Vappu, jona tunsin itseni normaaliksi. Tänään se alkaa!

Tänä aamuna heräsin siihen, että maa oli valkoisena. Oli muuten aika järkytys, huhtikuu on lumisempi kuin yksikään talvikuukausi oli! No, tuntia myöhemmin lapset heräsivät, kurkkasivat ulos ja isomman ollessa vähän nyreissään pienempi huusi näystä ”KIVAA!”. Ihana. Kaikki irti oli keli mikä tahansa.

Samalla kun mutisin säästä (suomalaisten lempiaihe!), sillä rakastan lämpöä ja odotin ihan hirveästi ensi kuun Kyproksen lomaa (ja perheaikaa, mutta sitä nyt on sentään saatu loputtomiin) mietin toki asian positiviisia puolia. Että nyt pitäisi tanssia hangessa ja iloita, että ihmiset pysyvät varmasti tiukemmin kotona vappuna kuin hyvällä säällä ja iloita, että onko niin, että luonto korjaa itseään näin äkkiä ja ilmastonmuutos jarruttuu? Mutta kyllä minä ainakin olen niitä ihmisiä, joiden mielialaan vaikuttaa sää. Viime viikolla t-paidassa lenkkeillessä olin yhtä hymyä ja hyvin toiveikas, ajattelin koko ajan että tästä selvitään ja eihän tämä ole yhtään huono homma kotoilla. Tällä viikolla, kun aurinko ei ole näyttäytynyt (nelivuotiaskin kysyi miksei koskaan paista) ja ollaan niin grillattu kuin juostu lumisateessa, on mieliala ollut ihan toinen. Aurinko antaa toivoa ainakin itselleni! No, ei auta jäädä märehtimään näitä lumia, vaan uskoa, että vielä se sieltä tulee. Iltapäivällä lumikin lienee muisto. Kuulutko sinä niihin, joilla on ihan eri fiilis auringossa kuin harmaammassa kelissä? Ja kyllä, tällaisilla asioilla ei ole mitään merkitystä pandemian riehuessa vaan sillä, että pysymme terveenä. Väkisin se vaan välillä vaikuttaa jaksamiseen, yhtä lailla aurinko kuin esimerkiksi pms. Totesin miehellekin, että milloinkohan opin, ettei kerran kuussa ole taivas putoamassa niskaan tai en ole sekoamassa, vaan se oli vaan taas ne pari haasteellisempaa päivää. Huh!

Mutta tiedättekö mikä oikeasti helpottava juttu on ollut niin vapussa kuin pääsiäisessä ja on varmaan vielä juhannuksessakin? Olen aina juhlapyhinä ja tällaisina kokoontumisajopäivinä kuten vappu tai juhannus kokenut olevani huonompi kuin muut. Ainankin somen perusteella tuntuu, (tiedän, että se vain puolet totuudesta) että ihmisillä on aina vieraita vappuna ja juhannuksena tai he menevät porukalla mökeille, piknikeille tai vaikka ulkomaille. Olen monena vappuna ja juhannuksena kutsunut kavereita kylään siinä onnistumatta. Vappuisin seurana on sitten ollut omat vanhemmat. Viime vuonna niin vappu kuin juhannus oltiin nelistään kotona. Oli oikeasti todella kivaa, enkä valita. Juhannuksena käytiin naapurin paljussa ja kaksi kertaa Särkänniemessä. Mutta kyllä sitä tuntee tehneensä jotain väärin, kun kukaan ei pyydä näinä juhlapyhinä kylään, mökille tai mihinkään yhteiseen ja olemme ne pääsääntöisesti nelistään. Vaikka on ihan hyvä olla, koen olevani ulkopuolinen, kun mitään porukoita, mökkejä tai perinteitä ole. Kuulostaako tämä kummalta? Nelistään on oltu uudet vuodet, kaikki nämä peruspyhät jolloin ”kuuluu” olla porukalla. Olen siis jotenkin henkisesti nyt paljon vähemmän stressaantunut, kun sen sijaan, että seuraan mitä kaikkea kivaa muilla on, muutkin ovat tämä kerran kotona keskenään. En tunne itseäni tämän kevään juhlapyhinä huonommaksi tai sellaiseksi, että olisin mokannut kaikki ystävyyssuhteeni. Saakohan kukaan kiinni tästä ajatuksesta?

Tänä vappuna oli myös pakko minunkin hommata pallo. En muista milloin olisi ollut oma, tytöille on usein hommattu. Olin aika iloinen, kun kävimme lauantaina ostamassa Metkusesta pallomme ja myyjä (yrittäjä) sanoi, ettei hänellä ole sydäntä myydä niitä muovimötiköitä painoksi palloihin, niin valtava muovijätemäärä niistä kertyy. Olin iloinen, tuntui, että ostin palloni todellakin oikeasta paikasta paikallista yrittäjää tukien. Kolme isoa palloa, serpentiinit ja ilmapallokasa tuovat ihanaa iloa lumen keskelle. Eilen eskaritehtävänä oli lennättää ilmapalloja niin, että niistä päästä ilmat pihalle ja saatiin ainakin vuoden naurut lapsista irti. Miten paljon iloa ilmapalloista olikaan! Ja kun kävimme kolmistaan keskustassa hakemassa pallot, tytöt olivat aivan haltioissaan. Pääsivät keskustaan ja kävimme pienessä kaupassakin! Nelivuotias hoki, että ihanaa päästä kauppaan, en ole ollut aikoihin kaupoilla! Vaikkei hän mitään shoppailua kaipaa, niin selkeästi tuo pieni piipahdus oli hänelle merkki niin sanotusta normaalista. Tulin tosi hyvälle mielelle hänen touhotuksestaan.


paita H&M/ hame LINDEX/ sukkikset KAIKO/ takki ONLY/ korvikset UHANA DESIGN/ kengät CONVERSE

Tänään siis alkaa meillä vappu, päivän ennakkoon. Palju oli jo perjantaista eteenpäin varattu kun ideani sain, siksipä otin sen meille täksi päiväksi ja aatoksi. Miehellä on huominen lomautuspäivä, eli voimme aivan hyvin aloittaa vapun ja paljuilun tänään. Kaupasta on haettu asiaankuuluvasti lapsille nakkeja, perunasalaatin reseptin nappasin Sadun blogista ja lisäksi brunssiaineet on varattu vappubrunssiin. Kaiken kaikkiaan tuntuu, että olemme panostaneet virtuaalivappuun enemmän kuin yhteenkään vappuun aiemmin. Ehkä se on tämä käsillä oleva aika, pienestäkin asiasta täytyy tehdä iso juhla ja piristys arkeen! Viikonloppuna olisi tarkoitus käyttää hyväksi miehen vapaapäiviä ja kehittää vihdoin yrityksen nettisivuja ja saada toivottavasti myyntejä piristymään, vaikka tilanne tietenkin haastava. Maanantaina odottaa videopalaveri minun yritysbuustaajan kanssa, ihana nainen joka tuntuu oikeasti haluavan auttaa yrityshommissa, täytyisi vaan itse osata ottaa sitä aikaa enemmän hommiin niin lomautuspäivistä kuin illoista ja viikonlopuista.

Mutta paljussa ei palele, oli lunta tai ei. Nautitaan vapusta kotosalla! Minkälaisia palloja teiltä löytyy? Onko vielä lumi maassa? Tai taas?

Kenties viimeiset, mutta sitäkin ihanammat tuplabileet

Olo oli lauantaina ihan superonnellinen ja sellaisena se jatkui vielä sunnuntainkin puolelle. Rutistin tyttöjäni montaa kertaa ja kovaa, olin erittäin ylpeä ja onnellinen äiti. Kauan odotetut tuplasynttärit pidettiin lauantaina ja voi kuinka olin jännittänyt taas onnistumista! Nykyään pelkään lähinnä sitä, että joku tulee superkipeäksi ja jäämme keskenämme kakkujen keskelle, mutta onneksi niin ei käynyt. Kuopukselle nousi loppukemuista pieni lämpö, joka rauhoittui yön aikana, eli jotain lenssua nytkin oli ilmassa.

Nykyään ruuhkavuosien pyörityksessä ystäviä ja sukulaisia näkee ihan liian vähän. Siksi odotan synttäreitä kovastikin, koska nautin itsekin siitä pöhinästä ja ihmisistä. Valitettavan vähänhän sitä ehtii jutella ja hössötys on kova, nyt meillä oli 45 juhlijaa talossa. Sen huomasi selkeästi, kun isommat lapset olivat pääasiassa ilman vanhempia juhlimassa, ettei meinannut millään ehtiä kaatamaan jokaiselle mehua ja leikkaamaan kakkua. Aiemmin myös lapsia on viihdyttäny Juhlaprinsessa ja hän on tehnyt puolelle kasvomaalauksia, kun puolet ovat ottaneet kakkua. Näin pöydässä on riittänyt tila. Nyt kun 20 lasta tuli yhtä aikaa kakulle, päätyi osa jopa istumaan lattialla kun hommaa ei saatu hössötyksessä niin porrastettua. Lapsia ei tuntunut haittaavan, itse mietin miksen saanut hommaa paremmin organisoitua.

Mutta parhainta ihanien läheisten lisäksi oli lasten riemu. He olivat niin onnellisia ystävistä ja lahjoista. Koska joulun suhteen mentiin ihan parilla lahjalla, niin tytöt saivat nyt enemmän paketteja kuin silloin. Perheeltä he saivat uudet pyörät, joiden suhteen mies oli tehnyt tarkan tutkimisen, mikä olisi kevyin ja paras pyörä lapselle. Hinta-laatusuhteeltaan paras vaihtoehto löytyi ja nyt on ekaa kertaa käsijarrupyörä, jolla esikoinen meni jo kovaa eilen. Lisäksi he saivat läjän puuhakirjoja, pikkulegoja, lahjakortit Leon leikkimaahan ja muun muassa letityslahjakortit, joita odottavat innoissaan!

Ohjelmanumerona oli muun muassa pinjata, joka oli jännä ja olisi saanut kestää pidempäänkin, mutta kyllä siitä hetken riemu saatiin. Yksi ystävistä teki kasvomaalauksia ja toinen alkoi ex tempore leikittää lapsia rikkinäisen puhelimen ja laululeikkien muodossa. Huippua kun on näin luontevia ihmisiä olemaan ison lapsipoppoon kanssa!

Entä sitten tarjoilut? Vanhempani toivat pöytään suolaisia muffinsseja, lisäksi lämmiteltiin muun muassa Lidlin pikkupizzoja, tein pari täytettä ruissipseille ja tyttöjen kanssa yhdessä teimme minttusuklaajuustokakun. Pöydän kruunasivat Pilvilinnan leipomon Annan tekemät lohivoileipäkakku sekä täytekakku, jonka sisällä oli mango-ananasmoussea sekä mansikka-limemoussea. Tytöt olivat toivoneet överikakkua ja ihana karkkiunelma paljastuikin laatikosta! Mahtavaa. Kaikki oli niin ihanan pinkkiä lohikakkua myöten, jonka jämiä muuten 3-vuotias popsi eilen kolme lautasellista. Överikakku oli ihanan raikas överipäällysteistä huolimatta ja molemmat kakut niin kauniita, että todellakin kruunasivat kaikki tarjoilut. Lisäksi Anna teki minikuppikakkuja ja marenkeja, joiden rakennetta kovasti kehuttiin. Kakut saatiin pöytään vartti ennen ensimmäisiä vieraita, joten kuvasin ne pienessä kiireessä ja meillä oli äitini kanssa erimielisyyksiä siitä, kummalle puolelle upea kukkaviirikoriste voileipäkakussa kuuluu! Oletteko muuten koskaan nähneet pinkkiä voileipäkakkua, eikö ollut ihana?

Hulinaa piisasi, herkkuja piisasi ja ihania ihmisiä oli koti täynnä. Kuopus olisi halunnut Pipsa possu-kemut ja esikoinen Winx-synttärit, mutta taivuttelin heidät vielä kerran yhteiseen poniteemaan. Kun ensi vuonna isompi on eskarilainen ja toinen yksin päiväkodissa, on tilanne ja kaveripiiri varmasti niin eri, että nämä olivat todennäköisesti vikat tuplakemut. Yritinkin imeä niistä kaiken hulinan ja olin hirveän iloinen, että ihmiset pääsivät paikalle ja jaksoivat juhlia kanssamme. Kun illalla aloimme siivoilla kemujen jälkiä, totesin ettei yksikään juoma ollut kaatunut, astia särkynyt tai mitään muutakaan supersotkua ollut syntynyt, vaikka paikalla oli yli 20 lasta. Oho!

Kuvasaldo jäi pienemmäksi kuin aiemmin, mutta onnistuimme ottamaan perhekuvasta uusinnan, johon saimme neljä sukupolvea isomummoa myöten. Viime vuonna ehdin ottaa yhteiskuvan myös kaikista lapsista, sen puuttumisen tajusin vasta, kun vieraat olivat lähteneet. Sanoin, että otetaan meistä heti alkuun kuva myös nelistään perheenä, se muistui mieleen kun talo oli tyhjentynyt. No, kuvia kuitenkin on, iloista tunnelmaa oli, kaksi hyvin iloista synttärisankaria ja ihan vaaleanpunaiset onnellisuuslasit päässä juhlinut äiti. Juhlat, lapset ja tohina on ehkä parasta mitä tiedän!

Ihanaa alkanutta viikkoa siis kaikille ja hieman pinkkejä tunnelmia sinullekin!

Mitä teen näille aarteille?

Lapsuuden muistoihin tulee palattua useilla eri tavoilla. Niihin johdattaa maut, hajut, ruoat, telkkarimainokset tai musiikki. Itse eläydyn musiikkiin hyvin vahvasti ja jollottelen edelleen lapsuuden mainoksia ulkoa. Repertuaarissani on muun muassa ”Ostoparatiisi ostoparatiisi A&P, A&P” (nykyään taitaa olla Malmin Prisma), Smartiesin tunnari ”…kun Smartien pistät sä huulelle, Smarties saa sut hyvälle tuulelleeeeee…!” tai ”aamupalaan kuuluu Cocopops!”. Kuinka outoa on laulella 1980-luvun mainosbiisejä vai tekeekö tätä joku muukin?

No, oli miten oli, lapsuuden lelut ovat yksi varma muistojen herättäjä. Äitini on säilönyt itse asiassa aika paljonkin rakkaita leluja ja pehmokoira Ressu, jonka sain jouluna 1985 löytyy tyttöjemme huoneesta. Kun he alkoivat innostua poni- ja barbieleikeistä, kyselin äidiltäni My little ponyjen perään. Barbiet löytyvät laatikosta mummilasta ja niillä leikitään joka ikisellä Jyväskylän reissulla. Äiti etsi niitä aikansa varastoista, tuloksetta. Väitti sitten, että olen myynyt ne kirpparilla. No en varmasti ole, hermostuin. Mihin nuo ponit olivat mystisesti menneet? Muistelin mitä kaikkia niitä olikaan ja katselin haikeana mummilassa olevaa, 1980-luvulla Amerikasta tuotua ponikampaamoa vailla asukkeja. Mihin katosivat ponini? Muistan edelleen aamun, jolloin täytin 5 vuotta. Sain lahjaksi kaksosponit ja istuin niillä olohuoneen lattialla leikkimässä itsekseni, kun tuolloin vielä vauvaiässä ollut veli karjui menemään. Voi ei, kaikki ovat kadonneet!

Marraskuun lopussa päädyin ulkovarastoomme, jossa en käy ikinä. Se on nimittäin epämääräinen kaaos, josta mies mystisesti löytää välillä asioita. Hämmästyin, hän oli nimittäin siivonnut siellä kun me olimme tyttöporukalla Tukholmassa! Aloin naputella sieltä montaa asiaa myyntiin hoitotasosta tauluihin. Juuri kun olin poistumassa, kurkkasin yhteen pahvilaatikkoon miettien, mitä miehen aarteita siellä onkaan. Henkäisin ihastuksesta – siellä oli muovikassillinen poneja ja barbien matkailuauto! Mitä! Miten ne sinne ovat päätyneet!

Selvisi, että pari vuotta sitten kesällä vanhempani tulivat kylään ja toivat pari laatikkoa minun vanhoja tavaroita heille. Olin siinä vauvahöyryissäni ja kurkkasin toiseen, siellä oli nukenvaatteita, joita on otettu meille käyttöönkin. Toinen vain päätyi varastoon ja oli siellä jemmassa 2,5 vuotta kunnes älysin kurkata. Tällä välin äitini, joka oli tuonut jotain aarrelaatikoita etsi poneja Jyväskylästä ja saimme suunnilleen tappelun aikaiseksi asiasta onko niitä myyty. Kyllä nauratti. Mutta VOI PONIT!

Istuin haltioissani olohuoneessa niitä tutkimassa. Niin monta muistoa. Oli hassua nähdä omat lapset leikkimässä niillä, miettiä, miten aika on juossut sukkelaan. Olin juuri itse 5-vuotias ja leikin niillä. Ihastuin, kun poni, jonka häntää saa vedettyä pidemmäksi toimi moitteetta. Mieleen tulvi monet leikit lapsuudesta. Ja niin tuli teillekin, vitsi että sain Instassa monta viestiä näistä poneista! Ja matkailuautosta! Jopa käly viestitti, että hänellä oli identtinen matkailuauto lapsena. Ihanaa, että niin moni jakoi muistonsa!

Lapset innostuivat enemmän melkein matkailuautosta, sillä heidän ponimaailmassaan ovat Rarityt, Pinkie piet ja kumppanit. Olin vähän surkeana tästä, juniori onneksi innostui leikkimään myös äidin aarteilla. Mietin mitä teen näille vihdoin löytyneille aarteille, säilytän, myyn, mitä? Tuon iltapäivän vietin kuitenkin hymyillen onnellisena kuin pikkulapsi, tutkien ponejani ja miettien niiden kanssa vietettyjä tunteja. Itkeä tihuutin ja hymyilin vuorotellen. Olipa tunteikas matka muistoihin!

Onko suosituksia? Mitä itse tekisit näille? Vilahteleeko kuvissa tuttuja poneja? Mikä vie sinut parhaiten lapsuuden muistoihin?