Kaavoihin kangistunut stressaaja

Sitä täytyy ihmisen näköjään elää itsensä kanssa lähes 40 vuotta, ennen kuin oppii edes vähän tuntemaan itseään. Minä olen pitänyt itseäni vähän heittäytyjänä, ex tempore-ihmisenä ja ties minä ”coolina” tyyppinä. Etten muka suunnittele urheilujani (no en kovasti kyllä), enkä viikon ruokia etukäteen (mikä olisi vain ja ainoastaan järkevää mutten malta) ja voin lähteä tosta noin vain reissuun. Että tosta noin vain asuin Thaimaassa monta vuotta.

Olen jyystänyt yrittäjäkurssia välillä itku kurkussa eteenpäin. On tuntunut siltä, että pitäisi handlata niin monta uutta asiaa ja laskelmaa yks kaks. Olen soittanut pankkiin, työkkäriin, tilitoimistoon ja… isälle! Suutuin hänelle (no en suuttunut, mutta tokaisin), että kun olet alaa nähnyt, mikset sanonut että yrittäminen on näin haastavaa? Tai ajattelin, että se itse yrittäminen on haastavaa, mutta että yrityksen perustamisessakin saan jo hepulin. No, itse asiassa kaikki on täysin handlattavissa. Olen kahlannut asioita läpi samalla kun tytöt ovat olleet kesälomalla (kakka äiti täällä hei) ja yrittänyt tehdä taas kaiken liian äkkiä. Kun on kärsimätön sielu. Mutta uuden edessä olen ollut aika tiukoilla taas. Sitten pysähdyin ajattelemaan – olen kyllä kärsimätön (eli sen takia monesti aikaansaava, kaikki pitää tehdä heti ja nyt) ja yllytyshullu kokeilija, mutta olenko spontaani? Minulla itse asiassa pyörii pään sisällä niin tarkka kalenteri täynnä rutiineja ja tapoja, että kun mietiskelin asiaa tällä viikolla, pelästyin itsekin.

Torstaina olimme Pyynikillä ensi-illassa. Facebook oli muistuttanut minua erilaisista muistoista päivältä 4.7. eri vuosina. Olin juonut teetä ja lukenut Me Naisia vuonna 2014. Pakastanut mansikoita vuonna 2018. Ollut teatterin ensi-illassa vuonna 2018. Järkytyin. Istuin siinä lukemassa aamulla tullutta Me Naisia teen kanssa, olin lähdössä teatterin enskariin ja… illalla poimin ja pakastin mansikoita. Siis täsmälleen samalla päivämäärällä kuin aina. Vuodesta viis.

Asia vain paheni. Kun aloimme suunnitella Air bnb-majoitusta Turkuun, kirjauduin tilille ja katsoin, milloinkas me siellä olimmekaan kaksi yötä, viime kesänä mutta tarkalleen…? Arvaatteko jo? Vitsi, no ne kaksi yötä, mitä nytkin olin varaamassa. SAMAT PÄIVÄT! En oikeasti kestä. Ja me emme päättäneet tehdä kesäretkeä Turkuun, vaan ajamme sinne hakemaan lapsia hoidosta ja ajattelimme sitten jäädä, ettei mene liian myöhäiseksi. Selkeästi joku kalenteri alitajunnassa käski jäämään.


paita ZARA/ hame ANNA FIELD/ rannekoru BY PIA’S/ korvikset MAANANTAIMALLI/ tennarit CONVERSE/ takki ONLY

No mutta. Ainakaan tänään en ole Ruisrockissa, missä olen muutaman kerran tällä päivämäärällä ollut. Sen sijaan olen selkeästi tapojeni ja vuodenaikojen orja. Asiat nyt vain kuuluu tehdä silloin kuin ennenkin, en edes tiedosta sitä. Tajusin, että ärsyynnyn hirveästi sellaisista reissuista, jossa ei suunnitella, joissa ei nousta järkevään aikaan ja aleta tekemään, joissa on majapaikat ehkä vielä auki. Meidänkin loma miehen kanssa sisältää jo ainakin 8 tunnin venereissun sekä 16 kilometrin pyöräilyn. Ehkä vähän heittäytymistäkin. Että osaisi vain ollakin!

Tämän viikonlopun yritän omaksua taas hirveästi lisää yritysasioita, kun miehellä alkoi parin viikon loma ja saan ehkä paremmin irrotettua siihen aikaa. Tuntuu hurjalta, miten moni vain ”ilmoittaa” olevansa nyt yrittäjä. Teidän arvostus on noussut ihan uuteen määrään tämän oman tahkoamisen myötä! Ainakaan fb ei voi muistuttaa, että olisin jotain tällaista ennen tehnyt, hah!

Oletko itse tapojesi orja vai oikeasti suunnitelmaton? Ihanaa viikonloppua kaikille kylmyydestä huolimatta! <3

Ihana kamala paluu arkeen

Minä olen ehkä maailman onnettomin palaamaan reissusta kotiin. Koska koti on ollut niin pitkään eräänlainen työmaa, teen kotona koneella hommia ja kotiäitinäkin olo on eräänlaista työtä, vedän itseni heti jonkinlaiseen täpitäpi-moodiin kun astun kotiin. Reissusta palatessa se vielä korostuu, kun laukuista tupsahtaa kahden viikon pyykit, koti oli siivoamatta pitkän aikaa jo ennen reissua kiireen takia ja piha… Siis voisi luulla, että olimme kuukauden poissa! Miten paljon rikkaruohot ja nurmikko voivat kasvaa kahdessa viikossa. Toljotin suu auki viidakkoa pihassamme. Juuri ennen lomaa ostettu ja kiinnitetty uusi terassikatos oli hajonnut kovassa tuulessa ja pisti ärsyttämään heti. Paleli hirveästi ja harmaus veti otteeseensa. Postissa oli karhukirjeiitä (nykyään unohtuu ihan liian usein joku lasku!), jääkaappi oli tietenkin tyhjä ja…Teki mieli kääntyä kannoillaan ja juosta takaisin laukkuinensa. Apua! Tiedättekö fiiliksen?

No, äkkiähän se homma lähti purkaantumaan kuitenkin. Pyykit hupenivat silmissä, yksikätinen mies kykeni ajamaan nurmikon. Haettiin ruokaa kotiin ja levättiin. Juoksin postiin, kirjastoon ja makselin laskuja heti palattuamme.

Lauantaiaamuna meillä oli varattuna Viikarin vuosi-kuvaus. Käymme siis kerran kuussa kuvaamassa tyttöjä koko vuoden. Koska meillä herätään aina seiskan jälkeen, ajattelin, että ehdin pestä kuvausmekot (reissusta ostetut ja täysin jossain suklaajädessä jo) aamulla ennen kuvausta. Ja muuta pientä. Haukoin henkeä, kun heräsimme – kello oli 9.45. Ohhoh, pikkasen painoi reissu kaikkia! Rytmit ovat ihan sekaisin. Ehdimme juuri ja juuri kuviin, jonne itse ryntäsin lähes meikittä ties missä asussa. Kyllä harmitti, kun Saara sanoi, että voisi ottaa siinä ihanassa maisemassa minustakin pari asukuvaa. Suostuin räjähtäneestä lookista huolimatta, sillä tiedän Saaran ammattitaidoin, enkä voinut jättää tilaisuutta käyttämättä. Ihan kivojahan näistä tuli kuitenkin ja tuo tausta ja alppiruusut, voi! Ja hassun väriset kädet, kun on suoraan auringosta tullut. Ja kuka muistaa, nämä arskat ja neuletakki on nähty minulla muun muassa kuopusta odottaessa. Kunnon luottokombo niin monen vuoden ajan!

Oli ihaniakin hetkiä. Ensimmäinen 10 kilometriä oli ihanaa juosta niin raikkaassa kelissä. Ensimmäisen vuorokauden aikana meillä oli käynyt neljä lasta kylässä leikkimässä ja lapsi yhdessä naapurissa kylässä. Lapset olivat onnessaan kunnon kaurapuurosta ja kavereista. Salakuuntelin tyttöjä, kun kaverinsa kyselivät mitä te teitte siellä reissussa. Arvaatte varmasti, mitkä asiat olivat top kolmessa? Niinpä, kaikkien lasten suosikit, uinti, jätski ja limppari.

Sunnuntai toi rauhan tullessaan. Aurinko saapui ja olimme pihalla koko päivän. Sain rikkaruohoja kitkettyä. Teimme yhdessä uusiksi kasvimaan, jonne laitettiin muun muassa porkkanaa ja punajuurta kasvamaan. Voi kun ehtisivät vielä! Aloin niin sanotusti saada kiinni tästä Suomi-kesästä taas. Mietin samalla, että miehen onnettomuus toi tietyn rauhan päiväämme. Sen sijaan, että treenaisimme vuorotellen ja touhuaisimme omiamme paljon (mies ei ole ikinä paikoillaan) olimmekin paljon yhdessä ja teimme yhdessä toinen toistamme auttaen. Kun ei voi montaa asiaa tehdä, niin kiirekin vähenee. Ilmeisesti meidän perhettä pitää kolauttaa vähän, että pysytään aloillamme.


housut BY PIA’S/ tennarit ADIDAS/ neuletakki VILA/ korvikset MAANANTAIMALLI/ aurinkolasit LE SPECS

On hassua aloittaa arki juhannusviikolla, kun muut tuntuvat painuvan kesälomille. Menimme vähän liian myöhässä päikkyyn ja puuro piti järjestää erikseen, juomapulloja en tajunnut, olin epävarma kesän ryhmistä ja… Kyllä nolotti ja yritin selitellä lomamoodia. Huomenna paremmalla onnella. Mutta toisaalta on ihanaa hoitaa arkiaskareita ja päiväkotiin menoa näin kesällä, poissa ovat aamuruuhkat.

Ja tiedättekö mitä. Sen kahden viikon aikana kun olimme poissa, oli esikoisen eskari rakentunut. Siis nousta pätkähtänyt kahdessa viikossa koko rakennus. Meidän piti seurailla kesän mittaan kun se rakentuu, ihan säikähdin kun näin sen siinä. Tulipa jotenkin konkreettista siitäkin, ensimmäisen ja samalla viimeisen päikkyvuoden vikoja päiviä viedään ja kohta mennään ”kouluun” joka aamu. HUI!

Nyt on saatu muuten kaikki arvonnatkin mielestäni ajan tasalle, kun toukokuun asuäänestyksen voittajat on arvottu. Te äänestitte voittajaasuksi tämän asun ja palkintopaketti numero 1 lähti Uuville ja numero 2 Kirsikalle. Voittajat olen tavoittanut sähköpostilla, kiitos kaikille osallistuneille!

Wiuh, näin on arki lähtenyt käyntiin. Entä siellä, lomalla vai arjessa kiinni? Iloista ja aurinkoista juhannusviikkoa!

*kuvat Studio Mimi&Nöde/Saara Partanen

Miten jatkaa tästä?

Tuli kuulkaa ensi kertaa ikinä ihan hirveä jumi. Minun piti postata teille ihan huikean hyvä kirjavinkki, jotain menneitä tapahtumia Suomesta jaja… Sitten kun tuijotin tilastoja sen suhteen, paljonko olette ladanneet blogiani viime päivinä ja ajattelin, että kiinnostavatko ne ketään. Se peruskaura. Miten tästä jatkaa eteenpäin, apua! Jatketaanko tätä onnettomuustarinaa? Tiedän, että epätäydellisyys kiinnostaa aina enemmän kuin täydellisyys ja jotenkin oma arvomaailma on saanut viime päivinä oikein avokämmenestä naamansa. Kun vietin eilisen päivän kyttien puhelinta, tietäen miehen olevan nukutettuna, kaikki muu tuntui hyvin pieneltä. Että istuisin kertomaan teille hyvästä kirjasta, kun ajatuksissa kävi, lähdemmekö Kreetalta kolmestaan vai nelistään. Tiedän, että on pieni leikkaus ja rutiinitoimenpide ja mitä lie, mutta jännitin. Mieleen välähti kaikenlaisia ajatuksia ja se 8 tuntia odottelua tuntui todella pitkältä.

Kun saimme lyhyen viestin, että kaikki on ok, olo oli ihan makaroni. Olin niin jännittänyt ja helpotus meni läpi kehon. Toivoin lisää infoa, mutta niin pöhnässä oli, että sain yhteyden puhelimella vasta kuusi tuntia myöhemmin. On kipuja, on antibioottitippa, on ties mitä, mutta leikkaus oli lääkärin sanoin succesful ja nyt vain odottelemme, milloin näemme hänet taas.

Tuntuu ehkä tyhmältä, enkä tiedä mitä kommentteja taas saan sanomalla tämän, mutta sanon silti. Meillä ei ole ollut paras kevät tähän mennessä ja reissu oli todella odotettu. Toivoin, että siellä sitten vähän stressi hellittää ja meillä on aikaa toisillemme. Kaikki meni eri tavalla kuin ajattelimme, mutta juuri siksi koen, että reissu hitsasi meitä paremmaksi. Tai sai ajattelemaan eri tavalla. Kun eilen rullailin tyttöjen kanssa päivän vailla tietoa miehen kohtalosta, mietin, että olisin valmis tekemään mitä vain, että hän tulisi taas luoksemme. Mitä vain. Kaipasin häntä hirveästi ja yritin keskittyä lapsiin. Jonnekin hyvin kauas painuivat kevään monet riidat ja mietin vain, miksi edes riitelemme. Alkaako toista arvostaa tosissaan vasta, kun hänelle käy pahasti? Ja tiedän todellakin, että kyse ei tässä leikkauksessa ollut elämästä ja kuolemasta, mutta ajatukseni ja tunteeni ovat tässä risteilleet ties missä. Ajattelin, etten enää ikinä tappele (hih), jos vaan vielä saan häntä halata. Tuli ihan epätoivo omissa ajatuksissa.

Siinä miettiessäni katselin lapsiani. Mietin, miten he reagoivat asiaan. He olivat pääasiassa todella sinut kaiken kanssa, eivätkä osaa pelätä. Mitä nyt esikoinen luuli, että koko käsi leikataan irti kun puhuin leikkauksesta (välillä sitä unohtaa, miten lapset ottavat asiat) ja huojentui, kun selitin, ettei leikkaus sitä tarkoita. Kuopus itki eilen illalla isi-ikävää, mutta kun saimme videopuhelun sairaalaan, hän oli tyytyväinen. Mietin, ettei meillä ole mitään hätää ja päivä sujui tosi kivasti ja yllätyin, kun esikoinen valitsi iltasaduksi mukana olevasta kirjasta Tiana-sadun, jossa prinsessalta murtuu lomalla käsi ja se kipsataan. Uskomaton yhdistelykyky ja samalla varmasti joku tapa käsitellä asiaa. Minua on eilisen aikana kehuttu maailman kauneimmaksi, ihanimmaksi ja kivoimmaksi sekä halattu enemmän. He reagoivat tavallansa isän puuttumiseen. Olen itse osallistunut ehkä normaalilomaa enemmän, sillä monesti mies on se vesipuljaaja. Nyt minä sain vetää täysillä uintikisoja ja vesijumppaa esikoisen kanssa, kun kuopus nukkui kärryissä. Mietin, että kaikkinensa tämä tapaturma on saanut meidät muuttamaan rutiineja ja tekemään eri tavalla. Äiti on riehunut altaassa ja äitikin uskaltaa ajaa vuoristoteitä.


mekko MARIMEKKO (kirppislöytö)/ korvikset ja arskat H&M/ kengät Kreetalta

En missään nimessä toivo, että näin olisi käynyt. Olen pahoillani ja huolissani miehestä koko ajan. Silti koen, että tämä oli vähän joku kohtalo. Että täytyy pamauttaa vasaralla päähän, jos te ette muuten tajua sitä, mikä teillä on. Miten arvokasta se kaikki on. Miten paljoon minäkin pystyn, mutta monesti vähän arkana turvaudun mieheen. Olenko joskus kertonut, että vuonna 2007 olin yksin Afrikassa töissä ja kämpässäni oli kolme hiirtä. Pakenin niitä sohvan päälle ja soitin miehelle itkien, etten voi nukkua, kun ne tulevat sänkyyni. Hän totesi, että on nyt Tampereella moottoripyörälenkillä eikä oikein voi auttaa. Se jäi mieleeni. Olen niin nojannut häneen, että tuolloin, 12 vuotta sitten ahdisti, kun tajusin, ettei hän nyt tule Tampereelta Tansaniaan auttamaan. Hoida itse. Ja minä hoidin itselleni uuden majoituksen ja pärjäsin. Minä asuin pari kuukautta yksin Thaimaassa, ajoin ns. väärällä puolen liikennettä päivittäin ja pärjäsin silloinkin. Minä pärjään ja me pärjätään nytkin.

Edelleen olen tottunut soittamaan hänelle aina, kun tulee paniikkikohtaus, tulee ihan mikä tahansa ongelma tai tulee loma. Hän hoitaa autot vuokralle, suunnitelee ja ajelee. Mutta minäkin pystyn. Me pystymme yhdessä.

Toivottavasti saitte näistä ajatuksistani kiinni. Jatkan tämän jälkeen (ehkä, en vielä tiedä milloin näen miehen) normijutuilla ja saadaan taas rutiineista kiinni. Eilisillalla tuli ihana ylläri, kun entinen kollegani Thaimaasta, Vagabonda-blogin Terhi tuli syömään ja käymään iltashowssa kanssamme. Että piristi!

Sellaista tajunnanvirtaa täällä juoksee. Nyt aamupalalle, lapset menevät kerhoilemaan ja minä rannalle jumppaan. Mies voi kuulemma sairaalassa hyvin! Kiitos kaunis valtavan ihanasta myötäelämisestänne, on lämmittänyt uskomattoman paljon mieltä. Helteistä viikonloppua Suomeen!

P.S. Nämä kuvat on otettu 24 tuntia onnettomuuden jälkeen. Näin hyvin yksikätinen mies kuvaa. <3