Varttikarjalalainen vauhdissa – kiitos mummo ja äiti!

Joskus vuosia sitten luin lehdestä, että olen varttikarjalainen. En ole tuota asiaa sen kummemmin ajatellut, mutta sen lukiessani tunsin ylpeyttä juuristani. Toiselta puolelta juuret tulevat Lapista. Ja sitten taas omilta vanhemmiltani Helsingistä. Ehkä siinä on juuri sekoitettuna se omakin olo, rakastan suurkaupungin sykettä, mutta yhtä lailla rakastan olla hiljaa metsässä.

Joka tapauksessa evakkoon Karjalasta lähtenyt mummoni on ollut aina hirveän kova leipomaan. Tekemään hilloja, säilömään marjoja, leipomaan pullaa, sämpylöitä ja tietenkin niitä karjalanpiirakoita. En tiedä mitään parempaa kuin mummon tekemä tuore bostonkakku. Kun hän asui ihan kivenheiton päässä meiltä Jyväskylässä, tulin usein kotiin koulusta ja hän oli siellä. Oven avatessa oli vastassa tuore pullan tuoksu tai monesti paistoimme myös yhdessä lettuja. Luin Akkaria, söin tuoretta pullaa kylmän maidon kanssa ja mietin, että olen kyllä onnellisin tyttö päällä maan.

Nyt kun korona-aikana on ollut aikaa heilua keittiössä, olen toteuttanut monen monta unholassa ollutta ruokaa. Ollut keittiössä rauhassa ja ajatuksella, en vaan mäiskinyt vauhdilla pastaa kiehumaan kun jotain pitää olla. Kertonut lapsille omista makumuistoista. Se on hassua, miten moni tunne ja ajatus lapsuudesta liittyy ruokaan. Olen kiittänyt mielessäni monen monta kertaa äitiäni, joka jaksoi aina seisoa keittiössä ja tehdä ruokaa monipuolisesti. En monia asioita lapsena arvostanut, kotitekoinen maksalaatikko, maksapihvit tai silakkapihvit eivät varsinaisesti kuuluneet lemppareihin, mutta kaikki syötiin ja uusia makuja oli paljon. Opin siihen, että aina pitää maistaa vaikkei tykkäisi. Aina oli kasviksia ja aina oli salaatti rinnalla. Aina oli myös äidin tekemää sinappista salaatinkastiketta ja lähes aina oli pakkasessa mummon pullia tai sämpylöitä. Sienet ja marjat kerättiin talteen ja eineksiä ei syöty.

Se mikä oli lapsena normaalia, on nyt nostanut päätään arvostusasteikossani ihan eri tavalla. Että rohkenen laittaa erilaisia ruokia usein ilman reseptiä ja vaikken ole vuosikausiin leiponut juuri mitään, uskallan yrittää. Olen yhtäkkiä paljon kiitollisempi lapsuuden opeista ja makumuistoista ja ensi kertaa siirrän niitä jotenkin täydessä rauhassa arkipäivisin myös lapsilleni.

Eilen leivoimme Aamulehden ohjeella rieskoja perunamuussista. En kauhean usein tee muussia, sillä oma mahani ei ole perunan paras ystävä, mutta tällä viikolla tein pitkästä aikaa ison satsin muussia. Voita ja kevytmaitoa sekaan ja ah. Kun vastaan tuli rieskaohje, päätin kokeilla. En muista, olenko koskaan lapsuuden jälkeen tehnyt tällaistakaan, muussirieskoja. Lasten kanssa teimme ja olikin superhelppo ohje ja ihan sairaan hyviä! Ohjetta kyseltiin IGssa, joten se on tässä, olkaa hyvät. En usko, että voi epäonnistua, varsinkin jos muussi pohjalla on hyvää!

PERUNARIESKAT (itse suurensin määriä kun kerran lähdettiin tekemään)

3 dl perunamuussia
1 tl suolaa
1 muna
3 dl vehnäjauhoja

Notkista perunamuussi tarvittaessa vedellä tai maidolla. Lisää muut ainekset ja sekoita. Nostele taikina kokkareiksi leivinpaperin päälle lusikalla. Ripottele jokaisen pinnalle jauhoja ja taputtele litteiksi ja pyöreiksi. Pistele haarukalla. Paista 250-asteisessa uunissa noin 15 minuuttia.

Eilen soitin mummolleni ihan tohkeissani ja luettelin mitä kaikkea olenkaan nyt poikkeusaikoina leiponut. Kuulin hänen äänessään ylpeyttä ja hymyilin toisessa päässä. Muistelimme aikoja, kun lapsi ja paistettiin yhdessä lettuja. Juteltiin mummon jaksamisesta. Pääsimme jopa niihin sota-aikoihin, kun heidän piti jättää kotinsa ja lähteä. Vaikka mummoni on kokenut tuon järkyttävän ajan ja uhkan, hän sanoi tämän uhkan tuntuvan hyvin erilaiselta. Ehkä juuri siksi, että tällä hetkellä meitä vaaniva uhka on niin ”näkymätön”. Se tuntuu hyvin erilaiselta, kun ympärillä viuhtovat pommit. Mummo sanoi, että Suomessa on ollut kaikki niin pitkään hyvin, että siihen on jo tuudittautunut.

Kun päätimme puhelua, mummoni sanoi, ettei ole saanut tänään oikein mitään aikaiseksi. Että on laiskotellut ja innostui lukemaan. ”Minä olen sellainen lukija, että kun aloitan en malta lopettaa, on niin mukavaa. Mutta voi en ole saanut mitään aikaiseksi”. Hymähdin. Geeneissä se on, aikaan saaminen. Minä luin tämän vuoden ekana päivänä kirjan kannesta kanteen ja samalla kun mietin miten parasta lukeminen on, soimasin itseäni siitä etten saa mitään aikaiseksi.

Onneksi mummoni ovat elossa ja itse asiassa nyt tulee juteltua paljon pidempiä puheluita heidän kanssaan kuin arjessa. Tänään soitan Helsinkiin päin kuulumisia. Vaikka elämme kamalan ahdistavaa aikaa, on jännä, miten päätään ovat nostaneet ihan uudet muistot ja ajatukset. Miten tärkeänä pidän näitä viikkoja, kun on leivottu ja touhuttu keittiössä yhdessä. Miten kiitollinen olen mummoistani, vaikken voi heitä nyt nähdä.

Perheemme whatsapp-ketjussa on viuhunut paljon reseptejä ja kuvia ruoista. Kun me teimme kesäkurpitsavuokaa ja laitoin siitä kuvan, tuli toiselta veljeltä viesti nachopellistä linsseillä ja heti perään toiselta kuva kasvissosekeitosta yrttiöljyllä (olikohan näin?. Kaikki teimme vegeruokaa yhtä aikaa. Äitini katseli kuvia ja kommentoi ketjuun, että on ylpeä kun lapset kokkaavat menemään. Mutta kukaan meistä ei tainnut muistaa kiittää, mistä tämä innostus ja rohkeus on lähtöisin. <3

Oletko itse alkanut leipoa enemmän korona-aikojen myötä tai kokeillut uusia reseptejä?

Pidä jätskibileet ja leivo omat kupit!

Voi että meillä oli eilen kunnon meno vielä kahdeksalta illalla. Disney-musa soi tanssiliikkeet koko perheellä olivat sellaisia, että tikahduin nauruun. Nauratti ajatus siitäkin, että jos nyt joku vilkaisee ikkunasta sisään, mahtanee miettiä mitä ihmettä nuo tekevät. Meillä oli jätskibileet!

Ajatus lähti siitä, että lapsi sai enoltaan ja hänen vaimoltaan synttärilahjaksi postissa ystäväkirjan, jossa on pari ohjetta ja horoskooppijuttuja niiden täytettävien ystäväsivujen lisäksi. Eilen aamulla piti toteuttaa smoothie ja illalla isänsä leipoi itse kirjan ohjeella jätskikuppeja. Veikkasin, ettei ole ihan helpoin leivonnainen eikä ollutkaan, niiden taiteilu kupiksi kuumina oli aika haastavaa. Totesimme, että taikinaa olisi pitänyt olla tosi ohuelti, mutta ensi kerralla olemme viisaampia!

Pakkasesta pilkottiin kaikki yksittäiset, viime kesästä jääneet Jäätelöauton jätskit kippoon ja koristeltiin sillä mitä kaapista löytyi. Oli turkinpippurijätskiä, karamellijätskiä ja minttu-vohvelijätskiä. Tulipahan syötyä nekin pois, huomenna mielestäni on jätskiautopäivä, joten voi käydä pitkästä aikaa täydentämässä varastoja.

Jätskibileisiin kuului myös puketuminen. Oli mansikkajätski, minttujätski ja lakujätski. Lisäksi meillä oli ongintaa ja niin paljon tanssia, että kaikilla oli märkä pää sen jälkeen.

Mutta olipahan lystiä! Ja kuinka paljon lapset tykkäsivät toteuttaa omia ideoitaan ja bileitä, joille ei koskaan muka ole aikaa. Laitan tähän vielä jätskikuppien ohjeen, jos haluatte kokeilla!

JÄÄTELÖKUPIT

Ainekset:
90g voita
1 kananmuna
1 dl sokeria
1,25 dl vettä
3 dl vehnäjauhoja

1.Sulata voi, sekoita se sokerin ja kananmunan kanssa ja vatkaa tasaiseksi.
2. Lisää vesi ja jauhot, vatkaa tasaiseksi. Jätä lepäämään taikina peitettynä 2 tunniksi.
3. Laita uuni kuumenemaan 175-asteiseksi.
4. Levitä taikina lusikan takapuolella pyöryläksi leivinpaperin päälle (ohjeen mukaan halkaisija noin 10cm mutta saa olla isompi! Ja ohut!).
5. Paista uunin keskiosassa noin 10 minuuttia, jäävät vähän vaaleiksi mutta liian kypsiä on mahdoton muotoilla totesimme.
6. Asettele pöydälle laseja ylösalaisin. Nosta pyörylät pelliltä yksitellen lasin päälle ja muotoile niistä kulhoja. Tee tämä suht nopeasti, kulhot repeilevät jos ehtivät jäähtyä.
7. Anna kulhojen jäähtyä ennen kuin irrotat ne laseista.

Näiltä pohjilta uuteen viikkoon! Mitäs sitten keksitään, keli on auttamattoman ankea, joten aikamoista rapaulkoilua luvassa. Milläköhän saisi eskarista kuravaatteet, eskarit ovat siis siirtyneet muualle enkä tiedä onko rakennus edes auki… No, tällä viikolla alkavat pyöriä miehen lomautukset ja jatkuvat kesäkuun loppuun asti. Tarkoittaa 3-päivisiä työviikkoja aika pitkälti, oli siellä jopa yksi 2-päiväinen, joten en ole sitten ainoa viihdytyksestä vastaava aikuinen. Pihalle on tilattu jo 3 kuutiota sepeliä ja minä vannoin maalaavani ulko-ovemme, mitäköhän siitä tulee…!

Mitä siellä on keksitty puuhaksi? Saa vinkata kaikkea mahdollista! Eilen otin muuten ilmaisen 2kkn Ruutu+-kokeilunkin (peruin sen minuutti tilauksen jälkeen, jää tosiaan vaan tuo ilmaispätkä) ja saamme vähän uusia piirrettyjä, nekin alkavat olla niin koluttu.

Tsemppiä kaikille taas uuteen viikkoon, tuntuu aika maanantailta tämä tiistai vai mitä?

P.S. Pahoitteluni kuvien laadusta, olen vähän laiskasti kaivanut kameraa esiin viime aikoina ja nämäkin vauhdista otettuja kännykkäkuvia. Yritän tsempata!

Mies piparihommissa

Me olemme miehen kanssa yhtä aikaa samanlaisia ja sitten aivan toistemme vastakohtia. Olemme samanlaisia innostujia, ex tempore-tyyppejä, tykkäämme samanlaisista ohjelmista, leffoista ja ruoista, mutta se mitä tulee suurpiireisyyteen ja tarkkuuteen, menee meillä aivan ristiin. Kun mies alkaa tehdä jotain, hän tekee supertarkasti kaiken alusta loppuun. Harvoin menee pieleen ja laatu on sitten hyvää, mutta minä kärsimätön häivyn jo paikalta. Tämä pätee esimerkiksi pakkaamiseen – kerran vielä ennen lapsia olimme Kreikassa ja mies totesi, että tämä on helpompaa, jos menet rannalle siksi aikaa kun hän pakkaa. Hahhah, tuli mieleen kun isäni katseli eilen Jyväskylässä pakkaamistani sanoen ”sä vaan tunget ne asiat laukkuun”. Niinpä. Minä viilaan pilkkua asiateksteissä, mutta käytännön tekemisissä olen hyvin paljon suurpiirteisempi.

Luulin, ettei tänä vuonna ehditä perinteistä piparitaloa tehdä, mutta se syntyikin sitten mummilassa. Mies piirsi niin pieteetillä pelkkiä talon kaavoja, että olimme jo muut häipyneet paikalta. Sitten hän kaulitsi ja leipoi sinnikkäästi anopin keittiössä ja vaikutti vielä hyvin tyytyväiseltä puuhailuunsa. Lopulta innostui niin, että teki kahden talon osat.

Me lasten kanssa pääasiassa koristelimme, vailla suunnitelmaa lätkien karkkeja seiniin ja katolle. Mies sitten kasasi talon, joka oli… No, villin mutta tekijöidensä näköinen. Minulla loppuu usko talohommiin viimeistään tuossa sulatetun sokerin vaiheessa, se on niin petolista ja polttavaa kamaa!

Lapsetkin jo nukutettiin välissä, mutta piparitouhu jatkoi. Mies kasasi talon ja alkoi sitä koristelemaan leikaten englanninlakuja tiiliksi. Ne loppuivat kesken ja muut karkit mitä yritin ehdottaa olivat vääränlaisia. ”Sä olet ostanut liian moliskoja karkkeja” oli kommentti. Ai jaha. Siinä sitten katselin, kun hän asetteli nonparelleja mutisten, että olisipa pinsetit että saisi siistimmin. Oikeasti? En voi lakata hämmästelemästä tätä asiaa.

Meidän karkkikomeus jäi mummilaan ja miehen minimalistinen versio matkasi mukanamme Tampereelle. Nyt on kaikki jouluasiat kohdillaan, kun on jouluvalot, piparitalot ja kalenterit, tänään saatiin ensimmäinen joulukorttikin!

Minä laitoin talosta kuvan Instagrammiin, sillä tänäkin vuonna Dr. Oetker lahjoittaa jokaisesta #piparikoti -tunnisteella olevasta kuvasta euron SOS-lapsikylälle. Aika kiva tapa mielestäni tehdä pieni juttu hyväntekeväisyyteen näin joulun alla. Oletko itse osallistunut?

Ei tuo mieheni lakkaa hämmästyttämästä, vaikka lähes 20 vuotta olen katsonut hänen touhujaan. Millä tarkkuudella vääntää niin kurpitsalyhdyt kuin talot. Minä sentään autoin paistamisessa!

Onko itselläsi intoa vääntää piparitaloa? Kuuluuko se kenties itsenäisyyspäivän perinteisiin?