Hurja aamupäivämme Lohjalla!

*Lidlin pr-tapahtuma, vaatteet saatu

”Apua, kaatuuko tämä, tostako pitää mennä!”
”Anna mennä Katja, sä olet rämäpää, hyvin menee!”
”IIIK, tämä on paljon hurjempaa kun ikinä kuvittelin, miten noi muut mimmit ei yhtään pelkää”
”Katja, äitiyden myötä pelottaa paljon enemmän ja iän, se vaan pahenee iän myötä!”
”No on tossa edessäkin kahden lapsen äiti ja menee vaan!”

40 minuuttia minun ja Tiian meno mönkijäsafarilla kuulosti jokseenkin tältä. Lähdin ajamaan ihan innoissani, Tiia kyydissäni ja pellolla sekä tiellä meno oli huisia. En ollut uskoa silmiäni, kun näin mihin letka meni, yli möykkyisen kallion, yli kantojen, kuopista ja mutalätäköstä. Vesi ei haitannut mitään, mutta kivien päällä ajo sai sydämen hakkaamaan. Siis miten tästä kuuluu mennä? Kiviä päin, yritää väistää isoimmat vai miten? Tämä kaatuu! Ei kuulemma hevillä kaadu ja Pois tieltä-yrityksen henkilökunta oli ohjaamassa ajolinjojamme monessa kohtaa ja sanoi, mitä linjaa ei kannata ajaa. Seurueen varmasti kokenein kuski, autoharrastaja Emma Kimiläinen sanoi, että aika hiljainen vauhti. Apua, kuka tässä vauhtia ehtii miettiä, kun yrittää lähinnä selvitä ja olla kaatumatta?

RÄKS. Kuulitteks te? Huusin taakse. Ei muilta kuulunut tollaista! Mä rikoin tämän huusin 40 minuutin kohdalla. Tuli ahdistus, ajoin varmaan väärin enkä saa mönkijää pysymään pystyssä. Tuli sellainen kokovartalomakaronius, tietäjät tietää. Emme olleet puolivälissä vaihtaneet kuskiakaan Tiian kipeän käden vuoksi, joten kaikki jännittäminen uuvuttikin. Yllättävän fyysistäkin hommaa! Pelästyin tosissani kovaa ääntää mönkijän alta, mutta ei se tainnutkaan hajota. Yritin hetken jatkaa, kysyin Tiialta haluaako hän ajaa ja kun ei halunnut, totesin, että luovutan. Ei olisi ollut enää pitkä matka tielle pois metsästä, mutta liian monta kivenmurikkaa minulle. Tosin, jos olisin tiennyt, että kun hyppäämme maastoauton kyytiin ja kuski vetää omien sanojensa mukaan hardcore-reittiä, olisinko valinnut mönkijän. Hui hirveää, en ole varmaan ikinä nähnyt pelkkää kalliota auton ikkunasta, miten se ei mennyt ympäri kun oli niin pystyasennossa? Vaistoimaisesti kiljuin ja kuski mutisi, että meidän kanssa olisi pitänyt olla korvatulpat. Hah!

Sellainen iisi aamupäivä oli isolla porukallamme Lohjalla, Pois tieltä-firman safarilla. Mönkijä itsessään oli huippuhauska vehje, mutta olisin voinut hurjimmat mäet ja lohkareet skipata. Kun alkoi epäröimään, uskon, että se hitaasti sutien kivien ylittäminen oli vielä pahempaa kuin reippaasti eteenpäin meno. Perillä osa porukasta vaan hihkui riemusta, osa ei ollut ajanut ollenkaan ja osa oli myös ollut vähän kipsissä, kuten allekirjoittanut. Mutta ylitin monesti jo oman mukavuusalueeni ja testasin uutta lajia. Uskoisin, että mieheni olisi nauttinut tuolla menosta ja mietinkin, mistä saan hänelle tuollaisen setin lahjaksi (vinkatkaa, jotka tiedätte vastaavaa esimerkiksi Pirkanmaalta!).

Päivän oli meille järjestänyt Lidl yhdessä PR-toimisto Marsaanan kanssa. Testasimme ajaessamme huomenna kauppaan tulevia ulkoilumallistoa, jossa erityisesti tykkäsin trikoista ja ulkotakista, jossa on irrotettava fleece-vuori. Värit olivat tällä kertaa todella onnistuneita ja kauniin syksyisiä! Koko malliston näet täältä ja se on saatavilla kaikissa Lidlin myymälöissä.

Ja jos joku kaipaa vauhtia elämäänsä, niin ei kun Lohjalle. Paikka on todella ihana ja sieltä löytyy kuulemma saunakin, jos haluaa viettää koko päivän kreiseillen. Aika ykkösmesta hurjille polttarisankareille tai työpoppoolle (no, kyllä sieltä kaksi äiti-ihmistäkin ihan hyvin selvisi takaisin, hih!).

Kiitos järkkäilyistä, kiitos Tiia kun uskalsit olla kyydissä ja kiitos Pois tieltä kokemuksesta! En kyllä hetkeen unohda! Vitsi miltä ruoka maistu ulkona kokemuksen jälkeen!

Oletko testannut kyseisen paikan tai mönkijähommia muualla?

P.S. Tiialla oli vauhdissa kypärä päässä, älkää huoliko!

Palaute elämäni ensimmäisestä juoksukoulusta?

Mitä juoksuun tulee, minä olen lähtenyt ns. täysin soitellen sotaan. Aloin vaan juosta. Hommasin paremmat lenkkarit ja pikku hiljaa, kun tuntui että juoksen enemmänkin kuin sen yhden lenkin, hommasin muun muassa kompressiosukat, juoksuvyön mihin saa kännykän mukaan lenkille sekä juoksutakin. Mutta mitään juoksukouluja en ole koskaan käynyt. Väitän, että jos olisin vain päättänyt tyhjistä alkaa juosta näitä määriä, eli noin 150 kilometriä kuussa, olisi tullut enemmänkin ongelmia kuin nyt vain ajoittain jumittava pakaralihas ja piriformis. Kun aikanani innoistuin bodyattackista ja kävin siellä useamman kerran viikossa, sain penikkani hurjan kipeiksi. Niitä sitten hoitelin ja vaihdoin jumppiinkin juoksukengät, joilla taas oli parempi vetää sen tyylistä jumppaa. Penikatkin ovat siis tottuneet rasitukseen ja hyppyihin, eivätkä ole ikinä vaivanneet (kop kop) tämän reilut kaksi vuotta kestäneen juoksuinnostuksen aikana.

Taustalla oli siis 20 vuoden jumppapirkkous, koripallotreenejä, ratsastusta ja paljon muuta erilaista liikuntaa. Olin paljon kiusannut jumpissa pieniä lihaksia vuosikausia, jonka uskon auttavan juoksemisessa. Minun haasteeni juoksussa oli vaihtaa se lihasteni nopeus ja räjähtävyys, joka esimerkiksi koripallossa kehittyi, pitkänmatkantouhuun. Juoksu tuntui aina hirveältä. Ja suurin syy siihen oli tietenkin vauhti. Lähdin aina liian kovaa liikkeelle ja jossain vaiheessa se seinä tulee vastaan. Vauhdin hidastamisessa ja ylipäätään hahmottamisessa auttoi niin juoksukello kuin miehen seura ja tajusin, että kun aloitan tarpeeksi hiljaa, jaksan juosta vaikka kuinka pitkään. Mutta tällaiselle räjähtäviin lajeihin ja pikajuoksua rakastavalle se oli vaikeaa aluksi!

En siis ole koskaan käynyt mitään juoksukouluja, jossa korjattaisiin askelta tai asentoa. Tai noudattanut mitään juoksuohjelmia! Minä juoksen lähinnä omasta ilosta ja haluan edelleen tehdä paljon muutakin. Siksipä lähdin aika jännittynein mielin Oona Tolppasen ja Mårten Boströmin vetämään juoksukouluun tiistaina. Ajattelin, että jos nyt tulee palaute, etten ”osaa” juosta ollenkaan tai askellus on ihan metsässä, meneekö juoksuinto. Samalla halusin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja tietää, mitä pitäisi asennossa ja askeleessa korjata.

Tilaisuuden sponssasi LIDL, jonka juoksuvaatemallisto tulee myyntiin maanantaina 25.3. Saimme valita itsellemme muutamasta eri mallista ja värivaihtoehdosta juoksuasut. Mallistoon kuuluu niin juoksuliivit, paitoja, trikoita, sukkia, kenkiä kuin pohjallisia. Minä ihastuin täysillä värikkäisiin trikoisiin ja otin ne sekä turkoosin paidan. Liivit jätin suosiolla väliin, sillä en aio vaihtaa Changen liiveistä mihinkään. Kengät ovat ihan ykkösjuttu juostessa, enkä ole myöskään luopumassa Nikeistäni missään nimessä, mutta sukat! Ostin herjalla Lidlistä pari vuotta sitten juoksusukat, että kokeillaan. Ne ovat käytössä edelleen, niillä on juostu mm. ensimmäinen puolimaratoni ja eivät ole menneet miksikään. Sama syksyllä saamissani vaellussukissa – juoksin niillä talvijuoksut ja hyvät ovat ja välittömästi otin käyttöön tiistaina saamani juoksusukat. Sukissa on todella hyvä hinta-laatusuhde! Vaikka koen huonoa omatuntoa siitä, että ”mainostan” Lidlin vaatteita varsinkin nyt, kun tapetilla on ollut epäeettinen valmistus ja muu, sukat ovat ihan parhaita. Kyllähän hinnat ovat niin pieniä, että ei siitä paljon voi valmistajalle jäädä käteen, toisaalta volyymikin on suuri. Sain syksyllä paksummat Lidlin trikoot, joilla olen nyt juossut ja ulkoillut muutenkin puoli vuotta. Pessyt vähintään kerran viikossa. Niissä ei ole pienintäkään nyppyä tai kulumaa havaittavissa, eli mitään kertakäyttökamaa nämä eivät ole, vaikka hinta antaisi niin olettaa! Se onneksi vähän kompensoi hommaa, uskon juoksevani näillä trikoilla pitkään!

Mutta takaisin siihen juoksukouluun. Suunnistimme siis kohti Espoota ja Esport-liikuntakeskusta, joka sai huokaisemaan ihastuksesta. Valtava halli täynnä erilaisia liikuntalajeja ja 400 metrin sisäjuoksurata. Ihanaa! Hyvä etten pomppinut paikallani, into alkoi nousta heti. Oonan johdalla vedimme erilaisia harjoitteita radalla, joilla mm. avattiin lonkkia. Askelkyykkykävelyä takaperin, lonkankoukistajavenytyksiä, lonkan avauksia. Sumokyykky + lonkanavausliikkeestä tuli lempparini, tunsin kuinka kroppa kiitti että tein kunnon avaukset ja verryttelyt! Sitten hölkkäsimme pari lämmittelykierrosta areenan ympäri ja juttelimme villinä Lenkillä-blogin Elinan kanssa siitä, millä taktiikalla ja kuinka kovaa Peurungan vesiliukumäen voi päästä. Vieressämme juossut valmentaja Mårten ihmetteli mistä oikein puhumme ja kyllä nauratti, kilpailuhenkiset äidit siinä juostessa jakaa vinkkejä kovempiin aikoihin vesiliukumäessä! Arvaatte, kuinka innoissamme ja tosissamme Elinan kanssa vedettiin treenitkin?

Teimme Mårtenin kanssa pyramiditreeniä, eli 200 metriä juoksua kovaa + palautus, sitten 400m ja palautus, 800 metriä+palautus ja niin edelleen. Oli ihanaa pinkoa viimeinen 200 metriä niin kovaa kuin pääsi, välillä omilla lenkeilläni spurttaan kyllä, mutta revin vielä vähän enemmän irti koneesta kun Mårten kannusti ja silmäkulmasta näin, kuinka toinen bloggaajakollega meinaa kiihdyttää ohi. Mikä voitontahti iski, miten mahtavaa oli päästellä täysiä! Tällaisia intervallitreenejä pitäisi aivan ehdottomasti ottaa kerran viikossa mukaan ja kirittää jonkun kanssa kaikki irti, ei siihen yksin pääse. Voi kun miehen rasitusvamma paranisi ja pääsisimme revittämään yhdessä (tosin tulisiko siitä tappelu, sehän nyt on selvä kumpi meidän kilpajuoksun voittaisi).

No juu, kyseessä oli siis jokaisen omaan tahtiin tehtävä intervallitreeni, ei mikään kilpailu. En ymmärrä mistä itselleni tulee aina ihan hullu kilpailuvietti ja täysillä tekemisen himo kaikessa! Olin niin kotonani tässä tapahtumassa ja juostessa, että oikein harmitti kun homma oli ohi.

Entä se palaute? Kun juoksin hiljempaa, tuli palaute, että askeleeni tulee vähän liian kantapainotteisesti alas. Tämä parani itsestään kun juoksin kovempaa, mutta miten saisin siihen kiinnitettyä huomiota hitaammassa vauhdissa…? Vaikeaa oli ajatella, että rullaa askel pidemmälle, äläkä iske kantaa maahan. Lisäksi lähes jokaiselle sanottiin hartioista ja niiden jännittämisestä. Olen itse ihan hurja hartiajännittäjä ihan kaikessa tekemisessä ja vaikka paikallaan seisoessa, stressini määrä näkyy hartioista. Eilen juoksinkin kympin juoksumatolla, josta näki itsensä peilistä ja tasaisesti röyhistin rintaani auki ja laskin hartioita. Se pitäisi muistaa, sillä happi kulkee paremmin. Toinen erikoinen piirre omassa juoksussa on puristaa kädet nyrkkiin. Tiedostan sen pihalla talvella, että jos palelee, laitan kädet nyrkkiin. Mutta nyrkissä ne olivat monessa juoksuvideossakin, varsin hitaammassa vauhdissa! Omituinen homma lisää painetta hartioihin. Niinpä eilen matolla päätin myös noudattaa miehen vinkkiä, että kuvittelee sormien välissä olevan sipsi, joka ei saa murentua. Niitä voi siis pitää kevyesti yhdessä, mutta ei nyrkissä. Pääasiassa askellukseni on onneksi kunnossa ja en saanut murskapalautetta vaan innostuin ja sain ideoita omaan juoksuun ihan hurjana. Oli vaikeaa lopettaa harjoitus, kun puhkuin niin intoa!

Ehdottoman kiva ja hyödyllinen treeni siis oli, kiitos siitä Lidl ja Marsaana! Ja kiitos blogikollegat ja erityisesti Elina! Intoa täynnä puhkuen suuntaan tänään lenkkipolulle, nyt mennään jo sulilla teillä!

Oletko itse testannut Lidlin juoksuvaatteita? Entä käynyt jossain juoksuvalmennuksessa? Kuka tykkää juosta, kommentteja luen mielelläni! Tsemppiä treeneihin!

*kuva 1, 8 ja 9 by Marsaana

Elämänlaatu huonoilla rauta-arvoilla – #letsshakeitup

Mielestäni päässäni pyörinyt aihe sekä tämä asu ja malliston nimi sopivat niin hyvin yhteen, että ymppäsin ne tuollaiseen kauhuotsikkoon. Kummasta siis aloittaisin? Kevyistä vaateasioista vai rankemmista jutuista. Paukastaan rankemmat jutut eka ja tullaan sitten näihin huomenna myyntiin tuleviin vaatteisiin, ok? Ottakaa kahvikupeistanne kiinni, yritän pitää taas tekstin inhimillisen mittaisena.

Mistä aloittaisin? Siitä, että minulla todettiin ensimmäisen kerran anemia 1990-luvulla vai siitä, että rauta-arvoni ovat aina olleet onnettomat. Raskausaikoina tankkasin rautaa maha hirveän kipeänä. Kun esikoinen oli puolivuotias, alkoi raju, vuosia kestänyt unettomuuskierre. Kuuluu asiaan, sanottiin. Teet liikaa, pitäisi levätä, sanottiin. Lääkärissä annettiin unilääkkeitä ja kun eivät toimineet, päälle masennuslääkkeitä. Olo paheni niin, että lopetin top tykkänään kaikki kemialliset avut.

Olin hirveän väsynyt koko ajan. Olin myös elämäntilanteessa 1-vuotiaan äitinä ja talo-oikeudenkäynnin sekä remontin keskellä, jossa ”kuuluu” olla hirveän väsynyt. Olin hirveän epätoivoinen, kun uni ei tullut silloinkaan, kun sain tilaisuuden nukkua. Mutta koska ihmisen on pakko jaksaa, se jaksaa. Tuli uusi raskaus, uudet hemoglobiinimittaukset, rautahommat, uusi synnytys ja imetys. Kun vauva on maailmassa, ei kukaan enää tutki äitiä.

Olin moneen otteeseen äärettömän väsynyt, siis en sillä tavalla väsynyt, että nukahtelisin joka paikkaan, vaan niin epätoivoisen väsynyt, etten saanut enää unta. Heräsin aamulla ns. tatti otsassa ja pala kurkussa miettien, jaksanko tätäkään päivää. Käskettin ottaa omaa aikaa välillä, nukkua välillä, liikkua, tehdä omia juttuja. Minä tein, lepäsin ja tein, tein omia asioita ja liikuin. Mikään ei tuntunut tuovan palautusta. Teet liikaa, sanottiin. Lepää. Ei lepo auttanut, ei minua niin sanotusti nukuttanut, vaan olin eri tavalla väsynyt koko ajan. Ärtynyt, alakuloinen, itkuinen, pessimistinen, lyhytpinnainen ja kireä. Halusin olla iloisempi ja aurinkoisempi, nauttia enemmän lasteni seurasta ja olla ennen kaikkea parempi ystävä. Kun uupuneena tykitin menemään kevytyrittäjähommia, puolimaratontreenejä ja pidin kahta lasta kotihoidossa, ajattelin että tässä nyt kuuluukin olla vähän kireä ja väsynyt. Ehkä välillä, mutta yön olisi pitänyt korjata tuo tilanne. Se, että neuvolasta sanottiin, että pyydä isovanhempia hoitamaan yö ei kantanut kovin pitkälle, kun se ei oloa korjannut. 8 tunnin yöuni ei tuntunut missään.

Vuosia kestäneen tuskailun, neuvolaan valituksen, yksityislääkäreillä käyntien ja unettomuuden itkemisen aikana yksikään taho ei ollut kiinnostunut veriarvoistani. Ei yksikään. Alas pudonneet, omassa tapauksessa TÄYSIN TYHJÄT rautavarastot aiheuttavat itkuisuutta, alakuloa, paniikkikohtauksia, rajuakin unettomuutta, hengästymistä, pyörrytystä, you name it, I got it. Surettaa, etten itse ymmärtänyt, eikä kukaan muukaan missä vika on.

Viime talvena alkoi tosissaan sapettaa. Olin ajatellut, että puolikkaan aikani paranee toukokuussa, mutta sykkeet nousivat ja tahti hidastui. Miehen kanssa tappelimme parilla lenkillä, kun hän kuuli millä sykkeillä juoksen peruslenkkiä ja käski kävellä ylämäet. Mutta enhän voi mennä takapakkia, miksi!

Toukokuussa se paljastui. Rajun vatsataudin myötä hemoglobiinit vihdoin mitattiin ja koska ne olivat 102, huikattiin Taysista, että mene mittauttamaan ferritiinit. Mitkä? Kuulin sanan toukokuussa ensi kertaa, vaikka anemiaa sairastin tiettävästi ensi kertaa yli 20 vuotta sitten.

Otin homman tosissani ja olen tehnyt kaikkeni toipuakseni. Heinäkuussa arvot olivat jo normaalin puolella, mutta ferritiinit saavat vielä vaikka kolminkertaistua. Rautakuuri jatkui. Nyt syyskuussa olen herännyt siihen, kuinka erilainen ihminen olen. En herää vihaisena. Herään ihan tavallisena ei aamuihmisenä, muttei tee mieli karjua jokaiselle vastaantulijalle. Jaksan juosta puistossa lasteni kanssa ja nauttia jokaisesta hetkestä. En mene itkien nukkumaan vaan ihanasta päivästä kiittäen. En herää aamulla ajatukseen, etten kerta kaikkiaan jaksa tätäkin päivää, olisipa joku joka auttaisi. Ajattelen, että tästä päivästä tulee hyvä ja ehdimme tehdä vaikka mitä kivaa. Nukun hyvin. Vaikka nukkuisin vain 7 tuntia, se riittää, koska uni palauttaa. Se on normaalin ihmisen unta. Vasta nyt tajuan olleeni jollain tapaa sairas. Lenkillä vauhdit ovat koventuneet ja sykkeet laskeneet. Askel lentää 15 kilometriä siinä, missä keväällä vedin sen hammasta purren loppuun asti.

En muista, milloin olisin ollut näin… Tavallinen. Pystyn ottamaan rauhallisesti vastaan kiukut, haistelemaan kukkia pihalla ja kipittämään portaita ylös alas ilman pyörtymisen tunnetta. Olisi ehkä pitänyt herätä omaan tilaansa aiemmin, mutta koska en ole luovuttajatyyppiä, päätin jaksaa. Muistan talvella huojuessani olohuoneessa sohvalta nousemisen jälkeen, että mies käski mennä veriarvoja tutkimaan. Pöh, taisin sanoa. Niin. Yksi ehkä parhaista parantumisen merkeistä on paniikkien vähentyminen. Sain paniikkioloja jopa junassa, kun se mennä puksutti tunninkin pysähtymättä. Viime viikolla junassa istuessani mietin, että miksi ihmeessä minua täällä ahdistaisi. Niin. Koska ferritiinit.

Minulle elämään tuli nyt aika ennen ja jälkeen anemian, niin erilaiselta elo tuntuu, nyt kun rautakuuria on takana viitisen kuukautta. Olen varmasti kärsinyt vaivasta vuosia, enkä ikinä halua päästää itseäni viime kevättalven oloon, nyt kun tiedän mistä se johtui. Kuka haluaa elää unettomuuden, paniikkien, pyörrytyksen ja hengästymisen kanssa? Räjähtää ihan liian pienistä asioista?

Ferritiinimittauksen sanotaan olevan muotisairaus ja uskon, että tämä sairaus onkin ns. muodissa. Ihmiset söivät ennen sisäelimet ja kaikki muut vastaavat, mutta prosessoidun ruoan, kasvisruoan ja muiden syiden takia homma on varmasti yleistynyt. Ja asiasta täytyy puhua, sillä itseäni harmittaa todella, ettei 4,5 vuotta sitten yksityinen lääkäri ehdottanut vaivaani mitään muuta kuin kolmiolääkkeitä. Ne eivät todellakaan auta. Välillä asiaa ajatellessa itkettää, miten paljon parempi äiti olisin ollut, jos en olisi niin usein sanonut että äitiä väsyttää, mutta asiaa on turha miettiä. Olen nyt sitten satasella läsnä kun jaksan.

Jottei tulisi liian ruusuinen kuva, niin kyllä minä edelleenkin hermostun, itkeskelen tai olen ylipäätään vain ihminen. Mutta hyvin erilainen ihminen. Helpottuneempi ihminen. Ihminen, joka itkee ilosta juostessaan ylämäessä ilman, että täytyy pysähtyä puuskuttamaan. Elämä on erilaista terveenä. Suosittelen kaikkia joskus tsekkaamaan arvonsa, oli muotia tai ei.


neule, housut ja kengät LIDL by Heidi Klum (saatu)/ takki ONLY/ korvikset Via Minnet (saatu)

Lisää muotia sitten loppuun ja kevyempiä juttuja. Kuvissa näkyvä asu on Lidlin uusinta Heidi Klum-yhteistyömallistoa nimeltään letsshakeitup. Sopi hyvin mielestäni tähän postaukseen, kun naista vaatteiden sisällä on vähän ravisteltu eloon. Sain valita mallistosta omat suosikkini ja pinkki neule oli ihan ykkönen. Mustat housut supermukavat päällä ja kengät tyylikkäät ja joka asuun sopivat. Nämä olivat siis omat lempparit, joita saa huomenna hakea Lidlistä! Edelleen yhtä hassua, ostaa vaatteita Lidlistä.

Mielelläni kuulen ajatuksianne Lidlin vaatteista tai ferritiiniarvoista ja kokemuksista anemiasta? Heittäkää juttuja kommenttiboksiin! Leppoisaa sunnuntaita!