Toinen puoli sydäntä

Lukeminen on ihanaa. Tiedätte miten sitä rakastan. Rakastan pelkkää kirjaston tuoksua. Joku juttu, johon oppi lapsena kirjastossa ”asuessaan” ja vieläkin kun avaan kirjaston oven, hengitän aina ekana syvään sisään. Ne kirjat tuoksuvat. Tiedättekö?

Käymme kirjastossa nykyään hyvin usein, sillä iltasatuja luetaan joka ilta ja niitä tarvitsemme koko ajan lisää. Useimmiten nappaan jotain itsellenikin mukaan, mutta usein sitä ei myöskään keksi, mitä lainaisi. Uutuuksia olen tosiaan jonottanut nyt jo yli 6 kk!

Reissuun lähti yksi kirjaston kirja sekä yksi oma. Lentokentällä mietiskelin, että kyllähän minä nyt kahdessa viikossa kolme kirjaa luen ja ex tempore-ostoksena nappasin kentän Suomalaisesta kirjakaupasta mukaan Sofia Lundbergin kirjan Toinen puoli sydäntä.

Avasin kirjan tokana lomapäivänä ja kolmantena olin jo lukenut sen. Ajattelin, ettei edes kolme kirjaa riitä ja nappasin hotellin respasta yhden lainaan. No, sittemmin on ollut lukuhetket vähissä, kun jäin useamman kerran yksin lasten kanssa sairaalahommien takia, autoiltiin ja niin edespäin, mutta eka lomakirja ja 400 sivua meni kahdessa päivässä! Te tiedätte tunteen, kun on ekat 100 sivua lukenut, jonka jälkeen kirjaa lukee illalla ennen nukkumaanmenoa (vaikka venyy liian myöhään), vessassa, ihan missä välissä vain. Se on hyvän kirjan merkki.

Toinen puoli sydäntä kertoo Elinistä, menestyvästä ja liikaa suorittavasta New Yorkissa asuvasta naisesta, jonka mies ja 17-tytär ovat saaneet tarpeekseen siitä, että työ on aina tärkein. Joka toinen hetki hypätään Elinin lapsuuteen, joka sijoittuu 1970-luvun Gotlantiin. Kesken lapsuuden Ruotsissa tapahtui jotain, jonka takia Elin halusi unohtaa kaiken, aloittaa uuden elämän ja jonka vuoksi hän ei ole parinkymmeneen vuoteen käynyt kotimaassan. Mies ja lapsi eivät edes tiedä, että hän on sieltä kotoisin. Sitten hän saa kirjeen lapsuudenystävältään, joka avaa kaikki padot ja kauhut menneisyydestä.

Olen aiemminkin kertonut, että itseeni vetoaa paljon enemmän kirjat, joiden sielunmaisema menee tutuissa maisemissa kuin ne, jotka sijoittuvat paikkaan, johon ei ole kosketusta. Gotlannin kuvaus ja lapsuus maalla ovat todella samaistuttavia asioita pohjoismaalaiselle ja itse koin jonkinlaista tarttumapintaa Elinissä, joka yrittää olla täydellinen ja suorittaa niin, että omakin perhe hermostuu.

Elinin tarina ja se, mitä oli tapahtunut menneisyydessä oli niin hämmentävä, että itkin hetkellisesti suorastaan ääneen tarinaa lukiessa. Sanotaanko, että ainakin äitinä tuntui ihan hirveältä. Lopussa, kun tarina lähti rullaamaan ja avautumaan, sanoisin, ettei se lopulta todentuntuinen ollut, niin uskomattomia käänteitä tarinassa oli. Mutta ainakin itseni oli pakko saada tietää, mitä Elinille oli tapahtunut ja tulisi tapahtumaan. Kirja oli järkyttävän koukuttava ja se sai ainakin itseni lukemaan sen mahdollisimman tauotta kannesta kanteen. Ihana kesäkirja!

Oletko lukenut? Innostaako? Ja hei, heittäkää kommentteihin hyviä kesän lukuvinkkejä!

Helmifarmi – tarina joka upposi todella syvälle

En muista milloin olisin jumiutunut kirjaan niin, ettei sitä pysty laskemaan käsistään. Ei vain pysty ja näkee siitä unta. Maanantai-iltana sain käsiini syksyllä varaamani kirjan Helmifarmi, jonka on kirjoittanut Liza Marklund. Kolme vuotta hiljaiseloa pitänyt ruotsalaiskirjailija on vaihtanut genreä dekkareista ihan muuhun ja Helmifarmi syntyi hänen ajatuksissaan jo 15 vuotta sitten, kun hän lomaili Manihikilla Tyynellämerellä. Olen kyllä ahminut kaikki Annika Bengtzonit kuin muutkin Marklundin kirjat ja odotin niiden perusteella hyvää kirjaa. Mutta tämä kirja löi minut ällikällä. Voi olla, että se jakaa täysillä mielipiteet, mutta minut se piti 1,5 vuorokautta otteessaan, ahmin tarinaa ja mietin, että se olisi samalla mielestäni aivan täydellinen elokuvakäsikirjoitus.

Yritän kertoa teille, mikä minua vaikutti kirjassa ehkä eniten. Kaikkea tai oikeastaan juuri mitään en toki voi kertoa, jotten paljasta juonesta liikaa, mutta raotan vähän verhoa. Parasta tarinassa onkin ehkä sen yllätyksellisyys ja se, kuinka se saa haukkomaan henkeä ja ajattelemaan, ettei noin nyt vaan voi käydä, ei ei ei! Kirja alkaa kuvauksella siitä, kun Kiona elää eristyksessä pienellä Manihikin saarella Tyynellämerellä ja hänen perheensä kasvattaa simpukoita ja sukeltaa keräämässä mustia helmiä. Eletään vuotta 1990 ja yhteiskunta heillä on jotain täysin muuta kuin Euroopassa. Kun saarelle eräänä päivänä haaksirikkoutuu ruotsalainen Erik, alkaa tapahtua vaikka mitä. Kukaan ei saisi tulla saarelle ja miten käy, kun sinne vahingossa päätyy hädin tuskin hengissä oleva ruotsalainen?

Minua vaikutti alussa pelkästään elämä Manihikilla, sen tarkka kuvaus ja ajatus siitä, että pääsisi itsekin sukeltamaan. Disney-fanille nousi jotenkin todellisiksi satumaisemat ja ihmisten elämä niissä, kyllä, olen Vaianani katsonut. Kirjassa seikkaili niin Vaiana kuin Moana, joka Disneynkin prinsessan piti alkujaan olla nimeltään. Kuulostaako tämä hullulta, että viehätyin alussa siitä, että Disneyn hahmot ikään kuin heräsivät henkiin (kirjaa varten on haastateltu mm. Manihikilla asuvia ihmisiä). Viehätyin valtavasti eri kulttuurin kuvauksesta (niin paljon kuin rakastankin pohjoismaisia dekkareita, olin ihastuttavaa lukea turkoosista vedestä pakkasmaisemien sijaan!) ja siitä, että kirjailija tuntui oikeasti tietävän, mistä kirjoittaa. Vaikken ole Tyynellämerellä käynyt, olin ajatuksissani taas itsekin sukeltamassa turkoosissa meressä ja näin edessäni riuttahait. Jokin alun kuvauksessa vei täysin mukanaan Thaimaassa asuttuun aikaan.

Sitten oli tietysti rakkaustarina, aika epätavallinen sellainen. Oli jatkuvasti vauhdilla eteenpäin rullaava tarina, jossa ei tylsää kohtaa tullut. Marklundin vauhdikas tyyli piti otteessaan. Itseäni vavisutti muun muassa myös hurjat, loppusanojen mukaan faktatietoihin perustuvat kuvailut sotien kauhuista, samoin kuin pienten lasten ero äidistä. Se ihan sattui lukiessa. Kirjassa oli monta juttua, jotka veivät täysillä mennessään ja totesin miehelle, että luen hetken ennen nukkumista tiistai-iltana. Lukea rykäisin 300 sivua siltä istumalta. Että koukutti ja pahasti. Halusin palavasti tietää mitä Kionalle tapahtuu.

Toki mietin jossain vaiheessa kirjan henkilöiden viipottaessa niin USAssa, Euroopassa kuin Afrikassakin, että kuinka ihmeessä eristyksissä asunut ihminen voisi oikeasti osata tuon kaiken ja selviytyä noin loistavasti maailmalla, mutta en jäänyt miettimään asiaa sen tarkemmin, sillä paloin halusta selvittää, miten tarinassa käy. Se jätti palan kurkkuun ja hahmot tulivat taas illalla mieleen. Oikeasti jouduin hokemaan itselleni, että hahmot ovat keksittyjä, niin syvältä tarina kosketti. Ja maailman julmuus, sillä kirjassa oli paljon fiktion seassa faktaakin.

Uskon, että teos jakaa Marklundin fanien mielipiteet, minusta se oli paras hänen tekemänsä teos. Piti täysillä otteessaan hetken ja nyt vapautan sen kiertoon, itsekin jonotin teosta viisi kuukautta!

Mitä sinä olisit valmis tekemään rakkaittesi tähden? Ja mihin sinä uskot? Onko elämä johdatusta vai ei? Kylläpä jäin miettimään näitä asioita!

Huh. Vahvat leffakokemukset ja lukukokemukset eivät kyllä hetkeen ”jätä rauhaan”. Oletko itse lukenut tämän teoksen? Olisi ihan mahtavaa kuulla mielipiteitä, kuka tykkäsi ja kuka ei?

Hirtettyjä koiria

Voi mikä ilo iski, kun Tampereen kirjastoissa muutettiin VIP-lainojen laina-aika kahteen viikkoon! Siinähän ajassa ehtii lukea vaikka mitä! No, ei ehkä ehdi, mutta niin hyvän ja vangitsevan kirjan nappasin viimeksi VIP-hyllystä, että täytyy jakaa kokemus teidän kanssanne. Tuudittauduin ajatukseen, että aikaa lukea on paljon ja tajusin päivä ennen eräpäivää, että sivuja on jäljellä 150. Kirja oli ehkä kutkuttavimmassa kohdassaan siihen mennessä ja vähän harmitti ahmia se loppuun. Jouduin jopa ottamaan yhden yön sakon ja lukemaan viimeiset 40 sivua 50 sentin sakolla, mutta tätä kirjaa ei missään nimessä voinut jättää kesken.

Jens Henrik Jensenin dekkari Hirtetyt koirat on juuri sitä kirjatyyliä, mitä rakastan. Pohjoismaalainen rikosjännäri, jonka tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Tanskaan ja koukerot ovat monisyiset. En itse osannut yhtään arvata, kuinka tarina päättyy. Pääosassa on Afganistanin sodassa traumatisoitunut sotilas ja tarinassa käydään läpi myös noita sodan hirveyksiä ja trauman aiheuttajia, siinä missä pengotaan Tanskan historiaa ja juostaan murhaajan jäljillä. Äärimmäisen koukuttavaa!

Kirja lähtee liikkeelle sen verran epämääräisesti, että mietin ensimmäiset 30 sivua, jaksanko lukea sitä. Samalla se lähti liikkeelle niin hurjasti, että melkein kaduin lukeneeni sitä yksin pimeydessä. Apua! Päähenkilö Oxen vetäytyy asumaan metsiin ja turruttaa traumojaan muun muassa päihteiden voimin, mutta joutuukin epäillyksi suurmiehen murhasta. Siitä alkaa erikoiset tapahtumat ja ajojahti, joka vie Oxenin niin Liettuaan kuin erinäisiin muihin kiperiin tilanteisiin.

Vuonna 2012 ilmestynyt kirja on Oxen-sarjan avausosa ja itselleni jäi epäselväksi, miksi se on nyt uutuushyllyssä, vastako se on suomeksi ilmestynyt? Tutkiessani mikä on sarjan seuraava osa, se oli vasta kesällä tulossa kirjastoihin. Mutta varauksessa on jo ennakkoon, haluan ehdottomasti lukea lisää tämän erikoisen päähenkilön seikkailuista. Sarjaa julkaistaan jo kymmenessä maassa ja SF Studios on ostanut sarjan televisio- sekä elokuvaoikeudet.

Nappaa siis ihmeessä matkaasi kirjastosta tämä superkoukuttava kirja ja nautiskele lukuhetkistä, lukeminen on kyllä yksi parhaita asioita, miten rentoutua ennen nukkumaanmenoa. En koskaan jää pyörimään sänkyyn, jos luen ennen nukahtamista muutaman kymmenen sivua kirjaa. No, voi olla, että kirjan alussa näin unta sen vauhdikkaista alkutapahtumista, mutta sehän kertoo vain siitä, että eläydyin tarinaan.

Onko lukeminen lempparijuttujasi? Tai tämä kirja tuttu? Ja taas otan mielelläni vastaan kirjasuosituksia, blogikommenteista on lähtenyt moni kirja varaukseen!