Koronahämmennyksen vallassa

Se on ensimmäisenä aamulla mielessä, kun avaan silmäni. Jokin maailmassa on muuttunut. Se on kissankokoisin kirjaimin lehtien lööpeissä kun käyn kaupassa tai postissa. Kun käynnistän auton hakiessani lastani päiväkodista, se pamahtaa ensimmäisenä sanana ulos autoradiosta. Telkkaria, somea tai Internetiä et voi avata törmäämättä ensimmäisenä tuohon asiaan. Ei ole varmasti enää ketään, joka ei olisi kuullut sanaa korona.

Koska asia tulee ihan jokaisesta tuutista ulos ja saamme tietoa THL:n sivuilta jatkuvasti, en ole kokenut tarvetta ns. osallistua keskusteluun. Mutta sen verran on ahdistanut, että päätin hieman mietteitäni avata asian osalta. En kehota teitä käsienpesuun tai muuhun, koska ohjeet on varmasti kuultu moneen kertaan. Meillä otettiin käyttöön vinkki, että käsiä pitää pestä yhtä kauan (tai saippuaa hieroa) kun hämä-hämähäkki-laulu kestää. Lapseni lauloi sitten kaikki kolme säkeistöä vessassa käsiä pestessään, kunnes älysin mennä kertomaan, että ehkä yksi riittää. Mutta mikä siinä niin ahdistaa? Nimenomaan ahdistaa, ei pelota.

Kukaan ei oikein tunnu varmuudella tietävän, mistä on kysymys.Ei pitäisi olla vakavaa perusterveille ja hysteria on ehkä vähän karannut käsistä. Samalla homma on tavalla tai toisella pysäytettävä. Itsekin olen ajatellut, että perheessämme ei ole vauvoja tai olemme perusterveitä kaikki, mutta silti, kun ollaan uuden edessä, kaikki on vähän tuntematonta. Se hämmennys, joka paistaa päiväkodin työntekijöiden kasvoilta aamulla heidän tankatessaan ohjeita miten toimia. Se ahdistus, joka iski itseeni, kun Prismassa minulta tuli pyytämään apua ulkomaalainen mies. Ei siinä ulkomaalaisuudessa mitään, mutta hän tuli niin lähelle että kätemme koskivat ja sanoi englanniksi ”olen juuri saapunut Suomeen ja tarvitsisin apua”. Nuo sanat, joihin en olisi ennen reagoinut saivat vähän kavahtamaan ja puhuin hänelle, olin kyllä valmis auttamaan, mutta samalla peruutin kauemmaksi. Mistä hän on saapunut? Voinko sanoa, että pysytkö vähän kauempana, puhun kovempaa? Tunsin oloni ihan neuroottiseksi, mutta näin se vaikuttaa, kun asiaa joka tuutista tulee ja se on koko ajan mielessä.

Sen lisäksi, että tietenkin pidämme ekstratarkasta käsihygienista huolta päätimme jättää myös vierailematta isomummolla. Vaikkemme ole nyt mitenkään sairaita, niin soitan ja juttelen ja vältän turhia riskejä, hän kun on jo aika iäkäs. Lisäksi alkuviikosta mies kävi ostamassa meille pakkaseen leipää ja kanaa, säilykkeitä, kaurahiutaleita ja pastaa. Lähinnä sillä ajatuksella, että olemme reissussa ja kun palaamme, viikossa tilanne voi olla muuttunut. En usko, että kaupat tyhjenevät ihan heti, vaan ajatuksella, että jos joudumme karanteeniin, voimme sitten nököttää neljän seinän sisällä. Meillä kun ei koskaan ole mitään hätävaraa kaapissa, olemme vähän huonoja suunnittelussa. Nämä meidän kaksi pastapakettia, yksi isompi kaurahiutale ja muutama säilyketölkki ovat kuulemma vähemmän kuin ihmisten viikon ruokaostokset. Niin no, sanoin että olemme huonoja suunnittelussa, nyt meillä on sentään vähän kaapeissa jotain!

Suuren ahdistuksen tuo taloudellinen puoli. Minulle ei maksa Kela kotona nököttämisestä tai karanteenista. Minulla jää jo tekemättä esimerkiksi matkailun kanssa tekemisissä olevia töitä. Rahaa ei sitten tule välttämättä mistään. Pelottaa ihan hirveästi yksityisyrittäjänä kauanko tilanne jatkuu ja kuinka käy toimeentulon. Toisaalta tiedän, että monissa yrityksissä tilanne on vielä pahempi. YT:t käyvät matkailualalla, pienyrittäjät ovat hätää kärsimässä ja lehdessä luki, että moni tulee menemään konkurssiin. Tampereen teatteri laittoi ovensa kiinni, monet konsertit jäävät pitämättä, tappiot ovat moneen suuntaan valtavat. Ja samalla ymmärrän, ettei tilanteelle tietenkään voi mitään ja näin on toimittava, mutta miten taata toimeentulo? Se on valvottanut viime öinä kovastikin. Kun eilen katsoin uutisia esimerkiksi kuntosaliyrittäjistä, jotka maksavat hirveitä vuokria paikastaan samalla kun asiakkaita ei ole tai mietin moniko pienyrittäjä saa elantonsa tapahtumista alkoi oma ahdinko tuntua todella pienelle. Konkurssisuma on kuulemma odotettavissa. Tuntuu aivan kamalalta! Ulkomailla asuva ystävä viestitti, että siellä laitetaan ravintoloita kiinni, jotka elävät turismilla. Koko maailmantalous tekee aikamoisen sukelluksen. Se tuntuu todella pelottavalta. Olen itse lama-ajan lapsi ja muistan vain, kun yksi tuttava hoki, että Iiro (Viinanen) vie rahat, muistavatko omat lapseni saman ahdinko-olon ja sanan korona?

Terveystalon ohjeistus siitä, miten puhua koronasta lapsille kertoi, että paras lääke on jatkaa tavallista arkea. Toki sitä jatketaan parhaamme mukaan, mutta kun hekin kuulevat asiaa joka puolelta koko ajan, harrastukset peruuntuvat kaikkia jännittää, kyllähän se arki muuttuu. Kauan odotetut HopLop-synttärit parin viikon päästä saattavat jäädä pitämättä tilanteen eskaloituessa. Ja ei, en ole itkemässä täällä että lasten synttärit jäävät pitämättä, ymmärrän tilanteen vakavuuden ja mittakaavan. Totean vain, miten se vaikuttaa näin ”tavallisen” yrittäjän ja ei riskiryhmäläisen arkeen. Se vaikuttaa niin, että kun lenkillä niistin (no, nenäni on aina vuotanut pakkasessa juostessa ja se on ihan kaikkien ongelma) katsoin, ettei vaan kukaan näe. NÄE MITÄ! Että terve juokseva ihminen niisti! Jotenkin alitajuntaisesti tuntuu, että teet jotain maaiman pahinta, jos vaikka vahingossa aivastat.

Sen lisäksi, että jotkut diilit kaatuivat kokonaan kohdallani, tiedätte varmasti, että muun muassa Helsinki City Run siirrettiin. Oli muuten ”hauskaa” (en keksinyt fiksua sanaa), että vanhempani ilmoittivat, etteivät voi olla lapsenvahteina HCR:n aikaan, sillä ovat Italiassa. Sitä sitten säädin ja hämmensin, että kuka voisi olla tuolloin lasten kanssa jos molemmat miehen kanssa juoksemme. Sitten matkanjärjestäjä peruutti Italian matkan. Siinä vaiheessa aloin jo uskoa siihen, että koska maailmalla maratonit peruuntuvat, näin käy meillekin. Ja torstaina varma tieto tuli. Minua ei oikeastaan harmita se yhtään. Juosta voi aina ja joskus vielä kisoja tulee. Sen sijaan ymmärrän heidän pettymyksensä, jotka ovat treenanneet aamuin illoin vaikka Iron man-kisoja varten, he ovat aivan eri tilanteessa kisojen peruuntuessa.

Sympatiani ovat siis teidän luona, jotka olette riskiryhmässä tai joilla on perheessä riskiryhmäläisiä. Ajatukseni ovat terveydenhuollossa ja sairaaloissa, tiedän monta sairaalassa töitä painavaa läheistä tai ystävää. He tekevät valtavasti töitä ja ovat varmasti pikkuhiljaa aika ylikuormitettuja. Ajatukseni ovat teissä muut yrittäjät, tämä tilanne on todella vaikea. Itku tuli, kun katselin somesta tuntemani yrittäjän kasaamaa upeaa messuosastoa. Vain puoli vuorokautta ennen messujen alkua ne peruttiin ja yrittäjä sai pakata vaivalla rakentamansa osaston pois ja lähteä kotiin. Ravintolat ja kahvilat tyhjenevät, bussit näyttävät ajelevan tyhjillään ja etelänmatkan saisi parilla satasella. Onhan tämä aika aavemaista ja sellaista, mitä ei osattu odottaa. Miten nopeasti tilanteet muuttuvatkaan.

Kun talvi on ollut ennätysmäisen harmaa ja raskas, ei kukaan keväältä osannut odottaa tällaista koko maailmaan vaikuttavaa asiaa. Meilläkin alkoi tänään monta kuukautta odotettu talviloma. Olin vähän hämilläni senkin suhteen. Teenkö väärin kun liikun kotimaassa? Suljetaanko laskettelurinteet? Silti koin helpotusta, kun saan pitää lapset poissa hoidosta ensi viikon. Olla omassa mökissä, ainakin sitten metsässä. Pääasiassa perheen kesken. Toukokuun Kyproksen reissua en jaksa edes ajatella. Aika näyttää.

Yritetään säilyttää maltti, olla ymmärtäväisiä peruttujen tilaisuuksien ja töiden suhteen ja pitää huolta toisistamme. Koen hirveän pahaa oloa muiden pienyrittäjien ja erityisesti kulttuurialan puolesta. Monet tulevat saamaan potkut, moni yritys menee konkurssiin ja tästä toivutaan monella tapaa pitkään. Samalla kun luonto kiittää ihmisiä pysähtymisestä.

Kiitos teille sairaanhoito, kun teette kaikkenne. Meille valoa synkkään viikkoon ja aikoihin toi eskarin avaruusviikko, joka huipentui avaruuspukeutumiseen. Sanoisin, että miehellä ehkä vähän mopo keuli, kun yöllä lasten nukkuessa rakensi avaruusreppua, mutta voi että oli onnellinen. Huomasin, että siinä missä minä olen urheillut ennätykseni tällä viikolla, hän purki tätä stressiä lapsen avaruuspukuun ja käsillä tekemiseen. Huomasin myös somesta, miten moni huokaisi siitä, että _saa_ viettää aikaa kotona perheen kesken, ei tarvitse juosta harrastuksiin kun ne ovat peruttu tai muuallekaan. Pitäisiköhän meidän vähän siis hidastaa muutenkin?

Toivotan jaksamista kaikille tilanteessa, joka on hämmentävä ja taloudellisesti erittäin vaikea. Samalla monelle sairaalle vaarallinen. Ajatukseni ovat luonanne.

Miten itse voit? Tämä vaikuttaa väkisin meihin kaikkiin, miten sinä pärjäilet? <3

Duracellin voimaannuttava viikko

Ihanaa, lumista ja aurinkoista maanantaita täältä Mansesta! Olen hieman fiiliksissäni viikonlopusta ja koko viime viikosta. Kävelimme käsi kädessä aamulla eskariin esikoiseni kanssa ja hän kyseli, milloin pääsisi uudelleen tuollaiseen viikonloppuun. Järjestetäänkö niitä joka viikko? Anteeksi että jatkan jo toisessa postauksessa tätä hehkutustani, mutta oli niin mieletön tunne, että hän viihtyi superhyvin, oli onnellinen ja kun lähdimme ajamaan illalla mummilasta kohti kotia, tuli lohduton itku siitä, että nyt viikonloppu on ohi. Ihan mahtavaa, että hänelle jäi niin vahva, iloinen ja pysyvä muisto. Sinne paineli eskariin Laajavuori-pipo päässä!

Mietiskelin itsekin, miksi tänä aamuna oli niin onnellinen, joskin samalla vähän stressaantunut olo. Se johtui ihan varmasti kaiken kaikkiaan mahtavan onnistuneesta viikosta ja ennen kaikkea hyvistä yöunista. Koska perjantaina lapsi nukahti hotellissa 21.30, olin minäkin perään aika pian unessa ja nukuin vailla kuopuksen herätyksiä järjettömän sikeästi. Eilen tajusin taas miten tärkeää uni on ja kun mies kysyi, riittikö vain puolikas jakso Blacklistia sanoin että joo, kävelin ylös ja olin unessa 22.30. Pitäisi nyt tsempata tässä, illat venyvät meillä liikaa. Lapsen ilo, hyvät unet ja monenlainen puuha sekä suuri ulkoilun määrä tekivät sen, että heräsin ihan Hangon keksinä tänään. Ja minä olen muuten aika aamuäreä tyyppi.

Mutta jonkin sortin ennätysviikon tein. Vai mitä sanotte, siihen mahtui:

  • 3 juoksulenkkiä
  • 1 jumppa
  • yksi hyvin hektinen Helsinki-päivä
  • kolme eri laskettelukeskusta ja rinteessä oloa
  • viikonloppu Jyväskylässä
  • trampoliiniparkissa riehumista
  • kaksi eri kylpylää ja niissä polskimista
  • keilausta
  • lasten viemistä harrastuksiin, reitti jonka mies aina hoitaa ja minä meinasin sekoilla
  • pressitilaisuus Tampereella
  • ja tietenkin ne työt, monen monet markkinointisähköpostit, kirjanpitäjän kanssa pidempi säätö, junassa tehty starttirahan jatkohakemus ja… Yrittäjän perussäätö

Tästä huolimatta en koe oloani yhtään väsyneeksi, vaan hyvin onnelliseksi ja voimaantuneeksi. Rakastan puuhata, rakastan olla ulkona ja rakastan lastani niin että halkean. Ei, en ole ottanut mitään teetä kummempaa onnellisuuspilleriä tänä aamuna. Lisäksi koko kodin valaiseva valo ja se LUMI tekee ihan hirveästi. Voi miten paljon tammikuun vesisade ja pimeys söikään voimia, nyt sen vasta ymmärtää!


mekko PAPU STORIES/ huivi & pipo SILVERJUNGLE/ sukkikset MARY A JALAVA/ korvikset INGA CECILIA/ kengät DR.MARTENS

Nämä kuvat ovat myös taitavan Mimi & Nöde Photographyn Dilanin käsialaa. Olin todella iloinen, että sain asuun yhdistettyä neljä eri kotimaista merkkiä. Uskotteko, että ostin nuo sukkahousut odottaessani esikoista? Siis kyllä, yli 7 vuotta sitten ja konepesussa ovat aina käyneet. Miten ne voivat edelleen olla hyvässä kunnossa, niissä on kyllä laatu kohdillaan!

Oliko sinulla onnistunut viikko ja viikonloppu? Millä mielin kohti helmikuuta? 

Ei oo kiva jos ei tunnu hyvältä

Olen voinut mahastani huonosti taas alkuviikon. Analysoin jo, että minulla on joku vakava tauti, tutkailin luomiani (niitä on varmaan tuhat) peilin edessä ja epäilin jotain etäpesäkettä mahassa. Myös stressistä johtuvaa vatsahaavaa epäilin samoin kuin olen todennut, ettei mahani vaan kestä oikein ruisleipää, mikä on ihan hirveää, sillä en tiedä parempaa kuin Lidlin ruispalat. Apuaaa!

No, kun mutisin miehelle nukkumaan mennessä mahastani ja kaikista mahdollisista sairauksistani hän totesi, että taas mennään. Köh, ai olen ennenkin vetänyt tätä jaarittelua? Sanoin, että hermostuttaa, ettei maha voi hyvin ja siihen sattuu koko ajan. Tähän mies tokaisi, että ei oo kivaa jos ei tunnu hyvältä ja nukahti.

Aamulla mietin hyvin nukutun yön jälkeen, että haluan hyvän olon mahaani. Päätin siis jättää tuona aamuna ottamatta nestemäisen raudan ja ruisleivän syrjään, syödä monipuolisesti ja hyvin, välttäen nopeita hiilareita. Ja PING! Olo oli ihan superhyvä ja energinen koko päivän. Mahani siis selkeästi on alkanut pistää vastaan jopa sille nestemäiselle raudalle, mutten pysty olemaan ilman. Hemoglobiini ei vain pysy. Yritän nyt joka toinen aamu taktiikkaa. Infuusiota pyydettäessä minut on naurettu lääkäristä ulos – ferritiinien ollessa 3 ja hbn 90 en ole kuulemma vieläkään ”sairas”, jos olen käynyt lenkeillä ja elänyt normaalielämää. Että niitä infuusioita annetaan oikeasti sairaille. Ymmärrän, että niissä on isot riskitkin, mutta en tiedä miten pärjään, kun maha tekee rautastopit.

Hyvään oloon liittyen katsoin eilen Veera Biancan jakson Olet mitä syöt-ohjelmasta. Muutos, minkä hän koki kasvispainotteisella, hyviä hiilareita ja rasvoja sekä liikuntaa sisältävällä ruokavaliolla oli huikea. Ja mikä erityisesti pisti korvaan, oli se, että hän kommentoi jaksavansa ihan todella paljon paremmin ja palautuminenkin öisin oli muuttunut hetkessä ja paljon.

Hyvä olo koostu monesta asiasta. Niin ruoasta, unesta kuin liikunnasta, mutta myös henkisestä puolesta. Perheestä, siitä mikä määrä stressiä ja huolia on. Vaikka mahani on ollut alkuviikosta kipeä, olen voinut tällä viikolla todella hyvin. Palautunut öisin, syönyt järkevästi ja ollut perheestäni onnellinen. Ennen kaikkea hokenut, että kyllä elämä kantaa. On vain pakko tottua tähän epävarmuuteen ja säätämiseen, mikä yrittäjyyteen liittyy. Tällaisella kontrollifriikillä se on ajoittain haastavaa!

Monesti sitä saa vähän sellaisen nipottajan maineen, kun ei halua mennä kakulle tai haluaisi syödä salaattia. Mutta ihmiset ovat erilaisia. Siinä missä toisen maha vetää kakunpalan ongelmitta, itselleni tulee väsymys ja kipeä maha. Täytyy siis kuunnella itseään sen kanssa, mikä on hyvä juuri sinulle. Mikä auttaa pitämään verensokerin tasaisena niin ettei tule kiukkupiikkejä tai väsymystä.

Enkä minäkään ole mikään terveyden perikuva, ei sinne päinkään! Mutta jos edes sellaisen 5:2-suhteeseen pystyy, senkin jo huomaa hyvinvoinnissaan. Arki on paljon miellyttävämpää, kun ulkoilee, liikkuu, syö hyvin ja nukkuu tarpeeksi. Istahtaa rauhassa teen ääreen tekemään hommia ja iloitsee jokaisesta uudesta toimeksiannosta, jonka saa.

Hymyilytti, kun Veera Biancakin sanoi ohjelmassa, että kroppa ei enää tykkää, jos ei lähde lenkille. Kun liikunnasta tulee elämäntapa, siinä käy juuri niin. Se olo mikä iskee jos ei liiku on tahmea. Pää kaipaa tuuletusta, hengästymistä ja hikoilua. Ja taas jaksaa paremmin! Olen itse kiitollinen, että liikunnan siemen on istutettu syvälle sisälleni. Olen pyöräillyt lenkkejä lapsena isäni juostessa (ja kiitos tämän, sain aikanani idean kysyä omaa tytärtä mukaan pyörällä juoksulenkille) ja istunut piirtämässä jumppasalin takaosassa 1980-luvulla naisten vetäessä jumppaliikkeitä edessäni (se oli aikaa ennen lapsiparkkeja). Katselin tiiviisti kun he menivät edes takaisin grape winea vetäen ja mietin, että kohta minäkin. Ja 12-vuotiaana aloitin nuorisoaerobicilla.

Ei ole kivaa kun ei voi hyvin, mieheni oli oikeassa. Mutta kun muistaa pysähtyä ja kysyä itseltään mikä hätänä, niin usein sen syyn löytää. Työt olivat rästissä alkuviikosta, kun kuopuksella oli vapaata. Rauta sattui mahaan. Mutta niin sekin alkoi ratketa. Hyvinvointi ei ole itsestäänselvyys, sen eteen täytyy nähdä myös vaivaa.

Ja tiedättekö! Näissä kuvauksissa oli ihan huikean hyvä olo! Olin ensi kertaa Mimi & Nöde Photographyn Dilanin kameran edessä ja hän oli ihana ilopilleri. Tiedättekö mikä fiilis tulee, kun kameran takana hihkutaan ”ai miten ihana” ”tästä tulee tosi kiva” ”oi miten nätti”. Sitä ihan syttyy liekkeihin! Oli todella kiva hetki Dilanin kanssa Tallipihalla. Pienestä hetkestä jää isot muistot. Siksipä mietinkin, kuinka moneen minikuvaukseen vielä varaankaan ajan ja millaiset kuvat lapsista kun heillä on kohta synttärit ja ja… Ensimmäinen haave on kuvat minusta ja miehestä, meillä on muutaman viikon kuluttua 18-vuotis kihlapäivä ja haluaisin siitä muiston. Saara ja Dilan kuvaavat minikuvauksia joka kuussa, suosittelen tsekkaamaan heidän FB-sivunsa!

Lähtipäs ihan laukalle tämä oman hyvän olon miettiminen. Hörpin tällä hetkellä teetä junassa ja hymyilen – oli kiireinen mutta ihana aamu. Olemme saaneet tarrasysteemillä jo 20 rauhallista iltaa putkeen. MAHTAVAAAAA ARGH! <3 Ja hei, hyvään oloon ja eiliseen blogisyntymäpäivään liittyen on IG-tililläni @optimismiakatja ensimmäinen  arvonta käynnissä, käy osallistumassa!

Mahtavan energistä hyvän olon torstaita sinulle! Kuinka monen muun lemppariviikonpäivä? Ainakin minun on!

*Kuvat Dilan / Mimi & Nöde Photography