Kiinnostavatko todelliset rikokset?

True Crime- tyylisuunta on itselleni aivan uusi ja vieras genre kirjoissa, mutta kun kuulin kuukausi sitten ilmestyneestä Michelle McNamaran kirjasta Katoan yön pimeyteen kiinnostuin heti. Kirja kertoo 1970-1980 luvulla Kaliforniassa riehuneesta miehestä, joka teki kymmenen raakaa murhaa ja yli 50 raiskausta – ja onnistui aina pakenemaan poliiselta ja katoamaan yön pimeyteen.

Vuosian myöhemmin toimittaja Michelle McNamara alkoi tutkia Golden State Killeriksi nimittämäänsä tappajaa. Hän oli innostunut rikoksista jo vuonna 1984 ollessaan 14-vuotias – myöhemmin hän perusti muun muassa True Crime Diary-blogin. Kirjaa varten hän kahlasi valtavan määrän arkistoja, haastatteli omaisia ja etsiviä ja tutki joka ikisen johtolangan.

Vaikka rakastan raakoja tai kierojakin psykologisia rikosdekkareita, oli ihan eri asia alkaa lukemaan tapahtumista, jotka ovat oikeasti tapahtuneet. Siitä omaisten tuskasta, joka on edelleen olemassa ja siitä kauhusta, jota lapsi koki kun hänen kotonansa käytiin äidin kimppuun. Suoraan sanottuna alussa ahdistuin, vaikka kirjassa ei millään tapaa mässäillä tuskalla tai murhilla, vaan kerrotaan ne enemminkin faktoina. En uskaltanut ottaa kirjaa mukaan, kun yövyin yksin jossain – sen verran karmealta tuntui, että tapahtumat ovat oikeasti totta. Kirja valaisee sitä valtavaa vuosien työtä jota etsivät ovat tehneet, johtolankoja joita on löydetty ja turhautumista, kun asiat eivät johda mihinkään.

Vielä todellisemmaksi kirjan tekee siellä olevat valokuvat, kartat ja omaisten kommentit. Michellen mies Patton Oswalt on myös kirjoittanut kirjaan jälkisanat, sillä yksi kirjan ahdistavista piirteistä on, että kirjailija kuoli nukkuessaan kirjan ollessa vielä kesken. Hän oli lopussa ahdistunut ja hänen kehostaan löytyi jäämiä muun muassa ahdistuslääkkeistä. Mikä sai hänet silti vimmaisesti jatkamaan tutkimuksia ja perehtymään hirveisiin rikoksiin muun perheen nukkuessa?

True crime-genre on kuulemma kovassa nousussa tällä hetkellä, näin luin pari viikkoa sitten Me Naisten artikkelista. Ja nimen omaan naiset kuluttavat genreä paljon miehiä enemmän. Hämmentävää! Mikä niissä kiehtoo? Kirja Katoan yön pimeyteen on ollut myös kansainvälinen myyntimenestys ja siitä on tekeillä HBO:n dokumenttisarja. Ymmärrän, kirja oli suoraan kuin dokumentti, siitä varmasti saa mielenkiintoisen sarjan.

Lopulta syyllinen, Joseph D’Angelo vangittiin viime vuonna. 72-vuotias mies oli vuosikymmeniä asunut yhteisössä, kylvänyt kauhua ja paennut etsiviä. Osaltaan Michellen kirja auttoi saamaan syyllisen kiinni, sillä kirja sai tapaukselle julkisuutta. Jotkut etsivät ovat sanoneet kirjalla olleen suurempikin merkitys jutun ratkaisemisessa.

On kamalaa mitä keskuudessamme tapahtuu. Totuus on tarinaa julmempaa. Tämä kirja meinasi alussa tunkeutua niin uniini, että meinasin jättää kesken. Sitten halusin tietää, miten tutkimuksissa käy. Silti itselleni jäi fiilis, ettei true crime-genre ole ehkä omaa mielikuvitustani varten tehty, huih!

Oletko itse tutustunut genreen? Katoan yön pimeyteen voisi jatkaa nyt uuteen kotiin seuraavan uteliaan käsiin, joten huikkaa tähän postaukseen, jos olet kiinnostunut uutuuskirjasta! Arvon sen eteenpäin ensi keskiviikkona 13.11.2019 klo 18. Joko kirja on tuttu?

*kirja saatu

Kirja joka aiheutti painajaisia ja oli silti mahdoton laskea käsistä

”Äiti, et saa lukea iltaisin tuollaista kirjaa, lue vain päivällä” sanoi topakasti 3-vuotiaani. Olin juuri kertonut, että heräsin yöllä painajaiseen luettuani illalla kirjaa ja ajattelin, että joku puukkomies seisoo sänkyni vieressä. Hyvä etten apua huutanut. Hah! Kannattaako tällaisia kirjoja edes lukea, jotka menevät alitajuntaan? En tiedä, mutta valtavan viihdyttävä, joskin loppua kohden vähän epäuskottavaksi menevä kirja oli.

Minä luen koko ajan jotain kirjaa. On ihan kurjaa mennä nukkumaan, jos ei ehdi tai jaksa lukea, ihan joka ilta ei tietenkään ehdikään, mutta pyrin siihen, että lukisin edes palasen joka ilta. Lukemiselle voi repiä aikaa vähän kummallisistakin tilanteista. Kirjan voi ottaa vaikka kampaajalle mukaan ja lukea, kun värit vaikuttavat päässä. No, koska urheilullekin on välillä vaikeaa löytää aikaa, olen useamman kerran mennyt juoksukamoissa kampaajalle ja juossut takaisin. Tämän viikon kampaajalta pingoin kirja kädessä kotiin, olin nyhtänyt illasta aikaa tukalle, juoksulle ja kirjalle. Mahtoi olla erikoinen näky, kun joku ravaa yli 500-sivuinen teos hyppysissään! Kampaaja nauroi, että toiset juoksevat nilkkapainot jalassa, toiset sitten kirja kädessä. Niinpä! En vain malttanut laskea tätä teosta käsistä, kun vikat sivut lähenivät.

Kirjan nimi on siis Menneisyyden jäljet ja kirjailijana toimii ennenkin minua ihastuttanut Karin Slaughter. Kirja alkaa rajulla vauhdilla, kun äitinsä Lauran kanssa kahvilassa istuva Andy saa todista ostoskeskusammuskelun lisäksi äitinsä outoa toimintaa tilanteessa. Äiti lähettää Andyn kauas pois kotoa ja alkaa matka, jonka aikana Andy joutuu kiperiin tilanteisiin ja ottaa selvää siitä, mikä hänen äitinsä oikeastaan on ja tunteeko hän äitiään ollenkaan.

Kirja pitää mahtavasti otteensaan ja valittelinkin miehelle, että kestä, 250 sivua takana enkä yhtään arvaa mikä on jutun juoni. Eikö aina ole joku aavistus siitä, mitä tapahtuu, kuka on syypää ja mihin ja…? Nyt ei ollut pienintäkään käryä ja ärsytti suunnattomasti! Haluan tietää mitä tässä tapahtuu! Ja kun tapahtumat alkavat selvitä, on lopputulos aika hurja. Oikeastaan jenkkileffan käsikirjoitus olisi tässä kasassa. Kirja valoittaa yhtä lailla nykypäivää kun samalla taustoittaa vuotta 1986 ja kertoo, mitä Andyn äiti teki silloin ja mitä kaikkea pinnan alla piilekään.

Huh! Olipa jännä ja mukaansatempaava dekkari! Onko joku lukenut, tykkäsitkö? Mitä tuumitte, ajattelin järkätä kirja-arvonnan siitä kirjasta joka nyt on kesken. Innostaako eniten IG, FB vai blogiarvonta?

Leppoista sunnuntaita, ihan paras päivä hörpätä teetä, napata pari palaa suklaata ja nauttia lukemisesta!

Toinen puoli sydäntä

Lukeminen on ihanaa. Tiedätte miten sitä rakastan. Rakastan pelkkää kirjaston tuoksua. Joku juttu, johon oppi lapsena kirjastossa ”asuessaan” ja vieläkin kun avaan kirjaston oven, hengitän aina ekana syvään sisään. Ne kirjat tuoksuvat. Tiedättekö?

Käymme kirjastossa nykyään hyvin usein, sillä iltasatuja luetaan joka ilta ja niitä tarvitsemme koko ajan lisää. Useimmiten nappaan jotain itsellenikin mukaan, mutta usein sitä ei myöskään keksi, mitä lainaisi. Uutuuksia olen tosiaan jonottanut nyt jo yli 6 kk!

Reissuun lähti yksi kirjaston kirja sekä yksi oma. Lentokentällä mietiskelin, että kyllähän minä nyt kahdessa viikossa kolme kirjaa luen ja ex tempore-ostoksena nappasin kentän Suomalaisesta kirjakaupasta mukaan Sofia Lundbergin kirjan Toinen puoli sydäntä.

Avasin kirjan tokana lomapäivänä ja kolmantena olin jo lukenut sen. Ajattelin, ettei edes kolme kirjaa riitä ja nappasin hotellin respasta yhden lainaan. No, sittemmin on ollut lukuhetket vähissä, kun jäin useamman kerran yksin lasten kanssa sairaalahommien takia, autoiltiin ja niin edespäin, mutta eka lomakirja ja 400 sivua meni kahdessa päivässä! Te tiedätte tunteen, kun on ekat 100 sivua lukenut, jonka jälkeen kirjaa lukee illalla ennen nukkumaanmenoa (vaikka venyy liian myöhään), vessassa, ihan missä välissä vain. Se on hyvän kirjan merkki.

Toinen puoli sydäntä kertoo Elinistä, menestyvästä ja liikaa suorittavasta New Yorkissa asuvasta naisesta, jonka mies ja 17-tytär ovat saaneet tarpeekseen siitä, että työ on aina tärkein. Joka toinen hetki hypätään Elinin lapsuuteen, joka sijoittuu 1970-luvun Gotlantiin. Kesken lapsuuden Ruotsissa tapahtui jotain, jonka takia Elin halusi unohtaa kaiken, aloittaa uuden elämän ja jonka vuoksi hän ei ole parinkymmeneen vuoteen käynyt kotimaassan. Mies ja lapsi eivät edes tiedä, että hän on sieltä kotoisin. Sitten hän saa kirjeen lapsuudenystävältään, joka avaa kaikki padot ja kauhut menneisyydestä.

Olen aiemminkin kertonut, että itseeni vetoaa paljon enemmän kirjat, joiden sielunmaisema menee tutuissa maisemissa kuin ne, jotka sijoittuvat paikkaan, johon ei ole kosketusta. Gotlannin kuvaus ja lapsuus maalla ovat todella samaistuttavia asioita pohjoismaalaiselle ja itse koin jonkinlaista tarttumapintaa Elinissä, joka yrittää olla täydellinen ja suorittaa niin, että omakin perhe hermostuu.

Elinin tarina ja se, mitä oli tapahtunut menneisyydessä oli niin hämmentävä, että itkin hetkellisesti suorastaan ääneen tarinaa lukiessa. Sanotaanko, että ainakin äitinä tuntui ihan hirveältä. Lopussa, kun tarina lähti rullaamaan ja avautumaan, sanoisin, ettei se lopulta todentuntuinen ollut, niin uskomattomia käänteitä tarinassa oli. Mutta ainakin itseni oli pakko saada tietää, mitä Elinille oli tapahtunut ja tulisi tapahtumaan. Kirja oli järkyttävän koukuttava ja se sai ainakin itseni lukemaan sen mahdollisimman tauotta kannesta kanteen. Ihana kesäkirja!

Oletko lukenut? Innostaako? Ja hei, heittäkää kommentteihin hyviä kesän lukuvinkkejä!