Liian rikki kuolemaan ja omat kokemukseni parisuhdeväkivallasta

Muistatteko tätä postaustani lähes kolmen vuoden takaa? Se makasi luonnoksissa pitkään ja koin suorastaan kauhun tunteita ajatellessani, että julkaisisin sen. Koska kaikki tapahtunut oli omaa vikaani, minä olin antanut asioiden mennä niin eikä tarkoitukseni ollut mustamaalata ketään, vaan herättää ihmisiä ajattelemaan omaa tilannetta.

Pari viikkoa sitten heräsin painajaiseen. Olin itkenyt aivan epätoivoisesti unessani, että minulla oli lapsi entisen kihlattuni kanssa, enkä pääsisi hänestä ikinä eroon. Hätkähdin hereille ja tuijotin pimeydessä hetken aikaa kattoa. Olen kotona, minulla on lapset vieressä nukkuvan miehen kanssa. Kukaan ei yritä tukehduttaa minua tyynyyn. Sydän laukkasi kierroksilla pidemmän aikaa, ennen kuin pystyin jatkamaan unta. En silloin enkä koskaan aiemminkaan puhunut kenellekään, että näen 19 vuoden jälkeen vielä näitä unia. Taidan olla ihan kajahtanut. Joskus, jos olen raottanut verhoa, minulle on tokaistu, että päästä irti menneestä ja keskity elämääsi nyt. Niinpä, olen tyhmä, kun ajattelinkin menneitä.

Sitten tulee yö ja huudan apua unissani, pelkään ja ahdistun. Vaikken olisi mielestäni miettinyt menneitä illalla. Alitajuntani alkaa selkeästi työstää asioita välillä öisin, edellleen, näin pitkän ajan jälkeen. Patoaminen ei ehkä ole sittenkään se paras tapa päästä asioista yli ja eteenpäin.

Luin viime vuonna lehdestä Jenny Rostainin haastattelun hänen elämästään sekä Liian rikki kuolemaan-kirjasta, joka ilmestyisi pian. Ajattelin, että haluan heti lukea tuon samana vuonna itseni kanssa syntyneen kirjailijan tarinan ja ennen kaikkea, miten hän on selvinnyt. Varasin kirjan ja sain sen ensimmäisten joukossa – ja unohdin hakea varaukseni! Jouduin siis uudelleen jonoon ja sain kirjan viime viikolla ja luin sen kahdessa päivässä. Pelotti avata, mutta lukukokemuksen ajan olin ihmeen tyhjä. Kuin olisin jäädyttänyt ne tunteet itsessäni.

Kirjassa Jenny kertoo oman tarinansa ja mihin kaikkeen se johti. Kamalan rankka tarina ja mietin itse, että onneksi ihan noin pahasti ei käynyt itselleni ja onneksi Jenny pääsi ulos suhteesta. Lisäksi kirjassa käsitellään muutamassa osiossa traumaperäistä stressihäiriötä faktojen kautta, joka auttaa ymmärtämään, miksi ihminen käyttäytyy niin järjenvastaisesti välillä. Tarina alkaa New Yorkista, jonne Jenny muutti rakkauden perässä ja pysähtyy, kun ollaan takaisin Helsingissä monien vaiheiden jälkeen.

Kirjassa on monta asiaa, jotka taitavat yhdistää monia, jotka ovat kokeneet ei niin terveen parisuhteen. Tuntuuko joku näistä tutulta, mitä itselleni nousi kirjasta mieleen?

  1. Hakeudut ns. väärien ihmisten seuraan. Tuntuu välillä, ettet kelpaisi muuhun seuraaan.
  2. Ihminen jonka kanssa elät, on seurassa hurmaava ja sanavalmis ja muuttuu kun olette kaksin.
  3. Kukaan ympärilläsi ei tiedä mitä oikeasti tapahtuu, kulissit on yllättävän helppo pitää pystyssä.
  4. Häpeä. Miksi antaa niin tapahtua, onhan se jollain tapaa omakin vika? Eihän siitä kehtaa kenellekään kertoa.
  5. Jos ei tule verta, ei voi sattua, niin kai joku joskus sanoi. Henkinen piina ja väkivalta on kuitenkin jotain, joka jättää arvet hyvin syvälle.
  6. Kaverisi eivät ymmärrä, miksi reagoit tietyissä tilanteissa oudosti, olet hankala, perut treffejä kummallisilla selityksillä, saat itkukohtauksia tai ”hermoromahduksia” ihan tyhjästä.

Oletko itse kokenut näitä asioita tai oletko huolissasi jonkun läheisen puolesta? On mielestäni hyvin tärkeää, että tällaisia tarinoita kerrotaan, josko se pelastaisi jonkun muun. Luettuani huokaisin – en olekaan ihan pimeä, jos arvet ovat jääneet alitajuntaani. Opin nyt, 19 vuotta myöhemmin, ettei sekään ole normaalia, ettet saa lähettää tai vastaanottaa yhtään tekstiviestiä ilman, että ne tarkistetaan. Se on digitaalista väkivaltaa. Kuinka hullulta tuntuisi nyt, jos en saisi puuhata puhelimellani rauhassa? Silloin se oli normaalia elämääni.

Parisuhdeväkivalta on tavallisempaa kuin uskommekaan. Sen pystyy peittämään ja henkinen väkivalta ei jätä edes näkyviä mustelmia. Se saattaa kuitenkin jättää elinikäiset traumat, vaikka elämäänsä pystyisi jatkamaan. Koin Jennyn tarinan jotenkin toiveikkaana ja kuin merkkinä siitä, että tunnelin päässä on valoa, alkoi aurinko paistamaan täysillä ikkunoista, kun ajattelin ottaa kirjasta kuvia.

Toivon, kuten toivoin tuossa kolme vuotta vanhassa postauksessakin, että pidätte itsestänne huolta. Naisten Linja tekee tärkeää työtä parisuhdeväkivallasta puhumisen ja toipumisen eteen ja vapaaehtoiset, tehtävään koulutetut naiset vastaavat puhelimeen, kun toisella naisella on hätä. Olisinpa tiennyt tällaisesta linjasta aikanaan tai pystynyt puhumaan jollekin. Edes yhdelle ihmiselle. Jäin kuitenkin kantamaan traumaani yksin yli vuosikymmeneksi, ennen kuin avasin oikeasti suuni. Soita numeroon 0800 02400 (ma-pe 16-20, la-su 12-16) jos yhtään siltä tuntuu. Se yksikin puhelu voi ratkaista elämäsi suunnan.

Jokaisesta Liian rikki kuolemaan-kirjasta lahjoitetaan euro tähän tärkeään Naisten Linjan toimintaan, kirja on nyt hyvässä alennuksessakin. Suosittelen, vaikket olisi väkivaltaa suhteessasi kokenutkaan.

Oletko tutustunut teokseen? Rauhaa ja halaus keskiviikkoonne.

Kiinnostavatko todelliset rikokset?

True Crime- tyylisuunta on itselleni aivan uusi ja vieras genre kirjoissa, mutta kun kuulin kuukausi sitten ilmestyneestä Michelle McNamaran kirjasta Katoan yön pimeyteen kiinnostuin heti. Kirja kertoo 1970-1980 luvulla Kaliforniassa riehuneesta miehestä, joka teki kymmenen raakaa murhaa ja yli 50 raiskausta – ja onnistui aina pakenemaan poliiselta ja katoamaan yön pimeyteen.

Vuosian myöhemmin toimittaja Michelle McNamara alkoi tutkia Golden State Killeriksi nimittämäänsä tappajaa. Hän oli innostunut rikoksista jo vuonna 1984 ollessaan 14-vuotias – myöhemmin hän perusti muun muassa True Crime Diary-blogin. Kirjaa varten hän kahlasi valtavan määrän arkistoja, haastatteli omaisia ja etsiviä ja tutki joka ikisen johtolangan.

Vaikka rakastan raakoja tai kierojakin psykologisia rikosdekkareita, oli ihan eri asia alkaa lukemaan tapahtumista, jotka ovat oikeasti tapahtuneet. Siitä omaisten tuskasta, joka on edelleen olemassa ja siitä kauhusta, jota lapsi koki kun hänen kotonansa käytiin äidin kimppuun. Suoraan sanottuna alussa ahdistuin, vaikka kirjassa ei millään tapaa mässäillä tuskalla tai murhilla, vaan kerrotaan ne enemminkin faktoina. En uskaltanut ottaa kirjaa mukaan, kun yövyin yksin jossain – sen verran karmealta tuntui, että tapahtumat ovat oikeasti totta. Kirja valaisee sitä valtavaa vuosien työtä jota etsivät ovat tehneet, johtolankoja joita on löydetty ja turhautumista, kun asiat eivät johda mihinkään.

Vielä todellisemmaksi kirjan tekee siellä olevat valokuvat, kartat ja omaisten kommentit. Michellen mies Patton Oswalt on myös kirjoittanut kirjaan jälkisanat, sillä yksi kirjan ahdistavista piirteistä on, että kirjailija kuoli nukkuessaan kirjan ollessa vielä kesken. Hän oli lopussa ahdistunut ja hänen kehostaan löytyi jäämiä muun muassa ahdistuslääkkeistä. Mikä sai hänet silti vimmaisesti jatkamaan tutkimuksia ja perehtymään hirveisiin rikoksiin muun perheen nukkuessa?

True crime-genre on kuulemma kovassa nousussa tällä hetkellä, näin luin pari viikkoa sitten Me Naisten artikkelista. Ja nimen omaan naiset kuluttavat genreä paljon miehiä enemmän. Hämmentävää! Mikä niissä kiehtoo? Kirja Katoan yön pimeyteen on ollut myös kansainvälinen myyntimenestys ja siitä on tekeillä HBO:n dokumenttisarja. Ymmärrän, kirja oli suoraan kuin dokumentti, siitä varmasti saa mielenkiintoisen sarjan.

Lopulta syyllinen, Joseph D’Angelo vangittiin viime vuonna. 72-vuotias mies oli vuosikymmeniä asunut yhteisössä, kylvänyt kauhua ja paennut etsiviä. Osaltaan Michellen kirja auttoi saamaan syyllisen kiinni, sillä kirja sai tapaukselle julkisuutta. Jotkut etsivät ovat sanoneet kirjalla olleen suurempikin merkitys jutun ratkaisemisessa.

On kamalaa mitä keskuudessamme tapahtuu. Totuus on tarinaa julmempaa. Tämä kirja meinasi alussa tunkeutua niin uniini, että meinasin jättää kesken. Sitten halusin tietää, miten tutkimuksissa käy. Silti itselleni jäi fiilis, ettei true crime-genre ole ehkä omaa mielikuvitustani varten tehty, huih!

Oletko itse tutustunut genreen? Katoan yön pimeyteen voisi jatkaa nyt uuteen kotiin seuraavan uteliaan käsiin, joten huikkaa tähän postaukseen, jos olet kiinnostunut uutuuskirjasta! Arvon sen eteenpäin ensi keskiviikkona 13.11.2019 klo 18. Joko kirja on tuttu?

*kirja saatu

Kirja joka aiheutti painajaisia ja oli silti mahdoton laskea käsistä

”Äiti, et saa lukea iltaisin tuollaista kirjaa, lue vain päivällä” sanoi topakasti 3-vuotiaani. Olin juuri kertonut, että heräsin yöllä painajaiseen luettuani illalla kirjaa ja ajattelin, että joku puukkomies seisoo sänkyni vieressä. Hyvä etten apua huutanut. Hah! Kannattaako tällaisia kirjoja edes lukea, jotka menevät alitajuntaan? En tiedä, mutta valtavan viihdyttävä, joskin loppua kohden vähän epäuskottavaksi menevä kirja oli.

Minä luen koko ajan jotain kirjaa. On ihan kurjaa mennä nukkumaan, jos ei ehdi tai jaksa lukea, ihan joka ilta ei tietenkään ehdikään, mutta pyrin siihen, että lukisin edes palasen joka ilta. Lukemiselle voi repiä aikaa vähän kummallisistakin tilanteista. Kirjan voi ottaa vaikka kampaajalle mukaan ja lukea, kun värit vaikuttavat päässä. No, koska urheilullekin on välillä vaikeaa löytää aikaa, olen useamman kerran mennyt juoksukamoissa kampaajalle ja juossut takaisin. Tämän viikon kampaajalta pingoin kirja kädessä kotiin, olin nyhtänyt illasta aikaa tukalle, juoksulle ja kirjalle. Mahtoi olla erikoinen näky, kun joku ravaa yli 500-sivuinen teos hyppysissään! Kampaaja nauroi, että toiset juoksevat nilkkapainot jalassa, toiset sitten kirja kädessä. Niinpä! En vain malttanut laskea tätä teosta käsistä, kun vikat sivut lähenivät.

Kirjan nimi on siis Menneisyyden jäljet ja kirjailijana toimii ennenkin minua ihastuttanut Karin Slaughter. Kirja alkaa rajulla vauhdilla, kun äitinsä Lauran kanssa kahvilassa istuva Andy saa todista ostoskeskusammuskelun lisäksi äitinsä outoa toimintaa tilanteessa. Äiti lähettää Andyn kauas pois kotoa ja alkaa matka, jonka aikana Andy joutuu kiperiin tilanteisiin ja ottaa selvää siitä, mikä hänen äitinsä oikeastaan on ja tunteeko hän äitiään ollenkaan.

Kirja pitää mahtavasti otteensaan ja valittelinkin miehelle, että kestä, 250 sivua takana enkä yhtään arvaa mikä on jutun juoni. Eikö aina ole joku aavistus siitä, mitä tapahtuu, kuka on syypää ja mihin ja…? Nyt ei ollut pienintäkään käryä ja ärsytti suunnattomasti! Haluan tietää mitä tässä tapahtuu! Ja kun tapahtumat alkavat selvitä, on lopputulos aika hurja. Oikeastaan jenkkileffan käsikirjoitus olisi tässä kasassa. Kirja valoittaa yhtä lailla nykypäivää kun samalla taustoittaa vuotta 1986 ja kertoo, mitä Andyn äiti teki silloin ja mitä kaikkea pinnan alla piilekään.

Huh! Olipa jännä ja mukaansatempaava dekkari! Onko joku lukenut, tykkäsitkö? Mitä tuumitte, ajattelin järkätä kirja-arvonnan siitä kirjasta joka nyt on kesken. Innostaako eniten IG, FB vai blogiarvonta?

Leppoista sunnuntaita, ihan paras päivä hörpätä teetä, napata pari palaa suklaata ja nauttia lukemisesta!