Elämäni vuosikymmen tiivistettynä musiikin avulla

Hurjaa ajatella, että kohta astutaan taas uudelle vuosikymmenelle. Tälle nykyiselle mahtui aika monta merkittävää tapahtumaa. Vuosi 2010 oli se, kun palasimme Suomeen Thaimaasta ja meistä tuli koiravanhempia. Samaisena vuonna jätimme Tampereen keskustan asunnon, joka oli oikeasti sijainniltaan ja pohjaltaan paras asunto ikinä ja jossa olimme asuneet (no, se oli myös tyhjillään/vuokralla) 8 vuotta. Tuntui ihan hurjalta joutua bussimatkan päähän keskustasta, vaikkei Pispala nyt kovin kaukana vielä ole. Löysimme sieltä rivitalonpäädyn, todella kiva oli tuokin asunto!

Aloitin syksyllä 2010 harjoittelijana työpaikassa, jonka suhteiden ansiosta olen nyt yrittäjänäkin saanut syksyn suurimman työn. Miettikää! Rutisin silloin äidille, että en kyllä lähde työmarkkinatuella harjoitteluun kun taskussa on maisterinpaperit (silloin ”palkkaa” jäi käteen noin 500 euroa kuussa), mutta äiti sanoi että jostain täytyy aloittaa. Minä sitten menin sinne, oli hurjan kiva porukka ja se on kantanut pitkälle! Kiitos äiti!

Ehdimme asua Pispalassa vain pari vuotta, kun yllättäen tuli eteen perheenlisäys ja mietimme, mahdummeko ison koiran ja lapsen kanssa siihen asuntoon. No, olisimme me mahtuneet ja kuinka monta sataa kertaa olen toivonut, että olisimme siihen jääneet. Mutta löysimme raskauden puolivälissä omakotitalon, joka oli sijainniltaan ja budjetiltaan sopiva ja joka oli myös täysin remontoitu (pissaan housuun kun itkettää ja naurattaa tämän muistelu). Tällä viikolla tulee kuluneeksi tasan 7 vuotta muutostamme omakotitaloon.

Seuraavana keväänä syntyi esikoinen, teetimme talossa tutkimuksia, aloimme palkata asianajajaa, juoksimme eläinlääkärissä tauotta sairastelevan koiran kanssa ja itkimme väsymystä, epäonnistumista ja pelkoa tulevasta. Totesimme, ettemme selviä kaikesta (talon purusta, muutosta evakkoon, vastasyntyneestä vauvasta ja sairaasta koirasta). Aloimme etsiä koiralle uutta kotia raskain sydämin. Juoksimme vauva kainalossa katsomassa vuokra-asuntoja remonttiajalle, jonka piti olla noin 2-3kk. Oli todella vaikeaa saada ketään vuokraamaan asuntoa lyhyeksi aikaa, saati sitten ison koiran kanssa. Lopulta asunto löytyi sen aiemman kerrostaloasuntomme viereisestä talosta Tampereen keskustasta. Sinne muutimme isänpäiväviikonloppuna 2013 kolmisin, koira oli löytänyt valtavan hyvän kodin eläinlääkärin kotoa. Kävi niinkin hassusti, että katselin kerran Satuhäitä vauva kainalossani tuona talvena ja mietin, että onko joku laittanut keittiöön oikeasti samanlaisen tummansinisen mosaiikkilaatan, kun me laitoimme keittiörempassa vuonna 2006. Hetken päästä tajusin, että pariskunta ohjelmassa asui siinä meidän entisessä asunnossa ja se oli meidän remppaama keittiö! Kurkin vuokra-asunnon ikkunasta hymyillen heille päin, mikä sattuma.

Vuokra-aika venyi kesäkuuhun asti, eli 8 kk myöhemmin palasimme kotiin, josta oli revitty kaikki lopulta pois ja auki. Oli katkeransuloista palata. Meni vielä vuosi, että varsinainen oikeudenkäynti tuli. Istuimme hiljaa kuuntelemassa, kun talostamme todistettiin jopa valheellisia tietoja, mutta suutaan ei saanut avata. Ensimmäinen istunto kesti 13 tuntia ja olin niin vihainen, että kirjoitin tunteeni paperiin runomuodossa siinä oikeussalissa istuessani. Pidimme toisiamme kädestä kiinni. Kuukautta myöhemmin oikeuden päätös tuli ja luimme sitä kädet vapisten. Kaksi viikkoa myöhemmin tein positiivisen raskaustestin jo toisesta tytöstä, minä, jonka kropasta ei pitänyt lääkärien mukaan olla koko hommaan. Mietin mielessäni asuntoasiasta rikki olevana ja katkeroituneena, että tämä puoli oli sitten se meidän suuri onnemme.

Odotus oli vaikea ja kaverilla oli kiire pihalle. Nyt kun katselen 3-vuotiastamme, en yhtään ihmettele. Hänellä on ollut ihme kiire elämässä koko ajan. Luojan kiitos kaikki päättyi hyvin ja samalla viikolla, kun esikoinen täytti 3 vuotta, meistä tuli nelihenkinen perhe. Seuraavana vuonna juoksin ensimmäisen puolimaratonini (olin aina vihannut juoksua), tein hommia kevytyrittäjänä ja painoin ihan liian paljon siihen nähden, että valvoimme öisin, minulla oli kaksi pientä kotihoidossa ja… No, tiedätte.

Vuonna 2019, juuri ennen seuraavalle vuosikymmenelle siirtymistä minusta tuli yrittäjä. Aikamoinen mylly on takana viimeisen 10 vuoden aikana. Siihen mahtuu suuri elämänmuutos Thaimaan jäädessä taakse, kolme eri asuntoa, kaksi kertaa äidiksi tulo. Elämämme suurin epäonnistuminen ja pettymys, joka vaikuttaa tulevaisuuteemme varmasti aina eli talo. Elämän suurimmat onnenhetket lasten myötä. Siihen mahtuu tädiksi tulo, molempien veljieni häät ja ties mitä. Onpa olleet mielettömät 10 vuotta hyvässä ja pahassa.

Mistä tämä kaikki tuli mieleen? No Spotify kertoi minun olleen 10 vuoden asiakas ja viimeiset 3 vuotta premium-tilaaja ja samalla summasi sen 10 vuotta. Tulos oli hämmentävä. Kuuntelin aika vähän tuolloin Spotifyta, lähinnä kotona ja illanvietoissa se soi. Muuttaessamme Pispalaan kuuntelin repeatilla Kaija Koon Vapaa-biisiä. En tykännyt siitä aluksi yhtään, mutta koska se oli all time rakkauteni Toni Wirtasen tekemä, olin päättänyt alkaa tykkäämään siitä. Mitä enemmän kuuntelin, sitä enemmän tykkäsin. Aloin tykätä sitten muistakin Kaijan biiseistä sillä seurauksella, että Kaija on 2010-luvun kuunnelluin artistini. Enpä olisi uskonut!


paita GINA TRICOT/ hame POMP DE LUX/ takki VILA/ korvikset UHANA DESIGN/ kengät DR.MARTENS (second hand)

Entäs ne kuunteluminuutit sitten? Vuonna 2015 olen kuunnellut 8000 minuuttia Spotifya, vuonna 2018 12 000 minuuttia ja vuonna 2019 lähes 15 000 minuuttia. Kertoo siis siitä, kuinka paljon juoksen musat korvilla ja että olen juossut tämän vuoden yksin. Kuuntelen juostessa hyvin eri biisejä, kuin kuuntelisin kotona, haen niistä vähän sellaista höpöhöpö-fiilistä ja juoksubiiseistä saakin ehkä vähän oudon kuvan musiikkimaustani. No, outo se kyllä onkin, musamakuni. Koko vuosikymmenen aikana olen kuunnelluyt 27 minuuttia podcasteja. Tarvitsen musiikin juoksuun enkä ole yhtään podcastia jaksanut kuunnella loppuun, kolmea olen kokeillut.

2010 kuuntelin eniten Pinkiä artisteista, se oli ykkönen myös vuonna 2013. Vuodet 2014 ja 2015 kuunnelluin oli Apulanta (kuuntelin hurjan paljon Valot pimeyksien reunoilla-biisiä vaikean odotuksen ja talokeissin myötä). Vuosikymmenen top5 onkin Kaija Koo, Apulanta, Shakira, Pink sekä…. ACE OF BASE! Oikeasti! Luulin sen olleen 20 vuotta sitten top vitosessa, ysärit ovat niin kova juttu.

Vuosikymmenen kuunnelluin biisini on Holding out for a hero Bonnie Tylerilta. Se nyt vaan toimii väsymyksen keskellä, lenkillä, juoksukisoissa, synnytyssalissa, ihan missä vaan. Aika voimabiisi! Kakkosena suosikkibiisini jostain 25 vuoden takaa, DJ Bobon Let the dream come true. Aika nolo, mutta jälleen, toimiva juoksutempo, toimivan simppeli, hyviä muistoja. Kaija Koon Siniset tikkaat jyrää paikalle 3 ja neloseksi Vaianan tunnusbiisi How far I’ll go. Kuuntelen hirveästi Disney-biisejä, olen luukuttanut nyt kuukauden päivät uuden Frozen 2 leffan biisejä lenkillä. Apua miten kova on Into the unknow. Kamalaa kuulla se suomeksi leffassa, nuo alkuperäisbiisit ovat vaan ihan järkyttävän kovia Disneylla.

Näin se elämä heittelee ja musamaku sen kuin pysyy 30 vuotta samana. Voi DJ Bobo! Sain päivän naurut Spotifyn tilastoista ja samalla mietin, miten biiseihin tiivistyi 10 vuotta noin vain. Saan musiikista ihan hurjasti voimaa arjessa, lenkillä, autossa, ihan joka puolella. Se on auttanut monesti jaksamaan paremmin.

Tajusin muuten, että onhan tämä blogikin ja kaikki sen tuoma tämän vuosikymmenen hengentuote!

Kuka muu kurkkasi Spotifyn koosteen? Yllättikö? Onko sinullakin ollut tällä vuosikymmenellä suurimmat elämänmuutokset?

Ketään ei voi miellyttää ja kenellekään ei ole tarpeeksi hyvä

”Instastoriesit ovat nykyään todella tärkeitä” (somen asiantuntija)
”Aina sä avaudut jostain aiheesta siellä somessa” (mies)
”Sulla on tosi kiva some, ihanaa kun kerrot myös elämän nurjista puolista” (seuraaja)
”Moni työnantaja katsoo Instastooreja, kannattaa miettiä mitä siellä jakaa” (yrittäjäkollega)
”Se ja se oli katsonut Katjan Instasta että se tekee näin ja noin” (kiertäviä puheita tuttujen kautta)
”Teillä ollaankin jo terveitä katoin Instasta” (äiti)
”Kyllä nämä sun sanomiset voi ihan hyvin tulkita väärin” (kaveri, kun avauduin siitä, että joku oli luullut minun sanovan stoorien puolella omien lapseni olevan lihavia ja olin ihan järkyttynyt, että joku voi edes ajatella minusta niin)

Vaihdoin eilen ajatuksia yrittäjäkollegan kanssa IGn puolella ja lainasin häneltä otsikon lausahduksen. Siinä oli niin osuvasti sanottu se fiilis, joka minulla on ollut pidempään. Keskustelimme siitä, millaisia rooleja ihmisillä on ja mikä kelpaa kenellekin. Edelleen esimerkiksi bloggaajassa on jollain tavalla negatiivinen tai nolo sävy. Ihmiset, jotka ovat freelance-toimittajia tai valokuvaajia haluavat olla ehdottomasti juuri sitä, eivätkä tituleerata itseään bloggaajaksi, vaikka sellaisia olisivatkin.

Olen itse taas vetänyt pari päivää happea IGsta ja tiukimmasta somettelusta tutkiskellen ajatusmaailmaani ja sitä, miksi tunnen itseni koko ajan niin epäonnistuneeksi. Eilen 10 kilometrin lenkillä liukastellessa tuli mieleen, että ehkä sen olon tekee se, että olen ihan sairaan tavallinen ja keskinkertainen kaikessa. Mutta yrittäjyys vaatisi sen, että olisin superhyvä siinä mitä teen, osaisin myydä itseäni, verkostoitua paremmin ja kaupata osaamistani vähän joka kulmassa. Minä olen ihan ylpeästi bloggaajakin, olen ylpeä tästä pienestä hengentuotteestani, mutta tuntuu, että tätäkin tekelettä pitäisi vähän ravistella ja keksiä jotain uutta. Mitä ihmettä keksiä tästä tavallistakin tavallisemmasta elämästä? Edelleen blogini luetuimmat jutut ovat kirjoitukseni hometalotaistostamme sekä miehen käden murtuminen Kreetalla. En nyt varsinaisesti toivo epäonnea, jotta olisin kiinnostava!

En myöskään osaa vetää mitään rooleja. Olen tasan oma hölmö minäni ja mennä touhotan ja yleensä jälkikäteen mietin, että ai saamari, siinäkin tilanteessa olisi ollut fiksua antaa käyntikortti ja sanoa näin ja näin. Tämä raatorehellinen minäni sitten paiskaa myös sinne Instaan suodattamatonta materiaalia ja saa toiset seuraajat keskustelemaan ja ne läheisimmät häpeämään juttujani. Että mitä se nyt taas höyryää. Pitäisi muistaa että juttuja voi katsoa kuka vaan ja olla sielläkin edustava ja järkevä ja… Kaikkea siltä väliltä.

Ehkä ahdistus kumpuaa myös siitä, että yritän epätoivoisesti miellyttää kaikkia tahoja, muttei sellainen vaan ole mahdollista. Se on uuvuttavaa, yrittää miettiä niin monelta kannalta mitä uskallan ja saan tehdä, mitä minun pitää tehdä ja miten asiat kuuluisi sanoa, ettei tulisi väärinymmärretyksi. Koska todennäköisesti ikuisesti ärsytän kuitenkin joitakin ja ikuisesti joku ymmärtää väärin.

Kun olen viikon paininut somen ulkopuolisissa duuneissa, olen monesti kaivannut jotain, kenen kanssa jakaa ajatuksia tai saada perspektiiviä asioihin. Siksi olikin todella kivaa keskustella eilen edes hetki IGn puolella vähän samanmoisessa tilanteessa pyörivän ihmisen kanssa. On usein vaikeaa nähdä itsessään hyvää tai antaa itselleen anteeksi. Pitäisi hyppiä roolista toiseen jatkuvasti, olla somessa kiinnostava ja antaa jotain itsestään, samalla muistaa ne asiakkaat joille juuri kaikki muu on tärkeää paitsi some, olla äiti, vaimo, tytär ja ties mitä. Lopulta kun yritän kaikkia rooleja täysillä, tuntuu että epäonnistunut kaikessa, mitä teen. Etten kelpaa kenellekään eikä työni kelpaa mihinkään. Sitten kun selaat somea, se oikein huutaa miten kaikki muut menestyvät ja saavat upeita töitä. Edelleen peräänkuulutan välillä sitä itsemyötätuntoa, se ominaisuus taitaa olla ihan hukassa minusta. Eilen katselin videon Sanna Marinista ja mietin, miksen itse voi olla noin suoraselkäinen menestyjä. Mistä hän saakin kaiken rohkeutensa ja suoraselkäisyytensä? Minulla sanat takertuvat monesti kurkkuun sellaisessa tilanteessa ja vasta tuntia myöhemmin keksin, miten tilanteessa olisi täytynyt argumentoida.

En usko, että somemaailma ja viestintäala ovat ainoita, missä tuntuu haasteelliselta hypätä roolista toiseen, mutta tässä on jotenkin vielä erityisesti tapetilla kaikkine puutteineen ja mokineen. Olen kirjoittanut asiatekstiä koko viikon, mutta kun hyppään somen puolelle, pitäisi olla nokkela, hauska, vitsikäs ja mitä vielä. Mokailu on mielenkiintoisempaa kuin onnistuminen.

Olisi hyvä päästä vähän tuulettamaan ideoitaan johonkin ideariiheen. Ehkä paras tuuletus ja jonkinasteinen herääminen synkkyydestäni tapahtuikin eilen. Oli helpompi hengittää kun oli hetken irrallaan somesta, eikä tarvinnut pelätä suututtavansa tai ärsyttävänsä jotain tahoa, kun oli hiljaa. Se oli vapauttava fiilis. Samalla vähän yksinäinen fiilis, kun naputtaa koko päivän konetta yksinään, eikä puhu kenellekään sanaakaan. Some on myös ystävä.


paita POMP DE LUX/ mekko KAPP AHL/ farkut LIDL/ kengät DR.MARTEBS (second hand)/ korvikset LINDEX

Mutta illalla 6-vuotiaani pyysi päästä äidin kanssa kaksin koulun joulumyyjäisiin. Ja me lähdettiin. Käveltiin käsi kädessä ja hämmästyin, paljonko hän kertoi eskarista ja sen rutiineista. Yritän joka päivä kysellä, mutta vastaus on silloin ”äh en mä jaksa kertoa”. Nyt puhetta tuli loputtomiin kun sisko oli omassa harrastuksessaan, kävelimme vielä eilen lumisilla kaduilla ja joulumyyjäisissä tunsin hassua juurtumisen tunnetta. Että minäkin haluan ensi vuonna leipoa myyjäisiin ja tulla myymään, eskariäideillä ei vielä ollut mahdollisuutta siihen. Koin sellaista ihmeellistä asioiden pysyvyyttä ja lapseni pyyteetöntä iloa, kun hän kiitti minua kivasta illasta. Siinä parissa tunnissa oli taas kaikki, mikä elämässä on tärkeää. Ei tarvinnut olla hauska, nokkela, somessa, erikoinen, kiinnostava – hän rakasti minua juuri sellaisena kuin olin, tarvitsi vain olla ja kuunnella.

Aamulla kun heräsin, huutelin lastani luokseni ja halasin ja kiitin, että minulla oli todella kivaa illalla ja hän on ihana tyttö ”joo joo äiti, mulla on kiire leikkimään”. Lumous oli särkynyt, mutta illan lämpö sydämessä kantaa minua pitkään eteenpäin ja auttaa jaksamisessa. Miten tärkeää oli saada vain olla oma itsensä ja kiinni hetkessä.

Tunnetko sinä jatkuvaa riittämättömyyttä? Onko itsesi helppo yrittäjänä verkostoitua ja vaihtaa roolista toiseen?

P.S. Joulukalenterin ekan luukun palkinto lähti Instan puolella Heinille, arpoja kertyi yhteensä lähes 400 kappaletta! Pysykäähän kuulolla, ensi sunnuntaille tulossa ihana paketti!

Postauksen kuvat Marina/Dioriina

Ihanan tavallista!


Sieltä se tuli! Vaikka lapset eivät sairastelleet kuin viisi viikkoa putkeen ja vähän ennen sitäkin, eihän sitä oikeastaan edes kehtaa valittaa kun tietää, että pitkäaikaissairaudet, krooniset ja muut ovat vielä niin asia erikseen. Silti tekee mieli hehkuttaa, kun takana on normaali viikko. Siinä sitä vasta tajuaa, minkälaista erikoisjärjestelyä jokainen päivä vaatii, kun vuorotellen jompi kumpi on kipeänä. Olipa ihmeellistä viedä maanantaina molemmat päiväkotiin/eskariin ja mennä koko viikko niin kuin oli tarkoituskin. Se on käsittämätöntä, miten hyvältä voi tavallinen, se joskus niin tylsä, väsyttävä ja rutiininomainen arki tuntua. Että pääsee ulos molempien kanssa ja ei ole koko ajan hermo rauniona mikä toisella on. Viime sunnuntaina lähdimme kesken aamupuuron lasten päivystykseen, kun esikoinen vielä säikäytti oireillaan ja soiton jälkeen käskivät tulla heti. Todettiin vääräksi hälytykseksi, mutta kun itkin ”salaa” päivystyksessä esikoistani halaten (yritin peittää lapselta hätääni ja itkin halatessa hänen selkänsä takana), ajattelin, että annan mitä vaan kun saan sitä tavallista arkea.

Mikä siinä onkin, että sitä olemassa olevaa on niin vaikeaa arvostaa? Koko vuoden olen toivonut, että miehen polvi antaisi juoksemisen periksi ja 11 kuukautta nyt juossut yksin kaivaten hurjasti lenkkejämme. Vaikka olemme käyneet kaksin muualla, mikään ei ole tuonut sitä fiilistä, minkä saimme yhdessä urheilemisesta. Sama fiilis on vähän läsnä avantouintikertojen jälkeen, mutta millään emme ole tavoittaneet sitä fiilistä, mikä oli pitkien juoksulenkkien jälkeen. Joskus kun meni riitelyksi (tappelimme jostain vauhdista, väsymyksestä tms.) ajattelin, etten juokse hänen kanssaan enää ikinä. Nyt nuo ajatukset tuntuvat niin kaukaisilta! Ja tiedostan tämänkin, että polviasia on pieni asia, paljon pahempiakin asioita voisi tapahtua.

Tällä viikolla on siis menty kohtuu tavallisesti (no, minä olin pari päivää poissa, mutta pääasiassa). Tytöt ovat olleet iloisena päikyssä ja eskarissa. Päikystä kysyttiin, onko kuopuksellamme ikinä huonoa päivää ja eskarista haettiin aina iloista tyttöä. Arvostin sitä ihan hirveästi. Ja hymyilin kiitollisena, kun eskariope kysyi, onko meidän sairasteluputki jo vihdoin katkennut. Tuntui hyvältä, kun joku kysyy kuulumisia.


paita BY PINJA/ farkut CUBUS/ neule VILA/ kengät DR.MARTENS (second hand)/ korvikset CORUU

Eilinen pörrättiin pitkästä aikaa mummilassa, kävin juoksemassa pitkän lenkin Jyväsjärven kautta ja näin ensimmäistä kertaa Jyväskylä-kyltin. En siis yhtään tiedä kauan se on siinä ollut, mutta vaikutuin kyltistä ja sen hienoudesta. Oikea suurkaupunkikyltti, viimeksi Budapestissä tällaisen kanssa poseerasin! Joten palasimme sen luokse asukuviin. Eikö ole hieno?

Viikonlopun fiilikset ovat olleet kiitolliset ja iloiset perheen parissa. Näin eilen joulupukin ja otin hänen kanssaan selfien, tytöt olivat kummitädin kanssa Leon leikkimaassa, ihasteltiin äidin kanssa jouluvaloja ja jouluikkunoita. Kävin juoksemassa Jyväsjärven ympärillä, nähtiin mummia ja ukkia, ostettiin tyttöserkuksille kolme eri kokoista samismekkoa keskisuomalaiselta Tarkkatikki-yritykseltä, juotiin glögit, otettiin selfiet joulupallon sisällä. Ihanan tavallista ja samalla ihanan spesiaalia jouluhömpötystä! Arvostan.

Miten teillä voidaan, miten meni viikonloppu?