Sä pystyt jos sä haluat.

Minä olen vuosisadan panikoija. Se, joka juoksee portaita ettei tarvitse mennä hissiin, tuijottelee viikon gondolihissiä uskaltamatta mennä, kirkuu kun vauhti on liian kova ja miettii liikaa etukäteen aina sitä, kuinka paljon sattuu jos käy näin ja näin. Paniikki ja ahtaanpaikankammo ovat välillä todella ärsyttäviä kumppaneita elämässä ja tuntuu välillä täysjärkiselle selittäessä niin hölmöltä. Niin nololta. Siinä kun seisoin maanantaiaamupäivänä Rukalla ja katselin koko perheeni menevän gondolihissiin, johon oltiin ensiksi menossa nelistään, meni hermot. Älä anna pelon estää, nyt p****le! Loikin kuin heikkopäinen yhden kielletyn narun yli, jotta ehdin juuri viime hetkellä hypätä tuon gondolikorin kyytiin. Istuin jalat tutisten alas ja samalla hetkellä kolmevuotiaani totesi iloisesti ”jee, nyt meni ovet kiinni!”. Niin meni, älä muistuta ajattelin.

Montaa minuuttia matka huipulle ei kestänyt. Katselin kaunista ja iloista perhettäni ylhäällä ja tuijotin upeita maisemia. Oliko tämä nyt niin kamalaa? Jännitti ja vähän ahdisti, mutta oli hintansa väärti. Tiistaina hinkkasin jo gondolilla yksinäni ylös ja lumilaudalla alas. Minä pystyn tähän!

Olen useasti antanut pelon ja paniikin rajoittaa jotain, kuten siihen hissiin hyppäämistä, mutta kun tilaisuus tai kokemus ovat vähän ainutlaatuisempia, olen hammasta purren, jalat välillä paniikista makaronina päättänyt, että pystyn. Kun tapasimme miehen kanssa ja hän pyysi moottoripyörän kyytiin, olin niin ahtaanpaikankammoinen, että revin kypärän aina samantien pois. Se oli liian tiukka ja luulin tukehtuvani. Pikkuhiljaa aloin kiukulla opetella asiaa, koska en halunnut paniikin antaa rajoittaa. Aina visiiri auki, aina äkkiä isolle tielle, missä tuuli humisi päin kasvoja ja sain happea. Ja nielin kärpäsiä. Tilanne eskaloitui siihen, että päätin ajaa oman moottoripyöräkortin. Tuossa vaiheessa kypärä ei enää ollut minkäänsortin ongelma, mutta pyörän käsittelystä en tiennyt tuon taivaallista ja järkytyin, miten vaikeaa on käsitellä painavaa moottoripyörää. Sisulla, lisäajotunneilla, miehen opetuksella autokoulun lisäksi minä sain kesällä 2008 ajokorttiini B-luokituksen lisäksi An. Sitten ajoimme pyörillä peräkkäin. Kuka olisi ikinä uskonut.

Samoin kävi sukeltamisen kanssa. Vannoin, etten ikinä pysty. Kun rekkasin 250 sukellusta Thaimaassa asuessamme, en osannut itsekään enää sanoa, miten tässä näin kävi. Sisulla, taas miehen opastuksella ja harjoittelulla minusta tuli sukeltaja, joka nautti touhusta, odotti sitä ja oli siinä vielä kuulemma hyvä (koska mies toimi sukelluskouluttajana, luotan hänen sanaansa, paljon ehti nähdä).

Lumilautailua aloin kokeilla 12-vuotiaana, kun kammoja ei vielä samalla tavalla ollut, mutta sitä samaa sisua oli. Harjoittelin Iso-Syötteellä viikon niin, että muistan seuraavalla viikolla itkeneeni liikuntatunnilla, niskat olivat kaatuilusta niin kipeät. Mutta minä opin ja minä pystyin. Nautin järjettömän paljon viikoista Syötteellä, huhtikuun auringosta ja loputtomista laskukerroista. Kun tapasin mieheni, suuntasimme rinteeseen. Välillä meni tappeluksi, kun kiukuttelin hänen viedessä minut liian vaikeaan rinteeseen, välillä meni loistavasti. Jotenkin Thaimaa-vuosien, huonojen talvien, raskauksien ja muun myötä lautailu jäi. Jäi 14 vuodeksi. Se on järkyttävän pitkä aika!

Viime vuonna katselin, kun esikoinen ja mies laskettelivat ja ajattelin, että jos kokeilisin. Varastossa pönötti se Iso-Syötteen vuokraamosta ostettu lauta, 14 vuotta minua uskollisesti odottaneena, vähän ruosteisena. Aloitin sillä, että kävelin lastenrinteeseen, koska hissit ovat aina olleet kauhistus. Tuntui, että muistan miten lauta kääntyy, mutta uskallus oli poissa. Kun menimme laskureissuille Himokseen tai Sappeeseen viime keväänä, pysyin suosiolla lastenrinteessä. Kerran kävin huipulla Himoksessa ja tulin kai alaskin, mutta huimasi.

Pari viikkoa sitten sain innostuksen Himoksen pehmeissä rinteissä tulla alas isompaakin rinnettä. Uskalsin! Maanantaiksi olimme sopineet Kuusamoon muutamaksi tunniksi lastenvahdin ja tarkoitus oli mennä miehen kanssa kaksin Rukalle laskemaan. Jännitin hirveästi. En ole ikinä (!) ollut tuolihississä laudalla. Syötteellä, Laajavuoressa tai muualla käymissäni paikoissa ei niitä ollut. Tiesin, että mies vie minut ekana tuolihissiin ja ylös asti. Pääsisinkö alas?

Eka lasku oli vaikea. Ei laskun takia, vaan olin jännittänyt niin hirveästi tuolihississä, että laskin alas hissijännityksestä ihan plörönä. Olin tarrautunut tuolihissin lähdössä paniikissa miehen kiinni ja ehkä vähän kiljunut, mutta hän vain hymyili ja pysyi rauhallisena. En olisi ikinä pystynyt kyytiin ilman häntä. Kun sanoin, että tekisi mieli laittaa silmät kiinni (otin sen sijaan selfien), hän tsemppasi. Tuntee 18 vuoden jälkeen paniikkini. Siinä me sitten menimme rähmäsien lautojemme kanssa, molemmat hyvin käytettyjä, molemmat ehtaa ysäriä. Onneksi tyylipisteillä ei väliä.

Laskimme pari tuntia tyytyväisenä. Ei pelottanut, ei ahdistanut, pehmeät rinteet ottivat hyvin vastaan ja aurinko paistoi. Kun menimme pari siirtymärinnettä, joista toinen tuntui vähän liian hurjalta, kysyin jälkikäteen, tiesikö mies, että se on noin jyrkkä. ”No joo, mutta tiesin että selviät siitä, niin en mainostanut sen jyrkkyyttä erityisemmin”. HAH! Mikä taktiikka. Ja joka kohdassa hämmästelin, että kaikki nämä paikat on 6 veeni laskenut yksin, huh mikä rohkeus.

Niin voitin pelkoni jälleen, vähän sydän hakaten, vähän jalat makaronina, vähän kiljuen. Tiedän, että paniikki ja pelko on lamaannuttavaa. Tiedän, etten itse olisi monesta tilanteesta selvinnyt yksin, vaan saan voimaa ja rohkeutta miehen tsemppauksesta. Sisälläni asuu valtava tahto ja sisu, joka haluaa, samalla kun paniikki yrittää estää. Taistelen päivittäin eri tilanteiden kanssa ja loistan kuin Naantalin aurinko, kun selviän niistä. Sinäkin pystyt jos haluat, moneen asiaan. Usko itseesi. Tiedän, että paniikki voi estää jopa käymässä ruokakaupassa, enkä vähättele noita tunteita. Tiedän, että en itse olisi pystynyt ilman henkilökohtaista tsemppariani, joka uskoo minuun ja tukee. Siihen on hyvä nojata.

Toivon, että valan edes vähän uskoa teihin, joita jännittää, ahdistaa tai jalat menevät veteläksi paniikista. Se olo, kun on panikoinut ja kun se menee ohi ja huomaa olevansa kuin hyytelö. Laskepa niillä jaloilla! Mutta eteenpäin päästiin ja sanoinkin miehelle, että maanantai oli kokonaisuudessaan yksi elämäni onnellisimpia päiviä. Perhe, aurinko, onnistuneet laskut, itsensä voittaminen.

Jos et pysty, ei sekään mitään meinaa. Pienin askelin, ehkä joku päivä. Luota itseesi. Kanavoi paniikki muualle (itse saatan soittaa jollekin, jonka tiedän vastaavan, jos tulee paha paikka). Keskity ottamaan selfie, niin gondolimatka onkin jo ohi. Keskity hyvään. Älä assosioi etukäteen yöllä sängyssä paniikkia päälle, vaan mene enemmän löysin rantein. No, vaikeaa on näitä ohjeita noudattaa, tiedän. Mutta yritän itsekin!

Toivon sinulle paljon hyvää oloa ja aurinkoa keskiviikkoosi!

 

Me oltiin taas me

Siinä se seisoi. Nenänmitan päässä itsestäni. Sydämessäni läikähti, se oli lyhyt hetki, mutta yhtäkkiä olimme kaksin ja olimme taas me. Se peruskaksikko, josta perheemme on saanut alkunsa ja se kaksikko, joka jakanut niin monet ilot ja surut. Se kaksikko, joka meinaa välillä unohtua pikkulapsiarjessa. Se, joka on ajanut peräkkäin moottoripyörillä, tuulettanut 20 metriä pinnan alla mahtavaa mantarauskuhavaintoa, juossut Indonesiassa aamuyöllä mereen ääneen nauraen ja… pussannut ankkurihississä.

Niin. Olimme siis eilen ohikiitävän hetken, kahden nousun verran kaksin ankkurihississä. Tiedättekö milloin oli edellinen kerta? Jos en ihan höpöjä puhu, niin vuonna 2004. Vai oliko 2005? Sen jälkeen tuli vaihto-opiskelutalvi Englannissa, muutama talvi meni Thaimaassa, sitten oli koira ja… Yks kaks oli mennyt 14 vuotta ilman, että kävin rinteessä. Sitten minä olen saanut mennä yksin hissillä miehen mennessä esikoisen kanssa. Eilen saimme mummin ja ukin mukaamme Himokselle muutamaksi tunniksi ja tyttöjen jo uuvahtaessa laskimme pari mäkeä kaksin. Ja menimme yhdessä ankkurihississä. Koska laskemme eri jalat edellä, olemme hississä naamatusten, ihan nenä vasten nenää. En edes muistanut millaista se on. Tuli ihan mieletön flash back, kun katsoin niihin ruskeisiin tuikkiviin silmiin ja mietin, että onpa kiva tyyppi siinä pussausetäisyydellä.

Siinä sitten mietin, miten pienissä hetkissä voi olla hirmuisen paljon onnea. Eilen oli ihana puolikas päivä Himoksella ja rinteet suhteellisen tyhjät. Aurinko paistoi ja rinteet olivat kivan pehmeät. Pitkästä aikaa tuntui, että laskuni sujuivat enkä jännittänyt ja piiitkästä aikaa pääsimme laskemaan ”kunnolla” isovanhempien ollessa pienimmän kanssa pulkkamäessä. Oli ihan huippua.

Päähäni pulpahti toinenkin hassu ajatus. Mietin, että mehän olemme oikeastaan yhdessä lumilautailun ansiosta. Minä nimittäin monesti halusin lähteä lautailemaan teini-ikäisenä, mutta olin arka lähtemään yksin eikä ollut rinnetouhusta innostuneita tyttökavereita. Kun mieheni istui viereeni ruotsin abikurssilla (se oli ainoa vapaa paikka ja hän oli myöhässä, eli pakkorako istua siihen) aloimme jutella. Se kurssihan meni enemmän jutteluksi kuin opiskeluksi ja sen huomasi myös opettaja, mutta siinä sitten puhuimme myös lautailusta ja vaihdoimme numeroita. Miehellä oli kausari rinteisiin ja sanoi käyvänsä kaverinsa kanssa usein, jos joskus lähtisin mukaan.

Talvi tuli ja talvi meni, en ikinä lähtenyt elämäntilanteeni vuoksi mukaan. Mutta hänen numeronsa jäi luuriini. Mietin eilen, olisinko ikinä löytänyt koko tyyppiä enää ilman tuota numeroa. Tai ehkä kyselemällä olisin aikana ennen fbta ja muita, mutta koska numero löytyi puhelimestani, laitoin eräänä toukokuisena aamuna siihen viestin ihan pokalla. Sen kivan oloisen lumilautailjatyypin numeroon, lähes 18 vuotta sitten.

Ihmeellisiä ajatuksia sitä ihmisellä rullaa päässä välillä. Kun tuo ajatus tuli mieleeni, olin yhtäkkiä hyvin kiitollinen kaikesta. Elämä on kyllä aikamoinen kohtalo. Siinä istuin tyypin vieressä, joka pyysi minua lautailemaan vuonna 2000. Kuvaa meistä otti tyttäremme. Kuka olisi uskonut? Mieletön hetki ajatuksissa ja muistossa yhtä lailla kuin nykypäivässä. Mieletön varmastikin kauden vika reissu Himokseen.

Miten sinä olet tavannut puolisosi? Uskotko muuten kohtaloon? Hyvää alkanutta viikkoa, huhtikuuta ja aprillipäivää!

P.S. Rinteet olivat ihan huiput, mene ihmeessä jos ehdit vaikka ensi viikonloppuna!

Uusia oppeja Rukalla

*hiihtokoulu saatu veloituksetta

Laskukelit ja hiihtokelit ne vaan jatkuvat etelässäkin ja allekirjoittanut on ollut siitä enemmän kuin hyvillään! Viikonloppuna laskimme Sappeessa, jossa kävikin kova kuhina, mutta palataan vielä viikolle viisi, kun olimme Kuusamossa ja Rukalla laskemassa. Hassua sinänsä, että itse olen noussut laskettelusuksille 1990-luvun alussa ensi kertaa Rukalla, olimme yksityisopetuksessa koko perhe, sillä se oli ensi kerta myös vanhemmilleni. En ole sen koommin käynyt Rukalla, eli kevyt 25 vuoden tauko! Maisemat ja vaihtoehdot rinteissä ovat huikeita, samoin kuin vuokraamon koko, valikoima ja ammattitaito. Rukalla on laskukausi jatkunut monesti kesäkuulle saakka, eli vielä pääsee rinteisiin!

Esikoinen kävi viime vuonna Vuokatissa Wernerin hiihtokoulun, joka oli alkeiskurssi. Sen jälkeen hän on laskenut hyvin ja innoissaan, mutta mietimme, että lisää vinkkejä ja esimerkiksi varmuus tuolihissiin olisi kivaa saada. Wernerin jatkokurssi tuntui parhammailta vaihtoehdolta, mutta hiihtokoulut olivatkin tauolla vielä viikolla 5, sen verran hiljainen aika oli! Kuopuksen kanssa olimme myös miettineet järkevintä vaihtoehtoa opetukseen. Hiihtokoulujen alaikäraja on 3 vuotta ja hän on jo viime talvena ollut rinteessä ja lähtee rohkeasti muidenkin aikuisten matkaan, joten ajattelimme kysyä, jos ottaisivat tunnille hieman ”alaikäisen” taaperonkin.

Sovimme siis hiihtokoulun kanssa yksityisopetuksesta. Lähdettiin puolesta tunnista ja sovittiin, että jatketaan siitä riippuen lasten jaksamisesta. Hiihtokoulun tapaamispaikka on Vuosselin puolella Family Parkin edessä ja sinne suuntasimme vuokraamon kautta, pienimmällä kun ei ole vielä omia kamoja. Hissiliput pitää myös hommata erikseen ja tässä sekoilimme nyt kunnolla – Family Parkissa treenannut pieni ei olisi tarvinnut lippua joka meille myytiin, sen sijaan isompiin rinteisiin suoraan lähtenyt 5-vuotias olisi tarvinnut isojen rinteiden lipun, hänelle oli vain Family Park-lippu. Olkaa siis tarkkoja ja kyselkää, kun lippuja ostatte!

Rosa& Rudolf Family Park on aivan ihana alue, jossa on hyvin hitaasti liikkuvia mattohissejä, sisätila makkaranpaistoon ja eväiden syöntiin, on tubing-aluetta ja erilaisia laskupaikkoja. Suosittelen testaamaan perheen pienimpien kanssa! Tapasimme sen edessä lasten hiihto-opettajat, Ellan ja Jussin. He olivat oikein iloisuutta ja energiaa pursuava kaksikko ja aika pian Jussi lähti esikoisen kanssa kohti isoja rinteitä ja Ella sai vähän maanitella kuopusta matkaansa, mutta hänkin lähti sitten kohti rinteitä.

Näinhän siinä kävi, että vaikka kuinka yritin kurkkia, meni esikoisen ensimmäinen kerta tuolihississä minulta ohi. Hyvin oli kuulemma mennyt ja hiihtokoulussa hetkessä saatu varmuus näkyi, hän jatkoi sen jälkeen reippaasti isänsä kanssa tuolihissillä isoihin rinteisiin ja lupasi opettaa myös isälleen, miten siinä mennään! Kuopus jumppasi mattohissillä Ellan kanssa ja näytti puhuvan ummet ja lammet mennessään.

Miksi sitten hiihtokoulu, eikä pelkästään vanhempien kanssa treenausta? Syitä on monia. Tiedätte, että lapset saattavat olla täysin erilaisia vieraampien aikuisten kanssa. Se kiukku unohtuu ja keskitytään oppimaan ja kuuntelemaan ohjeita ihan eri tavalla, kuin äidin ja isän kanssa. Arvatkaa miksi käytän tyttöjä synttäri- yms. kuvissa ammattikuvaajalla? Toki ammattitaidonkin takia, mutta myös sen takia, että heistä saa kaksin kuvaajan kanssa ihan eri ilmeet esiin kuin vanhempien kanssa.

Lisäksi me miehen kanssa olemme lautalaskijoita ja suksivinkkejä on vaikeaa antaa. Oma 14 vuoden laskutauko teki sen, että esikoinen alkaa olla jo varmempi ja menee hurjempiin rinteisiin kuin mihin minä uskallan, joten saa sitten treenata ammattilaisen kanssa. Huomasimme kuinka hetkessä taidot kehittyivät, kun hän oli viime vuonna kaksi päivää hiihtokoulussa, joten luotan täysillä näihin alan ammattilaisiin.

Mitä sitten opimme? Esikoinen sai varmuuden isompiin rinteisiin ja tuolihissiin. Lisäksi he treenasivat eri tavoin painon pitämistä edessä. Lapsilla se kuulemma jää helposti takapainotteiseksi ja esimerkiksi laskeminen yksi sauva käsissä, kädet suorana edessä auttaa korjaamaan painoa eteen. Kuopuksen kohdalla Ella sanoi, että motoriikka ei anna periksi vielä näin pienten esim. kääntää suksia auraan, se on sitten ensi vuoden juttuja. Ja yllättäen kuopus haluaa ensisijaisesti laudan ja viihtyy sen päällä, ehkä hänestä tuleekin lautalaskija! Olimme myös miettineet, kannattaisiko pienen kanssa hommata valjaat, eli hän laskisi sitten edellä ja pysyisi ns. hanskassa. Tähän Ella sanoi, että jättäkää hommaamatta. Lapsi oppii roikkumaan valjaissa ja paino menee taakse, laskuasennosta tulee väärä ja sitten luotetaan liikaa siihen, että kyllä vanhemmat jarruttavat. Tämäkin oli hyvä kuulla, ei ole sitten tullut hankittua niitä valjaita!

Tytöt heittivät opettajille ylävitoset oppien jälkeen ja me kiitimme, tunnissakin ehtii oppimaan ja testaamaan montaa juttua. Ehkä ensi kerralla kuopukselle sitten lautakoulua, kun on siitä niin innostunut! Esikoinen pääsi nauttimaan isänsä kanssa isommista rinteistä, kun me siirryimme jo pulkkatiimiin. Rudolf seikkailureitin varrella rinteessä on nähtävissä niin poroja kuin huskyja ja siellä loimusi valmiiksi tehdyt tulet, joissa isä ja tytär paahtoivat vaahtokarkkia. Aika luksusta! Voi että odotan, että päästään sinne kaikki neljä, vielä täytyi minun jäädä vetämään tubing-mäkeä (eipä siinä, oli ihan hullun hauskaa sekin!).

Kiitos Ruka, Ella, Jussi ja hiihtokoulun tiimi! Jos lumitilanne sallii, tulemme huhtikuussa takaisin kuluttamaan erityisesti niitä rinteitä!

Onko itselläsi kokemusta hiihtokouluista?