatte Instastorejani tiedätte, mitä sitten kävi. Galleriaan on liitetty koskettava musiikki ja siellä oli 14 ihastuttavaa kuvaa lapsista. Aloin katsoa niitä ja parkua ääneen. Musiikki ja ihanat, talviset lapsikuvat menivät syvälle ytimeen. Lapset olivat jo nukkumassa, mutta liikutuin niin valtavasti, että aamulla halasin heitä yhtä aikaa ja hoin, kuinka ihania ovat. Heistä jotkut kuvat olivat vähän höpsöjä, kun näytin.

Syy, miksi haluan, että ammattilainen ottaa lapsistani kuvia on se, että hän on ammattilainen. Toisekseen, lapset toimivat uuden ihmisen edessä ihan eri tavalla, äidin kuvatessa he sanovat monesti ettei kiinnosta. Ammattikuvaaja saa heistä ihan eri asiat irti ja kuvat ovat mieletön muisto pitkän aikaa. Meillä on portaissa muun muassa esikoisen 2-vuotiskuvia, joista hän itse totesi tällä viikolla, että kivaa kun on kuvamuistoja. Niin on, ne kertovat elämästä ja niistä näkee niin selkeästi kuinka lapset venyvät.

Oli siellä galleriassa vähän mutrusuisiakin kuvia, mutta pääasiassa iloisia, nauravaisia tyttöjä. Tyttöjä peiton sisässä hihittämässä. En meinaa nytkään pystyä kirjoittamaan tätä tekstiä liikutukseltani. Minulla ei ole siskoja ja nuo vangitut hetken siskosten välisestä kiintymyksestä saivat itkemään ääneen. Siinä oli todellakin vangittu hetki. Vaikka yhdessä kuvassa kuopus huutaa enkä pussaa ja kääntää päätä pois, hän nauraa silti ja kuva on mieletön hetki lapsuudesta, joka jää niin vanhemmille kuin tytöille itselleenkin muistoksi.

Olin niin vakuuttunut heti ensimmäisen kuvaussession jälkeen, että toin teille pari kuvaa nähtäväksi ja tiedotan, että vielä ehtii mukaan Viikarin vuosi settiinkin, lauantaina on toinen tammikuun kuvaus! Olimme ekaa kertaa kuvauksissa Mimillä ja Nödellä joulukorttikuvissa 2016 kuopuksen ollessa vielä vauva ja olin noihinkin kuviin supertyytyväinen. Kuopus osasi hädin tuskin istua tuetta, mutta kuvista tuli täydelliset. Muistatteko niitä kuvia, täältä voi kurkkia yhden?

On lahja osata vangita ne pienet hetket ja ilmeet. Se siskosten välinen rakkaus. Katson näitä kuvia hyvin suurella kiitollisuudella ja lämmöllä. Kyllä ammattilaisilla on paikkansa.

Käytkö sinä usein kuvaajalla lasten kanssa? Synttärikuvissa? Vai otatko mieluiten itse?