Tarina polkupyörästä

Viime torstaina pääsin kirjoittamaan pitkästä aikaa tarinoita ja voi pojat se oli mahtavaa. Tajusin miten hirveästi rakastan kirjoittamista ja miten ihanaa olisi kirjoittaa enemmän. Vaikka kirja! Pystysiköhän sellaiseen joskus? Tulin aivan hymyssä suin kotiin Metsään meni-Terhin vetämältä kurssilta.

Teimme illan aikana erilaisia harjoituksia ja kirjoitimme tarinoita sanasta, jonka Terhi antoi. Kirjoitusaikaa oli muutama minuutti. On käsittämätöntä mitä irtoaa parissa minuutissa paperille sanasta raatihuone tai sanoista muistan matkan. Sitä ihan hämmästyi mistä ammentaa hetkessä tekstiä ja kuinka nauttii siitä kun saa kynä sauhuten tehdä!

Ennakkotehtävä meillä oli kirjoittaa tarina, joka alkaa sanalla polkupyörä. Aikaa sai käyttää 20 minuuttia. En miettinyt asiaa yhtään etukäteen, istuin alas, aloin kirjoittaa sanasta polkupyörä ja aikaa meni 18 minuuttia. Teksti vain tuli jostain, vaikken tiennyt aloittaessani, mistä kirjoittaisin.

Tällainen oli tarinani polkupyörästä (en pystynyt pidättämään itkua, kun luin sen kurssilla ääneen). Onko teistä kivaa lukea tarinoita?

Polkupyörä ruksuttaa kohti mäkeä. Se nitisee ja natisee mennessään, mutta takapuolen alla oleva vanha räsymatto auttaa siihen, ettei peppuun satu. Iso keppi, jonka olemme laittaneet merkiksi näkyy jo. Kivet muljuavat renkaiden alla, ruoho tuoksuu nenässä, kesän aurinko lämmittää. Soratiellä ei ole muita.

”Kepin luona ollaan, nyt pitää hypätä pois!” huudahtaa mummoni ja pysäyttää pyörän. Minä kiipeän alas vanhan sinisen pyörävanhuksen tarakalta ja kävelen loppumatkan mäen päälle. Olemme sopineet, että keppiin asti mummo polkee ja pitää minua kyydissä. Olen kuusivuotias, mutta mummon ja ukin mökillä ei ole minulla omaa polkupyörää, joten kuljen mummon kyydissä tuon mökkitien.

Ylämäen jälkeen hyppään taas tarakalle ja mietin mutkaisessa alamäessä, pärjääkö mummo. Soratien kivet ovat kohtalaisen isoja ja minä painan jonkin verran. Mummokin on jo aika vanha, ajattelen, yli 60-vuotias! Sopiiko sen ikäisten vielä ajella pyörällä täällä pitkin sorateitä joku kyydissään?

Mutta perille päästään, mäen alapuolella meitä odottaa kauppa-auto. Se on minusta ihan mielettömän hieno, ei meillä Helsingissä tällaisia ole. Ostetaan jätskit, lähdetään taittamaan aika pian matkaa takaisin. Kävelen jätski kädessä mummolle höpöttäen takaisin kohti mökkiä. Nautin ihan hirveästi siitä, kun saan olla hänen kanssaan kaksin. Kaukana ovat pikkuveli ja vanhemmat, olen saanut tulla ihan yksin Veikkolan mökille moneksi yöksi. Perillä mökillä odottaa ukki, joka on alkanut saunan lämmityspuuhiin. ”Mutta haluan uimaan ennen saunaa!” huudahdan ja tottahan toki ukki vie prinsessansa uimaan ennen saunaa. Kuljen paljain jaloin pienen matkan uimarantaan ja isot soramurikat pistelevät jalkojani. Hyppään laiturin päästä pommilla järveen ja nauran ääneen. Ukki hymyilee rannassa.

30 vuotta tuon kesäpäivän jälkeen ajelen mietteissäni polkupyörälläni Tampereella. On ollut kylmä kesä ja olen pyöräillyt yllättävän vähän. Pyöräni on kyllä maailman hienoin – se on kirkkaan pinkki, pinnassa on glitterimaalia ja Apulannan laulunsanoja teipattuna. Välillä tekisi mieli laittaa pussi päähän sillä ajaessa, onko tämä nyt ollenkaan sopiva polkupyörä keski-ikäistyvälle kahden lapsen äidille. Mitä ajattelin, kun esitin maalaustoiveet miehelleni?

Unohdan pyörän ulkonäön maisemien suhistessa ohitse ja alan ajatella mummoani, joka muuttaa seuraavana viikonloppuna. Veikkolan mökki on myyty 18 vuotta sitten, enkä ole pystynyt ajattelemaan asiaa aktiivisesti koskaan. Mökkiä ei enää ole, on asfalttiteitä ja uusia omakotitaloja. Kauppa-autot lakkasivat kulkemasta aikoja sitten siellä. Ei ole soraa jalan alla, ei tyhjää mökkitietä eikä enää ukkiakaan. Polkiessani pitkin Tamperetta näköni sumenee kyynelistä, kun mietin lapsuuttani ja sitä, miltä isäni vanhat 1960-luvun Aku Ankat tuoksuivat tuolla mökillä. Kuinka rakastin istua pihakeinussa niitä lukemassa ja auttaa mummoa ripustamaan pyykkiä kuivumaan kahden koivun väliin.

Mummo, jota pidin lapsena aika vanhana, on jo yli 90-vuotias. Hän on asunut kotonaan ja samassa asunnossa 65 vuotta, mutta alkanut väsyä. Ensi lauantaina hän lähtee asumaan palvelutaloon ja olemme koko perhe menossa auttamaan ja katsomaan millainen on uusi koti. Minun on pakko pysähtyä ja pyyhkiä silmäni hihaani kesken polkemiseni, muistot ja tunteet ovat niin vahvat. Mummola on ollut aina olemassa, niin kuin mummokin. Juuri äsken hän jaksoi vielä polkea pyörällä ja juoksi pitkin mökkipihaa työntäen edellään kottikärryjä, joiden kyydissä nauraa hihitin.

Vahva hän oli silloin ja on edelleen. Mennä porskuttaa kävelylenkille ja ihastelemaan Helsingin merta. Kaipaa poisnukkunutta aviomiestänsä, vuosikymmeniä häntä palvelutta kotiaan ja haikailee myös ajoittain Veikkolan mökkiä. Muisteleekohan hän meidän pyöräreissuja? En ole koskaan varmaan kysynyt. Päätän kysyä ensi kerralla kun näemme.


mekko NANSO/ takki VILA/ sukkikset KAIKO/ kengät PALMROTH (saatu)/ pipo PIECES

Kuinka voimaannuttavaa rustaaminen onkaan! Kun oikeudenkäynti talosta oli pahimmillaan ja asuimme evakossa, kävin kirjoituskurssilla kerran viikossa. Purin niihin teksteihin hirveän määrän tunnetta ja usein itkin, kun luin niitä ääneen. Valtavan puhdistavaa, valtava voimavara, valtavan ihanaa puuhaa!

Kuinka paljon voikaan rakastaa kirjoittamista! Kirjoitatko sinä paljon? Tarinoita?

Miksi tämä ottaa niin koville?

Säpsähdän kesken uneni – olen nähnyt unta, että joku tulee oven läpi kirveen kanssa. Sydän hakkaa, kello näyttää olevan 00.53. Rauhoitu, ajattele järjellä käsken itseäni. Mutta kun järki ei aina auta, kun tunteet puskevat päälle. Rinnan päällä on paino, joka painaa kuin synti. Lopulta nukahdan uudelleen.

Olen yötä mummolassa. Yksin. Mummo muutti syksyllä palvelutaloon, mutta asunto jäi odottamaan jotain fiksua ratkaisua. Joka ikinen kerta, kun olen ollut siellä yötä yksin, olen nukkunut huonosti ja ollut ahdistunut. Kerran yövyimme miehen kanssa kaksin siellä ja en säikkynyt. Vaikka kuinka selitän järjelllä itselleni, että mummo on asunut vuosikausia yksin ongelmitta, tunteeni syövät järkeni.

Mikä sitten ahdistaa niin paljon? Kun viime viikolla astuin mummolaan sisälle, huomasin, että siellä on jo väärä ominaishaju. Hän on ollut jo niin monta kuukautta poissa. Kyynel nousi silmään ja rinnan päällä painoi. Yritin selittää itselleni ääneen, mikä ihme tässä touhussa voi ahdistaa näin paljon. Tunneihmiset ehkä saavat fiiliksistäni kiinni, järki-ihmiset pitävät kajahtaneena.

Mummoni asui samassa asunnossa, jämerässä kivitalossa 65 vuotta. Ukkini poistui keskuudestamme viime vuosikymmenellä, mutta silti mummolla säilyi. Olen syntynyt ja asunut kuusi ensimmäistä vuotta Helsingissä, jolloin kävimme usein mummolla, tietenkin, kun samassa kaupungissa asuttiin. Muistan kun äidin kanssa juostiin kiireellä ratikkaan sieltä kaksin, oli kiire leffaan katsomaan Tuhkimoa. Muistan kun olimme jouluna mummolassa ja sinne saapui laulava pukki. Muistan jokaisen esineen, taulun ja muun paikan. Jokainen koriste-esine on sillä paikalla, kun on aina ollut, sen 37 vuotta, jotka minä olen ehtinyt siellä käydä. Esillä on ukille vuonna 2001 askartelemani synttärikortti, vuonna 1985 isäni kirjoittama post it-lappu, jossa lukee terkut kun mummo ei ollut kotona. Eteisen peilissä minun kirjoittama lappu vuodelta 2006, jossa kirjoitin minun ja miehen käyneen siellä ja toivoin, etteivät mummo ja ukki tukehdu helteeseen.

Sohvakalusto on jossain vaiheessa uusittu, mutta ostettu tilalle aivan samanlainen. Mikään ei ole muuttunut siitä, kun olin vastasyntynyt vauva. Paitsi ne ihmiset. Mummo on elossa ja voi hyvin ikäisekseen palvelutalossa, mutta asunto on tyhjä. Kun kiersin siellä itsekseni, selailin valokuva-albumeita ja otin nämä muutamat kuvat, yritin hokea sitä itselleni. Minä en ole ikinä kiintynyt mihinkään paikkaan tai asuntoon näin. Olemme muuttaneet lapsuudenkodeista pois, eikä minulla ole tunnesidettä vanhempieni kotiin. Mummolla on ollut aina ja ikuisesti olemassa, sinne on saanut aina mennä. Jokainen pieni lappu on säilytetty ja aarteet laitettu talteen.

Olen tehnyt ihan ihmeellistä luopumistyötä, itkenyt yksinäni loputtomiin siellä tyhjässä asunnossa ja säikkynyt yksin nukkuessani. Se ei vain kuulu siihen taloon ja asuntoon, nukkua siellä yksin. Tuntuu, että olen vähän yksin tämän hulluuteni kanssa, kaikki muut perheenjäsenet tuntuvat suhtautuvan asiaan enemmän järjellä. Toisaalta, veljeni eivät varttuneet Helsingissä tai samanlailla ehkä viettäneet aikaa siellä kuin minä pienenä. Tai sitten he vain ovat järki-ihmisiä ja minä herkkis. En olisi ikinä uskonut, miten koville yksi asunto voi ottaa ja suorastaan hävettää. Se on materiaa! Mutta sen saman kirjoituspöydän ääressä on istunut isäni tekemässä läksyjä. Siinä on kuvattu minut 3-vuotiaana piirtämässä ja lopulta olen kuvannut omat lapseni 3-vuotiaana saman pöydän ääressä piirtelemässä. Muistot ovat valtavan vahvoja ja syvällä.

Muistot eivät onneksi kuole, mutta ikävä jää. Valtava. Onneksi meillä on vielä mummo, joka sanoi, ettei ikinä tule kotiutumaan palvelutaloon. No, todellakin ymmärrän, jos minullakin ottaa näin koville. Selasin kuva-albumeja yksinäni pala kurkussa mummolan hiljaisuudessa. Mietin, miten onnellinen olen, että minulla on ollut isovanhemmat elämässäni pitkään ja vieläkin mummot. Lapsillanikin jo muisto isomummoista. <3 Ukkini muuten kuvasi ahkerasti, järjesti kuvia albumeihin ja merkkasi kaiken maailman päivämäärät ja tapahtumat niistä ylös. Aika hauskaa huomata nyt aikuisena, miten samanlainen päivämäärä ja kuvaintoilija itse on! Ja tiedättekö mitä? Ukkini ei myöskään juonut kahvia vaan aina mustaa teetä. Ymmärrän. <3

Ekassa kuvassa minä ja mummoni vuonna 1982. Postauksen viimeisessä kuvassa tammikuussa 2020. Voi kun ehtisin useammin käydä hänen luonaan! Ikävä on vielä viime vuonna vietettyjä iltoja ja öitä, kun olin hänen luonaan ja iltaisin ehti aina käydä vaikka mitä tapahtumia läpi.

Saatko fiiliksisestä kiinni? Onko ihan maailman älyttömintä kokea näin suurta surua jostain asunnosta?