Ihanimmat kirjat joululukemiseksi tai pakettiin pyöräytettäväksi!

Käsi ylös kuinka moni aikoo jouluna kääriytyä peiton alle villasukat jalassa ja nauttia jostain hyvästä kirjasta? Tai ilahtuisi kovasti, jos paketista sellainen ilmestyisi? Olen loppuvuodesta saanut käsiini muutamia mielestäni ihan huikean hyviä ja koukuttavia kirjoja, joten vinkkaan ne teille. Jos kaipaat joululukemista itsellesi tai lahjaideaa pukinkonttiin, ovat nämä kolme teosta vieneet minut viime aikoina.

CAMILLA GREBE: HORROS

Totesin äidilleni, että kerro mikä näissä ruotsalaisissa kirjailijoissa on, kun sen jälkeen kun on aloittanut kirjan, ei sitä pysty laskemaan käsistään. Ahmin aika vauhdilla Greben edellisetkin teokset, eikä tässäkään montaa päivää kulunut. Kirja jatkaa osaltaan samojen päähenkilöiden eli poliisien tarinaa taustalla, mutta heidän tarinansa eivät ole niin oleellinen osa kirjaa, että haittaisi, jos et ole edellisiä osia lukenut.

Kirjassa vuorottelevat samalla tavoin kertojina eri ihmiset kuin edellisissäkin teoksissa ja se on ehkä se, mikä koukuttaa lukijaa. Jokaisen tarinaa kerrotaan loppujen lopuksi aika lyhyt pätkä kerrallaan ja on pakko saada tietää, miten juuri tämän henkilön tarina jatkuu. Välissä lukee sitten ne muutkin tarinat.

Kirjassa kerrotaan tapahtumista Manfredin, poliisin äänellä. Hänelle käy alussa lapsensa kanssa hurja onnettomuus, joka kuristaa kurkkua lukiessa. Toinen ääneen pääsevä hahmo on Samuel, täysi-ikäinen poika, joka on sotkeutunut huumemaailmaan ja lähtee pakomatkalle. Kolmannen äänen saa Samuelin äiti Pernilla, joka on kirkollisessa maailmassa toimiva, hyvin nuorena lapsensa saanut nainen.

Kirja vie vauhdilla henkilöitään eri teille ja lopulta ratkaisevaksi tekijäksi muuttuvat Samuelin kuviot ja mihin hän päätyy pakomatkallaan. Koukeroita piisaa ja sivuja on pakko ahmia jännityksen kourissa. Odotin paljon tältä, enkä pettynyt!

EMELIE SCHEPP: KADONNUT POIKA

Tässäpä toinen koukuttava naiskirjailija naapurimaastamme. Hänen teoksensa kannattaa kyllä lukea järjestyksessä, Kadonnut poika on niistä uusin. Syyttäjä Jana Berzeliuksesta ja hänen traagisesta menneisyydestään kertova kirjasarja on myös tätä täytyy ahmia-tyyliä. Uusimmassa teoksessa lähdetään liikenteeseen juurikin siitä, mitä kirjan nimi lupaa: kuusivuotias poika katoaa ja vanhemman hätä on niin kova, että pienten lasten äitinä ajatuskin ahdistaa. Tiedän niin hyvin sen tunteen, kun lapsi on puolikin minuuttia kadoksissa!

On siis saatava tietää, mitä pojalle kävi. Samalla saa jännittää päähenkilö Janan kuin muidenkin aiemmista osista tuttujen hahmojen käänteitä. Jännä kyllä, kymmeniä sivuja ennen loppua minä ainakin tällä kertaa arvasin ratkaisun, mutta eipä tuo haitannut, sillä se mitä tapahtuu Janalle piti otteessaan loppuun asti. Kaikki kirjasarjan osat ovat aika synkkiä eivätkä välttämättä lopu onnellisesti, mutta eivät liian synkkiä, että niistä jäisi paha olo!

JOJO MOYES: NE, JOTKA YMMÄRTÄVÄT KAUNEUTTA

Hurjan suosituksi noussut Moyes on minulle ollut tyylillaji, jossa en ole päässyt eteenpäin. Ne, jotka ymmärtävät kauneutta tarttui käteeni kirjastosta ja on odottanut hetken vuoroaan, sehän ei ole mikään ihan uusi teos. Kirja lähtee liikkeelle 1916 Ranskasta, jossa on meneillään sota ja tämä osa vei minut ihan mennessään. Ajattelin lukevani jotain kevyttä chick litiä, mutta ensimmäiset 150 sivua ovatkin yllättävän synkkää ja repivää tekstiä sadan vuoden takaa. Sotaa ja miehiään kotiin odottavia naisia ja heidän elämäänsä kuvataan mielestäni hyvin todentuntuisesti. Kaiken avain on taulu, jonka ranskalaisen Sophien mies on maalannut vaimostaan.

150 sivun jälkeen kirja hyppää vuoteen 2006 ja on tyyliltään aika erilainen, nyt mennään sellaiseen perus chick litiin. Se ei kuitenkaan haittaa, kirja on jo napannut niin otteeseensa ja on pakko saada tietää miten ihmeessä tuo taulu 90 vuoden takaa nivoo naisten elämät yhteen? Kirjassa on todellakin kaksi eri osaa, niin aikakaudeltaan kuin kirjoitustyyliltään, mutta se pitää kuitenkin otteessaan ja on ihanan erilainen kuin dekkarit, joita yleensä luen. Ihana kirja!

Tässäpä siis ne teokset, joita olen viime aikoina kolunnut läpi muiden jo nukkuessa. Apua mikä tunne, kun kirjaa ei pysty laskemaan käsistään. Ihan paras, eikö? Mikä on vienyt sinut viime aikoina mennessään?

Oliko sinulle tuttuja kirjoja, meneekö joku lukulistalle?

Afrikan savanneilla

On vuosi 2007. Heinäkuun loppu. Tuosta päivästä on reilut 12 vuotta, mutta muistan ajan edelleen hyvin. Olen lähdössä reiluksi kolmeksi viikoksi Afrikkaan, tarkemmin Tansaniaan. Vanhemmat saattelevat minut kentälle, olen utelias ja innoissani. Olen ollut aiemmin Etelä-Afrikassa safarilla ja odotan niin luontoa kuin mitä muuta pääsen näkemään. Olen menossa yksin paikallisten asutukseen asumaan, pariksi viikoksi tekemään graduani. Sen jälkeen lentäisin Kilimanjaron kentälle, johon mieheni lentäisi Suomesta. Treffaisimme siellä. Olemme varanneet kahdeksan päivän safarin Swala Safarisin kautta itse netistä ja jännitimme, toimiiko kaikki niin kuin oletamme. Vielä vuonna 2007 ei ollut niin yleistä varata Tansanian safaria itse Internetistä. Miten valtavasti nuo nettisivutkin ovat kehittyneet!

Kaksi viikkoa menee. Näen valtavasti, opin valtavasti, kuulen paikallisesta kulttuurista. En voi kulkea juuri yksin kävellen valkoisena naisena. En kehtaa kuvata. Kerran kun pyydän ottamaan minusta kuvan, saan kuvaan mukaan paikallisen pojan, joka ei ole ikinä nähnyt kameraa. Olen monta kertaa häkeltynyt kulttuurien erilaisuudesta, ihastunut ystävällisyydestä, tuijottanut suu auki luontoihmeitä, saanut vatsataudin, vaihtanut majapaikkaa hiirien vuoksi ja ties mitä. En ole silti kokenut oloani turvattomaksi. Olen ottanut päähäni hiustenpidennykset ja pään täyteen tummia pikkulettejä. Valtava työ taisi maksaa noin 5 euroa.

Nousen pienkoneeseen lähtöpäivänä. Olen yhtä aikaa superinnoissani odottavasta safarista lempileffani, Leijonakuninkaan maisemissa sekä miehen näkemisestä kuin haikea. En pystyisi ikinä selittämään sitä kaikkea, mitä olen nähnyt ja kokenut paikallisten kanssa toimiessani. En ikinä. Tuolloin ei edes ollut somea, nettiä tai älyluuria, joten lukuun ottamatta kahta puhelua ja joitakin tekstareita miehelle, olin aika erityksessä tietyllä tapaa. Olin ihan omassa kuplassani, jota ei vain voisi kuvailla sanoin. Kuviakin oli hyvin vähän.

Istun koneessa, kun meille ilmoitetaan suahilin kielellä jotain ja kaikki kävelevät ulos koneesta. Kysyn englanniksi mikä on hätänä ja minulle sanotaan vain ”overweight”. Katselemme koneen vieressä seisten, kun kaikki laukut revitään ulos ruumasta kasaksi lentokentälle. Sitten matkustajat hoputetaan takaisin koneeseen ja mennään. Katselen punaista laukkuani kentällä koneen ikkunasta ja kadun, etten ole tallentanut kaikkea gradumateriaalia käsimatkatavaraan. Entä vaatteet, millä vaatteilla olen yli viikon safarilla? Mutta matka menee pian ja Kilimanjaron luminen huippu pilkottaa. Voi miten ikävä miestä!

Nousen koneesta ja näen hänet heti. Hän ei tunnista minua tummilla pikkuleteillä. Tapaamme ihanan oloisen oppaamme, jonka kanssa vietämme seuraavan viikon kolmisin ja hän vie meidät majapaikkaan. Lainaan miehen housuja. Mietin, etten näe laukkuani enää ikinä. Väärässä olin, aamulla sen voi noutaa toimistosta kentän läheltä ja safari voi alkaa.

Safari on hieno ja käsittämättömän upea. Käymme Ngorongoron kraaterilla, katsomme leijonien metsästävän, käymme kävelysafarilla, yövymme Tarangiressa. Näemme sellaisella syötöllä eläimiä ja sellaisia määriä, etteivät aivoni ota vastaan. Illalla syömme teltalla kaksin ja kuuntelemme ääniä Afrikan yön pimeydessä. Elän Avarassa luonnossa. Vedän käärmekepillä kävelysafarilla jumppaa ja hihkun joka eläimen kohdalla ”pumbaaa!” ”simbaa!” tai jotain vastaavaa. Tuntuu, että oppaamme jo hermostuu pumba-juttuihini, mutta hei, simbahan on oikeastikin suahilin kielellä leijona. Siitä hän ei sano mitään. Olen vain niin käsittämättömän innoissani. Muistan että norsu on twiga, mutta suahilin sanat alkavat unohtua jo. Käymme masaai-heimon luona. Sekin on aivan käsittämätön kokemus.

Kotiin palaan kolmen viikon kuluttua pää niin pyörällä, etten osaa kuvailla. Käsimatkatavaroissa meillä matkaa yli metrin pitkä puinen kirahvi, jonka ostimme paikalliselta veistäjältä. Edessä on gradumateriaalin työstö ja tiedossa, että kahden kuukauden päästä muuttaisimme Thaimaahan. Miten tämä nyt näin vauhdilla menee?

Eletään kesää 2019. Väsynyt kahden lapsen äiti on uneton, epävarma kaikesta, mitä on saanut elämässään aikaan ja suuntaa vailla. 7 kuukautta jonotettu kirja saapuu kirjastoon, se on Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin. Sen enempää ajattelematta aloitan kirjan illalla sängyssä ja sitten mennään. Yhdessä kohdassa lukee:

”Makaan monta päivää sängyssä romahtaneena. Kaikki tuntuu irvokkaalta, kesäiltojen valo, ruokakauppojen yltäkylläinen valikoima. En osaa olla täällä, mutta toisaalta Afrikka tuntuu jo kuin unelta. Katson valokuvia, joissa seison pienenä hahmona loputtomalla savannilla… Miten jokin, jonka on kokenut niin kiihkeästi, voi kadota niin nopeasti?”

Kohdan luettuani kaivan äkkiä ulkoisia kovalevyjä esiin ja rämpytän monen monta kertaa Afrikan kuvia läpi kyyneleet silmissä.

Jos yleensä suosittelen teille jotain lukemaani kirjaa, niin nyt en. Tai suosittelen, mutta sanon, että jos olette yhtään samanlaisia sieluja kuin minä, en suosittele. Kirja saattaa vavahduttaa sisintäsi vähän liikaa. Ainakin kirjan 150 ensimmäistä sivua heittelivät tunteita ja ajatuksia laidasta laitaan.

Lyhyesti tiivistettynä: Mia on jättänyt työnsä ja ryhtynyt kirjailijaksi. Hän matkaa kirjassaan erilaisiin paikkoihin Tansaniasta Italiaan ja Japaniin. Kirjoittaa eräällä tapaa matkapäiväkirjaa, mutta kertoo samalla vahvoista ja aikaansa muuttaneista naisista, jotka kenties matkasivat samoissa paikoissa. Kirjassa on siis faktaa faktan perään, historiaa ja Mian matkakokemuksia. Mutta se ei silti missään nimessä ole tylsä faktakirja. Ei. Se on upeiden naisten tarinoita historiasta ja samalla upean Mian tiukkaakin itsetutkiskelua ja vaellusta noiden naisten jalanjälkien perässä. Asumista paikallisten keskellä. Sen pohdiskelua, onko tässä mitään järkeä, että hän tekee näin. Rahat ovat loppu koko ajan.

Luen ahmien Afrikka-osuutta. Mia laskeutuu Kilimanjaron kentälle omat teet mukanaan, kuten aina. Asuu paikallisten keskellä eikä oikein kehtaa ottaa kuvia. Menee safarille, jossa hävettää välillä, kun palvelu on niin ykkösluokkaista. Yöpyy Tarangire Lodgessa. Yhdessä kohdassa Mia kirjoittaa:

”Arushan luonnonpuiston rangeria oppaani Fazal oli varoittanut etukäteen, ettei tämä ihmettelisi, jos en kävelysafarilla puhuisi paljoa. Mitä hemmettiä – mitä minun olisi pitänyt sen riistanvartijan kanssa puhua, itsehän ei puhunut mitään, tarpoi vain edellä kiväärinsä kanssa!”

Naurattaa. Voi Mia, kyllä ne ihmettelivät sitäkin, kun aloin kävelysafarilla vetää keppijumppaa ja kirjoittelin sillä hiekkaan nimiämme. Erilaisuus kai ihmetyttää aina. Mutta ei meidänkään ranger paljoa puhunut tarpoessaan kiväärinsä kanssa!

Mutta miksi kirja koskettaa minua niin kovasti? Käyn yks kaks läpi todella vahvasti sen 12 vuoden takaisen. Silloin tapahtui niin valtavasti, valmistuin, muutin Thaimaahan, mennä viipotin. En koskaan oikeastaan istahtanut paikalleni käsittelemään kokemuksiani. En oikeastaan edes voinut, sillä olin kokenut siitä paljon myös yksin Yhtäkkiä edessäni puhui nainen, joka koki ihan samalla tavalla, yöpyi samoissa paikoissa ja ennen kaikkea, matkusti yksin. Myös tosin ne safarit. Yhtäkkiä jaoin jonkun kanssa kokemuksiani täydellisesti, välissä oli pitänyt odottaa vain 12 vuotta.

Olin aikaisemmin ollut peloton. Olin yöpynyt veden päällä olevassa majassa yhtä lailla kuin puumajassa. Olin matkannut yksin Afrikkaan näkemättä vaaraa siinä, ihmetellen miksi isäni itkee Helsinki-Vantaalla. Väistellyt hiiriä majoituksessani ja sanonut, että pääsisikö hotelliin. Korkannut Serengeti-oluen illalla läppärini kanssa ärsyyntyneenä siitä, etten voi liikkua yksin valkoisena naisena kadulla. Yöpynyt teltassa miettien mikä pusikossa ryskää, voiko norsu tulla seinien läpi. Yöpynyt vähän pahemmassa kelissä Thaimaan merillä hytin keikkuessa. Sairastanut niin denguekuumeen kuin sukeltajantaudin sen enempää stressaamatta, vähän vain hermoten, että olen oikeastaan kuolemanvaarassa. Kirja sai myös ikävöimään tuota pelottomampaa sekä ennakkoluulottomampaa minua.

Lasten myötä pelko on noussut ihan hurjiin lukemiin. Pelkään vähän kaikkea. Lähtisinkö yksin Afrikkaan nyt? Lähtisin varmasti jos tilaisuus tulisi, mutta stressaisin jo vaikka sitä, onko malarianestolääkitys vähän raju vatsalle. Kulkisin käsidesin kanssa. Mia on samanmoinen matkaaja, kuin minä ennen. Ehkä pelokas, mutta tekee silti mistä haaveilee, vaikkei se tuntuisi niin järkevältäkään.

Sen lisäksi, että jaoin Mia kanssa kokemuksiani suorastaan ääneen puhuen, ihailin hänen reissujaan ja niin naurahtelin kuin itkeskelin, sain järkeä suuntaani. Mihin suuntaan? No siihen, mihin olen mennyt. Mihin edelleenkin kaipaan. En siihen putkeen, jossa ollaan viisi päivää viikossa töissä ja aina samassa talossa. Tiedän, että puolisoni on toinen samanmoinen. Olen aiemmin keksinyt tälle erilaisia termejä. Haihattelu. Vastuuttomuus.

Mutta nyt, vuosia myöhemmin, asioita työstettyäni näen kaiken arvon. Se, etten ole loksahtanut ns. muottiin, ei välttämättä olekaan sitä, että haihattelen. Olen sen sijaan yönaisten vinkkien mukaan ollut rohkea ja saamarin reipas, kuten kirjassa käsketään. Olen sitten oikeasti hypännyt koneeseen ja kohti tuntematonta Tansaniaa yksin. Olen hampaat irvessä tähdännyt kohti yrittäjyyttä ajatellen sen olevan haihattelua. Mutta kiitos Mia, kun autoit ymmärtämään, että haihattelun sijaan olen ehkä jopa ollut rohkea ja päämäärätietoinen? Ehkä. En tiedä, haihattelenko edelleenkin vai mitä tämä touhuni on, mutta sen ansiosta olen saanut elämääni kokemuksia, joita en ikinä missään tapauksessa antaisi pois. Nämä muutamat kuvat eivät kerro paljoa, mutta niin kuin sanoin, kaikkea ei voi edes selittää. Itseensä ja omiin ajatuksiinsa, fiiliksiinsä ja päämääränsä täytyy uskoa. Vaikka se päämäärä olisi vähän hakusessakin välillä.

Teoksen luettuani ajattelin toki paljon niitä naisia, kaikkia lukuisia mielettömän rohkeita ja ennakkoluulottomia, joita kirjassa käsitellään. Mutta erityisesti yhtä, tämän teoksen sydän verellä kirjoittanutta Mia Kankimäkeä. Sinua minä ajattelen nyt öisin.

Älä pelkää. Ole sitkeä, ole ahkera. Kirjoita kymmenen kirjaa. Ole aivan saamarin reipas. Niin kirjassa kehoitetaan.

Ja oma lisäys: lue Naiset joita ajattelen öisin. Jos uskallat! Vai luitko jo? Mitä ajattelet kirjasta?

Toinen puoli sydäntä

Lukeminen on ihanaa. Tiedätte miten sitä rakastan. Rakastan pelkkää kirjaston tuoksua. Joku juttu, johon oppi lapsena kirjastossa ”asuessaan” ja vieläkin kun avaan kirjaston oven, hengitän aina ekana syvään sisään. Ne kirjat tuoksuvat. Tiedättekö?

Käymme kirjastossa nykyään hyvin usein, sillä iltasatuja luetaan joka ilta ja niitä tarvitsemme koko ajan lisää. Useimmiten nappaan jotain itsellenikin mukaan, mutta usein sitä ei myöskään keksi, mitä lainaisi. Uutuuksia olen tosiaan jonottanut nyt jo yli 6 kk!

Reissuun lähti yksi kirjaston kirja sekä yksi oma. Lentokentällä mietiskelin, että kyllähän minä nyt kahdessa viikossa kolme kirjaa luen ja ex tempore-ostoksena nappasin kentän Suomalaisesta kirjakaupasta mukaan Sofia Lundbergin kirjan Toinen puoli sydäntä.

Avasin kirjan tokana lomapäivänä ja kolmantena olin jo lukenut sen. Ajattelin, ettei edes kolme kirjaa riitä ja nappasin hotellin respasta yhden lainaan. No, sittemmin on ollut lukuhetket vähissä, kun jäin useamman kerran yksin lasten kanssa sairaalahommien takia, autoiltiin ja niin edespäin, mutta eka lomakirja ja 400 sivua meni kahdessa päivässä! Te tiedätte tunteen, kun on ekat 100 sivua lukenut, jonka jälkeen kirjaa lukee illalla ennen nukkumaanmenoa (vaikka venyy liian myöhään), vessassa, ihan missä välissä vain. Se on hyvän kirjan merkki.

Toinen puoli sydäntä kertoo Elinistä, menestyvästä ja liikaa suorittavasta New Yorkissa asuvasta naisesta, jonka mies ja 17-tytär ovat saaneet tarpeekseen siitä, että työ on aina tärkein. Joka toinen hetki hypätään Elinin lapsuuteen, joka sijoittuu 1970-luvun Gotlantiin. Kesken lapsuuden Ruotsissa tapahtui jotain, jonka takia Elin halusi unohtaa kaiken, aloittaa uuden elämän ja jonka vuoksi hän ei ole parinkymmeneen vuoteen käynyt kotimaassan. Mies ja lapsi eivät edes tiedä, että hän on sieltä kotoisin. Sitten hän saa kirjeen lapsuudenystävältään, joka avaa kaikki padot ja kauhut menneisyydestä.

Olen aiemminkin kertonut, että itseeni vetoaa paljon enemmän kirjat, joiden sielunmaisema menee tutuissa maisemissa kuin ne, jotka sijoittuvat paikkaan, johon ei ole kosketusta. Gotlannin kuvaus ja lapsuus maalla ovat todella samaistuttavia asioita pohjoismaalaiselle ja itse koin jonkinlaista tarttumapintaa Elinissä, joka yrittää olla täydellinen ja suorittaa niin, että omakin perhe hermostuu.

Elinin tarina ja se, mitä oli tapahtunut menneisyydessä oli niin hämmentävä, että itkin hetkellisesti suorastaan ääneen tarinaa lukiessa. Sanotaanko, että ainakin äitinä tuntui ihan hirveältä. Lopussa, kun tarina lähti rullaamaan ja avautumaan, sanoisin, ettei se lopulta todentuntuinen ollut, niin uskomattomia käänteitä tarinassa oli. Mutta ainakin itseni oli pakko saada tietää, mitä Elinille oli tapahtunut ja tulisi tapahtumaan. Kirja oli järkyttävän koukuttava ja se sai ainakin itseni lukemaan sen mahdollisimman tauotta kannesta kanteen. Ihana kesäkirja!

Oletko lukenut? Innostaako? Ja hei, heittäkää kommentteihin hyviä kesän lukuvinkkejä!