Stipendi sille, joka ei välttämättä sitä odota

Koulu on ollut minulle aina suhteellisen helppoa. Siis se lukeminen, kirjoittaminen ja kokeisiin pänttääminen. Olen ollut ahkera ja tunnollinen noin pääsääntöisesti ja pärjännyt. Jos joku aine ei ole kiinnostanut (omassa tapauksessani se oli fysiikka), olen vetänyt ihan alta riman ja läpi tuon aineen. Lukion todistuksessa komeili lähinnä ysejä, yksi kymppi äidinkielestä ja vitonen ainoasta pakollisesta fysiikan kurssista – pyysin vaihtamaan suoritusmerkinnäksi kun näytti niin hämmentävältä. Joten vitosen sijaan todistuksessa lukee fysiikan kohdalla S. Ylioppilaskirjoituksista sain yhden laudaturin ja eximioita, mutten ole koskaan kokenut tekeväni tuolla paperilla mitään. Sain sen pänttäämällä ja sain lakin päähäni, mutta elämääni se ei ole määrittänyt millään tapaa tai avannut portteja mihinkään. Luin eilen Jarno Jussilan haastattelun Helsingin Sanomista ja mietin, että hän on tsempannut ja tehnyt töitä paljon enemmän ja noilla papereilla on varmasti hänelle paljon isompi merkitys. Mutta menikö itselläni aina koulu helposti? Milloin se meinasi mennä penkin alle?

Vaikea yläaste

Kun ala-aste loppui, olin avoimin mielin. Äidinkielessä komeili 10 todistuksessa, muutkin aineet olivat menneet hyvin, käytösnumeroni oli puolestaan aina maksimissaan 8. Se kertoi siitä uhmasta, mikä suorittajan pinnan alla eli, haastoin aina auktoriteetteja ja tein omin päin. Suoritin kyllä kokeet hyvin, mutta opettajien kanssa aloin ottaa jo vitosluokkalaisena yhteen. Luonteeni ei ole koskaan ollut helpoimmasta päästä.

Yläaste oli kaukana kotoa, pitkän bussimatkan päässä Säynätsalon Lehtisaaressa. En ollut koskaan edes käynyt paikassa. Olimme toinen ikäryhmä, joka lähetettiin tuonne suuntaan yläasteelle, sillä keskustan yläaste täyttyi. Koulussa oli opettajia, jotka olivat asuneet paikassa aina ja oppilaita, jotka olivat olleet yhdessä jopa päiväkodista asti. Ysiluokalla ei ollut kuin ns. paikallisia kun menimme seiskalle. Koin välittömästi hirveän suurta ulkopuolisuutta paikkaan.

Asiaa ei auttanut seiskalla alkanut huorittelu ja koulukiusaaminen. Rakkain aineeni, äidinkieli ei ollut enää kivaa, sillä emme olleet samalla aaltopituudella opettajani kanssa. Kun tein esitelmän Kurt Cobainista ja käytin siihen aivan valtavasti vaivaa, hän sanoi, ettei henkilö ollut sopiva esitelmän kohteeksi. Toisen esitelmän tein Tove Janssonista. Luin Muumeista ja Tovesta kaiken mikä irtosi. Opettajan loppukaneetti oli, että Tove on enemmän kuvataiteilija kuin kirjailija, eikä näin sopiva kirjailijaesitelmän aiheeksi. Jokaisesta aineesta kumma kyllä opettaja antoi kympin, mutta ensimmäisenä syksynä äidinkielen numeroni laski kympistä kasiin. Vanhempani olivat ihmeissään. Minua suoraan sanottuna ketutti niin, että mietin lintsaavani jokaisen tunnin jatkossa. Ei ollut kyse taidoistani, vaan joku henkilökemioissa mätti. Aloin menettää uskoani aikuisiin ja tsemppaamisen sijaan kapinoida entistä enemmän. Ajattelin, että haistakaa kukkanen, minä osaan kyllä kirjoittaa.

Sijoittuminen Keskisuomalaisen reportaasikilpailussa

Ysiluokalle mennessä oli useampi numero romahtanut ja se johtui niin lintsaamisesta, asenteestani kuin siitä, että oloni alkoi olla vähän hällä väliä. Jostain syystä rinnakkaisluokan äidinkielen opettaja, joka ei ollut koskaan opettanut meitä lähestyi minua käytävällä. Oli nähnyt ilmoituksen, että Keskisuomalainen järjestää yseille reportaasikilpailun. ”Tiedän, että osaat kirjoittaa, pitäisikö sinun osallistua”. Olin hämmentynyt. Mistä hän sen tiesi? Miksei oma opettajani ollut kiinnostunut?

Osallistuin. Viimeisenä mahdollisena päivänä. Sijoituin kolmanneksi, voitin 500 markkaa ja juttuni julkaistiin Keskisuomalaisessa. Se oli suurin saavutus minulle ja kiitin mielessäni tuota toista opea, enkä vieläkään tiedä, miksi hän tuli tsemppaamaan minua käytävällä. Teollaan oli silti valtava merkitys. Vielä 23 vuotta myöhemmin kiitän opettajaa, jota en rohjennut ikinä kasvotusten kiittää.

Stipendi kaikille menestyneille

Ysiluokalla tajusin, että numeroni eivät välttämättä riitä lukioon tai ainakaan haluamaani, mutta todella moni opettaja oli ymmärtäväinen. Sain tehdä ekstratehtäviä ja nostaa numeroita. Vielä kuukausi ennen koulun loppua suututin rehtorin niin, että huusi käytävällä erottavansa minut koulusta, mutta eipä erottanut ja sain yläasteen todistuksen käteen keskiarvolla 8,8.

Koitti kevätjuhlapäivä. Rehtori sanoi, että kaikki ne ysit, jotka ovat sijoittuneet jossain kilpailussa ysiluokan aikana, saavat stipendin. Vai muistanko väärin, oliko valittu jokaiselta luokalta yksi kilpailuissa pärjännyt? Oli joku urheilustipendi, oli kirjoituskilpailustipendi ja odotin omaa vuoroani. Olinhan vain pari kuukautta aiemmin sijoittunut kolmoseksi ja saanut juttuni isoon lehteen. Minua ei mainittu, enkä saanut stipendiä. Katkerana lähdin pois yläasteelta ja päätin, etten enää ikinä palaa koko kolkkaan (olen muuten pitänyt lupaukseni). En ymmärrä vieläkään, noita rehtorin sanoja siitä, että kaikki ysit palkitaan. Eipä palkittu.

Stipendi entiselle koululle

Tänä vuonna tuo yläasteeni lakkautetaan ja ensi syksystä oppilaat ovat uudessa koulussa. Ajattelen joka kevät sitä puserrusta, jonka moni tekee koulussa. Tsemppaa, tekee ekstraa tai on vielä suht huoleton ja iloinen ettei tule läksyjä enää, kuten oma ekaluokkalaiseni. Muistan sen katkeruuden ysiluokan kevätjuhlassa.

Huomasin Pupulandia-Jennin Instagrammista, että entiselle koululle voi antaa stipendin. Ei tarvitse olla isokaan, summakaan ei itse asiassa välttämättä ole niin iso asia, kuin se tunnustus. Se, että sinun työsi on huomattu ja se nostetaan esiin kevätjuhlassa muiden edessä. Se on valtava tsemppipalkinto nuorelle.

Niinpä päätin ottaa yhteyttä entiseen kouluuni. Rehtorin yhteystietoja kaivaessa suu loksahti – siellä on 7B:n luokanvalvojana sama mies kuin vuonna 1995, kun aloitin yläasteeni ja sama opokin edelleen paikalla! Kerroin rehtorille, että haluaisin lahjoittaa stipendin jollekin ysille, jota ei välttämättä muuten palkittaisi. Joka on tsempannut erityisesti loppuvuonna tai tsemppanut erityisesti vaikeana koronavuonna.

Rehtori vastasi ilahtuneena, että toki ottavat vastaan. Entinen luokanvalvojani ja oponi miettivät siis sopivan henkilön ja minä lahjoitin summan. En yhtään tiennyt, että näin voi tehdä!

En koskaan saanut kouluaikanani stipendiä, mutta itku nousee kurkkuun ajatuksesta, että joku, joka ei ehkä oleta sitä saavansa, saa lauantaina lahjoittamani tsempparistipendin. Olkoot se hänelle kannustin tulevaisuuteen. Elämä kantaa!

Nyt saattaa olla jo myöhäistä ottaa yhteyttä kouluihin, mutta laittakaan korvan taakse tulevia keväitä ajatellen! Sillä on valtava merkitys sille epävarmalle ysiluokkalaiselle teinille, että hänen työnsä ja tsemppinsä nostetaan esiin. Summan ei tarvitse olla iso!


mekko ZEZE NORDIC/ kengät DR. MARTENS/ takki ONLY/ korvikset MAANANTAIMALLI

Oletteko tienneet, että yksityishenkilönä voi lahjoittaa stipendin? Tai lahjoittaneet sellaista? Kyllä somesta on hyötyä, sieltä bongailen valtavasti ideoita.

Ja sieltä se kesäkin taas tulee, pari hassua koulupäivää jäljellä!

P.S. Kuvat ovat lapsuuden uimarannalta, jonka ohi bussi yläasteelle kulki joka päivä.

Unelmista totta!

Not a broken heart
Now we’re gonna start
It’s for me and you
Let the dream come true

Tämä ysäribiisi soi kuulokkeistani, kun juoksin ensi kertaa puolimaratonia Jyväskylässä. Kilometrejä oli takana 19, eli loppusuoralla jo ja mietin, että kyllä, nyt tehdään tästäkin unelmasta totta. Sain hirmuisesti virtaa biisistä juuri tuolla hetkellä.

Liian usein sitä elää elämäänsä sanoen ”sitten kun minulla on sitä ja sitä, toteutan haaveeni”. Ei elä hetkessä, vaan odottaa sitä oikeaa hetkeä, jolloin voi toteuttaa unelmia. Tiedättekö. Sitten kun lapset ovat isompia tai on rahaa enemmän tai mitä tahansa. Sitten kun.

Parhaat asiat elämässä tapahtuvat, kun uskaltaa heittäytyä

Parhaat asiat elämässäni ovat tapahtuneet aina, kun on uskaltanut vähän heittäytyä tai mennyt mukavuusalueen ulkopuolelle. Toteuttanut jonkin päähänpiston. Näin kävi esimerkiksi minulle ja miehelle, kun ihan puolivitsillä naputtelimme työhakemukset Thaimaahan. Emme uskoneet hetkeäkään, että meidät valitaan molemmat. Niin vain valittiin ja hyppäsimme ihan tuntemattomaan, aikaan, josta tuli elämämme parasta ja jota emme koskaan unohda. Se ei ollut ns. järkevä siirto uran ja töiden kannalta, mutta aina ei voi miettiä sitä järkevintä vaihtoehtoa, olen sitä mieltä, että elämäänsä on pakko elää ja ottaa siitä kaikki irti.

Samoin heittäydyin mukavuusalueen ulkopuolelle, kun matkustin yksin Tansaniaan tekemään haastatteluja vieraassa maassa, vieraalla kielellä ja erilaisessa kulttuurissa. Minua jännitti ja välillä jopa pelotti, mutta lopulta nuo viikot olivat myös yksi elämäni parhaimmista kokemuksista, joka ei unohdu ikinä.

Vähän ex tempore olen ilmoittautunut autokouluun ajamaan prätkäkorttia tai naputellut hakemuksen matkaoppaaksi. Seuraavaksi istuinkin jo lentokoneessa ja olin matkalla Espanjaan matkaopaskoulutukseen. Asuimme kimppakämpissä ja tutustuin valtavaan määrään ihania ihmisiä. Aina kannattaa vain heittäytyä. Ei siinäkään mitään järkeä ollut, kun taskussa oli maisterin paperit, mutta elämyksenä koulutus ja työ oli vertaansa vailla. Ja ne ihmiset!

Unelmista totta – kirjoittajakurssi Kreetalla

Näin pari vuotta sitten ilmoituksen, jossa kerrottiin kirjoituskurssista Kreetalla. Kirjoittamista oliivipuiden katveessa meren äärellä, erilaisia harjoituksia. Väliin kreikkalaista ruokaa ja retkiä, taas kirjoittamista. Haahuilua kameran kanssa rauhassa hiljaisessa pienessä kylässä. Kuulosti aivan unelmalta.

Viime viikolla sähköpostiini tuli mainos tuosta kurssista. Siinä se huusi nimeäni ja mietin, että lähden kyllä sinne sitten joskus. Kun lapset ovat isompia ja saan jostain rahaa ja… Seuraavassa hetkessä mietin, että lapseni ovat syksyllä lähempänä ikävuosia 6 ja 9. He pärjäävät isänsä kanssa viikon vallan mainiosti. Lennot ovat tällä hetkellä puoli-ilmaisia, kun matkustus on niin epävarmaa. Kurssi puolestaan täytyy maksaa vasta lähellä lähtöhetkeä, ehkä raavin jostain rahat siihen.

Huikkasin miehelle, että päästäisikö hän minua Kreetalle kirjoittamaan. Sitten olinkin jo ilmoittautunut mukaan ja ostanut lennot. Tajusin taas, ettei elämästä koskaan tiedä. Täytyy toteuttaa haaveensa tässä ja nyt, jos siihen suinkin on mahdollisuus.


mekko KAPP AHL (second hand)/ korvikset AARIKKA/ rannekoru BY PIA’S/ aurinkolasit SHADESHARES

Sitähän kukaan ei tiedä, mikä maailmantilanne on lokakuussa. Pääseekö matkustamaan, paheneeko tilanne, tuleeko erilaisia virusvariantteja, lentääkö yksikään kone? Mutta sitä on nyt tässä välissä turha murehtia, aika näyttää. Täytyy sanoa, että mielettömästi piristää se, että on jotain odotettavaa. Ajatus siitä, että syksyllä saatan istua kynäni ja vihkoni kanssa meren äärellä ja kirjoittaa ja kuvata ihan rauhassa… Siitä haaveilukin kantaa!

Mistä unelmista olet itse tehnyt totta? Oletko heittäytyjä vai pitkään harkitsija?

Ihanaa alkavaa viikonloppua, vitsi mitkä kelit oli pari päivää, aivan unelmaa!

P.S. Huhtikuun asuäänestys on päättynyt ja arpaonni suosi tällä kertaa Piaa! Kiitos osallistuneille! Suosikkiasuksi äänestitte nron 3 eli tämän asun!

Äitienpäivän suuret tunteet

Hyvää maanantaita ja alkanutta viikkoa! Näin se suuri päivä on taas taputeltu, nimittäin äitienpäivä. Itse asiassa meillä ainakin oli hurjan tavallinen sunnuntai, mutta onhan se aamulla ihanaa, kun saa herätä siihen, että pienet kädet tuovat askartelut näytille. Varsinkin kuopuksella oli vaikeuksia pitää salaisuutta askartelusta ja esikoinen oli istuttanut koulussa kukan jo maaliskuussa! Silloin iski se 10 päivän karanteeni ja oli isälleen tuskaillut, kuka hoitaa heidän kukkiaan nyt! Aina sinnikästä, minä en tiennyt kukasta mitään ja maaliskuusta asti oli pidetty salaisuutta. Kakkosen ope oli niitä kastellut kuulemma karanteeniajan.

Niinpä sain munakasta ja sitruunamuffinsseja (mies polki kauppaan kun minä vielä nukuin, sillä mantelijauho uupui!). Oli kortit ja kukat. Mietin pieniä käsiä, jotka olivat virkanneet koulussa minulle kukkaistustukseen koristeita, eniten violettia, sillä se on äidin lempiväri. Lueskelin pienemmän korttia, jossa luki ”olet ihana, voi kunpa voisit tulla päiväkotiin”. Onhan se nyt aivan älyttömän hellyttävää. En muuten muistanutkaan, ettei edellisessä päikyssä askarreltu äitienpäivä, kunnes luin tämän postaukseni kahden vuoden takaa!

Äitienpäivän tunteet

Minä muistelen aina ennen äitienpäivää lasteni ristiäisiä, sillä molemmat ovat kastettu äitienpäiväviikonloppuna. Noihin päiviin on liittynyt niin valtavasti onnea ja rakkautta sekä läheisiä ihmisiä talon täydeltä, että haikeana mietiskelen niitä äitienpäivän lähestyessä. Mummoilleni hommasin äitienpäivän aamuksi runopuhelut, se oli kivan kuuloinen idea. Täältä voi vielä parin päivän ajan tilata ikäihmiselle maksuttoman runopuhelun, joita vapaaehtoiset soittavat. Olivat tykänneet!

Omalle äidille lähti pieni paketti matkaan ja eilen soittelimme, heillä oli siellä mummon ja nuorimman veljeni kanssa hyvän kuuloiset kokkailut meneillään. Meillä istutettiin eilen kukkia, siivottiin, silitettiin, käytiin yhdessä leikkipuistossa ja… Sitä perinteistä menoa. Lapset olivat onnellisia siitä, että saivat isän kanssa leipoa aamusta.

Äitienpäivä on monelle myös todella vaikea päivä syystä tai toisesta ja sitä ajatellessa ei oikein osannut omaakaan päivää ”hehkuttaa” somessa. Äitienpäivä on kuitenkin oikeastaan joka päivä, toki on aivan ihanaa saada pienten innostuneiden ihmisten askartelut tutkittavaksi. Siihen liittyy kuitenkin jännä lataus, esikoinen sanoi lauantaina, ettei voi mennä sunnuntaina leikkimään kenenkään kanssa tai uimatreeneihin, koska on äitienpäivä. Sanoin hänen olevan ihan höpsö, mehän olemme yhdessä joka päivä, totta kai saa mennä uimaan ja kavereille! Muistan itsekin, että ensimmäinen äitienpäivä, kun en ollutkaan kotona oman äidin luona oli jotenkin todella väärin. Päivään liittyy paljon latausta!

Oma äitiys

Äitiys on kyllä parasta mitä tiedän. Se tuo mukanaan niin valtavan kirjon tunteita, ettei niitä voi ttetetukäteen ymmärtää. Syvää rakkautta, ihan sellaista alkukantaista riipivää rakastamista, jossa toisen hyvinvoinnin eteen on valmis tekemään ihan mitä vain. Samalla huolta, että meneehän kaikki hyvin, ettei satu koululle pyöräillessä mitään, ettei tule kiusatuksi, että pystyy puhumaan kaikesta. Se ylpeys, mitä omien lasten puuhista tuntee on myös todella suuri tunne. He jaksavat hämmästyttää joka päivä. Kasvavat kohisten, oppivat uutta, havainnoivat maailmaa niin monella eri tapaa kuin aikuiset. Huikean ihania ihmisiä. Ja samalla se huono omatunto – kuinka useasti sitä miettikään tekikö nyt oikein, onko läsnä tarpeeksi, miksi minä nyt hermostuin ja niin edespäin. Äitiys on kyllä mieletön kirjo erilaisia tunteita!

Olen itse äitini ainoa tytär ja olen myös mummoilleni ainoa tyttären/pojantytär. Ehkä vähän erikoisasemassa ja hemmoteltu olen ollut aina, mutta nämä kolme naista ovat antaneet minulle hienon mallin, kuinka olla äiti ja itse sovellan osaksi heidän oppejaan ja osaksi luon ihan omaa polkua äitiydessä. On se yhdenlaista oppimista ja säätämistä, erityisesti sitä säätämistä joka päivä! Olen siinä mielessä erittäin onnekas, että minua on kyllä aina ehdoitta rakastettu ja olen saanut kasvaa ja koetella rajoja, itkeä ja kiukutella, halata ja jutella – äiti on ollut aina siinä ja jaksanut. Äidin on saanut aina öisin herättää ja itkeä, vaikka olisin ollut jo teini-ikäinen. Äitiin on voinut aina luottaa, se lienee tärkeintä elämässä. Koskaan hän ei ole pettänyt lupaustaan ja aina ollut tukena. 

Mutta erittäin kiitollinen olin heistä niin eilen kuin joka päivä. Illalla lasten nukkuessa katselimme telkkaria mieheni kanssa ja hän huokasi vieressäni ”on ne kyllä ihania”. Se kiteytti koko viikonlopun tunnelmat.

Halaus jokaiselle, kenelle äitienpäivä oli vaikea ja myöhästyneet onnittelut kaikille äideille! Miten teillä vietettiin eilistä?