Perhosia vatsassa

On se hassua, miten tuntuu, ettei elämässä tai työrintamalla tapahdu mitään ja sitten kaikki tapahtuu samaan aikaan. Nyt on kyllä perhosia vatsassa sen verran, että kaikki keskittyminen on hieman haasteellista. Mitä kaikkea tällä viikolla tapahtuukaan?

Helsinki City Run ja puolimaraton

Viikonloppuna pitäisi juosta viides puolikas Helsingissä, Helsinki City Running dayssa. Aika hullu ajatus, että lähdin miehen kanssa huvikseni kokeilemaan yhtä juoksulenkkiä vajaa viisi vuotta sitten ja yks kaks menossa onkin jo viides Helsingin puolikas ja Jyväskylässäkin niitä on kertynyt muutama. Tämän vuoden treenit ovat olleet huonoja ja en ole juuri juossut pitkiä lenkkejä, joten nyt lähdetään täysin ns. soitellen sotaan. Toiveissa on päästä maaliin, ennätyksiä en lähde edes yrittämään. Oma enkkani puolikkaalla on Jyväskylästä parin vuoden takaa ja alkaa juuri ja juuri ykkösellä! Lauantain meno voi olla ihan mitä vaan, joten jännityksellä sitä kohti.

Mies, joka on kärsinyt polvikivusta eikä ole juossut vuoteen juuri ollenkaan, on kuntouttanut vimmatusti jalkaansa. Toisin sanoen pakaraansa, josta kipu on polveen tullut. Pyöräillythän hän on valtavasti, eli kuntoa piisaa, juossut ei ole juurikaan. Kysyin lähteekö juoksemaan lauantaina vai menenkö Helsinkiin yksin ja hän lähtikin mukaan. Kävi eilen rempaisemassa 14 kilometrin lenkin, sai siirto-osallistumisen tutun tutulta, joka ei pääsekään ja näin. Nyt lähdetään kyllä molemmat aika soitellen sotaan, huih!

Kreetan reissu lähestyy

Viikonloppuna kirjoittelin kasaan Kreetan kirjoituskurssin ennakkotehtäviä. Sekin tulla jolkottaa sieltä kovaa vauhtia. Muistatteko, kun keväällä ilmoittauduin kirjoituskurssille Kreetalle? Sinnekin pitäisi jo tällä viikolla pakata. Kirjoja, muistiinpanovälineitä, kyniä, ehkä myös villasukkia, keli Kreetalla alkaa viilentyä juuri tällä viikolla! Jännitystä aiheuttaa muun muassa ikävä – miten kestän erossa lapsista 8 päivää? Sellaista ei ole vielä koskaan ollut ja tuntuu ajatuksena ihan kamalan suurelta erolta. Ehkä se menee äkkiä?

Jännitystä aiheuttaa myös odotus, kenen kanssa reissaan. Matkaporukkaa ei ole tiedossa, eli vasta kentällä/perillä tiedän, millainen poppoo meitä on kasassa. Meillä on aika paljon tiedossa ohjelmaa perillä ja aikataulussa ainakin tällä hetkellä yksi vapaapäivä, jolloin olin ajatellut nähdä kahden vuoden tauon jälkeen Terhiä. Mutta voi mikä tuuri, hän lähtee kesälomalle Suomeen juuri! Kyllä harmitti, kun tämän kuulin!

Uusia yrittäjätuulia

Yrittäjäpuolella ja työpuolella minulle aukeni viime viikolla pari ihan mahtavaa mahdollisuutta, joista olen yhtä aikaa ihan älyttömän innoissani ja samalla jännittää. Haluan onnistua ja näyttää, että minusta on näihin hommiin, samalla tietenkin on vaarana, että yrittää liikaa. Se ei koskaan ole hyvä juttu. Parhaansa tulee tehdä, mutta ei pitäisi pusertaa hampaat irvessä yliyrittäen, koska sekin monesti näkyy.


mekko INDISKA/ takki ONLY/ maiharit DR.MARTENS/ korvikset Kroatiasta Bracin saarelta, paikallinen taiteilija teki näitä kroatialaisista kivistä

Nyt vain haasteita kohti siis, niitä on vähän kasaantunut tähän kuun vaihteeseen. Monta blogijuttuakin on luonnoksissa, toivottavasti pääsen niitäkin sieltä pian purkamaan.

Kivaa alkanutta viikkoa! Mitä teille kuuluu? Onko moni tulossa juoksemaan lauantaina?

9 vuotta täynnä tänään! 10 kuvaa ja blogini tarina vuosi vuodelta.

Johonkin katosi taas vuosi. Olin tässä oikeasti aivan pieni hetki sitten kirjoittamassa tätä postausta blogin kahdeksasta vuodesta. Vuosi on kulunut hetkessä ja samalla tuo kulunut vuosi on muuttanut niin paljon asioita. Viime tammikuussa tätä kirjoittaessa suunniteilla oli hyvin erilainen vuosi ja ajatuksissa oli vaikka mitä yrittäjyydenkin suhteen. Tässä kuitenkin ollaan, blogi on pyörinyt vaikka välillä tuntuu, että aiheet supistuvat kun omakin elämä pyörii kodin ympärillä. Vielä jatketaan ja innolla jatketaankin! Se on jännä, että samalla kun olen höllännyt koronan myötä esimerkiksi urheilutavoitteita, olen viime aikoina ekoja kertoja ikinä pitänyt päivienkin kirjoitustaukoa blogista. Osaltaan muiden töiden vuoksi, osaltaan ihan sen vuoksi, ettei joka päivä voi syntyä järkevää sisältöä tässä elämäntilanteessa. Se on osaltaan lisännytkin kirjoitusintoa, se pieni tauotus!

Optimismia ja energiaa syntyi tammikuussa 2012

Kun blogini lähti liikenteeseen, suunnitelmissamme ei ollut lapsia. Kävin päivätöissä, kirjoittelin iltaisin. Bloggasin nimellä Amanda ilman kasvoja jo senkin vuoksi, etten todellakaan halunnut kenenkään töissä tietävän tästä ”nolosta” harrastuksestani. Se kuitenkin lähti työkaverin kysymyksestä ”pidätkö blogia asuistasi, ne ovat niin kivoja?”. Bloggasin maksimissaan pari kertaa viikossa töiden jälkeen, aikaa ei hirveästi jäänyt harrastuksilta, koiralta ja töiltä. Jouluna 2012 talouteemme hommattiin ensimmäinen järjestelmäkamera, olin viikolla 25 raskaana ja olimme muuttaneet joulukuussa omakotitaloon ja marraskuussa loppui pestini tiedottajana äitiysloman sijaisena. Paljon voi elämä vuodessa heittää häränpyllyä!

2013 ja äitiys

Hain oikeasti hirveästi linjaani tullessani äidiksi, sillä luulin, ettei minusta koskaan sellaista tule ja ajatuksia piti järjestellä ihan uudestaan. Toisaalta kun elämä oli sitä valvomista, vaipanvaihtoa, vauvaharrastuksia, imetystä yms. halusin blogini olevan jotain muuta. Vähän kuin vastapainoa vauvaelämälle, omia hetkiä. Kun vauvan ollessa kaksikuinen selvisi, että meidän talossa on vikaa ja jouduimme etsimään pakon edessä koirallemme kesällä uuden kodin (btw, hän voi hyvin siellä edelleen ja täytti kesällä 10v!), alkoi minulla tulla seinä vastaan blogin kanssa. Sen nimi Optimismia ja energiaa tuntui irvokkaalta hätäni keskellä ja kaikki aika meni vauvaan, omakotitalon pakkaamiseen sekä vuokra-asunnon etsimiseen. Elokuussa 2013, vain reilun 1,5 vuoden bloggaamisen jälkeen sanoin hyvästit blogille ja kerroin, etten kykene hommaan enää. Syitä en halunnut kertoa, sanoin vain, että nyt on vähän muuta mielen päällä. Ajattelin, etten koskaan palaa.

2014 ja paluu kotiin

Huhtikuussa 2014 alkoi tulla kevät. Meidän kotimme alkoi olla purettu ja uudelleen rakennettu. Lapsemme nukkui jo välillä paremmin ja auringosta sain valtavasti voimaa. Kävimme kolmistaan iltarasteilla suunnistamassa taapero kantorepussa keikkuen ja tuntui, että elämäni raskaimman talven jälkeen saan vähän kiinni kaikesta. Lapsi nukkui vuokrakodin partsilla pitkiä päikkäreitä ja niiden aikana tein muun muassa ystäväni polttarikansion (hän on kuopukseni kummi nykyään) ja mietin, että ehtisihän näissä hetkissä rustata vaikka blogia. Niinpä kaivoin sen esiin ja huutelin, onko täällä enää ketään! Yllätyin, miten äkkiä postauksiin tuli kommentteja että täällä ollaan ja toukokuussa 2014 osallistuin elämäni ensimmäiseen blogitapahtumaan, jonka järkkäsi ja johon minut kutsui Annamaria. Oli aivan ihanaa tavata ihmisiä jossain muissakin kuin vauvamuskarin merkeissä ja ajattelin, että paras päätös ikinä kaivaa blogi naftaliinista!

2015 ja Indiedays

Minulla oli pian hyvin suuri halu kehittyä blogin kanssa. Aloin saada kutsuja pressitilaisuuksiin ja oli ihanaa tutustua kollegoihin. Halusin kehittyä ja päästä asiassa eteenpäin. Kävin talvella 2014-2015 Helsinki Design Schoolissa muotitoimittajan opinnot, joka osaltaan innosti kehittämään blogia. Hain mukaan Indiedaysin yhteisöön ja pääsin helmikuussa 2015 mukaan. Olin niin innoissani! Se toi selkeästi lisää lukijoita ja ID:n kaksi kertaa vuodessa järjestämät tapahtumat olivat aivan parhaita. Kuuluin johonkin yhteisöön, siellä oli minua vastassa tuttu porukka. Blogeissa oli aktiivista kommentointia ja tunsimme monet toisemme. Ihan parasta blogiaikaa!

2016, toinen lapsi sekä Bellablogit

Tammikuun 2016 kuvassa on taas menossa noin 30. raskausviikko, ei muuten näy niin hyvin edestä! Lapsiemme lasketuissa ajoissa oli 5 päivää eroa, eli samoissa mentiin kuin kolme vuotta aiemmin. Olin alkanut profiloitua kotiäitinä ja kohta kahden lapsen äitinä yhä enemmän perhebloggaajaksi ja tein äärettömän mielelläni yhteistöitä esimerkiksi Särkänniemen, SuperParkin tai HopLopin kanssa. En enää pyristellyt rooliani vastaan kuten 2013, vaan hehkutin, että on oikeasti ihan mahtavaa aikaa elämässäni ja kävin ilolla vauvaharrastuksissa. Moni ystävä oli kotona ja sain aivan eri tavalla seuraa kuin esikoisen kanssa, kun meillä kävi hänen kavereitaan äiteineen kylässä. Oli suorastaan vaikeaa välillä mahduttaa kaikki leikkitreffit kalenteriin! Aivan parasta!

Päätin siinä samalla kahden lapsen kanssa kotona ollessani aloittaa kevytyrittäjyyden. Olin vakaasti päättänyt jälleen kehittyä blogini kanssa ja halusin hakea portaaliin, jossa blogeja on vähän ja mahdollisuuksia kaupallisiin yhteistöihin enemmän. Hain sinnikkäästi Bellablogeihin. Minulle soitettiin ja haastateltiin motiiveistani ja taustoistani elokuussa 2016, olimme leikkitreffeillä tuolloinkin ja neljästä pikkunaisesta lähti aikamoinen meteli. Pääsin Bellablogeihin ja siirryin sinne lokakuussa 2016 ja olin ihan hirmuisen ylpeä pienestä tekeleestäni, jota pyöritin kaiken muun härdellin ohella.

2017 – ensimmäinen puolimaraton, kotiäitihärdelli ja kunnianhimo

Tajusin muuten, että olen aina laittanut vuoden 2017 alipainoni juoksuinnostuksen piikkiin, mutta se ei ole totta. Tämä vuoden 2017 kuva on otettu ennen yhtäkään juoksulenkkiä. Alipainoon johti siis ihan se tauoton liikkeessä oleminen kahden kotiäitinä, jumpat, imetys ja ehkä unohdin välillä syödä siinä hässäkässä.

Vuonna 2017 aloin miehen kanssa juoksennella ja päätin osallistua HCR:lle puolimaratonille toukokuussa. Tyylini on vähän joka lajissa täysillä tai ei ollenkaan! 2017 oli ihana, mutta aika täysillä vedetty vuosi, jolloin syksyllä aloin ihmetellä kun en jaksakaan enää juosta ja olin ajoittain kiukkuinen kuin ampiainen. Anemia se sieltä nosti päätään, meni kevääseen ennen kuin tajusin.

2018 – Suomen Blogimedia, vakiintuneet tilaisuudet ja yhteistyökumppanit

Vuosi 2018 oli kivaa aikaa blogissa. Lapset aloittivat syksyllä päiväkodin sopparilla 10 päivää kuussa, eli minulla oli enemmän aikaa tehdä omia juttuja. Juoksin paljon, kävin tosi monissa kivoissa tilaisuuksissa Helsingissä ja loin tosi monia kontakteja. Oli kivoja yhteistöitä.

Meille ilmoitettin, että Bellablogit lopetetaan ja saamme siirtyä saman katon alla olevaan Suomen Blogimediaan jos haluamme. No totta kai halusin! Blogimediassa oli monta ”jättiblogia” omiin silmiini ja uskon, etten olisi ikinä sinne päässyt näillä lukijamäärillä ilman tätä ns. takaporttia. Muistan kun puhuttiin asiasta Karkkipurkin Annikan kanssa Ratinan kauppakeskuksen avajaissa huhtikuussa – ja lokakuussa asian sai julkistaa! Huh, minulle teettää vaikeuksia tällaiset puolen vuoden salaisuudet! 2018 oli ehkä elämäni paras blogivuosi – kivoja yhteistöitä ja tapahtumia, mutta edelleen suurin osa vuodesta kotiäitinä pirpanoiden kanssa. Ihania reissuja Vuokattiin ja Kyprokselle. Anemian löytyminen ja paranemisen aloittaminen.

2019 – kivoja yhteistöitä

Vuosi 2019 oli vähän etsikkoaikaa. Jo silloin minulle sanottiin, ettei tällaisia sillisalaattiblogeja voi olla olemassa, täytyy olla selkeästi perheblogi, urheilublogi tms. Jyyräsin vastaan. En halua profiloitua niin tiukasti!

Etsin töitä esikoisen mennessä eskaria kohti ja tajusin, että hän on sitten ensimmäistä kertaa viisi arkipäivää viikossa jossain hoidossa ja minulla aikaa tehdä töitä. Kirjoitin hakemuksia, petyin kerta toisensa jälkeen. Keväällä 2019 kuulin, että työttömät korkeakoulutetut saavat ilmaiseksi yrittäjyyskurssin. No sitä kohti sisuunnuin! Samalla ajattelin, etten voi ikinä alkaa yrittäjäksi, en tiedä siitä mitään, miten ihmeessä voin! Kesän ajan kävin yrittäjyyskurssia. Lasten leikkiessä heinäkuisena sadepäivänä Leon Leikkimaassa kavereiden kanssa minä istuin kahvion puolella ja kuuntelin luentoja yrittämisestä. Istuin terassilla heidän ollessaan pihaleikeissä ja tein kurssia.

Se johti siihen, että loppukesästä minulla oli kurssi käytynä, starttirahahakemus sisässä ja jännitys päällä. Kun saavuin kotiin ehkä maailman parhaimmalta pressireissuilta Pärnusta syyskuun alussa 2019 sain tietää, että starttiraha myönnetty ja yrittäjyys alkaa. IIIIK!

2020 – irtautuminen Bablerista, kommenttien häviäminen, IG:n jyrääminen, yrittäjyys

Vuosi 2020 oli koko maailmassa yhtä hullunmyllyä. Ehdin käydä miehen kanssa Tallinnassa tammikuussa samoin kuin äitini ja lasten kanssa helmikuussa ja siinä oli sitten ulkomaan reissut hetkeksi. Minun piti kevään myötä käydä yrittäjyysbuustausta kokeneen yrittäjän kanssa ja kehittää firmalle nettisivut ja oli sovittuna kivoja töitä ja… Tiedätte. Töitä peruuntui, buustaajan ehdin nähdä kerran, päikkyläinen ja eskarilainen jäivät 24/7 kotiin pääsääntöisesti minun vastuulle ja ajattelin että ei ole totta. Piti haukkoa happea hetki ja järjestellä ajatuksiaan.

Kesällä lähdin itsenäiseksi portaalista, eli Bablerista, joksi Suomen Blogimedia oli vaihtanut nimensä. Lähdin, että voisin enemmän itse määrätä hintani ja mitä yhteistöitä teen yms., mutta koin aivan kamalaa kauhua samalla. Tiesin, että lukijamääräni varmasti hetkellisesti putoavat ja kukaan ammattilainen ei enää myy puolestani tai väännä tilastoja yhteistöiden tuloksista. Olin kuin Jenkeissä aikanaan maailman suurimmassa puurakenteisessa vuoristoradassa – paskajäykkänä kauhusta ja samalla ihan innoissani, että uskalsin ja kokeilin!

IG alkoi syödä blogeja. Kaukana ovat sellaiset ajat kuten vuonna 2016, kun blogipostauksessa saattoi olla 50 kommenttia. Nyt kommentit heitetään Instassa ja paljon yksityisviestinä. Viime vuonna aika monessa paikassa kyseenalaistettiin myös blogien tulevaisuus.

2021 – uuden edessä, kivoja muita töitä, blogien tulevaisuus

Hämmästyin todella kun sain kommentin edelliseen postaukseen, että blogiani lukeva ihminen ei ole Instagrammissa. Se antoi intoa – joku siis ainakin lukee vain nämä juttuni eikä IG ole täysin jyrännyt kaikkea! Tasapainottelu näiden somekanavien välillä on haastavaa ajoittain.

Tälle keväälle on tulossa muutama mielestäni hyvin minun näköiseni yhteistyö. Lisäksi treenaan kohti hiihtomaratonia (tästä kirjoitan lisää asap) ja saan tehdä ison homman oman blogini ulkopuolella lempiaiheeni parissa. Olen tuntosarvet herkkinä urkkimassa siellä sun täällä uusia työtilaisuuksia ja innoissani vähän kaikesta ja aina.

Olen kipuillut yrittäjyyden kanssa paljonkin ja sitten taas toisaalta kiitellyt sen suomista mahdollisuuksista. Ei ole viikonloppua, kun en tekisi edes vähän töitä, mutta samalla olen läsnä joka ikinen arkiaamu eikä ekaluokkalainen joudu lähtemään yksin kouluun ikinä. Minä mieluummin vähän venytän penniä (aina eivät myynnit suju ja korona tekee osansa), kuin luovun ajasta lasten kanssa, se on ihan korvaamatonta miten läsnä on pystynyt olemaan. Ehkä blogeilla on vielä tulevaisuutta? Ainakin ne jäävät hyvin Googleen elämään ja hakusanoilla päädytään aivan jatkuvasti tännekin. Luetuin postaus on ollut viimeiset kaksi kuukautta postaukseni talvijuoksuvaatteista.

Kiitos kun olette mukana

Aika hurjaa millainen matka tänne on tallentunut. Lähtien ajasta kun ikäni alkoi vielä kakkosella ja olin lapseton siihen, että lapseni on jo koulussa ja minä olen yrittäjä. En olisi ikinä uskonut mille matkalle tämä homma vie. Miten ailahtelevaista elämä on kun toisinaan takoo päätään seinään ja seuraavassa hetkessä hihkuu, mitä saikaan tehdä tai kokea. Olen tutustunut ihan todella moneen upeaan ihmiseen, yrittäjään, yritykseen ja bloggaajaan tämän homman kautta. Olen tutustunut jo aika paljonkin moneen vakkarilukijaan ja kommentoijaan. Olen äärettömän kiitollinen kaikesta, mitä olen oppinut ja kokenut. Minusta on tullut juoksulähettiläs, minusta, joka ei blogia perustaessaan olisi suostunut ikinä lähtemään juoksulenkille.

Elämä tuo ihan älyttömästi mukanaan, kun rohkeasti menee, tekee ja sanoo asioihin kyllä. Voi miten kaipaan blogireissuja ja sitä pulinaa ihmisten kanssa, tulin niiltä aina niin täynnä ideoita takaisin! Halaukset pressipäivissä ja tutut kasvot antoivat intoa jatkaa kotona yksin puurtamista.

Mutta kyllä me näistä haastavistakin ajoista selvitään vai mitä? Tässäpä oli blogini ensimmäiset 9 vuotta hyvin tiiviinä pakettina. Kuinka moni on ollut alusta asti matkassa? Kiitos kun olette, arvostan hirveästi!

P.S. Kaikki kuvat ovat blogivuosien tammikuilta, paitsi 2014 kuva, kun blogi oli tauolla (tai lopetettu eikä sittenkään lopetettu).

JA VIELÄ: KIITOS, TUHANNESTI KIITOS RAKAS MIEHENI. Olet ottanut asukuvani syksystä 2014 lähtien. Ja ties mitkä muutkin kuvat reissuissa, juoksulenkeillä, pulkkamäessä, ravintoloissa, teattereissa, ties missä. Ilman sinua tämä homma ei pyörisi monessakaan mielessä.

Vuoden vika päivä. Ensimmäinen vuoteni yrittäjänä. Mitä te lukijani nostitte vuoden parhaiksi hetkiksi? Miten se meillä meni?

Vuoden viimeinen päivä. Aika jotenkin summata kulunut vuosi, eikö? Vaikeinta on aina miettiä mistä näkökulmasta vuotta lähestyisi. Kirjoittaisiko mitä tein, mitä tapahtui maailmalla, mistä bloggasin, mitä opin tai… Mitään en ainakaan ikinä lupaa seuraavalle vuodelle. Paitsi että. Ehkä nyt.

Olen viime päivinä lueskellut läpi Emmi Nuorgamin blogia (älkää kysykö miksi) ja saanut sieltä erinäisiä ajatuksia itsensä hyväksymisestä. Lukenut, kuinka hän on kirjoittanut siitä, että yrittäjyys vaatii aivan älyttömän määrän epävarmuuden sietämistä. Painaako kellon ympäri töitä vai tehdä vähemmän ja luottaa jollain tapaa siihen, että elämä kantaa. Pysähdyin ajattelemaan asiaa. Koen tämän vuoden kasvattaneen minua kovasti, olen joutunut luopumaan kontrollista ja tiukoista suunnitelmista ja oppinut elämään tosi paljon enemmän hetkessä ja luottamaan elämään. Se on iso asia, jota olen yrittänyt opetella aiemmin, mutta tänä vuonna se oli ns. pakko oppia!

Niinpä sen sijaan, että olisin moittinut näin vuoden vikana päivänä olleeni jotenkin surkea yrittäjänä, moittineeni itseäni siitä, etten tehnyt tarpeeksi töitä käänsinkin ajatukset ympäri. Oli vaikea vuosi, mutta minulla meni itse asiassa tosi kivasti. Olin luotettava, tein kaiken mitä lupasin ja tein kaiken mahdollisimman hyvin. Ehdin olla lasten kanssa vaikka varsinaista loma-lomaa en ehtinyt pitää. Mähän pärjäsin ihan hyvin! Yrittäjyys vaatii jatkuvaa epävarmuuden sietämistä ja tänä vuonna sitä oli vielä tuplasti matkassa, silti meni ihan kivasti. Nyt kun vielä oppisin tykkäämään myymisestä, hah! Lupaan siis yrittää ensi vuonna ajatella itsestäni ja tekemisestäni positiivisemmin!

Lukijoiden onnenhetkiä vuonna 2020

Mutta nostetaan joitain asioita esiin! Entä mitä asioita te nostitte esiin, kun kyselin Instagrammissa vuoden parhaasta hetkestä? Minusta on ihanaa, ettei kukaan vastannut ”en löydä mitään hyvää kuluneesta vuodesta”. Sen sijaan vastaukset liittyivät arkeen, luontoon, perheeseen ja kaikkeen hyvään, jota tapahtui koronan jyllätessä. Vastasitte muun muassa näin:

  • Erään upean vuoren huiputus Norjassa
  • Mökkeily isäni kanssa
  • Jouluaatto puolison kanssa
  • Sain yhteistyön, josta olen unelmoinut vuosia (mä niin ymmärrän tunteen!)
  • Juhannus siirtolapuutarhalla ja mökkireissu Keski-Suomeen
  • Esikoisen rippijuhlapäivä
  • Kun ortopedi kertoi, että mun jalat ovat kunnossa
  • Syntymäpäiväjuhlat syyskuussa, uskalsin pitää ja vieraat uskalsivat tulla!
  • Asuntoautoreissu kesällä, piti mennä alun perin katsomaan fudista Budapestiin
  • Kihloihin meno (onnea!!!)
  • Varmaankin 17.11. kun sain tietää saaneeni uuden työn (onnea sinullekin!)
  • Meidän hyväntekeväisyyskampanja (hih, se oli! <3)
  • Kun tytär oppi lukemaan (tämä on itse asiassa huikea juttu, onnea sinne!)
  • Lomamatka juuri ennen koronaa
  • Alkuvuoden työttömyyden jälkeen sain heinäkuussa sekä työ- että opiskelupaikan (onnea!)
  • Uusi työpaikka ja päivä, kun huomasin uusien työkavereiden pitävän mua osana porukkaa (niin iso juttu, onnea!)
  • Päästiin heinäkuussa käymään Tahkolla
  • Joulu läheisten kanssa (no tämä!)
  • Vuokatin loma sukulaisten kanssa
  • Lopetin pitkän, mutta kuormittavan ystävyyssuhteen
  • Uusi työpaikka
  • Höyryjunareissu Jokioisten museorautatiellä
  • Löysin metsässä liikkumisen ilon
  • Mökkikaupat
  • Gdanskin reissu ennen koronaa
  • Äidin vuosijuhlat
  • Kuopuksen syntymä (isot onnittelut!)
  • 4. lapsenlapsi syntyi (onnea!!)
  • Palasin vuosi sitten töihin ja parhaat hetket ovat sen jälkeen liittyneet lomailuun
  • Uusi vaativampi työtehtävä
  • Kesälomalla vuokrattu mökki ja viikko siellä
  • Esikoistyttäreni valmistui ensimmäiseen ammattiinsa
  • Kesä, aurinko, mökki

Entä sitten oma kulunut vuoteni? Tai se blogipuoli siitä? Vaivat ja murheet? Ilot ja onnet? Tässäpä mahdollisimman tiivis katsaus, vaikkakin pitkä silti!

TAMMIKUU 2020

Tammikuu oli hyvin tavallinen. Kävin montaa kertaa Helsingissä erilaisissa tilaisuuksissa, minua pyydettiin toukokuun HCRD:n juoksulähettilääksi ja varasimme reissun Kyprokselle toukokuulle ja mietin, olenko huono äiti, kun lapseni ei reissun vuoksi pääse eskarin kevätjuhlaan. Kuka olisi arvannut, ettei sellaista juhlaa ikinä järjestetty? Ihan pala nousee kurkkuun, kun ajattelee, että elämä oli ihan erilaista ja ajattelin ihan eri tavalla vuosi sitten.

HELMIKUU 2020

Kuun vaihteessa olimme Visit Jyväskylän lapsiversio-reissulla esikoisen kanssa, oli superkivaa! Helmikuussa kävimme Apulannan keikalla Pakkahuoneella, katsomassa ystävän esiintymistä Queen-musikaalissa ja monta reissua Helsinkiin oli tuolloinkin. Hiihtolomalla menimme tyttököörillä Tallinnaan, minä, äitini ja tyttäreni. Oli minusta ihan tosi kiva reissu ja lapset pääsivät muun muassa suklaahierontaan! Siellä reissussa äitini pähkäsi, että voi voi, korona tuntuu uutisten mukaan jylläävän kovaa Italiassa, mitenköhän heidän toukokuun vaellusreissunsa käy. Minä tokaisin, että älä stressaa, nyt on helmikuu, toukokuuhun mennessä asiat ehtivät vielä muuttua. Niinpä….

MAALISKUU 2020

Maaliskuun aikana elämä heitti häränpyllyä. Se alkoi aivan normaalisti Visit Jyväskylän ihanalla reissulla, lasteni synttäreiden suunnittelulla sekä HopLopin varaamisella ekoja kaverisynttäreitä varten.

12.3.20 pakkasimme Kuusamoa varten ja emme seuranneet tarkasti uutisia. Sen verran meni jakeluun, ettemme menneet matkalla Kuusamoon huoltoasemille vaan söimme autossa ja olimme Kuusamossakin mahdollisimman paljon keskenämme ja kokkasimme itse. Kun koulut sulkivat seuraavalla viikolla, alkoi inboksini täyttyä viesteistä ”tuollaisten itsekkäiden ihmisten takia kuin sinä korona on joka paikassa” ja minusta ilmoitettiin myös yhteistyökumppaneille (osa oli antanut varusteita tätä reissua varten, olivat erittäin tietoisia missä olen). Haukoin happea enkä somettanut juurikaan loppulomasta, enkä ainakaan tyhjästä rinteestä. Ihmisten viha ja hyökkäys oli jotain, mitä en ennen ollut kokenut.

Loppukuu menikin viettäessä erilaiset synttärijuhlat, tilatessa kotiin ruokaa ja orientoituessa siihen, että isi tekee töitä kotona eikä voi leikkiä ja eskaritehtävät tehdään etänä.

HUHTIKUU 2020

Huhtikuu on lähes poikkeuksetta minulle vuoden pahin kuukausi. En ole koskaan masennellut syksyn pimeydessä, mutta lumen alta esiin tuleva hiekka ja rapa, kuollut luonto ja kaikki se ”jee kesä tulee osta bikinit ja ja”-hössötys inhottaa, kun samalla tulee räntää naamalle. Olen syysihminen. Olen siis usein huhtikuussa allapäin. Tämän vuoden huhtikuussa olin somehyökkäysten myötä henkisesti ihan loppu. Töitä peruuntui, yritin pyörittää niitä vähiä lasten ollessa kotona ja mikään ei kiinnostanut. Ei juokseminen, ei mikään. Olin aivan lamaantunut ja totaalisen allapäin ja itkeskelin tauotta.

Pääsiäiseksi ja vapuksi vuokrasimme paljun, joka toi perheelle hyvää mieltä. Maalasin myös ulko-ovemme vihdoin valkoiseksi ja kun sain siihen postaukseen kommentin että ”kuka maalaa ovensa valkoiseksi” meinasi hermot revetä totaalisesti. Tuntui ehkä maailman hirveimmältä somettaa yhtikäs mitään.

Yhtenä viikonloppuna nähtiin kansallispuistossa isovanhempia turvavälein. Oli kiva retki, niin kiva, että tehtiin pari viikkoa myöhemmin toinen.

Esikoisemme oireili erinäisen tavoin ja mm. ultrattiin ja todettiin suurentunut imusolmuke. Itkin ja pelkäsin hirveästi mistä tuo johtuu, mutta näillä näkymin selitys on ihan ”kiltti” ja pidettävissä kurissa. Silti huoli on vähän läsnä. Oman lapsen näkeminen siellä ultrassa sai parkumaan ääneen, pelkäsin niin.

TOUKOKUU 2020

Toukokuussa alkoi elämä tuntumaan inasen normaalimmalta. Lapsi palasi eskariin ja pienempi vielä hetkeksi vanhaan päiväkotiin, sillä saimme puhelun 1,5 vuoden jonottamisen jälkeen, että lottovoitto, teille aukesi paikka lähipäikystä! Vietettiin vihdoin ne maaliskuisten synttärit pihajuhlina ja lapset tuntuivat viihtyvän hurjan hyvin. Toukokuun vikana mentiin ekaa kertaa käymään mummilassa. Itkin, kun juoksin Jyväsjärveä ympäri, tuntui niin hyvältä. Kirsikkapuut kukkivat ja pihallemme nousi kesäksi uima-allas, jossa lapset asuivat kesän. Ihana kuukausi inhokkini jälkeen!

KESÄKUU 2020

Ihan huikea kuukausi, vaikken Kyproksella ollutkaan! Särkänniemi aukesi vihdoin, miehellä alkoi kesäloma, kelit olivat hervottoman ihanat, lapset asuivat uima-altaassa kaverinsa kanssa. Ei mitään hirveän ihmeellistä, mutta ihanan normaalia ja keleistä nauttimista. Lapseni oli Särkänniemen mainoksessa ja heinäkuussa Hesarin kannessa ja puhuu siitä edelleen kaikille!

Kesäkuussa irtosin itsenäiseksi bloggaajaksi Bablerista ja tunsin yhtä aikaa helpotusta siitä, että nyt saan huseerata mitä haluan ja samalla kauhua, että onko tämä elämäni typerin teko. Olo oli ristiriitainen ja itkin miehelle pari päivää mitä teen!

HEINÄKUU 2020

Heinäkuu oli kotimaan matkailun kulta-aikaa. Olimme isovanhempien kanssa Ähtärissä, nelistään Rukalla ja kaksin miehen kanssa Hangossa. Jokainen kokoonpano teki reissuista erilaisen ja aina oli ihan hirveän hauskaa. Rukalla keli oli suunnilleen samanmoinen kuin syyslomalla ja Hangossakin kylmä, mutta ei se haitannut. Sai vaihtaa maisemaa ja nauttia Suomen luonnosta. Miehellä loppui loma ja jäimme kaipaamaan häntä, etätyöt vaihtuivat toimistolle menoon, joten pitkästä aikaa vietimme kolmisin päivät siihen asti, kunnes koulu alkaisi.

ELOKUU 2020

Suuri kuukausi, meillä on koululainen! Voi vitsi sitä jännitystä ekana päivänä, vaikka oli tuttu rakennus ja tutut kaverit. Se oli silti ihan älyttömän jännää ja minä pitelin itkua. Tai en minä mitään pidellyt kun itkin ääneen ja lapsi sanoi että mene jo pois. Elokuussa kävin muuten vielä koululla vanhempainillassa, mutta kun oli oppimiskeskustelun aika joulukuussa, joka pidettiin etänä, totesi mies ettei ole edes ikinä nähnyt lapsen opea. Huih!

Kuopus aloitti uudessa päikyssä ja haikaili vanhan päikyn kavereita. Teimme koululaiselle oman huoneen eri kerrokseen ja juhlimme elokuussa myös 15-vuotishääpäivää. Menemällä kaksin Särkkään ja juoksemalla 4 kertaa Hypessä putkeen, niin meidän näköistä touhua!

Pääsimme juhlimaan 15 vuotta myös olemalla yön Jyväskylän Versossa. Elokuussa kaikki muut kolme perheestäni osallistuivat triathloniin ja kyllä hymyilytti kuinka tosissaan nelivuotias veti. Mitalit ovat tärkeitä, sijoituksella ei ollut väliä. Elokuu oli suuri kuukausi, sillä uskaltauduimme näkemään mummoani ekaa kertaa sitten helmikuun. Ikävä oli ollut hirveä. Hän täytti 94 vuotta ja kävimme brunssilla Helsingissä. Tärkeä päivä. Mummoni sanoin otsikoin postauksen ”Tavataan sitten siellä taivaan kodissa kaikki”.

SYYSKUU 2020

Syyskuussa pääsin ihanalle bloggaajamatkalle Kemiönsaarelle, josta lähti purjehdus. Koska teen lähes 99% yksin töitä, on sosiaalinen henkireikäni olleet kaikki pressitilaisuudet ja bloggaajamatkat. Oli aivan ihanaa jutella päivä ihmisten kanssa ja saaristo oli järkyttävän upea ja päivän keli aivan mieletön. Olimme miehen kanssa Visit Tampereen vieraana ja päivä oli aivan huikea. Kuinka kivaa voi olla kotikaupungissa!

LOKAKUU 2020

Yksi lempparikuukausiani! Luonto on kaunis, on synttärit ja juoksu rullaa yleensä parhaiten. On Karmiva karnevaali Särkässä ja oli ensimmäinen koulujen loma meillä ja pääsimme käymään Rukalla, jossa korkattiin laskukausi.

Lokakuussa oli hirveän paljon hyvää, mutta valitettavasti lokakuussa huomasin (ja kampaaja huomasi) tukkani irtoilevan ihan holtittomasti ja tunsin ahdistuksen rinnassani. Tiesin testaamattakin, että nyt ovat rauta-asiat taas pielessä. Yleensä blogin kohokohtiin päätyvät kuitenkin ne kaikki hyvät asiat, eivät suurimmat terveys-, raha tms. huolet, mutta anemia on sellainen, mistä olen kirjoittanut paljon. Haluan kirjoittaa niistä elämän nurjistakin puolista, mutta se täytyy aina tehdä kieli keskellä suuta – tulee helposti kommenttia, että jollain on vielä huonommin.

MARRASKUU 2020

Käytiin kahdesti teatterissa ja ehdittiin juuri nähdä Kinky Boots ennen kuin teatterit menivät taas kiinni. Vietettiin superkiva yksi vuorokausi Valkeakoskella. Tein ihan älyttömästi töitä minun ja Hannan hyväntekeväisyysprojektia varten ja tuntui, että tunnit loppuvat vuorokaudesta kesken. Laitoin isänpäivän jälkeen meille ekan kuusen ikinä! Käytiin joulukuvissa, meidän 20. joulu yhdessä. Oli ihan hirveitä huolia, jotka oli pakko jättää somen ulkopuolelle. Tehtiin pipareita, piparitaloa, käytiin joulutorilla, nautittiin joulun odotuksesta, mutta samalla aloin olla todella poikki, voin huonosti ja olin ihan hirveiden huolien viemä ja yöunet loppuivat. Hirveän ristiriitainen kuukausi! Tukka irtosi edelleen niin, ettei ollut järkeä yrittää pitää sitä pitkänä ja pätkäisin reilusti.

JOULUKUU 2020

Kuukausi alkoi huolten keskellä samalla suurella riemulla siitä, miten upea lahjoituksestamme Ensi- ja turvakodille tuli! Olimme superiloisia! Saimme tehdä ihanan Visit Tampereen jouluyhteistyön ja fiilistellä jouluista Tamperetta. Lahjoituksestamme tehtiin samana päivänä juttu Aamulehteen, kun minusta matkailujuttu Iltalehteen. Jouluna pääsimme kuin pääsimmekin mummilaan, jossa oli myös tyttöjen pieni serkku. Lapset olivat pisimmän ajan ikinä yhdessä, tuon viisi päivää ja kaikki oli niin ihanaa, kun ihmisiä oli ympärillä. Olin erittäin kiitollinen. Joulukuu päättyi eilen räjäyttämällä kahvakuulalla tuo piparitalo (video on Instagrammissani @optimismia_katja).

Mittautin vihdoin sen rautatason ja tulos oli hb anemian puolella ja ferritiinit niin alhaiset, ettei niitä voi mitata. Sain joululahjan lääkäriltä – lähetteen rautainfuusioon! Vihdoin! 23 vuotta enemmän tai vähemmän aneemisena olen mennyt!

Vahvasti plussan puolella

Näin kun vuoden kelaa, sehän oli aivan älyttömän ihana ja kiva. Blogi on tietenkin aikamoinen pintaraapaisu elämääni. Monet itkut ja epävarmuudet jäävät ulkopuolelle. Talousasiat ja laskujen kanssa tuskailu myös. Nämä arkipäivän asiat pyörivät selkeästi nykyään enemmän IG:n puolella. Instan puolelta ehkä huomasitte, että ajoimme minne vain, Hankoon, Rukalle tai Jyväskylään, mies pääsääntöisesti ajoi ja minä istuin läppärillä. Tein välillä aamuneljään töitä. Oli vaikeaa erottaa välillä työ- ja vapaa-aikaa, mikä välillä kurittaa omaa jaksamista. Blogin ulkopuolelle jäi ne loputtomat nukutustaistelut ja yöheräilyt (kyllä, edelleen, 8. vuotta), aamupuurotaistelut ja muut. Mutta sitähän se elämä on kaikilla, arkea ja iloja. Arjen iloja. Elämää. Niitä hetkiä, kun pallerot pimeässä kaivautuvat kainaloon ja tunnet rintasi halkeavan rakkaudesta.

Kiitollinen olen monesta asiasta tässä vuodessa. Lapsista, perheestäni sen laajemmassa muodossa, terveysasioissa, jokaisesta saamastani työtehtävästä, kodista. Jäätiin erittäin vahvasti tänä vuonna plussan puolelle!

Vuodessa pahinta olivat erinäiset huolet, se, etten nähnyt Helsingin mummoa kuin kahdesti, tytöt näkivät serkkuaan pari kertaa ja epävarmuus yrittäjyydestä ja koronasta koetteli omaa kontrollifriikkiä päätäni. Mutta samalla – me sentään näimme ne muutamat kerrat, lapset näkivät kavereitaan, oli synttärit, oli paljon kaikkea kivaa. Ei tämä missään nimessä ollut huono vuosi, vaikka totta kai kesken jääneet harrastukset, kiinni olevat uimahallit, maski päässä kaupassa kurvailu ja ”ihmispelko” olivat inhottavia.

Asia, mikä ei myöskään näkynyt blogissa, koska en siitä ikinä erikseen kertonut – me emme nähneet kavereita juurikaan koko vuonna. Kesällä käytiin kahdesti ystäväperheen luona ja meillä kävivät kuopuksen kummit. Siinä vuoden saldo. Se söi välillä, kun tekee yksin töitä, urheilee yksin ja… Joulun älämölö teki siksi erittäin hyvää. En kertonut koskaan siitä, ettei nähdä ketään blogissa, sillä meillä on toisemme ja vanhempani. Tiedän, että monilla on vielä todella paljon yksinäisempää. Se olisi helposti tulkittu valittamiseksi, niin olin hiljaa. Mutta kun uskallan taas kutsua ihmisiä meille syömään ja iltapalalle ja teelle ja saunomaan ja….! Sitä odotan kovasti!

Kiitos kun olit mukana tänäkin vuonna blogissa! Kiitos miehelleni, joka aina venyy ja joustaa ja tukee teen sitten mitä vain. Kiitos lapseni ja kiitos äiti ja isi, olitte suurena tukena joka välissä ja ennen kaikkea – uskotte minuun ja siihen, että pystyn.

Tervetuloa vuosi 2021 ja hyvää uutta vuotta kaikille!