Ei hymyilyttänyt ei

Naistenpäivänä se iski taas. Tyhjä olo, vanhat huonot fiilikset nostivat päätään ja arvet sisällä tuntuivat vuotavan. Ei tehnyt mieli juhlia naistenpäivää, ei innostaneet kukat ja suklaat. Oli vain tyhjä olo. Mietin, että haluaisin kirjoittaa tuosta olosta ja siitä tyhjyydestä sisälläni, mutta viikko on kulunut ja kirjoittaminen on tuntunut liian vaikealta. Yritän nyt kuitenkin. Tuijotin naistenpäivänä Asikaisen kuvaa Instagrammissa, jonka alla luki, että joka kolmas on kokenut parisuhdeväkivaltaa ja tämän tekstin luin jo vuosi sitten.

Joka kolmas. Se on hirveä määrä. Ja ihmisten täytyy oikeasti kadota ja vaihtaa puhelinnumeronsa ja osoitteensa, joten omat kokemukset eivät ole mitään sellaisten rinnalla. Olen vähätellyt ja hävennyt niitä vuosia, mutta ne ovat kuitenkin kokemuksia, jotka ovat leimanneet omaa sisintä, omaa itsetuntoa ja käyttäytymistä vuosia. Olen päässyt pitkälle, mutta olen monesti sanonut, että mies joutui kasaamaan minut aikamoisesta ihmisrauniosta. Miten hän on jaksanut, sitä en tiedä. Muistan, kun pyysin häneltä aina anteeksi siitä, kun olen vaivaksi. Kun vaikka antoi kyydin minulle johonkin, emmekä edes olleet yhdessä virallisesti. En ikinä unohda sitä kertaa, josta tulee pian 18 vuotta, kun hän suorastaan suuttui ja sanoi ”älä pyydä itseäsi aina anteeksi, tein sen mielelläni!”. Silloin oikeastaan vasta ensimmäisen kerran tajusin, että luikin vähän pitkin seiniä ja pyytelin jatkuvasti anteeksi.

Koska en ollut vuosiin saanut mennä tyttökavereiden kanssa mihinkään, olin tottunut siihen. Kun opiskelijabileet Tampereella alkoivat, en mennyt tai raahasin miehen mukaan. Koska en oikeasti ymmärtänyt, että voisin mennä yksin. Että siihen olisi ihan ”lupa”. Siksi en koskaan saanut opiskelija-aikoina hyviä ystäviä, en uskaltanut oikein tehdä mitään. Kesti hyvin kauan oppia ulos totutuista käyttäytymismalleista. Ja koska en koskaan kertonut tai osannut itsekään oikein analysoida mistä outo käytökseni johtui, olin varmasti monen silmissä vain outo ja sisäänpäin kääntynyt. Muistan senkin, kun eräs opiskelijakaveri sanoi 16 vuotta sitten ”että kyllä me Katja oltaisiin sun ystäviä, mutta sä et anna”. En ole unohtanut tuota lausetta vieläkään ja jäin miettimään pitkäksi aikaa, mitä tuokin tarkoitti. Tajusin vasta vuosia myöhemmin muurien alkaessa murtua, miten haastava ystävä varmasti olin. Olin niin hajalla ja ahdistunut, että olin mieluiten pääasiassa yksin.

Vaikka fyysinen väkivalta näkyy monesti päällepäin, on henkinenkin väkivalta hajottavaa. Se nakertaa hitaasti, mutta varmasti sinut palasiksi ja vääristä käyttäytymismalleista tulee se normi. Nuorena sitä ei edes tajua, että tämä ei ole ok. Koska olen periksiantamaton luonne ja haluan korjata asiat, päätin, että minähän korjaan toisen ihmisenkin. Kun näin, että toinen luisuu kohti pohjaa, päihteet kiinnostavat liikaa ja koulu jää, päätin tehdä hänen lopputyönsä samalla, kun olin kesätöissä ja pänttäsin omiin yo-kirjoituksiin. Olin todella väsynyt moneen otteeseen, mutta ylpeä, kun lopputyö meni läpi ja koulu ei jäänyt kesken. Olin järkyttävän sinisilmäinen monen asian suhteen, enkä osannut haistaa kannabiksen makeaa tuoksua ja mietin vain, mikä hitto toista naurattaa tässä leffassa, kun itseäni ei naurata yhtään.

Kun tutustuin nykyiseen mieheeni, sain valtavasti henkistä voimaa hänestä. Juttelimme ihan niitä näitä, mutta puhua pölpötin iloisena hänelle kaikki ruotsintunnit niin, että opettaja hermostui ja voi olla, että kirjoituksetkin vähän kärsivät. Kävimme yhdessä lounaalla ja juttelimme. Mietin, ettei noin kivaa ihmistä olekaan ja pidin häntä ystävänäni. Kerroin, että tykkäisin lautailla, muttei ole kaveria siihen. Vaihdoimme numeroita, hän sanoi, että käyvät kaverinsa kanssa usein rinteessä, tule joskus mukaan. Ei me koskaan menty, en saanut. Se abikurssikin päättyi, hänellä loppuivat kurssit kun minä jatkoin kohti neljättä lukiovuotta. Mietin vähän surkeana, näemmekö enää koskaan, mihinköhän hän päätyy lukion jälkeen? Olin pitkästä aikaa löytänyt elämääni ystävän, jolle saatoi puhua kaiken.

17 vuotta, 10 kuukautta ja 2 päivää on kulunut siitä, kun vihdoin otin järjen käteen ja sanoin, että tämä oli tässä. Olin pelännyt henkeni puolesta risteilyllä suljetussa hytissä ja päätin, etten suostu enää tähän. Tietenkään se ei käynyt niin helposti, alku oli aikamoista räpistelyä ja päätöksessä oli vaikeaa pysyä. Laitoin viestiä sille kivalle tyypille, jonka numero oli jäänyt puhelimeeni ja istuimme tuntikausia juttelemassa. Jälkikäteen eräs ystäväni haukkui minua siitä, että pistin vuosikausien jälkeen suhteen toisen miehen takia, mahdoinko olla heidän kanssaan yhtä aikaakin (juu en!!). En saanut sanaa suustani. Ymmärsin, että harva näki kulissien taakse tai halusi nähdä. Minusta tulikin se pahis. Ne, ketkä todistivat miten ulvoin yöllä sillalla katsoen kun toista saatettiin raudoissa poliisiautoon ymmärsivät ehkä vähän. Tiedän, että toinen tuolla sillalla olleista lukee blogiani. Onneksi olitte siinä, enkä ollut yksin.

Parisuhteessa on aina kaksi. Siksi en ole halunnut kirjoittaa näistä asioista. Olen varmasti osaltani syyllinen tapahtumiin ja ehkä provosoinut välillä. Mitä ajattelisin, jos joku olisi tehnyt miehelleni niin? Tuntisin vihaa. Siksi en ole halunnut puhua vanhoista asioista, koen että loukkaan ja rasitan niillä myös jollain tapaa miestäni. Lisäksi minua hävettää edelleen. Hävettää, että olin niin tyhmä, hävettää että annoin kaiken tapahtua. Vähän ehkä myös harmittaa, sillä elämäni voisi olla erilaista jos olisin jättänyt nuo vuodet kokematta.


mekko UHANA DESIGN/ housut KATRI NISKANEN/ kengät DR.MARTENS/ neuletakki LINDEX/ korvikset H&M/ takki VILA

Mutta koska tämä vuosia kestänyt suhde on määrittänyt koko aikuiselämääni, suhtautumista itseeni, sitä, ettei minulla ole juurikaan hyviä ystäviä, olen herkästi piikit pystyssä ja ahdistun edelleen suuresti, kun luen naistenpäivän viestejä siitä, ettei hymyilytä. Ei hymyilytä naisten kurjat kohtalot. Ei hymyilytä minuakaan. Niin pitkään kuljin sisin täysin rikki, eikä se vieläkään selkeästi ole ihan ehjä. Siksi haluan puhua tästä asiasta nyt, niin hirveältä kuin se tuntuukin. Jos itse elät parisuhteessa, jossa kaikki ei tunnu olevan kunnossa, koeta kerätä sisäiset voimasi ja päästä irti. Älä hajota itseäsi enää yhtään enempää. Se saattaa tuntua mahdottomalta, tiedän ja henkinen ote voi olla tuskaisen kuristava.

Mietin sopivatko nämä kuvat tekstiin, mutta sitten päätin laittaa. Niissä ehkä kuvastuu se, että omat siivet kantavat vaikka monesti edelleen ahdistaa. Luonnosta on tullut minulle suuri voimavara ja kameran takana on se kiva tyyppi, joka käski lakata pyytämään itseään anteeksi. Kiitos kun olet, tiedät että merkitset minulle valtavan paljon.

Toivon, että joku saa tästä tekstiä voimia lähteä toiseen suuntaan. Toivon, ettet koe olevasi yksin. <3

Mihin haluan vaikuttaa?

Nykyään kun puhutaan bloggaamisesta, puhutaan pääasiassa vaikuttamisesta. Somea tekevät ihmiset ovat vaikuttajia, enemmän tai vähemmän tietoisesti. Tiedän itse, että olen innostunut monesta ravintolasta, reseptistä, vaatteesta tai tapahtumasta yksinomaan somen takia. Sieltä on löytynyt paljon hyvää, mutta välillä some saattaa innostaa myös ihan turhiin hankintoihin.

Olen itse ajatellut pitkään, että oma volyymi on vielä sen verran pientä, etten ole sanan varsinaisessa merkityksessä vaikuttaja. Mitä enemmän olen saanut palautetta Instassa tai vaikka kasvotusten, olen pikku hiljaa herännyt tajuamaan sen, että juttuni ihan oikeasti saattavat vaikuttaa ihmisten valintoihin. Sen myötä on ollut yhä tärkeämpää löytää se ns. oma linjansa ja asiat, joiden takana haluaa seistä. En halua tehdä somestani mitään ostotuputuskanavaa ja olenkin ollut hyvin iloinen, kun Instagrammissani on keskusteltu esimerkiksi luonnonkosmetiikan hyvistä puolista ja siitä, kannattaisiko vaihtaa edes osa tuotteista luonnonkosmetiikkaan. Olen iloinen, jos saan ihmiset miettimään valintojaan. Monen kosmetiikan mikromuovit ovat tuhoa merille, liian kovat hajusteet ahdistavat henkeä (vaihdoin eräänä päivänä juoksumattoa, kun viereiselle matolle tuli suihkutettavaa deodoranttia hippasen runsaasti käyttänyt mies) ja lasten kemikaalikuormaa kannattaa miettiä erityisesti. Tolu-pullon kanssa minäkin heilun oksennustautipäivinä, mutta ihan joka arkipäivä ei kannata lapsiaan altistaa ilmaan suihkutettavilla kemikaaleilla. Pesuainessakin on myrkyttömiä vaihtoehtoja vaikka millä mitalla tarjolla!

Olen herännyt siihen, että every little matters. Jos minun kanavieni kautta viisi ihmistä menee ja vaihtaa pesuaineen myrkyttömään ja ostaa mikromuovittoman hammastahnan, niin se on jo lottovoitto. Mitä sitä ajattelemaan, kuinka pieni oma vaikutus”valtani” on, vaan sitä, että jokainen pieni teko merkitsee. Olen pyrkinyt olemaan kanavissani rehellinen ja seisomaan sellaisten asioiden takana, joihin itsekin uskon. Oma linjakin on alkanut yhä enemmän löytymään ja tiedän, minkälaisia yhteistöitä haluan tehdä tai minkä merkkien takana seisoa.

Kotimaisuus on yksi arvo, jota haluan nostaa esille. Kotimaan matkailu ja pienyrittäjien tukeminen toinen tärkeä arvo. Hyvinvointi ja liikunta ovat lähellä sydäntäni. Olen ollut todella iloinen niistä monista viesteistä, joita olen saanut Instagrammin kautta liikuntaan liittyen. Yksi kertoi alkaneensa vuosien jälkeen hiihtää, kun oli katsellut hiihtojuttujani Instagrammin puolelta, toinen kertoi saaneensa liikunnan osaksi perheen arkea esimerkistäni ja kolmas sanoi lähtevänsä lenkille aina nähtyään fiilistelyni juoksulenkin jälkeen. Että hänkin haluaa tuon olon! Jopa kälyni laittoi eräs kerta viestiä, että hän luki minun juoksemista käsittelevän blogijutun ja paukasi niiltä sijoiltaan juoksulenkille ennen töihinmenoa. Kiitti innostamisesta. Mahtavaa! Näistä viesteistä olen ollut eniten innoissani, olen innostanut monen liikkumaan ja kaivamaan jopa sukset esiin. Niistä palautteista on tullut hurjan hyvä mieli itsellenikin. Kiitos kun jaatte fiiliksiä. Eilen sain viestiä lautailusta, joku pohti uskaltaisiko lautailla vuosien tauon jälkeen. Rohkaisin kokeilemaan, 14 vuoden lautailutauko itsellänikin oli ennen viime talvea. Huh!


paita ja housut H&M/ kengät Prahasta/ takki ESPRIT/ panta VALKAMA/ korvikset MAANANTAIMALLI

Bloggaajana saa jatkuvasti kaikenlaisia yhteistyöehdotuksia, joista moneen vastaan siltä istumalta ei kiitos. En halua kanavillani kehottaa ostamaan ns.turhina pitämiäni juttuja. Esimerkiksi kännykänkuoria tuupataan yhteistyönä ties mistä firmasta, mutta olen sanonut näihin aina ei kiitos. Miksi kehoittaisin ihmisiä ostamaan lisää muovia? Yllättävän paljon tulee myös ehdotuksia, joihin minun pitäisi sijoittaa itse rahaa. Siis saisin alennuksella ostaa jonkin tuotteen, sen lisäksi että siitä joutuu maksamaan jotain, siitä pitäisi postata ja sitä mainostaa. Sanomattakin selvää, että ovat jääneet tekemättä. Toki ostan omalla rahalla monia ”mainostamiani” asioita, kuten kuvissa näkyvän pannan, mutta sen teen sitten omasta valinnastani, en jonkun ulkopuolisen tahon pyytämänä. Pannan takana on suomalainen pienyrittäjä, joten mielelläni tuon sitä esille! Sama tarina kuvien korviksilla, niiden takana on nuori suomalaisyrittäjä.

Kaikkein helpoin on seistä merkkien takana, jotka ovat olleet vuosia käytössä ja joiden voi oikeasti sanoa olevan hyviä. Esimerkiksi Changen asiakas olen ollut niin monta vuotta kuin muistan ja kaapista löytyi paljon heidän tuotteitaan jo ennen mitään yhteistyökuvioita. Luotan merkkiin täysin ja tykkään sen puolesta puhua.

Iloitsen kovasti liikuntaviesteistänne ja hyvistä löydöistänne, joihin olette ehkä päätyneet kauttani. Laittakaa jatkossakin viestiä, niitä on kivaa lukea! Some on täynnä erilaisia mainoksia, yhteistöitä, alekoodeja ja muita, mutta uskon, että ihmiset osaavat yhä kriittisemmin tarkastella kulutustaan, löytää ne oman näköisensä vaikuttajat ketä seurata ja nähdä mikä on ns. aitoa ja mikä ei.

Mitä mieltä aiheesta, onko some aiheuttanut tekemään harkitsemattomia hankintoja? Oletko innostunut liikkumaan, lähtemään reissuun tai jotain muuta somen myötä? Iloista alkanutta viikkoa!

Mikä tässä elämässä loppujen lopuksi on tärkeää?

Olen huomannut yhden asian: väsyneenä prioriteetit menevät jotenkin sekaisin. Mitä väsyneempi olen, sitä enemmän yritän suorittaa, kontrolloida ja pitää kaikkia lankoja käsissäni. Mikään ei saisi mennä pieleen. Ja menee. Sillä ihminen minäkin vain olen ja muistikin pätkii väsyneenä. Superväsyneenä omat kierrokset nousevat ja rupean huitelemaan ihan joka suuntaan ja päivästä tulee entistä hankalampi. Mistä tämä johtuu? Siitä, että väsyneenä pienet asiat nousevat suuriksi. Räjähtänyt keittiö menee paljon helpommin kun on nukkunut hyvin, kuin silloin, kun väsyttää hirveästi. Väsyneenä oma pärjääminen työmarkkinoilla stressaa, kaikki stressaa. Pitäisi pystyä parempaan ja enemmän.

Tiistai oli yksi noista aika väsyneistä päivistä. Molemmilla tytöillä oli neuvola aamukahdeksalta (voi että päiväkotiin on helppo ehtiä kasiksi, kun ei ole sitä puurotaistelua!) ja uuvuin jo suunnilleen siitä kun pinnistin sinne ja tehtävien jälkeen yritin mahdollisimman selkokielisesti selittää terkalle fiiliksiäni. Että mikään ei ole ihanampaa ja tärkeämpää kuin lapsemme, mutta alamme olla vähän liian poikki miehen kanssa ja tarvitsisimme unta ja hengähdystä välillä. Hän onneksi otti asian tosissaan ja sanoi, että tilanne tuntuu rasittavan arkeanne kovasti ja hän ymmärtää. Kävimme yhdessä läpi erilaisia keinoja, mitä tehdä rassaaville illoille ja öille. Jo se puhuminen helpotti, kun joku otti tosissaan väsymyksemme! En kaipaa niitä ”älkää tehkö mitään”, ”sinä haalit liikaa tekemistä” yms. kommentteja, kaipaan sitä että joku ymmärtää ja kuuntelee ja tässä tapauksessa on nähnyt aika monen uhmaikäisen vanhemmat.

Iltapäivällä yritimme ottaa asukuvia vauhdilla miehen kanssa, mutta tiedätte, että tiistaina oli karseista karsein tuuli ja tukka nousi pystyyn. Jäädyimme molemmat ja turhauduimme. Mies karjaisi kameran takaa että ”mikä tässä elämässä on oikein tärkeää, miksi pitää olla sellainen tukka joka on hyvä kerran kuussa?!” ja minä painelin pois paikalta. Totuus on, etten osaa, en kerta kaikkiaan osaa laittaa hiuksia ja kun kampaaja oli ne illalla föönannut, ajattelin että nyt on hyvä tilaisuus ottaa kuvia. Otimme ne illalla uusiksi, yhtä vauhdilla, mutta ainakaan tuuli ei ollut enää yhtä kova tai paikka aukea.

Tuo lause jäi kuitenkin kummittelemaan mieleen ja sitä olen miettinyt useasti. Mikä tässä elämässä on oikein tärkeää? Olen itse valinnut pidempään kotona olemisen, koska perhe on prioriteeteissäni ykkönen. Se, että lapsillani on asiat mahdollisimman hyvin. Mitä minä sitten stressaan, itsepähän olen valinnut näin?

Keskiviikkona heräsin uuteen päivään todeten, etten tee tänään mitään ylimääräistä, vaan olen lapsille läsnä. Tiedättekö kuinka paljon helpompaa se oli, kun meillä oli nukuttu! Molemmat lapset kiskaisivat yön heräämättä, siis pelkkä neuvolassa avautuminen auttoi näköjään! Me rakensimme 160 palaisen palapelin, juttelimme, väritimme yhdessä, saunoimme ja puuhasimme. Tein kaikkeni ollakseni läsnä ja pitääkseni kiinni ajatuksesta, mikä tässä elämässä on tärkeää. Levänneenä asiat on helpompi laittaa tärkeysjärjestykseen.

Kun taas hermosin miehelle keskiviikkoiltana, että olen kuusi vuotta kävellyt taloamme ympäri siivoten, eikä mitään tulosta näy, kaikki vaan räjähtää pahemmin, tajusin taas väsymyksen vievän minusta voiton. Yritin parhaani mukaan rauhoittua, kävin katsomassa nukkuvia lapsiani ja mietin, kuinka se on kaikkein suloisin näky ikinä. Tiedättekö, sellainen melkein kolmevuotiaan pikkupeppu pikkareissa ja pulleat lapsenjalat peiton päällä. Melkein kuusivuotiaan, ison tytön tuhina uniriepu kädessä. Se sama, joka minulla oli kuusi vuotta sitten synnärillä. Rauhotuin ja mietin tyhmää meuhkaamistani tyhmistä asioista. Siinä ne tärkeimmät ovat ja on ihan sama, jos vessa on täynnä hammastahnatahroja. Se on oikeasti ihan sama. Voisinko vähän löysätä naruja ja kontrollia välillä?

Tänään heräsin mummoni luota, paikasta, josta olen teille usein kertonut. Se on jotenkin lapsuuteni symboli, tuo kivitalo Helsingissä. Yksi tärkeimmistä paikoista elämässäni. Siellä tunnen sen tunteen, kun asuimme vielä Helsingissä 1980-luvulla, olin huoleton pieni lapsi ja nautin ainoana lapsena ja lapsenlapsena aikuisten huomiosta. Kaikki huolet häviävät. Olin saanut kutsun ravintolan VIP-bileisiin eilisillalle, mutta tässä kohtaa ei tarvinnut edes harkita. Ilta mummon luona ristikoita tehden ja politiikasta puhuen vai ilta meluisassa ravintolassa? Valinta oli helppo. Tiedän, ettei näitä iltoja ja öitä mummolla ole loputtomiin.


paita VILA/ mekko MARO O’POLO/ kengät DR.MARTENS/ korvikset UHANA DESIGN

Välillä tuntuu, että kun jakaa arkeaan ja ajatuksiaan ja elämäänsä, täytyisi olla jotenkin virheetön. Ei ole varaa mokailla. Minulle saa kertoa aika suorin sanoin yksityisviestillä ajatuksensa. Siitä miten minä nyt ajattelin tyhmästi tai tein tyhmästi. Kun kerroin Instagrammin storiesissa, että vähän ahdistaa kuinka moni tajuaa Baby Jane-kirjoitukseni myötä minun eläneen vaikeassa, väkivaltaisessa suhteessa nuorena sain yksityisviestin. Siitä, ettei minun stoorejani voi katsoa vakavasti, koska Suunnon juoksukelloni ”häntä” karkaa aina irralleen ja naurattaa niin paljon. Näin punaista, mikä tässä elämässä oikeasti on tärkeää? Toisaalta, mikä minä olen toisaalta vaatimaan keneltäkään prioriteettihin keskittymistä, kun itseltänikin ne hukkuvat ja usein? Olen saanut myös arvostelua siitä, etten kestä negatiivista palautetta. No, totta kai sitä on kestettävä jos näitä hommia tekee, mutta eihän se silti kivalta tunnu. Että jätetään naureskelevien hymiöiden kanssa kommentteja lastenkasvatuksesta ja annetaan ymmärtää kuinka hölmö olen. Se stressaa ja saa vaatimaan itseltäni vielä kovemmin sitä, etten saa mokata. Ja miettimään yhä tarkemmin ja tarkemmin mitä haluan jakaa.

Sitten taas, mikä elämässä on oikeasti tärkeää? Jos minulle halutaan nauraa ja laittaa tiukkaa viestiä, niin mitä sitten. Sitä ajatusta opettelen. Kaikki eivät tykkää tyylistä, ajatuksista eivätkä naamasta. Somessa tai livenä. Mutta se mikä on tärkeintä on siellä kotona ja siihen pitää keskittyä ja pitää siitä kiinni. En aina itsekään väsyneenä, kiireessä ja tympääntyneenä pysty viestitse kirjoittamaan maailman fiksuimpia vastauksia. Anteeksi jos töksäyttelen Instassa välillä. <3

Ollaan armollisia niin itseä kuin muita kohtaan ja muistetaan mikä elämässä on tärkeää, jooko?

Tunnistatko tämän väsyneenä häsellyksen sataan suuntaan vai osaatko hengittää ja pysähtyä? Iloista alkavaa viikonloppua! Ai niin ja ihanaa naistenpäivää, muistetaan tukea toisiamme naisia ja äiteinä!