Vielä kerran keväthangille – parhaat vinkit ja fiilikset

Etelässä ollaan jo lähes kesäkeleissä, mutta Rukalla lasketaan näillä näkymin aina 9.5. asti. Joten kurvataan vielä kerran pohjoiseen, jossa vietimme viime viikolla yhden parhaista lomistani ikinä. Olen iloinen, että pääsimme sinne myös viikolla 5, mutta voi kuinka lapset viihtyivät nyt, kun ei tarvinnut palella! Aurinko mollotti pilvettömältä taivaalta koko viikon, asteita oli parhaimmillaan +10 ja rinteet olivat superkunnossa.

Pähkäilimme helmikuussa, onko viikolla 16 vielä rinteet kunnossa ja riittääkö lumi. Kyllä se todellakin riittää ja rinteet olivat näin huhtikuussa aivan upeat. Toki ne kinostavat ja homma on välillä vähän surffailua, mutta minusta sata kertaa parempi juttu kuin järkyttävä pakkanen tai jäinen rinne. Jos siis vain voit, mene vielä keväthangille, vielä ehtii!

Pähkäsimme myös viikon 5 ryntäilyn jälkeen, että keskittyisimme tällä lomalla kahteen juttuun, hiihtoon ja rinteeseen. En juuri päässyt käymään rinteissä itse viimeksi, joten Ruka jäi täysin valloittamatta. Ajattelin, ettei minusta edes olisi niin hurjiin rinteisiin, mutta vielä mitä – rinteitä piisaa ihan kaikentasoisille ja laskiessani yli kilometrin mittaista rinnettä ja siirtyessäni rinteestä toiseen muistin taas, miksi rakastuin aikanani lumilautailuun. Se on vaan niin parasta noilla loputtoman pitkillä rinteillä!

Kuten kerroin, saimme Holiday Clubin respasta saapuessamme kuponkeja, joilla hissiliput sai arkena puoleen hintaan. Se ratkaisi pelin – neljän päivän hissilippu puoleen hintaan maksoi vähemmän kuin kaksi kolmen tunnin lippua. Otimme siis vanhemmille ja esikoiselle neljän päivän liput ja näin pääsisimme rajoituksetta laskemaan, ajelemaan gondolilla ja puuhaamaan Family Parkissa.

Me ehdimme neljän päivän aikana valloittaa rinteitä aika monipuolisesti ja monentasoisen ja ikäisen laskijan näkökulmasta. Mies ja esikoinen vetivät lähes kaikki rinteet läpi mustia lukuun ottamatta, kuopus pääsi mukana pariin isoon ja oli pääasiassa lasten mäessä ja minä tulin miehen kanssa kaksin pääasiassa pitkiä sinisiä sekä muutamia punaisia. Kuopuksen kanssa lautailimme Family Parkissa, miehen kanssa vaihtelimme puolta Vuosselista Rukakylän puolelle ja koko perheen voimin grillasimme keskellä rinnettä vaahtokarkkeja. Mikä viikko!

Mitkä olivat siis meidän suosikkejamme, minkä takia rakastuimme Rukan rinteisiin? Tässäpä muutamia juttuja. Jos et ehdi käyttää vinkkejä hyväksi nyt keväällä, ensi talvena pitävät sitten taas kutinsa!

Family Park. Mattohisseillä oli helppo viedä kolmevuotiasta ylös ja rinteet tarpeeksi loivat kipittää hänen vierellään alas. Kun väsähdys tuli, oli Ski Bistro vessoineen lähellä samoin kuin grillikota, jossa saattoi grillata makkaraa. Ylhäällä Family Parkissa on tubing-rata, joka oli meidän kuopuksen mielestä ihan ykkönen. Siinä menimme junassa neljällä renkaalla nelistään, taisin olla se, joka kiljui eniten. Parkista löytyi myös keinu ja liukumäki.

Parkin vierestä lähtee gondolihissi, tämän talven uutuus. Pelkkä ylilento maksaa 10 euroa ja matkalla voi pysähtyä ylös, vaikkei olisikaan laskija. Aiemmin siellä oli jääpolku, nytkin kannattaa hypätä ylhäällä ulos ja ihastella maisemia. Huhtikuun ajan aseman vieressä on Hanki pop up-baari, jossa oli ihanaa kuunnella reggaeta ja fiilistellä hetki. Teimme mm. niin, että minä jäin ylhäällä pois ja laskin toiselle puolelle Rukakylään, josta tulimme nelistään ylös. Mies kuvasi menoani ylhäältä gondolista. Välillä vain menimme gondolilla kuopuksen kanssa, sillä hänestä se oli ihan yliveto juttu. Ja maisemat ovat huikeat sieltä! Ehdoton koko perheen juttu!

Family Parkin toisella puolella on sompahissi, jossa oli viikon ystävällisin hissimies. Harmittaa, etten muista nimeä, kun aina katsoin rinnasta nimen mikä siinä lukee. Vaikka hisseissä on itsepalvelu, kyllä joka asemalla saa aina apua! Laskimme tuossa rinteessä nelistään, kun ajattelimme, että sompahissi on kaikille helppo ja rinne vähän kompromissi, siinä pärjäämme kaikki. No, tämä johti siihen, että mies laski suksilla kuopus jalkojen välissä ja he menivät hyppyreihin, minä hiihtelin lautoineni jossain välimaastossa ja esikoinen suuttui lällyrinteestä. Hän laski mitään meille puhumatta yksin ylös ja alas. Kyllä hymyilytti. Puhe jatkui kun pääsi taas tuolihissiin. Mutta noin periaatteessa koko perheen kiva rinne numero 21, sininen Bistron rinne. Ja se hissimies, kiitos avusta ja terkkuja!

Kaksi kertaa palkkasimme mökille MLL:n lastenhoitajan ja laskimme muutaman tunnin miehen kanssa kaksin. Silloin oli helppo mennä ankkurihissiin tai tuolihissiin ja kierrellä missä vain. Gondoli oli kiva hissi lasten kanssa, siellä oma suoritukseni esikoisen kanssa ankkurissa oli aika… Öh. Joten kun menimme porukalla, valitsimme gondolin ja sompahissit. Miehen kanssa siirryimme Mastorinteisiin, jotka ovat punaisia, mutta pehmeytensä vuoksi aika helppoja punaisia sanoisin. Rinteestä 33 löysimme nopeusmittauksen, josta mies viuhahti vauhdilla 63km tunnissa. Itse en viitsinyt edes yrittää, omat nopeuteni olivat… No vähän pienemmät. NMastorinteet olivat kivan hiljaisia ja niistä voi laskea myös sompahissiin, jonne suuntasimme sitten lapsen kanssa, eli Välihissiin ja Välirinteeseen numero 31.

Mastorinteiden takaa löytyy Ruka Peak, pieni hotelli, jossa on ihastuttava ravintola. Se oli viikon 5 pakkasilla kuin satumaailma ja mies kävi esikoisen kanssa silloin siellä kaakaolla ihastellen tykkylumisia puita. Nyt terassilla sai suorastaan hikoilla ja nauttia kuin kesäkeleillä. Tarjolla on muun muassa lounasta ja illallista. Ehdoton paikka käydä, laskien tai autolla ja pyörälläkin pääsee ylös. Ruka Peakiin ihastui viime kerralla myös lapsi niin, että halusi viimeisenä päivänä ehdottomasti sinne kaakaolle. Kun odottelimme miestä ja esikoista kuopuksen kanssa, sain yks kaks kännykkään valokuvia helikopterista. Silmät pyöreinä tuijotin, että mitä nyt en ymmärrä. He olivat saaneet kaksi yhden hinnalla tarjouksen, kun kopteri oli pysähtynyt Ruka Peakin viereen ja katselleet Rukaa yläilmoista sen sijaan, että laskivat alas luoksemme. Mikä käänne! Mutta varmasti aika ainutlaatuinen elämys!

Rukakylän puolella kannattaa myös käydä pitämässä breikki ja syömässä. Sieltä löytyy muun muassa burgerbattlessa sijoittuneen Jari Rahkolan R U OK-ravintola, jossa oli älyttömän hyvät hampparit. Samoin Villisian raclette oli kokeilemisen arvoinen juttu ja Villisian lasten leikkipaikka ihan vertaansa vailla. Viikolla 5 nautimme lounaat ravintola Kuksassa ja tykkäsimme siitäkin! Mökille nappasimme mukaan Hanko sushit, eli kaikkea löytyy.

Sitten on se esikoisen lemppari, eli rinne numero 26, Rudolfin seikkailureitti. Rinteen varrella voi tavata niin poroja kuin huskyja, laskea mökin läpi ja istahtaa nuotiopaikalle grillaamaan. Sinne pääsee monella eri hissillä ja yhteen mäkeen vierähtää aika tovi pysähdyksillä! On muuten ihan mahtavaa, että heti aamusta kaikki nuotiopaikat ovat kunnossa ja niihin on sytytetty valmiiksi tuli, myös makkaratikkuja löytyy. Mahtava palvelu! Miten mahtavalta maistuu paahdettu vaahtokarkki keksin välissä!

Paikan kapasiteetti on kyllä mieletön ja se vetää hurjat määrät väkeä, eli huhtikuun aurinkokelit kannattaa sesonkia pelkäämättä käyttää hyväkseen! Me nautimme täysillä ja monesti kertyi 9 tunnin rinnepäiviä. Niin ja ne hiihtokilometrit. Niitä kertyi 13 viikon aikana. Taisin vähän innostua vuosien jälkeen pohjoisen rinteistä ja lautailuista.

Kiitos Ruka ihan mielettömästä viikosta, jota haikeana mietimme! Kenen muun suosikki? Mistä tykkäät eniten?

Älä missaa pohjoisen lomallasi tätä!

Me aloitimme jo viikolla 5 lomamme ajamalla Lammintuvalle. En suoraan sanottuna muista miksi, mutta asteita oli -27 ja ulkona oleilu rajallista. Joten menimme tuvalle laskemaan muutamat mäet, kurkkaamaan pieniä huskynpentuja ja juomaan kaakaota sisälle lämpimään. Totesimme äkkiä, että paikka oli äärettömän lapsiystävällinen ja pulkkamäki yksi parhaita!

Jotenkin sitten päädyimme aloittamaan huhtikuunkin loman ajamalla autolla Lammintuvalle, sillä siitä olisi helppo lähteä lasten kanssa hiihtämään. Paikka oli niin sama ja samalla niin eri kuin tykkylumen ja kovan pakkasen aikaan! Ihmisiä tuli ja meni suksilla, ihmisiä istui terassilla ja ne huskyn pennut, apua! Tiedän kuinka äkkiä koirat kasvavat, mutta siinä katselin hämmentyneenä, että kylläpä venyvät kolmessa kuukaudessa, olin jo unohtanut oman koiranpentuaikani.

Kun saavuimme paikalle, valtasi minut heti tietynlainen yhteisöllinen olo. Paikassa kaikki juttelevat kaikille, aurinko paistoi, asteet olivat selkeästi plussalla ja minutkin valtasi välittömästi onni. Mikä keli, mikä fiilis! Esikoinen lähti isänsä kanssa hiihtämään vähän vauhdikkaammin ja minä jäin kuopuksen kanssa hiihtohommiin. Emme montaa sataa metriä ehtineet hiihtää, kun meitä oli jo useampi haastatellut lapsen iästä ja kehunut hiihtotaitoja. Ihmiset tervehtivät ja hymyilivät, aurinko paistoi ja ladut olivat ihanat. Mikä fiilis!  Kuopukseni kertoi auliisti ikänäs ja sanoi poroja samalla lampaiksi, kun ei ole sarvia. Kaikki oli jotenkin niin iloista ja hymyilytti.

Lammintuvallehan pääsee hiihtäen vaikka Rukalta, autolla pihaan asti tai moottorikelkalla. Paikasta löytyy kaikkea pulkkamäestä napakelkkoihin, huskyihin, poroihin ja ihanaan kahvilaan, josta saa kuulemma maankuulut muurikkaletut. Luin tämän jälkikäteen, mutta hei onneksi maistoimme niitä! Aloitimme lounasaikaan homman siitä, että muu perhe söi porokeittoa ja perunarieskaa, joka oli paikan päällä leivottu. Kysyin, voiko sitä ostaa mukaan. Se oli parasta ikinä maistamaani rieskaa. Ihan mieletöntä. Voi enkö voisi saada sitä mukaan! Älä missaa tätä rieskaa! Ja minulle tehtiin ystävällisesti kananmunasämpylä pyynnöstä, kun ei muuta lihatonta vaihtoehtoa löytynyt. Jälkkäriksi otimme kaksi muurikkalettua porukallemme. Ne olivat valtavia, paistettiin tilauksesta, niihin sai päälle iiiison läjän kermavaahtoa, hilloa ja marjoa, jotka olivat todella monipuolisia ja toki hillakin joukossa. Mums!

Maailman parhaat rieskat ja letut, loputtomasti puuhaa lapsille, ihan mielettömän ystävällinen henkilökunta ja miljöö, jossa tuntuu siltä, että olisi keskellä ei mitään. Ajattelin tätä jo kolmenkymmenen asteen pakkasessa, mutta nyt olen siitä vakuuttunut – jos suuntaat Rukalle tai Kuusamoon, älä missaa Lammintupaa. Käy tekemässä oma villi suorituksesi pulkkamäessä ja maista ehdottomasti rieskaa ja lettua. Niin ja hei, lapsetkin saavat ajaa moottorikelkalla Lammintuvalla, sekin on jäänyt täysin kokeilematta, kun pulkkamäki, napakelkka ja hiihto ovat olleet jo niin mahtavia juttuja.

Ja hei, se kummalliselta näyttävä pulkan ja liukurin yhdistelmä on ihan maailman paras laskuväline, kokeile!

Kenellä on kokemuksia Lammintuvasta? Millaisia, jaa juttusi! 

Sä pystyt jos sä haluat.

Minä olen vuosisadan panikoija. Se, joka juoksee portaita ettei tarvitse mennä hissiin, tuijottelee viikon gondolihissiä uskaltamatta mennä, kirkuu kun vauhti on liian kova ja miettii liikaa etukäteen aina sitä, kuinka paljon sattuu jos käy näin ja näin. Paniikki ja ahtaanpaikankammo ovat välillä todella ärsyttäviä kumppaneita elämässä ja tuntuu välillä täysjärkiselle selittäessä niin hölmöltä. Niin nololta. Siinä kun seisoin maanantaiaamupäivänä Rukalla ja katselin koko perheeni menevän gondolihissiin, johon oltiin ensiksi menossa nelistään, meni hermot. Älä anna pelon estää, nyt p****le! Loikin kuin heikkopäinen yhden kielletyn narun yli, jotta ehdin juuri viime hetkellä hypätä tuon gondolikorin kyytiin. Istuin jalat tutisten alas ja samalla hetkellä kolmevuotiaani totesi iloisesti ”jee, nyt meni ovet kiinni!”. Niin meni, älä muistuta ajattelin.

Montaa minuuttia matka huipulle ei kestänyt. Katselin kaunista ja iloista perhettäni ylhäällä ja tuijotin upeita maisemia. Oliko tämä nyt niin kamalaa? Jännitti ja vähän ahdisti, mutta oli hintansa väärti. Tiistaina hinkkasin jo gondolilla yksinäni ylös ja lumilaudalla alas. Minä pystyn tähän!

Olen useasti antanut pelon ja paniikin rajoittaa jotain, kuten siihen hissiin hyppäämistä, mutta kun tilaisuus tai kokemus ovat vähän ainutlaatuisempia, olen hammasta purren, jalat välillä paniikista makaronina päättänyt, että pystyn. Kun tapasimme miehen kanssa ja hän pyysi moottoripyörän kyytiin, olin niin ahtaanpaikankammoinen, että revin kypärän aina samantien pois. Se oli liian tiukka ja luulin tukehtuvani. Pikkuhiljaa aloin kiukulla opetella asiaa, koska en halunnut paniikin antaa rajoittaa. Aina visiiri auki, aina äkkiä isolle tielle, missä tuuli humisi päin kasvoja ja sain happea. Ja nielin kärpäsiä. Tilanne eskaloitui siihen, että päätin ajaa oman moottoripyöräkortin. Tuossa vaiheessa kypärä ei enää ollut minkäänsortin ongelma, mutta pyörän käsittelystä en tiennyt tuon taivaallista ja järkytyin, miten vaikeaa on käsitellä painavaa moottoripyörää. Sisulla, lisäajotunneilla, miehen opetuksella autokoulun lisäksi minä sain kesällä 2008 ajokorttiini B-luokituksen lisäksi An. Sitten ajoimme pyörillä peräkkäin. Kuka olisi ikinä uskonut.

Samoin kävi sukeltamisen kanssa. Vannoin, etten ikinä pysty. Kun rekkasin 250 sukellusta Thaimaassa asuessamme, en osannut itsekään enää sanoa, miten tässä näin kävi. Sisulla, taas miehen opastuksella ja harjoittelulla minusta tuli sukeltaja, joka nautti touhusta, odotti sitä ja oli siinä vielä kuulemma hyvä (koska mies toimi sukelluskouluttajana, luotan hänen sanaansa, paljon ehti nähdä).

Lumilautailua aloin kokeilla 12-vuotiaana, kun kammoja ei vielä samalla tavalla ollut, mutta sitä samaa sisua oli. Harjoittelin Iso-Syötteellä viikon niin, että muistan seuraavalla viikolla itkeneeni liikuntatunnilla, niskat olivat kaatuilusta niin kipeät. Mutta minä opin ja minä pystyin. Nautin järjettömän paljon viikoista Syötteellä, huhtikuun auringosta ja loputtomista laskukerroista. Kun tapasin mieheni, suuntasimme rinteeseen. Välillä meni tappeluksi, kun kiukuttelin hänen viedessä minut liian vaikeaan rinteeseen, välillä meni loistavasti. Jotenkin Thaimaa-vuosien, huonojen talvien, raskauksien ja muun myötä lautailu jäi. Jäi 14 vuodeksi. Se on järkyttävän pitkä aika!

Viime vuonna katselin, kun esikoinen ja mies laskettelivat ja ajattelin, että jos kokeilisin. Varastossa pönötti se Iso-Syötteen vuokraamosta ostettu lauta, 14 vuotta minua uskollisesti odottaneena, vähän ruosteisena. Aloitin sillä, että kävelin lastenrinteeseen, koska hissit ovat aina olleet kauhistus. Tuntui, että muistan miten lauta kääntyy, mutta uskallus oli poissa. Kun menimme laskureissuille Himokseen tai Sappeeseen viime keväänä, pysyin suosiolla lastenrinteessä. Kerran kävin huipulla Himoksessa ja tulin kai alaskin, mutta huimasi.

Pari viikkoa sitten sain innostuksen Himoksen pehmeissä rinteissä tulla alas isompaakin rinnettä. Uskalsin! Maanantaiksi olimme sopineet Kuusamoon muutamaksi tunniksi lastenvahdin ja tarkoitus oli mennä miehen kanssa kaksin Rukalle laskemaan. Jännitin hirveästi. En ole ikinä (!) ollut tuolihississä laudalla. Syötteellä, Laajavuoressa tai muualla käymissäni paikoissa ei niitä ollut. Tiesin, että mies vie minut ekana tuolihissiin ja ylös asti. Pääsisinkö alas?

Eka lasku oli vaikea. Ei laskun takia, vaan olin jännittänyt niin hirveästi tuolihississä, että laskin alas hissijännityksestä ihan plörönä. Olin tarrautunut tuolihissin lähdössä paniikissa miehen kiinni ja ehkä vähän kiljunut, mutta hän vain hymyili ja pysyi rauhallisena. En olisi ikinä pystynyt kyytiin ilman häntä. Kun sanoin, että tekisi mieli laittaa silmät kiinni (otin sen sijaan selfien), hän tsemppasi. Tuntee 18 vuoden jälkeen paniikkini. Siinä me sitten menimme rähmäsien lautojemme kanssa, molemmat hyvin käytettyjä, molemmat ehtaa ysäriä. Onneksi tyylipisteillä ei väliä.

Laskimme pari tuntia tyytyväisenä. Ei pelottanut, ei ahdistanut, pehmeät rinteet ottivat hyvin vastaan ja aurinko paistoi. Kun menimme pari siirtymärinnettä, joista toinen tuntui vähän liian hurjalta, kysyin jälkikäteen, tiesikö mies, että se on noin jyrkkä. ”No joo, mutta tiesin että selviät siitä, niin en mainostanut sen jyrkkyyttä erityisemmin”. HAH! Mikä taktiikka. Ja joka kohdassa hämmästelin, että kaikki nämä paikat on 6 veeni laskenut yksin, huh mikä rohkeus.

Niin voitin pelkoni jälleen, vähän sydän hakaten, vähän jalat makaronina, vähän kiljuen. Tiedän, että paniikki ja pelko on lamaannuttavaa. Tiedän, etten itse olisi monesta tilanteesta selvinnyt yksin, vaan saan voimaa ja rohkeutta miehen tsemppauksesta. Sisälläni asuu valtava tahto ja sisu, joka haluaa, samalla kun paniikki yrittää estää. Taistelen päivittäin eri tilanteiden kanssa ja loistan kuin Naantalin aurinko, kun selviän niistä. Sinäkin pystyt jos haluat, moneen asiaan. Usko itseesi. Tiedän, että paniikki voi estää jopa käymässä ruokakaupassa, enkä vähättele noita tunteita. Tiedän, että en itse olisi pystynyt ilman henkilökohtaista tsemppariani, joka uskoo minuun ja tukee. Siihen on hyvä nojata.

Toivon, että valan edes vähän uskoa teihin, joita jännittää, ahdistaa tai jalat menevät veteläksi paniikista. Se olo, kun on panikoinut ja kun se menee ohi ja huomaa olevansa kuin hyytelö. Laskepa niillä jaloilla! Mutta eteenpäin päästiin ja sanoinkin miehelle, että maanantai oli kokonaisuudessaan yksi elämäni onnellisimpia päiviä. Perhe, aurinko, onnistuneet laskut, itsensä voittaminen.

Jos et pysty, ei sekään mitään meinaa. Pienin askelin, ehkä joku päivä. Luota itseesi. Kanavoi paniikki muualle (itse saatan soittaa jollekin, jonka tiedän vastaavan, jos tulee paha paikka). Keskity ottamaan selfie, niin gondolimatka onkin jo ohi. Keskity hyvään. Älä assosioi etukäteen yöllä sängyssä paniikkia päälle, vaan mene enemmän löysin rantein. No, vaikeaa on näitä ohjeita noudattaa, tiedän. Mutta yritän itsekin!

Toivon sinulle paljon hyvää oloa ja aurinkoa keskiviikkoosi!