Luovan työn inspiraatio (+ helmet joulupukilta)

Mitä enemmän on luovaa työtä tehnyt, sitä enemmän on huomannut, kuinka se tarvitsee tilaa. Väsynyt ja stressaantunut mieli ei ole luova. Luova hetki ei kulje kello kaulassa – on monesti todella vaikeaa sopia vaikka viikonlopusta tyhjää hetkeä miehen kanssa, jolloin pitäisi kirjoittaa. Jos sillä hetkellä ei irtoa, niin ei irtoa, tekstiä ei voi pakottaa tulemaan.

Sitten on niitä hetkiä, jolloin kello juoksee aivan liian kovaa eteenpäin ja olisi inspiraatiota loputtomiin niin tekstin kuin kuvien kanssa, mutta aika loppuu kesken. Monesti junassa se iskee. Tiistaina pendolinosta sammuivat valot, kun minä vielä näpytin tekstiä loppuun. Apua, ollaanko perillä, ei vielä! Liikunta ja luonto auttavat myös valtavasti luovuutta kehittymään – lenkeillä syntyy sata ja yksi ideaa, jotka melkein tekisi mieli istua kirjoittamaan ylös. Monesti kotiin palatessani kirjoitankin ideoita paperille ranskalaisin viivoin hien vielä tippuessa nenän päästä.

Ja yöt, ne vasta pahoja ovat! Miten ihmeessä kaikki hyvät ideat tulevat sillä hetkellä, kun aivot alkavat nukahtaa! Kai se on tutkitustikin aika luova hetki, mutta kun haluaisi nukahtaa ja samalla taistelee itseään hereille – pakko kirjata ajatukset ylös, mitä jos unohdan ne yöllä! Kun viime viikolla työskentelin yhden yön, hämmästyin miten paljon nautin siitä pimeydestä ja hiljaisuudesta. Olipa helppo tehdä hommia!

Yksi asia, mikä yrittäjyydessä on vaikeaa (tai kai siinä monikin asia on), on osaamisensa ja palvelujensa myyminen. Se rohkeus ja varmuus, että minä osaan ja pystyn ja voin olla avuksi tälle ja tälle firmalle. Kun yksin pähkää, sitä menee monesti ajatustensa kanssa ihan solmuunkin. Tiistai-illan vietinkin Helsingissä Sannan Walleniuksen sekä Rosanna Marilan pitämässä koulutuksessa Mediaduunareille. Ihanan intiimi tila, ihanan inspiroivat naiset ja ennen kaikkea se ideointi ja innostuminen. Sitä todellakin kaipaa usein tässä yksin puuhatessa! Oli jotenkin silmiä avaavaa, kun Sanna sanoi, että alkoi yrittäjyyden myötä nähdä potentiaalisia asiakkaita kaikkialla. Niin, totta. Sitä hyvin helposti ei näe metsää puilta ja sainkin siinä istuessani monta ideaa, joita jatkojalostaa. Matoja vaan koukkuun niin sanotusti! Inspiroiduin naisista ja illasta valtavasti ja mietin, että tällaisen henkisen buustauksen kaipaisi kyllä todellakin useammin! Ja miten mahtavaa olisi itse päästä kouluttamaan ja inspiroimaan toisia!


paita VERO MODA/ hame H&M/ kengät DR.MARTENS/ korvikset INGA CECILIA

Jonkinlaisen inspiksen puolestaan tukastani oli saanut joulupukki (aka kälyni), joka oli hommanut minulle joululahjaksi nämä kuvassa näkyvät korvikset. Ihan helmet ja valittu hiusvärieni mukaan. Todella kauniit ja Inga Cecilia minulle uusi merkki. Arvatkaa haluaisinko monet muutkin, kun tuolla sivustolla kävin. Mitä karkkeja! Kiitokset siis kälyn suuntaan, nämä ovat olleet ahkerassa käytössä! Onko itsellesi tuttu koruvalmistaja? Olen jo monelle vastannutkin IGssa mitkä nämä korvikset ovat, eli ovat erottuneet selkeästi edukseen! Uskoisitteko, että ovat tehty kierrätysKANKAASTA? Näyttävät ihan kiviltä vai mitä?

Kuinka moni tekee luovaa työtä siellä ruudun takana? Mikä on itsellesi paras inspiraatio? Pystytkö esimerkiksi inspiroitumaan hälyisässä tilassa vai tarvitsetko yön ja hiljaisuuden ympärillesi? Inspiroivaa torstaita kaikille!

Erilainen joulustressi

Eilen oli kaikki jotenkin hetken ”normaalisti”. Lunta (räntää) tuprutti taivahan täydeltä, lapset väänsivät pihaan Olafin ja minä paketoin pienet muistamiset päiväkodin ja eskarin opettajille. Oli hyvä mieli tehdä juuri heille paketteja, tekevät mieletöntä työtä koko ajan. Oli hyvä mieli lumesta ja siitä, että maisema oli hetkellisesti valkoinen.

Tämä syksy on ollut upea, olen ollut hyvin kiitollinen siitä, että olen saanut tehdä töitä. Samalla olen sitten tehnyt niitä aika paljon, myös viikonloppuisin. Sitä myyntityötä ja työpaikkojen hakua on ollut paljon, se vie hirveän paljon aikaa, eikä välttämättä johda mihinkään. Juuri eilen sain yhden kieltävän vastauksen paikasta, jota halusin tosi paljon ja siitä sisuuntuneena tein seuraavat pari tuntia hakemusta toiseen paikkaan.

Lisäksi yrittäjähommien opettelu on vaatinut ihan oman veronsa, kun oli aluksi todella pihalla kaikesta. Esikoinen on ensi kertaa viisi kertaa päivässä jossain hoidossa, kuopus ei ole kokopäivähoidossa, mikä sekin aiheuttaa välillä minulle aika täysiä päiviä jos tiedän, että seuraavat kaksi päivää hän on kotona. Olen mennyt todella lujaa viimeiset kuukaudet ja tuntuu siltä, etten osaa pysähtyä. Joulunhan voisi käyttää naputtelemalla työhakemuksia ja sähköposteja ja tekemällä verojuttuja ja…! Eikö?

Mutta tiedostan myös, ettei sitä niin voi käyttää. On pakko pysähtyä muutamaksi päiväksi, olla vain ja antaa aikaa rakkaille. Onneksi tammikuulle on ainakin ihan hyvin hommia, josko ehdin keväälle niitä vielä lisää saamaan. Tuntuu, että ensi kertaa vuosiin väännän hommia sinne jouluun asti, enkä ehdi pysähtyä lauleskelemaan joululauluja tai käydä kirkossa (oikeasti, joululaulut ja konsertit kirkossa olisivat ihan must!). Mutta sitähän se on monella, työnteko ja ruuhkavuodet.

Olen yrittänyt ajatella, että keskityn vaan kaikkeen siihen, mitä olemme ehtineet tehdä, enkä ajattele, että samperi, jäi nyt käymättä ehkä kokonaan Tampereen joulutorilla. Olemme viettäneet jo marraskuussa minijoulun. Nähneet jouluisen Tukholman, olen käynyt Tallinnan joulutorilla, polttanut joulukynttilöitä, lähettänyt muutaman kortin, availlut joulukalentereita, leiponut pipareita.

Joulumieli meinaa jäädä kiireen jalkoihin sekä sen stressin, ettei tiedä mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Täytyy vaan luottaa, että kyllä se siitä. Omansa on tuonut oloon talven puuttuminen ja suru siitä, olemmeko jo tuhonneet pallon lopullisesti. Se on saanut osaltaan keskittymään vain elämyslahjoihin ja yhdessäoloon.

Tänä aamuna viedessäni lapset päiväkotiin ja eskariin lainasin kirjastosta kaksi VIP-lainaa. Luen jouluna jos ehdin, jos en, en ota stressiä. Illalla on eskarin joulujuhla, josta on puhuttu kuukauden päivät. Huomisen jälkeen alkaa miehelläkin 9 päivän loma, jota niin hän kuin lapset ovat odottaneet kovasti. Ensi viikolla ympärilläni on vanhempani, molemmat veljeni perheineen, mummoni ja lapseni. Voiko parempaa toivoa? Koristelemme kuusen, lämmitämme paljun ja pysähdymme. (Arvatkaa vaan stressaanko että joku tulee kipeäksi, miksi aina mielessä hakkaa joku negatiivinen juttu!). Maailma ei siitä kummemaksi tule, vaikka olisin paikallani kolme päivää.


mekko Budapestistä/ kengät DR.Martens (second hand)/ korvikset WOOD MIND/ rannekoru OXXO

En siis stressaa jouluruoista, lahjoista, paketoinnista tai mistään perinteisestä, vaan siitä, etten osaa enää pysähtyä. Nyt suljen somen ja naputtelen vielä pari päivää kirjoitushommia (se on muuten myös niin, että kun saa tehdä sitä mitä rakastaa, on vaikeaa pysähtyä! En siis tarkoita kuulostaa negatiiviselta, vaan olen enemmänkin kauhean innoissani kaikesta mitä saan tehdä!). Ilmoittauduin tammikuussa alkavalle kirjoituskurssillekin ja ennakkotehtävä pamahti eilen spostiin. Se on hurjan kiva ja haluaisin tehdä senkin nyt heti, mutta yritän rauhoittua. Sen ehtii sitten alkuvuodesta. Ihan varmasti. Paras joululahja, minkä voin antaa itselleni tai lapsilleni on pysähtyä nyt hetkeksi.

Tunnistatteko tämän olon? Ettei enää voi kuvitella vain olevansa? Millaiset fiilikset sinulla on näin viisi päivää ennen joulua?

P.S. Tänään lähtee arvotaan kolmannen joulukalenteriluukun sisältö, vielä ehdit osallistua täällä!

Kun lakkasin uskomasta unelmiini

Usko unelmiisi. Tuon voisi ottaa vähän negatiivisenakin lausahduksena, meillä ainakin on välillä käytetty tokaisua ”usko unelmiis” vähän ikävässä tai vitsimielessä, mutta nyt olen kuulkaa ihan tosissani. Vaikka olen ollut viime viikot aika stressissä siitä, missä kaikkialla minun pitäisi myydä ja mainostaa, mitä kaikkia töitä voin hakea ja niin edespäin, on sydämesäni leijunut myös samalla sellainen pieni ”nipistä mua”-fiilis.

Vaikka nyt puhutaankin vielä hyvin pienestä tekemisestä ja yrittäjyydestä (en esimerkiksi ole kirjoittanut kirjaa tai mitään muuta mielestäni hurjan suurta), olen koko viikon kirjoittanut työkseni. Hyvin erilaisia tekstejä erilaisiin tarkoituksiin, mutta jokaista kirjoittanut hymyillen. Liikunnan lisäksi kirjoittaminen taitaa olla suurin intohimoni, enkä tiennyt koulussakaan parempaa kuin äidinkielen tunnit ja ainekirjoitus. Sai istua hiljaisuudessa ja luoda tekstiä omissa maailmoissaan. Missä hurmoksessa kirjoitin ylioppilaskirjoituksissakin äidinkieltä!

No, nyt lähtee taas laukalle. Mutta kerronpa teille, miten kävi minulle, joka ei uskonut unelmiinsa eikä siihen, että niistä voisi tulla ikinä totta. Ajattelin vain, ettei minusta ole siihen.

Pikkutyttönä oppiessani kirjoittamaan aloin pian kirjoittaa päivittäin. Päiväkirjoja täyttyi lukioikään saakka, teimme kaverini kanssa omaa lehteä (hei meillä oli kolme tilaajaakin) ja asuin myös kirjastoissa lukemassa. Yläasteella olin koulun lehden päätoimittaja ja muistan vieläkin, kuinka hurmoksessa kirjoitin lehden pääkirjoitusta (kirjoitin muuten Muumien joulusta, miten senkin muistaa yli 20 vuotta myöhemmin). Kaikkiin slämäreihin ja kaverikirjoihin laitoin tulevaisuuden haaveeksi, että minusta tulee toimittaja. Ysiluokalla äidinkielen opettaja ehdotti minulle, että osallistuisin paikallisen sanomalehden Keskisuomalaisen reportaasikilpailuun ja sen tein. En edes tiennyt mikä on reportaasi, katsoin oikeasti vanhempien kirjahyllyn sanakirjasta!

Se ylpeyden tunne, kun tulin kisassa kolmanneksi, sain 500 markan palkinnon ja kun se juttu julkaistiin siinä lehdessä nimelläni oli sanoinkuvaamatonta. Tästä se lähtee, ajattelin onnessani. Mutta toisin kävi ja miksi, siihen vaikutti moni syy.

Kuten olen joskus kertonut, olin koko lukioikäni väkivaltaisessa (pääasiassa henkisesti) suhteessa ja lakkasin uskomasta itseeni. Olin kaikessa huono, enkä ollut ansainnut mitään, olin syntynyt kultalusikka suussa ja oli täysi vääryys, että sain laudaturin mistään aineesta arvosanaksi. En ollut ansainnut niitä. Kun kuulet vuosikausia näitä litanioita, alat uskoa niihin itsekin. Itsetuntoni ei aiemminkaan ollut parhaita mahdollisia, olin pienenäkin koulukiusattu ja arka, mutta teini-iässä muserruin palasiksi. Olin maailman huonoin. Surettaa vieläkin, etten koskaan sitten iloinnut niistä laudatureista vaan piilotin paperini johonkin syvälle.

Uuvuin lopulta ja lukiokin piti venyttää kolmen vuoden sijaan kolmeen ja puoleen. Kun viimeisiä kirjoituksia vietiin, halusin vain pois. Pois siitä koulusta, kaupungista, kaikesta ahdistavasta, halusin aloittaa elämäni uudelleen. Otin ja läksin Tampereelle, enkä tiennyt mitä siellä tekisin. Aloin lukea avoimessa yliopistossa kasvatustieteitä (MIKSI, en tiedä yhtään!) ja sain parin viikon jälkeen myös töitä. Kun kevät koitti ja pääsykoekirjoja julkistettiin, olin jo tutkinut journalistisen linjan prosentit sisäänpääsyyn ja todennut, ettei minusta tule olemaan siihen ikinä. Todennäköisesti en edes pääse ikinä koko yliopistoon sisälle. Koska kasvatustieteitä oli jo appro alla, ajattelin että no haenpa sinne. Kraaah! Sinne sitten pääsin, tahkosin niin maan perkuleesti niitä kirjoja, että rytkäsin kevään suurimman pistesaldon. Siellä sitten opiskelin vuosikausia alaa, joka ei tuntunut yhtään omalta. Hyväksi puoleksi sanottakoon, että puolet tutkinnosta oli sivuaineita ja nautin suuresti tiedotusopin luennoista ja olin superonnellinen, kun sain tiedotusopin vaihtopaikan Englannista ja pääsin sinne opiskelemaan mediaa. Wau! Vaihtopaikat kun harvoin lohkeavat sivuaineilijoille.

Olen siis kasvatustieteilijänä etsinyt itseäni ja suuntaani pitkään, tietäen koko ajan, että rakastan ensi sijaisesti kirjoittamista. Minulta vain loppui usko tähdätä unelmiin. Nyt toki journalismi on kovassa murroksessa ja monen journalistin on vaikeaa saada töitä, sillä valtavan moni ihminen kirjoittaa valtavan hyvin.


paita M&S/ hame GARCIA JEANS/ sukkikset KAIKO/ takki VILA/ korvikset UHANA DESIGN/ kengät DR.MARTENS (second hand)

Tällä viikolla olen tasan tarkkaan kirjoittanut vähän koko ajan. Tehnyt myyntiä, kuvamuokkausta, kuvausta ja muuta siinä ohessa, mutta eniten kirjoittanut. Hymyillen koko ajan, toivoen päiviin lisää tunteja. Tunnin mietintäajalla syntynyt harrastus, sen kautta pikkuhiljaa syntynyt yrittäjyys ja verkostot, ne ovat saaneet taas uskomaan unelmiin. Vaikka vähän kävin etsimässä itseään yliopistossa, tiesin kuitenkin koko ajan mitä haluaISIN. Siksi otan hyvin nöyrin mielin jokaisen niin ison kuin pienen kirjoitustehtävän vastaan, yrittäjyys kun on hyvin epävarmaa. Yli 20 vuotta sen jälkeen, kun Muumeista höpisin koulun lehteen olen saanut tämän viikon vain kirjoittaa. Se on ollut hurjan ihanaa, jännittävää, pelottaavaa, stressaavaa (rima on välillä aika korkealla) ja kaikkea siltä väliltä. Mutta ennen kaikkea ihanaa.

Don’t stop believin! Tiedättekö tuon biisin, soi minulla lähes joka lenkillä?

Mistä sinä olet unelmoinut/unelmoit? Uskallatko tehdä unelmista totta?

P.S. Joskus kun otettiin kuvia Kaukajärvellä ja näin samalla ihmisten menevän uimaan/avantoon, ajattelin, että hulluja. Eilen sanoin miehelle, että minäkin haluan taas tänne uimaan ja saunaan. Haha, näin se ihminen tottuu!