Mistä hyvinvointi koostuu?

Kaupallinen yhteistyö Teva Finland

Mitä sinulle merkitsee hyvinvointi? Onko se onnellinen mieli, jaksava kroppa, joku
onnistunut suoritus vai aikaa perheen tai ystävien kanssa? Todennäköisesti se on kaikkeanäitä yhdessä. Ihmisen hyvinvointi on valtava kokonaisuus, jossa mieli vaikuttaa kehoon jatoisinpäin. On hyvin vaikeaa sanoa, että kun teet näin ja näin, alat voida hyvin. Siihenvaikuttavat niin monet asiat ja samalla jokainen ihminen on oma persoonallinen kokonaisuutensa – se mikä toimii minulla, ei välttämättä toimi sinulla.

Joitakin yleistyksiä voidaan kuitenkin tehdä. Sanoisin, että sopiva määrä liikuntaa, riittävät yöunet, ulkoilu ja monipuolinen ruokavalio ovat sellaisia perustekijöitä, joiden avulla jaksaa paljonkin. Kokonaisuus korostuu erityisesti näin pimeään ja synkkään marraskuun aikaan ja huomaan heti itsessäni, jos lipsun jostain. Jos unta tuli 6 tuntia 8 tunnin sijaan, jos söin vain leipää jonain päivänä tai en päässytkään moneen päivään ulos lenkille (juoksumatto ei vain korvaa sitä, mutta jäätikkö oli jo hetkellisesti aika haastava!).

Tänä syksynä kroppani on joutunut hirveän koville. On ollut lasten jatkuva sairastelu, josta kirjoitinkin viime viikolla, on ollut yrittämiseen liittyvä stressi ja muutokset, olen juossut puolimaratoninja paahtanut paljon. Tämä jos mikä kuluttaa kroppaa ja on tärkeää pitää huolta monipuolisesta ruoasta ja unista mahdollisuuksien mukaan. Syyskuusta asti olen syönyt vahvaa Betolvex Strong B12-vitamiinia, joka sisältää myös foolihappoa sekä biotiinia. Miksi se on niin tärkeä vitamiini?


Itse olen oppinut paljon omasta kropasta kokeilemisen kautta. Mitkä ovat parhaat juoksulenkkarit minulle, mikä leipä sopii ja mitä vitamiineja tarvitsen. En ole yli 20 vuoteen syönyt punaista lihaa ja se tekee kestävyysurheilun rinnalla muun muassa raudan tarpeelliseksi lisäksi itselleni. Tiedättekö mikä muu aiheuttaa anemiaa kuin raudan puute? B-vitamiinin puute. Myöskään kasvisruokavaliosta sitä ei kerta kaikkiaan saa. Ja anemia ja B-vitamiinin puutos vaikuttavat myös ihoon, kynsiin ja hiuksiin – lista on loputon! Yritys ja erehdys olivat oppejani, kun 15-vuotiaana päätin lopettaa lihansyönnin. Se ja jo silloin haastavat kuukautiset heittivät hemoglobiinin tasolle 90 ja suupieleni halkeilivat jatkuvasti. Luulin olevani allerginen tomaatille ja mitä lie, mutta vasta jossain vaiheessa yksi farmaseutti äkkäsi, että kärsit varmasti B-vitamiinin puutoksesta. Ohentuneet hiukseni, alhainen hemoglobiinini ja haljennet suupielet kertoivat omaa kieltään siitä, että olin vain yks kaks lopettanut punaisen lihan panostamatta varmasti tarpeeksi monipuoliseen ruokavalioon ja vitamiineihin. Siitä päivästä lähtien, siis 20 vuoden ajan, minulla on ollut lähes aina ruokavalion tukena jokin b-vitamiini.

Betolvex Strongin sisältämä B12-vitamiini, foolihappo sekä biotiini ovat elintärkeitä vitamiineja, jotka vaikuttavat moneen asiaan. Foolihappoakaan ei synny elimistössä vaan se tulee saada ravinnosta (sitä on mm. maksassa, joka ei omaan ruokavalioon kuulu). Foolihappo on erityisen tärkeää raskaana oleville ja sanoisin, että biotiini raskauden ja imetyksen jälkeen. Hui sitä hiusten ohenemista!
Tiedättekö mihin muuhun b-vitamiini vaikuttaa? Muistiin! En tiedä kuvittelenko, mutta
väitän, että aina kun syön vahvaa b-vitamiinilisää, en sekoile ja unohtele hetktisessä
pikkulapsiarjessa yhtä paljon. Toki monesti on vaikeaa sanoa mistä unohtelu ja väsymys johtuu, mutta vitamiinit ovat itselleni ympärivuotinen lisä hektisen arjen, kovan liikunnan ja kasvispainotteisen ruokavalion rinnalle.

Ja, kun ulkoilu, monipuolinen ruokavalio (se inkiväärijuoma, muistatteko postauksen siitä!), vitamiinit ja urheilu yhdistetään riittäviin yöuniin, on tuloksena hyvä vastustuskyky ja terveys. Niin olen porskuttanut sairastuvassa viisi viikkoa pysyen itse terveenä (kop kop). Uusimpana mukana kuvioissa on villityksemme avantouinti, jonka uskon vakaasti myös lisäävän hyvinvointia, en ole koskaan nukkunut niin hyvin kuin avantokertojen jälkeen (tai järven, eihän siellä vielä mitään jäätä ole ollut).

Käytätkö itse jatkuvasti jotain vitamiinilisää? Mitkä ovat omat kulmakivesi hyvinvoinnissa?

Miksi minä juoksen?

Oletteko muut jo ihan joulufiiliksissä? Olen niin jouluhössöttänyt kuukauden ajan, että takki on jo tyhjentynyt ja höpötän pari päivää ihan muista jutuista. Palaan pian taas joulufiiliksiin!

Kuten ehkä olette huomanneet, minulla menee homma kuin homma helposti suorittamiseksi. Tykkään mitata asioita, tykkään kyttiä lukijatilastoja ja vaadin aina itseltäni enemmän ja parempaa, puhutaan melkein mistä vain asiasta. Aina pystyy parempaan, ajattelen. Tämä on vähän huono ajattelumalli, sillä siinä uupuu äkkiä ja unohtaa nauttia hetkestä. Yritän siis nykyään fiilistellä, nauttia hetkestä ja olla miettimättä, että voisin olla parempikin. Koska olen jo riittävän hyvä näin.

Mutta kiitos suorittajaluonteeni, sai juoksuharrastuksenikin aikanaan vauhdikkaan alun. Huomenna, aatonaattona tulee maagiset kaksi vuotta siitä, kun juoksin ensimmäisen lenkin. Toki olen urheillut aiemminkin ja paljonkin, eli pohjakuntoa oli, mutta juoksua inhosin. Tappavan tylsää ja sillä tavalla, tiedättekö. Olen kertonut tarinan monta kertaa. Juoksimme hupsua parin kilsan ympyrää Jyväskylässä, koska en tiennyt paljonko jaksan ja päädyimme juoksemaan kahdeksan kilometriä. Ja jäi nälkä juosta lisää.

Juoksenneltuamme muutamia lenkkejä (tai no siis mies oli juossut jo paljonkin, minä muutaman lenkin) olin minä meistä se, joka sanoi, että kyllä mä nyt yhden puolimaratonin juoksen, joo joo. Ja siitä se ajatus (ja ilmoittautuminen) sitten lähti. Rakastan tavoitteita, rakastan piiskata itseäni parempaan ja tavoitetta kohti oli kivaa (ja lopussa stressaavaa, voi lastentautien määrää) juosta. Nälkä kasvoi koko ajan syödessä. Vuosi sitten aatonaattona juoksimme vuosipäivälenkin ihan hirveässä hirveässä lumipyryssä ja kilsoja viime vuonna kertyi noin 1000km. Tänä vuonna tiesin määrän olevan enemmän, veikkaisin noin 1300km. Minähän olen mitannut joka lenkin. Ja sitten…

En koskaan jaksa liittää Suuntoa tietokoneeseen, sillä näen sen lenkin tiedot kellosta suoraan ja se riittää. Tiedän syketason, vauhdin, matkan ja nämä piisaavat. Päätin alkuviikosta kuitenkin kurkata, mikä on kokonaissaldo vuoden kilometreissä ja miten kuukaudet jakautuvat (veikkaan että elokuussa tai marraskuussa kilsoja tuli eniten). Ja miten kävi. Suunnosta oli loppunut muisti, eli se pitäisi synkronoida useammin ja maaliskuun alusta syyskuun alkuun juoksutulokseni oli 0km. Siis niitä ei ollut kellossa.

Teki mieli hakata päätä seinään. Otti päähän ihan hirveästi, vaikka samalla kysyin itseltäni, että miksi? Ne treenit on tehty, mitä se mittaaminen niitä muuttaa? Olisi ollut kivaa tietää, mutta toisaalta, ei ollut iso asia. Poljin jalkaa ja sanoin, etten juokse enää ikinä harmittaa niin. Hah, seuraavan aamun lenkillä pohdin mennessäni sitä, että ei sillä mittaustuloksella tosissaan ole väliä. Olen jäänyt juoksuun koukkuun monesta syystä ja tuona tiistaiaamuna mietin niistä ehkä yhtä tärkeimmistä. Rakastan olla ulkona, liikkua luonnossa ja hengittää raitista ilmaa. Tiistaiaamuna valo siivilöityi todella kauniisti pilvien lomasta ja nautin suunnattomasti maisemasta. Montako auringonlaskua ja nousua sitä on nähnyt juostessaan? Montako erilaista järveä on kiertänyt, katsellut sorsia ja joutsenia? Nauttinut ukkoskuuron raikastamasta ilmasta, juossut Lapinjärven maaseudulla haistellen kaurapeltoa, väistellyt Agia Napassa Kyproksella aamulenkillään baarista palaajia? Juossut aamuseiskalta Kyproksella merenrannassa muiden innokkaiden kanssa ja nauttinut lämmöstä ja heräävästä päivästä. Jutellut miehen kanssa ummet ja lammet pitkillä lenkeillä, sillä niillähän jutellaan tauotta. Ei ole kännyköitä tai muuta, on luonto, tossut ja juttelu.

Ne ovat aivan täysin korvaamattomia juttuja. Sellaisia, mitä en saa jumppasalista, en saa kävelylenkiltä (en ehdi tarpeeksi pitkää matkaa), en saa kotisohvalta. Juoksulenkkarit ovat lähteneet mukaan jokaiselle reissulle ja juostu on yhtä lailla Kyproksen kuin Prahan katuja, Jyväsjärveä ympäri, Helsingin lapsuudesta tuttua Keskuspuistoa on tullut koluttua ja Tampereen reittejäkin on kertynyt. Olen nähnyt vuodenajat paremmin kuin koskaan, saanut aimo läjän happea ja punaisia poskia.

Lisäksi juoksen, koska siinä näkee jotenkin paremmin kehityksen kuin esimerkiksi jumpassa. Toki tiesin, jos jaksoin punnertaa bodyattackin 100 punnerrusta suorin jaloin, että töitä alle on tehty. Ei muuten menisi enää, en punnerra enää ikinä. Mutta muuten sitä kehitystä ei jotenkaan huomaa samalla tavalla kuin juostessa. On mielettömän ihana tunne, kun 15 kilometriä menee nopeasti ja se ei vaadi älyttömiä ponnisteluja. Siitä tietää, että kehitystä on tullut.

Ja hei! Ihan hassu, mutta iso syy. Kahden lapsen myötä alkoi juoksu ja kahden lapsen myötä mökän määrä kotona lisääntyi. Olen monesti ollut viisikin päivää viikossa kahden lapsen kanssa päivät yksin ja päivän jälkeen sitä kaipaa hiljaisuutta. Menin joskus jumppaan, stressaannuin jo matkalla ruuhkissa etten ehdi ja kun ohjaaja karjaisi jaksaa jaksaa menetin hermoni. Teki mieli huutaa ole hiljaa. Lenkillä saa olla yksin ja hiljaa vauhdikkaankin päivän päätteeksi ja se on arvokasta ja lisää suuresti omaa jaksamista.

Ja aika. Juoksen myös ajan takia. Siis sen puutteen takia. Kaksi lasta, heidän harrastukset, omat harrastukset ja kaikki muut velvollisuudet jättävät tiukkoja välejä urheilla. Välillä äkkäät, että minulla on 45minuuttia yksin ja sehän riittää. Tossut jalkaan ja ovesta ulos. Ei kyttäilyjä jumppa-aikojen suhteen, ei tuskailua matkojen suhteen.

Siksi minä juoksen. Eniten luonnon ja nautinnon takia, paljon myös sen takia, että rakastan mitata tuloksia ja tehdä paremmin. Juoksusta on tullut elämäntapa ja toivon kovasti, että paikat kestävät, nimittäin juuri toissapäivänä juttelimme hierojan kanssa syystä, miksi koko ajan saan pakaran piriformikseni täysin jumiin. Liekö syynä raskaudet, mittaero jaloissa (jota on kyllä leikkauksella korjattu, mutta jota jäi) vai askellukseni? No, niin kauan kun kestää niin kaikki ok, täytyy muistaa se kehonhuoltokin.

Kuvat ovat erinäisiltä lenkeiltä kahden vuoden aikana. 30 asteen helteestä ja 15 asteen pakkasesta. Aina on hymy naamalla (ainakin lopuksi).

Oletko sinä hurahtanut juoksuun tai johonkin toiseen lajiin? Miksi itse harrastat juuri sitä?

Mistä saan virtaa?

Siinäpä kysymys, jonka olen kuullut usein. Mistä saan virtaa ja onko minulla enemmän tunteja vuorokaudessa kuin muilla, kun teen koko ajan. Ja että vaikutan energiseltä ja aktiiviselta, mikä on salaisuuteni.

Tunnustan, että olen välillä vähän levoton (välillä, siis aina) ja äitini hermostuu aina kun olemme heillä ja toteaa ”eikö nyt vain voisi olla?”, kun heittelen ilmoille seuraavaa ideaa liittyen alpakkakahvilaan tai pyöräreissuun tai muuhun. Saahan sitä aikaiseksi kun on tällainen levoton sielu, mutta välillä olisi todellakin hyvä vain olla.

Eilen oli ihan kamala aamu. Lapset tappelivat, väsytti, mikään ei sujunut. Pudotin puhelimeni niin, että koko lasi on nyt mäsänä ja instastoriesit aika sumuisia. Iltaan mennessä olin kuin uudesti syntynyt. Monestakin syystä, mutta yhtenä suurimmista tekijöistä oli liikunta. Kävin juoksulenkillä.

Liikunta on minulle aina se, mistä saan virtaa. Saatan olla väsynyt, huonotuulinen ja ties mitä ennen liikuntaa, mutten koskaan sen jälkeen. Olen harrastanut säännöllisesti jotain liikuntaa lähes koko elämäni ja jos en pääse useampaan päivään tekemään jotain, aineenvaihdunta tyssää, maha ei toimi, ruokahalu on ihan eri, uni on erilaista ja mieliala erilainen.

Olen kausiliikkuja, eli hurahdan aina johonkin juttuun, teen sitä täysillä ja vaihdan seuraavaan. Tiedätte, että nyt on juoksukausi menossa. Sitä ennen oli pitkään jumppakausi, kävin viisikin kertaa viikossa ryhmäliikuntatunneilla. Oli joogaputki, talvella ihan hurja hiihtoinnostus. Nuorena pyöräilin ihan joka paikkaan, koulumatkat, kaikki. Oli oma hevonen, koristreenejä, nuorisoaerobic ja potkukelkkailu. Liikuin talvisin ties mihin potkukelkalla!

En voi kyllin ylistää sitä, miten hyvää liikunta tekee. Se täytyy muistaa pitää monipuolisena, täytyy muistaa levätä ja täytyy muistaa, ettei aina tarvitse liikkua täysillä, myös kävely metsässä on liikuntaa ja tekee hyvää niin kropalle kuin mielelle. Minä vaikutan varmasti ihan sekopäältä, kun välillä juostessa jammailen ja laulan kovaan ääneen biisejä, joita luureista kuuntelen. On vaan niin hyvä fiilis kropassa ja endorfiini virtaa.

Olen myös onnekas sen suhteen, että mies tykkää liikkua, me olemme edelleen pitäneet mahdollisuuksien mukaan viikko-ohjelmassamme yhden pitkän juoksulenkin yhdessä, kun lastenvahti on meillä. Se on ollut vähän kiikun kaakun nyt kesällä reissujen takia ja miehen jalkavamman takia, hän on enemmän pyöräillyt ja uinut ja minä kipittänyt. Tänään lenkkimme on vähän vaakalaudalla +30 helteen takia, mutta katsotaan miten käy! Se on meille ehkä parasta laatuaikaa, jolloin ei kosketa puhelimiin, jutellaan, nautitaan luonnosta ja jalat rullaavat juosten samalla. Molemmilla on aina hyvä mieli lopussa (no joo, ollaan me pari kertaa tultu tapellen eri reittejä takaisin).

Välillä ärsyttää miten paljon liikunta vie aikaa, kun käymme miehen kanssa erikseen peräkkäin liikkumassa, mutta toisaalta se on se asia, mille haluamme repiä aikaa. Nyt kesällä mies on saanut vetää uintitreenejä järvessä ja me muut olemme tehneet sillä aikaa rannalla hiekkakakkuja. Olen juossut aamuseiskalta ennen reissuun lähtöä, kun muuten ei ehdi. Olen juossut kampaajalta kotiin, hierontaan ja etsinyt aikaa sille, mitä haluan tehdä. Nyt viime aikoina juoksu ja hiihto ovatkin nousseet ykköslajeiksi, sillä niitä on niin helppo tehdä missä vaan ja napata lenkkarit mukaan.

Tunnin lenkin jälkeen olen hikinen, onnellinen ja hyvällä tuulella. Jaksaisin puuhata loputtomasti mitä vaan, jaksan tarttua kotihommiin, nukuttaa lapset ja ruoka maistuu. Olen kerta kaikkiaan eri ihminen liikunnalla kuin ilman. On niin pienestä kiinni, että liikuntaa pystyy harrastamaan, siksi jokaisesta juoksulenkistä täytyy nauttia. Aina ei todellakaan kulje, mutta tuleepahan oltua pihalla ja haukattua happea. Viime viikonloppuna juoksin kympin keskellä päivää liian vähällä nestetankkauksella – olo oli hirveä monta tuntia, eli ei mennyt sekään nappiin.

Liikunnan ei tarvitse tähdätä mihinkään kilpailuihin (jotenkin tuntuu, että nyt keski-ikäistyvässä kaveripiirissä tavoitteelliset treenit ja kilpailut ovat yks kaks yleistyneet), vaan se voi olla pelkkää hauskanpitoa. Temppukoulu taaperon kanssa ja vauvajumpat ovat olleet nekin aivan ihania! Raskausaikana kävin mm. raskausajan pilateksessa ja uskon saaneeni siitä voimia synnytykseen ja siitä palautumiseen. Joka ajalle ja tilanteelle löytyy lajinsa. Olen ollut todella iloinen, kun esikoinen oppi ajamaan ilman apupyöriä, olen saanut kaverin lenkille. Hän polkee ja minä juoksen, viime viikonloppuna vedettiin 7 kilometriä kaatosateessa ukkoskuurossa. Ja kivaa oli!

Siitä minä saan virtaa, sitä minä rakastan. Liikuntaa. Sen jälkeen saan aikaiseksi mitä vaan.

Mikä on sinun virtalähteesi? Tai lempiliikuntalajisi? Nautinnollista liikuntapäivää, lähdetkö tänään lenkille, jumppaan tai kenties varjoisaan metsään kävelylle?

P.S. Vihasin koululiikuntaa ja lintsasin yläasteella niin monta liikuntatuntia, että sain ehdot. Siinä sitten poljin ylimääräistä lenkkiä pitkin Jyväskylää liikunnanopen vahdatessa perässä autolla. Se ei siis kerro mitään, onko koululiikunnasta tykännyt, homma helpottui heti kun sai valita itse lajinsa ja suorituksia ei koko ajan mitattu!