Isäni

Olen halunnut kirjoittaa tällä otsikolla monta päivää, mutta en ole uskaltanut. Syitä on monta. Sitä haluaa pitää perheenjäsenet mahdollisimman turvassa somelta, enkä ole juuri kirjoittanut tai julkaissut kuvia vanhemmistani. Lisäksi ajattelin, että on ihan hirveää, kun istun iskän polvella, mutta toisaalta, olimme kaksi yötä mummilassa, joten eiköhän siinä vaihdu pöpöt jos on vaihtuakseen. Emme halanneet, mutta hetken istuin polvella! :) Olen tullut tosi varovaiseksi somen suhteen tänä keväänä, sillä Kuusamon reissusta alkaneet ikävät viestit eivät lopu. Pelottaa siis tosi paljon mitä uskaltaa kertoa, mistä tuomitaan ja mikä aihe saattaa aiheuttaa IGssa ikävien viestien tulvan. Tämä kevät on ollut niissä ihan omaa luokkaansa ja minä vähän turhan herkkänahkainen.

Mutta! Isäni! Miksi minä hänestä halusin kirjoittaa edes jotain? Koska aloin miettiä lapsuuttani ja ns. miehen mallia luettuani reilu viikko sitten tämän Emmin kolumnin otsikolla ”Lapsi tarvitsee itkevän isän”. Mietiskelin artikkelia lukiessani, että olisi ihan hullua ajatella, ettei vanhemmat saa suuttua, itkeä tai muuten näyttää tunteitaan. Kuka sellaista on sanonut? No, oli miten oli, ajatukset veivät omaan lapsuuteen ja siihen, itkikö isäni. Itkeekö mieheni, omien lasteni isä? Tai näyttääkö tunteitaan?

Itkevä isä on heikko?

En ikinä, ikinä ole ajatellut, että itkevä isä olisi heikko tai että vanhempi ei saisi suuttua. Meidän kotona on kyllä näytetty tunteita ja olen kokenut kaikkein ahdistavimmiksi hetket, kun hoetaan että ”kaikki on hyvin”, mutta kyllä lapsena aistit, että eikä ole. Sitten sitä pyörittää ja pyörittää päässään, että mikäköhän on huonosti. Lähinnä en ymmärtänyt lapsena, miksi isäni näytti siltä, että tukehtuu itkuunsa kutosluokan kevätjuhlassa, kun lauloimme ”We are the world” luokan kanssa. Mikä sille tuli? Samaa mietin häissäni, itkin itse niin että hartiat hytkyivät kirkossa ja isäni jäi minut alttarille saatettuaan itkemään käytävälle, josta ei älynnyt liikutukseltaan istua penkkiin vaan äitini kävi nykimässä istumaan. Mikä meitä niin itkettää, tämähän on iloinen asia? Kun käännyimme kuuntelemaan kirkossa ystäväni laulamaan ”Can you feel the love tonight” näin, että nuorempi pikkuveljeni itkee hartiat hytkyen ja vanhempi pikkuveljeni lohduttaa häntä. Katsoin muualle, jotten olisi itkenyt kaikkia meikkejä pois.

Omien lasten myötä olen ehkä hieman paremmin saanut kiinni siitä, mikä niissä kevätjuhlissa ja häissä niin itkettää. Itkin hartiat hytkyen eskarin tutustumisessa elokuussa. Sinne se nyt menee, pieneni! Sen sijaan mieheni on meistä se, joka kyllä itkee monissa asioissa kotona iltaisin, mutta pitää itsensä juhlatilanteissa kasassa ja tarjoilee minulle nenäliinaa. Olen kuitenkin itse kasvanut siihen malliin, että mies saa itkeä ja liikuttua ja ajatus nousi mieleeni kolummin myötä.

Silti huomaan, että meillä on säästelty lapsia pahimmalta. Muistatteko tämän kirjoitukseni helmikuulta? Isä oli ollut reipas sairautensa edessä, mutta kun tuomani Nalle Puh-ilmapallo karkasi, tuli hepuli. Häntä selkeästi pelotti ja mietitytti, mutta pahimmilta mietteiltä säästettiin lapsia, vaikka olin jo aikuinen.

Isän tyttö

On ehkä hölmöä luokitella itseään isän tai äidin tytöksi, sillä molemmat ovat rakkaita ja ovat hyvin erilaisissa asioissa tukena tai olen tehnyt heidän kanssaan erilaisia asioita. Isän kanssa mentiin leffaan, kun äidillä oli vauva kotona ja isän kanssa lenkkeiltiin niin, että hän juoksi ja minä pyöräilin. Isän kanssa käkätettiin iltaisin ennen nukkumaanmenoa niin, että äitini huusi usein ”älä villilöi sitä lasta ennen nukkumaanmenoa!”. Käytän muuten samaa fraasia usein itse iltaisin nykyään. :D Isässäni parasta on hänen lapsenmielisyytensä, hän ei ole koskaan kasvanut aikuiseksi. Olin 18-vuotias, kun menimme isän kanssa karkkikauppaan. Hän heilui tyhjän pussin kanssa odottaessaan, että minä valitsen irtokarkit ja kun kysyin, mitä ihmettä sinä teet hän vastasi ”kerään hajuja pussiin”. MITÄ? No kuulemma Uuno Turhapurossakin kerättiin hajuja pussiin grillillä, hän ei halua ostaa karkkia mutta kerää ilmaiseksi hajuja pussiin. ARGH! Voitte kuvitella mitä ajattelin tuolla hetkellä, mutta olen nauranut tapahtuneelle 18 vuoden ajan. En koskaan lakkaa muistelemasta sitäkään hetkeä, kun olimme Ranskassa vuoristoradassa ja Kivisiä ja Sorasia fanittanut isäni huusi täysillä alamäessä JABADABADUU! Edessä istuvat ranskalaiset tytöt kääntyivät katsomaan ja toivoin olevani näkymätön. Nolotti silloin, nyt kun tapahtumasta on noin 26 vuotta, naurattaa aina vaan.

Olen ollut isän tyttö siinä mielessä, että esikoisena ja ainoana tyttärenä koen olevani vähän hemmoteltu. Olin jo lukiolainen, kun isi soitti perjantaina kännykkään ”ostanko sinulle karkkipussin kun on perjantai?”. Hymyilytti, mutta vastasin aina joo. Hän on osoittanut pienillä teoillaan sen, miten välittää ja aina kyllä pistänyt prinsessansa kaiken edelle. Olkoonkin vähän höpsö ja lapsenmielinen, niin on hän myös ollut luotettava, enkä ole koskaan epäillyt hänen rakkauttaan, vaikka otimme mm. teini-iässä pahastikin yhteen ja otamme edelleen. Olemme luonteeltamme molemmat vähän äkkipikaisia ja itsepäisiä ja sehän näkyy monesti kun tulee erimielisyyksiä.

Stadin jätkä

Isässäni on ollut hauskaa myös se, miten hän on henkeen ja vereen aina vaan stadilainen, vaikka on asunut Jyväskylässä 1980-luvun lopulta asti. Slangisanat eivät lähde kulumallakaan ja viime viikonloppuna lapseni kysyivät ihmeissään mitä, kun ukki sanoi ”stiflat jalkaan ja ulos”. Kovasti hän mutisi muuttaessamme Jyväskylään, ettei kioskilla tajuttu yhtään, kun hän tilasi ”femman stufan”. Siinä missä muut kulkivat linkillä, minä juoksin dösään ja lähdin reissuun sporalla. On uskomatonta, ettei 30 vuotta Jyväskylässä ole syönyt vahvaa stadin murretta, joka nyt siirtyy jossain fraaseissa jo lapsilleni. Koen tämän suurena rikkautena, että väännän jotkut sanat keskisuomalaisittain ilman d-kirjainta, olen oppinut sanomaan moro ja istumaan rotwallin reunalla ja samalla puheessa on helsikiläisyyttä. Kunnon sekoitus!

Läsnäoleva isä?

Isäni on työnsä vuoksi matkustellut ihan tauotta. Vaikka muutimme Jyväskylään, hänen työnsä olivat paljolti pääkaupunkiseudulla. Usein nukuimme vuoroissa äidin vieressä parisängyssä. Muistan vieläkin, miltä iskän tyyny tuoksui. Toisaalta hän piti aina pitkän kesäloman ja olimme monesti tiiviisti reissussa viikkokausia mennen asuntoautolla tai omalla autolla. Nukkuen teltassa tai leirintäalueella. Tutustuen ihmisiin ja avartaen maailmaa. Isänihän puhuu aina joka kulmassa ihmisille ja kauppareissunsa kestää loputtoman kauan, koska törmää siellä ehkä kymmeneen tuttuun ja jää suustaan kiinni. Kuulostaa jotenkin tutulta, kun itse puhun Prisman kassalle puoli elämääni siinä tavaroita pakatessa. Vaikka arjessa monesti kaipasimme isää, hän oli aina paikalla synttäreillä, isänpäivänä, jouluna ja pääsiäisenä, kesäisin ja pitipä jopa isyyslomaakin, sen muistan vahvasti. Oli niin hassua, kun äiti ei ollut kotona mutta isä oli. Eikä niin tavallista 1990-luvulla valita näin. Muistan, että silloin saatettiin syödä lihapiirakkaa (äidin kanssa ei ikinä) tai kun aloin kasvissyöjäksi, isi osti purkin hernekeittoa (lihallista, mutta hei se on hernekeittoa!). Nykyään isäni on kyllä kovempi ruoanlaittaja (ehkä on aikaa) ja hän on aina ollut meillä se, joka heiluu enemmän imurin varressa tai vessan pesussa.

Isän synttärit

Olemme olleet monena keväänä poissa isän syntymäpäivänä, kun olemme reissaanneet juuri toukokuun lopulla. Niin piti olla nytkin, mutta toisin meni. Päätimme siis uskaltaa viikonlopuksi Jyväskylään ja reissu tuntui ihan erilaiselta kuin ennen. Isäni täytti kunnioitettavat 65 vuotta ja meinasin tippua penkiltä, kun hän väläytti ajankohtaa eläkkeelle. Oli ihana sää, olimme pitkästä, pitkästä aikaa mummilassa. Kaikki olivat hyvin iloisia. Mikä ihana jälleennäkeminen.

Tuosta koluminista lähti ajatus, että haluaisin jotain sanoa isästäni. Tuosta tärkeästä hahmosta, jonka luonteen tunnistan hyvin pitkälti nykyään itsessäni. Tuosta tosi tärkeästä ukista, joka on hassu ja keittää maailman parhaat puurot.

Sainpahan sanottua jotain. <3 Toivottavasti meillä on vielä monia yhteisiä vuosia edessämme!

Äiti vastaa – millainen olin lapsena?

Sekä Hanna että Kira julkaisivat hiljattain postaukset, joissa äiti kertoi heistä. Minusta oli todella hauska lukea blogista jonkun muun suulla kirjoitettu tekstejä. Siinä nousee eri asioita esiin, kuin mitä itse ehkä nostaisi. Myös poikakaveri/aviomies vastaa-postaukset ovat olleet mielestäni kivoja, sellaisen toteutinkin joskus. Näissä myös tulee vastaajankin persoona kivasti esille.

Minäkin siis pyysin äitiäni vastaamaan muutamaan kysymykseen, muuttelin kysymyksiä ja lisäsin pari omaa, koska nämä postaukset olivat minusta niin herttaisia. Suoraan sanottuna vähän jännitti, mitä äiti vastaa. Hymyilytti, kun hän oli vastannut napakasti ja tiivistetysti kysymyksiin työkiireidensä keskellä. Mutta suostui kuitenkin vastaamaan, joten tässä tulee!

Kursiivilla laitetut jutut ovat omia lisäyksiäni.

1. Millainen Katja oli lapsena?

Vahvatahtoinen, äppäskäppänä ja ujo. Hän oppi asioita nopeasti.

lapsuus1 lapsuus2 lapsuus7
Vihasin valokuvassa olemista…

2. Mitä mieltä olet siitä, että Katja kirjoittaa blogia?

Minusta se on tämän päivän juttu. Somen kautta voi jopa työllistää itsensä. Katjan hyviä kuvia on kiva katsella.

3. Kerro joku hauska juttu, mitä Katja teki pienenä?

He tekivät ystävien kanssa muotinäytöksen. Musiikki pauhasi ja kävelivät edes takaisin terassilla. Olikohan se musiikki New Kids on the Block. (Koska naapuri kuvasi videolle tämän ja olen katsonut sen aikanaan monta kertaa, muistan edelleen liikkeet ja muotinäytösbiisin, joka oli Popedan Kersantti Karoliina. Hih!)

lapsuus11

4. Millainen isosisko Katja on?

Pikkuisen määräilevä. Hän käsittelee veljiään johtajan ottein ja huolehtii toisten murheista.

lapsuus10 lapsuus9 lapsuus4

5. Mikä on Katjan outo tapa?

Siivousvimma. En muista kotona törmänneeni. (Minusta taas tuntuu, että äiti siivosi aina kun olin pieni. :D)

6. Miten muistutatte toisianne?

Vaadimme itseltämme liikaa, sillä helpommallakin pääsisi. Tykkäämme juhlistaa asioita arjessa. Kiukuttelemme.

lapsuus5
Taisin haluta muistuttaa äitiä, lainasin salaa huulipunaa pikkuveljen ristäispäivänä. :D

7. Milloin olet ollut kaikkein ylpein Katjasta?

Vanhojen tanssit, ylioppilasjuhlat, valmistuminen ylopistosta, häät, synnytykset. Ehkä kaikken ylpein synnytysten jälkeen.

8. Millainen äiti Katja on?

Huolehtiva, rakastava, vaativa, puuhaa paljon lasten kanssa. (Tämä aiheutti kauhun, vaativa, vaadinko liikaa? Kysyin lisäselitykstä ja äiti sanoi, että vaadin kuulemma sääntöjen noudattamista yms. Huh.)

lapsuus8
Euro Disneylandin aamiainen hahmoineen oli ihana eikä unohdu! 

lapsuus3
Tämä kuva on New Yorkin lentokentältä, josta muistan vain että pihalla satoi satoi ja satoi.

9. Millainen Katja oli koulussa?

Kiltti ja tunnollinen sekä myös kiusattu.

10. Mitä muuttaisit, jos voisit kasvattaa Katjan uudelleen?

En olisi niin tiukka. Halaisin ja ottaisin syliin enemmän. Leikkisin mielikuvitusleikkejä niin kuin nyt tyttöjen kanssa. (Tuntuu, että voisin ehkä sanoa omat asiat äitiydestäni jo nyt, mutta ehkä se menee usein näin, että mummit saavat nauttia parhaista paloista?)

lapsuus6
Riemukaari oli maailman tylsin lapsen mielestä ja päästäkin kasvaa Eiffel-torni.

11. Mikä oli Katjan lempipuuhaa lapsena? Entä nyt?

Kirjoittaminen. Katja teki omaa lehteä, eikä ollut tietokoneita. Marsut ja hevoset kuuluivat elämään.
Nykyäänkin kirjoittaminen, jumpat sekä perhe.

Sellaiset vastaukset! Minä kiitän äitiä! Mitä pidit tällaisesta postauksesta? Oikein ihanaa alkavaa viikonloppua!