Avainsana-arkisto: nosh

19 vuotta sitten – uusi elämä vieraassa kaupungissa

21.9.2020
8

Väkisin se nousee aina mieleen syyskuun toiseksi viimeisenä viikonloppuna. Aika 19 vuotta sitten. Kun saavuin suureen ja vähän pelottavaankin kaupunkiin, josta en tuntenut ketään tai jossa ei ollut suuria suunnitelmia tiedossa. Päätin vian lähteä Tampereelle, sillä halusin pitää kiinni miehestä, jonka kanssa olin viettänyt kesän yhdessä. Ja täällä ollaan edelleen ja meillä on kaksi manselaista tytärtä – paremmin ei olisi ehkä voinut käydä, mutta ei alku helppoa ollut!

Syyskuu 2001 ja muutto Tampereelle

Kävin itse lukion 3,5 vuodessa, joten näihin aikoihin vietiin vikoja yo-kirjoituksia. Perjantaina oli vuorossa matemaatikankirjoitukset ja se oli sitten siinä. Vähän haikein fiiliksin kävelin pitkin lukion käytävää ja törmäsin ranskan opettajaan, joka kysyi mitä meinaan tulevaisuudessa tehdä. Sattumoisin tuo opettaja oli myös miehen ryhmänvalvoja ja totesin hänelle, että muutan huomenna Tampereelle ryhmässäsi olleen miehen luokse. Muistan opettajan ilmeen, hän oikein hätkähti ”enpä tiennyt että olette yhdessä, onnea matkaan vaan”. Mietiskelin siinä, olikohan järkevä ratkaisu, mutta nyt en enää peru.

Vanhempani taisivat pitää ratkaisua myös vähän erikoisena tai ehkä se tuli heillekin yllätyksenä, että parin kuukauden seurustelun jälkeen häipyisin Manseen. Äiti totesi, että jätä nyt joku osoite, sen kirjoitin lapulle ja sitten mentiin. Kohti Hervannan kaksiota, jota olimme käyneet kesän mittaan vähän maalailemassa ja siivoamassa.

Yksin Tampereella, vailla töitä ja ystäviä

Mies tuli Tampereelle opiskelupaikan perässä, mutta minä hyppäsin aika tyhjän päälle. Aloitin kasvatustieteen opinnot avoimessa yliopistossa ja kirjoitin vimmatusti työhakemuksia. Minulla ei ollut edes sähköpostia, muistan kuinka kirjoitin tylsyyksissäni kirjeitä kavereille, muun muassa kuopuksen kummitädille. Kirjeitä! Kuinka antiikkiselta se tuntuukaan nyt! Miehen ollessa opinnoissa minulla oli aika yksinäisiä ja pitkiä päiviä ja menin muun muassa Nälkäpäivän kerääjäksi keskustaan, jotta olisi tekemistä. Kävelin vähän hädissäni Hämeenkadulla, en tuntenut kaupunkia ollenkaan ja pelkäsin eksyväni. Kaikki oli niin suurta. Hirveän vahvasti se tunne on edelleen mielessä. Mietin, että haluan kotiin, mitä minä täällä teen. Aamulla kysyin mieheltä, juoko hän aamuisin kahvia vai mitä? En tuntenut edes häntä kovin hyvin. Kävin lenkillä Hervannan metsissä ja kerran eksyinkin ja lenkkini kesti aika monta tuntia lopulta. Kun olimme viikonlopun Jyväskylässä, en olisi halunnut lähteä takaisin Tampereelle, mutta ylpeyteni ei antanut periksi sanoa että haluan takaisin kotiin.

Elämä kantaa – löytyi töitä, opiskelupaikka ja ystäviä

Olin ehtinyt olla Tampereella kolmisen viikkoa, kun työpaikka aukesi. Pääsin vääntämään hamppareita ja olinkin tuossa työpaikassa lopulta neljä vuotta. Siellä oli ihan todella ihania ihmisiä, joista tuli ystäviä kenen kanssa käytiin Apulannan keikoilla, urheilemassa ja illanvietoissa. Muistan hyvin, kun yksi työkaveri pyysi hakemaan hänelle rievän kun kävin ravintolan vieressä olleessa kaupassa. Mikä se on kysyin. Arinarievä, legendaarinen tamperelainen leipä, etkö tiedä? No en todellakaan. Mutta opin päivä päivältä lisää manselaisuutta.

Opiskelin avoimessa yliopistossa, kävin töissä ja keväällä aloin lukea pääsykokeisiin. Syksyllä 2002 minulla olikin jo ystäviä, työpaikka ja opiskelupaikka yliopistossa. Muutimme vuoden jälkeen pois Hervannasta ja viihdyin keskusta-asunnossamme älyttömän hyvin. Työmatka lyheni, yliopistolle oli helppo kulkea ja kävellen sekä pyörällä pääsi joka paikkaan. Mieskin alkoi jo tuntua tutulta ja en enää kaivannut tauotta takaisin Jyväskylään. Aloin löytää paikkaani Tampereella.

Vaikka muutostani on jo 19 vuotta, en unohda sitä hukassa olemisen tunnetta. Se tulee aina mieleen syyskuun lopussa. Äitini totesi joskus, että arvasi minun olevan niin itsepäinen, että kun kerran lähden, en varmasti palaa takaisin. Näin kävi, vaikka äiti kyllä sanoi, että aina saa tulla takaisin. Tampereesta on tullut tuttuakin tutumpi paikka, lapseni ovat juurtuneet tänne ja puhuvat manselaisittain. En osaa enää ajatella, että vaihtaisimme kaupunkia, vaikka ikävöin kyllä usein perheenjäseniä Jyväskylässä ja Helsingissä. Elämä kantoi kun siihen vain luotti, vaikka olihan se vähän ehkä uhkarohkea hyppy aikanaan. Mutta kannatti! Olen saanut aivan ihanan perheen enkä enää eksy juoksulenkeillä. Hah!


paita NOSH ORGANICS/ hame GARCIA JEANS/ kengät CONVERSE/ korvikset UHANA DEISGN/ takki VERO MODA

Oletko itse aloittanut elämää ihan vieraassa kaupungissa? Miltä se tuntui?

50 + 3 asiaa, joita minulla ainakin on ikävä

23.4.2020
19

6 viikkoa siitä, kun lapseni ovat viimeksi olleet hoidossa tai eskarissa tai meillä on ollut miehen kanssa hengähdyshetki. 6 viikkoa nelistään ja tällä viikolla tuli ensimmäistä kertaa totaalinen väsymyminen tilanteeseen. Eilen kuuntelin Marinia A-Studiossa selittämässä, että kyllä täytyy varautua siihen, että vielä syksylläkin täytyy eristäytyä. Sydän pamppaili kauhusta. Oikeasti? Vasta kuusi viikkoa takana ja tuntuu pieneltä iäisyydeltä. Istuin miettimään asioita, joita on eniten ikävä ja nämä asiat pulpahtivat mieleen random-järjestyksessä. Samaistutko? Minulla on ikävä…

1. Kaupan maistiaisia. Miten ihanalta ne tuoreet leivät maistuvat!
2. Junamatkoja ja jo tutuksi tulleita konnareita.
3. Sitä, miten junamatkoilla syntyy tekstejä maisemien vilahdellessa.
4. Päivää yksin. Siis ihan yksin. Vaikka neljä tuntia putkeen rauhassa! (Tämä tuntuu väärältä toiveelta, kun moni kärsii yksinäisyydestä)
5. Koko perheen uimahallireissuja.
6. Hetkeä teen parissa Teeleidissä.
7. Sitä riemua lapsen kasvoilla, kun hän onnistuu harrastuksissa ja nauttii. Esimerkiksi uimista on nyt mahdoton järjestää.
8. Pieniä ihmisiä meillä kylässä. Heitä oli aiemmin joka päivä, kukaan ei ole käynyt meillä kahteen kuukauteen.
9. Yövieraita. Rakastan yövieraita. Oli se sitten mummi, kummi tai ystävä, yövieraat ovat parasta.
10. Festareiden odotusta.
11. Sitä, että voi surffailla vertailemassa lentojen hintoja ja miettiä, onnistuisiko miehen kanssa pieni loma kaksin.
12. Sitä, että voin palkata meille pariksi tunniksi lastenvahdin ja pääsisisimme vaikka lenkille miehen kanssa. Kuusi viikkoa täysin nelistään.
13. Sitä, että mies lähtee aamulla töihin, puhuu kuulumisia työkavereiden kanssa ja palaa illalla. Ihmiset tarvitsevat tilaa! Olemme pärjänneet mielestäni aika hyvin, mutta nyt tuntuu, että siitä puolisostakin kaipaavat molemmat taukoa. Ja muita ihmisiä kenelle puhua!
14. Pressitilaisuuksia ja erilaisia blogitilaisuuksia. Minulla ei ole hirveän läheisiä ystäviä, joten yhtään puhelua ystävälle tai mitään videopuhelua ei ole lähtenyt tässä parin kuukauden aikana. Olen puhunut perheelleni ja naapureille. Kaikki pressitilaisuudet olivat henkireikäni, missä näin paljon tuttuja kasvoja, inspiroiduin ja höpötin. Rakastan höpöttää!


15. Sitä, että jos lapseni tarvitsevat esimerkiksi kevätkengät, voin tuosta vain lähteä heidän kanssaan kauppaan ne hankkimaan. Lapset eivät ole käyneet kaupassa eivätkä yhtään missään muuallakaan kuuteen viikkoon.
16. Sitä, että siellä kaupassa voin laittaa lapsen autokärryyn ja tarttua itse kärryyn paljain käsin.
17. Sitä, että voimme laskea päiviä Särkänniemen aukeamiseen (kevään mainoksissa on muuten kuopuksemme, tulevatkohan koskaan julki? Onpahan muistona itsellä ainakin!).
18. Reissuja mummilaan. Reissuja Helsinkiin. Reissuja mihin vain. Rakastan olla liikenteessä.
19. Huoltoasemia. Kuinka ihanaa on pysähdellä uusille huoltoasemille ajomatkoilla, katsella niillä pörrääviä ihmisiä ja perheitä ja arvailla, mihin kukakin on menossa.
20. Sitä tunnetta, että saisin sanoa lapselle ”kyllä, pääset toivomallesi kesäuintileirille ja pääset myös seurakunnan yöleirille, jota niin hartaasti odotit”.
21. Sitä, että mies pääsee uimatreeneihin ja on selkeästi tyytyväisempi niiden jälkeen.
22. Mummolaa, jolle piti heittää hyvästit, mutta jonne en koskaan enää päässyt. Se myytiin rajojen ollessa kiinni Uudellemaalle. Sattui.
23. Päiväkodin ihmisiä. Sitä, että olemme olleet hetken lapsen kanssa erossa ja lapsen kanssa on ihanaa juosta vastakkain ja rutistaa.
24. Kohtaamisia. Niitä pieniä eskarin ihmisten kanssa vaihdettuja lauseita tai vanhempien kanssa höpöttelyjä vientitilanteissa.
25. KIRJASTOJA! Iltasadut on luettu niin puhki ja perinteiset kirjastoreissut uupuu. Sähköiset kirjat eivät ole millään tapaa sama asia.
26. Powaun salaatteja.
27. Kevään vakkareita virstanpylväitä. Helsinki City Runia toukokuussa, toukokuun lopun etelän matkaa.
28. Halaamista.
29. Töitä. En jaksa murehtia päivästä toiseen taloutta, se on kuluttavaa.
30. Luottoa siihen, että kyllä tulevaisuus kantaa ilman jatkuvaa pelkoa ja ahdistusta.
31. Vappubrunssia jossain ravintolassa.
32. Hammaslääkäriä (!!). Oli oikeasti asiaa lapsen hampaista, mutta 7v tarkastus peruttiin.
33. Sitä, että höpötän kaikille kaupan kassoista posteljooniin, ilman, että jokainen ihminen on ”mahdollinen tartuttaja” ja mietin olenko tarpeeksi kaukana.
34. Leffateatteria. Odotin kovasti uuden Petteri Kaniinin näkemistä nelistään.
35. Erilaisia perhetapahtumia, joissa on kuhinaa, näkee tuttuja ja tuntee kuuluvansa johonkin.
36. Sitä, että lapset pääsevät yökylään eikä joka yö herätetä.
37. Sitä, että saan kaivaa kesävaatteita esiin ja suunnitella reissua.
38. Kaukajärven yleistä saunaa ja hyvin alkanutta avantouintiharrastusta, joka sai tylyn lopun sekin.
39. Eskarin valokuvausta, joka piti olla maaliskuussa vihdoin, mutta näyttää siltä, että lapselle ei jää muistoa eskariporukasta.
40. Sitä tunnetta aamulla, että on selkeät rytmit, paikat ja menot. Kaikki tietävät mitä tehdään, ei ole norkoilua, tuskailua kaverin puutteesta ja puolille päivin venyneitä yöppärihetkiä.
41. Mummoja. Luin itkien jostain väläytyksen, että ikäihmiset pitäisi eristää loppuvuoteen ainakin. Samalla kun soitan mummolle, hän sanoo voivansa nyt jo todella pahoin eristyksessä.
42. Veljentyttöä. 1,5-vuotiaat kasvavat silmissä. Olemme nähneet viimeksi jouluna.
43. Veljiä ja kälyjä, äitiä ja isiä.
44. Ihmisiä, ihmisiä, ihmisiä. Samalla kun haluaisin olla hetken rauhassa ilman tappeluita, haluaisin järjestää isoimmat bileet ikinä ja nähdä ihmisiä! Olen sosiaalinen olento!
45. JUMPPASALIA! Vaikka kuinka yritän ajatella positiivisesti, en pääse yli siitä, että kotitreenaus on helvetin tylsää. Ei ole tilaa, joku keskeyttää tai kiukkuaa joka kerta, ei ole sopivia painoja, ei ole ryhmän tsemppausta. Olen aina vihannut kotitreenejä, tämän jälkeen ehkä vielä enemmän, hah!
46. Nyssejä. Sitä, että voidaan lasten kanssa hypätä bussiin, ajella keskustaan ja mennä vaikka jätskille torille tai uuteen leikkipuistoon. Kahteen kuukauteen ei niissäkään ole oltu.


toppi NOSH ORGANICS/ hame POMP DE LUX/ kengät CONVERSE/ korvikset CORUU/ takki ONLY/ aurinkolasit H&M

47. Turvallisuuden tunnetta.
48. Sähköposteja! Niitä tulee nykyään ihan älyttömän vähän. Työtarjouksia, kutsuja tilaisuuksiin, mitä tahansa sähköposteja, jotka saavat tuntemaan itseni ”halutuksi”.
49. Sitä, ettei tarvitse joka päivä katsoa Pikku Kakkosta.
50. Sitä, että viikonlopuksi voi suunnitella muutakin kuin siivotaanko sisällä vai myllätäänkö kotipihaa.
51. Sitä, että äitienpäivänä ollaan yhdessä saman pöydän ääressä. Vähintään oman äitini kanssa.
52. Sitä, että uutisissa tulee muutakin kuin korona sitä ja korona tätä ja talous kyykkää ja kaikki irtisanotaan ja lapsiperheet voivat pahoin ja kodittomat ne vasta voivatkin ja kaikki auttavat puhelimet ovat täynnä ja Business Finland on ihmisten mielestä mokannut ja ne 5 miljoonan maskit… ARGH.
53. Sitä, että olisin erilainen ihminen. Etten kaipaisi maisemanvaihtoa usein, viihtyisin kotona ja paikallani, minusta olisi oikeasti todella kivaa leipoa eikä tuntuisi tukahdetulta. Olisinpa kotihiiri.

Tiedän, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin keskittyä hyvään ja olla kiitollinen siitä, että olemme terveenä vaikka kuinka pahalta tuntuisi. Eilen näimme puistossa eskarikaveria ja melkein itkin kuunnellessani 7-vuotiaita tyttöjä juttelemassa ”mulla on ollut tosi ikävä sua” ”ja mulla sua” ”halataan ilmaan oikein iso etähali”. Illalla tuli kuopuksen rakkain kaveri pihaamme leikkimään ja tytöt keinuessaan juttelivat ”eikö ole ihanaa, että voidaan edes joskus olla yhdessä vaikka on koronaa?” ”Niin on, mulla on ollut sua ikävä”. Onpahan pienten ystävyyssuhteita ainakin hoidettu eilen.

Tällaisissa tilanteissa sitä huomaa, kuinka etuoikeutettu on ollut, mihin kaikkeen sitä on tottunut ja kuinka helppoa Suomessa on ollut, kun on saanut mennä ja olla vapaasti. Edelleen saamme liikkua aika vapaasti, mutta silti arki tuntuu aika erilaiselta kuin ennen. Millaista se on monessa muussa maassa, ihan normaalistikin? Tai maissa, joissa on ollut pitkään ulkonaliikkumiskielto?

Mihin kohtiin samaistut listallani? Oletko kotihiiri vai teettääkö vaikeuksia kuten allekirjoittaneella? Tsemppiä kovasti torstaihin! Meillä alkaa taas viikonloppu, sillä huomenna miehen seuraava lomautuspäivä ja minulla yksi videopalaveri, voi siis olla että toiveeni tunnista yksin toteutuu!

Myyty! Ja ajatuksia ystävyydestä.

14.2.2020
6

Myyty on! Niin tämä kuvissa näkyvä Noshin Aida-jakkutakki kuin 60 erilaista lastenvaatetta. Huh, sain aikaiseksi viime viikonloppuna vihdoin siivota taas lasten vaatekaapit ja sain kuin sainkin 60 erilaista vaatetta kaupaksi. Muutamia toimitin Helsinkiin serkkutytölle. Kuinka vapauttava tunne on, kun ne lähtevät kiertoon ja käyttöön, eivätkä jää kaapin täytteeksi, kun tiedän, ettei varsinkaan pienille ole enää käyttöä. Isomman vaatteet olen päätynyt kierrättämään, kun samalla viikolla saman kokoisina syntyneet tytöt kasvavat ihan eri kokoisina ja mallisina. Ihana esikoiselta säästämäni kesämekko oli pienemmälle sopiva joulukuussa. Luovuin jo vähän siis tästäkin touhusta että säästän hänelle, onneksi muun muassa pyjamat kiertävät.

Mutta entä tämä Aida? Miksi myin? Rakastin yli kaiken tuota vaaleanpunaista väriä, joka mielestäni on tähän päivään sopiva, mutta vaate ei vain istunut minulle. Se tökötti ja nökötti joka puolelta ja tuntui valtavalta, vaikka oli kokoa XS. Sai siis uuden kodin, onneksi sellainen löytyi.

Mutta entä se ystävyys sitten? Tämä viikko on ollut hyvin herättelevä ystävyyden kannalta. Olimme yötä kylpylässä perheen ja äitini kanssa lehtijuttua varten ja mietin siinä puuhastaessamme, että äitini on myös hyvä ystäväni ja toivottavasti tyttäristäkin tulee sellaisia aikuistuessaan. Toissapäivänä tajusin, miten hirveästi sain voimaa kun yhden yön Helsingin reissulla näin ihan valtavan määrän blogin kautta tulleita tuttuja ja ystäviä. Miten ihania kohtaamiset aina ovatkaan! Ilokseni ehdin myös kylään kuopuksen kummeille ja olin siitä todella iloinen. Kuopuksen kummitäti on varmasti pitkäaikaisin ystäväni, joka on niitä, joiden kanssa juttu todellakin jatkuu siitä mihin se jäi. Vaikka väli venyisi, aina on helppo olla ja jutella.

Miten sitten se Valentine, hän siinä vierellä? Vitsi ollaan nähty tällä viikolla hänen kanssaan vähän, joten odotan todella innolla illan Apulannan keikkaa kaksin. Voisiko olla parempana päivänä! Jollain pienellä olisi kiva muistaa, mutta, ehkä halaus ja kahdenkeskinen aika on parasta.

Ja sitten tuo lasten ihana ystävyys. Miten varauksettomia ja herttaisia ovat. Yhdelle ystävälle on huomiselle lapsilla ystävänpäivädiscon kutsu ja suuri juttu oli eskarille lähettää ensimmäinen oma kirjeposti. Minusta oli ihan ylivetoidea opeilta, että askartelivat kortit, vanhemmat hoitivat kuoren merkkeineen ja osoitteineen reppuun ja kulkivat parijonossa postittamaan korttinsa. Perille oli mennyt lapsen korttikin. Ihana idea. Ja tytöt saivat serkultaankin postissa pienen ystävänpäiväpaketin!

Kyyneliin asti minua liikutti esikoisen eskarissa oppima laulu, joka syystä tai toisesta on itselleni vieras. En tiedä tunnetteko te, mutta näin hän sen pienellä lapsen äänellään laulelee:

Minun ystäväni on kuin villasukka, joka talvella lämmittää.
Minun ystäväni on kuin niitynkukka, joka saa minut hymyilemään.
Ota kädestä kiinni, tule kanssani rantaan, vien sinut katsomaan.
Kuinka aurinko laskee puiden taakse ja saa
taivaan punertamaan.

Minä olen vielä pikkuinen, ja siksi tahtoisin. Oppia tän´
maailman, paljon paremmin.
Ja kun mä sitten joskus, olen aikuinen. Niin toivon että
oppimasta koskaan lakkaa en.

Minä olen vielä pikkuinen oli äidille liikaa kuunnella. Onneksi hän esitti laulun ensi kertaa saunassa, joten hikikin hämäsi itkuni. Kuinka ihastuttavat sanat! Rakastan eskaria kun siellä tehdään kaikkea kivaa ja ihanaa!


housut PART TWO/ jakku NOSH ORGANICS/ kengät SO WHAT/ panta LINDEX/ korvikset MAANANTAIMALLI

Ystävät pysyvät rinnalla, ystävyydet muuttuvat, jotkut ystävät jäävät ja tulee uusia ystäviä. On suuri rikkaus saada elämäänsä verkostoja ja ihmisiä suurissa määrin ja hymyssä suin mietin sitä lenkkiä juostessani. Kiitos kun olette, vanhimmat ystäväni, sukulaiset, naapurit, tutut, blogikollegat, virtuaaliystävät, kaikki. Te olette ne, kenen takia hymyilen ja päivistä tulee kevyempiä.

Ihanaa ystävänpäivää ja lämmin hali Olafin sanoin! Oletko kova kierrättämään vaatteita itse? Millä mielin ystävänpäivänä?

P.S. KIIITOS osallistumisesta synttäriarvontaan! Arpoja kertyy 265 ja molemmat arvat osuivat hyvin vierekkäisille arvoille Instan puolella. Selkeästi ykköseksi tammikuulta äänestitte tämän pinkin asun!