Pärjäät sä?

Jos olette yhtään katsoneet Instagramin storieseja (@optimismiakatja) tiedätte, että olen ihan älyttömän hyvä puhumaan tauotta ei mistään. Siis hölpötän ihan vieraillekin ihmisille ummet ja lammet ja tiedättekö mitä – usein mieluiten vieraille ihmisille. Kerromme jonkun kärryjä työntävän äidin kanssa elämästämme toisillemme kaupungilla ja sitten emme ehkä enää kohtaa. En jää pyörittelemään päähäni, mitäköhän tuokin minusta ajattelee tai mitä kehtaan sanoa ensi kerralla, sillä sellaista ei välttämättä tule.

Sen sijaan olen aika huono kertomaan tutuille, mitä oikeasti kuuluu. Ja moni ei kysykään, sillä minunhan kuulumiset voi lukea blogista ja Instasta ja facebookista. Eikö? No, totuushan on, että nämä kuulumiset pysyvät pääasiassa sillä kohteliaisuustasolla, sillä harvoin tulee kirjoitettua ihan arkikiireistä raadollisesti. Sellaisista, kun tällä viikolla 2-vuotias sai raivarin, kirkui tunnin huutaen inhoavansa minua. Pidin rimpuilevaa lasta sylissä, hyssytin, silitin, juttelin ja yritin kaikkeni. Esikoinen söi itsekseen, piirsi hiljaisena ja lähti ulos kaverin kanssa. Koin pahaa oloa, kun olin täysin kiinni pienemmässä. Kun mies tuli kotiin, hän löysi meidät sylikkäin istumasta lattialta ja luuli, että meillä on joku halihetki. Olikin kai, mutta vain pari minuuttia ennen hänen tuloaan huuto oli lakannut, itselläni oli lopenuupunut olo ja nieleskelin täysillä itkua.

Tai sellaisista, kun eilen katosi lastenhoitajan kanssa ulkoillessa lapsen lempipupu. Hyvä etten itkenyt pelkästä ajatuksesta, mitä yöstä tulee. Kiskaisin toppatakin päälle ja kollasin lähimaastot, laitoin ilmoituksen alueen äitien whatsapp-ketjuun kuvan kanssa ja mietin, miten tästä selvitään. Tyttököörimme mennessä suihkuun mies lähti taskulampun kanssa vielä kauemmas etsimään pupua ja tiedättekö, miltä 2-vuotias näytti, kun astui ulos suihkusta ja pupu oli ilmestynyt suihkun eteen. Mietin, että tuon ilmeen takia se melkein kannatti hukata. Mutta oli pieni epätoivo jo päällä.

Tai sellaisista, kun vedämme jonkun väsymysriidan miehen kanssa ja marssimme kiukuissamme eri paikkoihin nukkumaan. Ei sellaisista vaan osaa someen huudella. Mutta sitähän se on, pikkulapsiarki.

paita VERO MODA/ housut PART TWO/ kengät SO WHAT/ takki H&M/ korvikset VIA MINNET/ hanskat A+ MORE

Harva kysyykään nykyään ihan pieniä sanoja, kuten mitä sinulle kuuluu tai mikä hurjinta, pärjäätkö sinä? Marraskuussa kävin kerran viikossa hierojalla ja eräänä pimeänä päivänä hän täräytti ilmoille kysymyksen ”pärjäät sä?”. Nielin tyhjää, mitä tuo mies nyt tuollaisia kyselee? Hän selitti, että on 1,5 vuotta nähnyt minua säännöllisesti ja vaikutan hyvin väsyneeltä, nyt monetta kertaa putkeen. Minulta tuli itku siinä penkissä, luulin olevani mestari piilottamaan uupumukseni, mutta hän näki lävitseni ja kuuli jutuistani, että uin vähän syvällä marraskuussa. Selitin huonoista öistä, työttömyysstressistä, uhmataisteluista ja muista ja sain sielunhoidon fyysisen hoidon lisäksi.

Sattumalta törmäsin saman tien facebookissa Via Minnetin kilpailuun, jossa kysyttiin kuka on arjen sankarisi. Kerroin tarinani hierojakäynnistä ja siitä, kuinka taakka putosi sisältäni. Joskus on niin helppoa puhua vieraille, kun keskustelut eivät kierrä sitä samaa kehää. Vieras ihminen ei ala ratkoa nukkumisjärjestelyjäsi tai tule auttamaan iltataistoissa, hän vain kuuntelee. Joskus pelkkä kuuntelu on kultaa kalliimpaa ja auttaa jaksamaan. 10 tarinaa voitti Via minnetin korvikset. Nämä korvikset ovat siis hierojan ansiota. Kerroin hänelle joulukuussa voittamistani korviksista sekä siitä, että ne ovat hänen ansiotaan. Hän vain kertoi olleensa huolissani minusta. Hieroja. Olen edelleen häkeltynyt.

Nämä korvikset korvassa muistan toivottavasti aina, kuinka kaksi pientä sanaa iskivät marraskuun pimeydessä sisimpääni. Toivottavasti muistan kysyä kohtaamiltani ihmisiltä kuulumisia ja kysellä heidän jaksamisestaan. Näille tuli suuri arvo tarinansa myötä.

Kuvat otettiin juuri ennen joulua, kun lunta ei ollut vielä paljon ja riemu sisälläni kupli, kun alkoi sataa. Valkoinen joulu! Tuntui todella omituiselta pukeutua keltaiseen pari päivää ennen aattoa. Ja hei, kuvissa on vuonna 2004 ostettu toppatakki, tällä saisi kyllä hyvät pisteet kestotyylihaasteessa, tänä vuonna 15 vuotta ikää takilla ja hyvä on edelleen!

Onko sinun helppo kertoa niitä niin sanottuja oikeita kuulumisia? Kuka on arjen sankarisi tai kuuntelijasi? Hyvää alkavaa viikonloppua!

Vuoden luetuimmat. Vuosi 2018 yhdessä postauksessa!

Se olisi täällä, vuoden viimeinen päivä. Blogeissa on ollut upeita vuosikatsauksia ja olen miettinyt, tehdäkö oma ja mitä sanoa siinä. Mitä jäi vuodesta käteen? Se meni hirveän nopeasti! Ihan päällimmäisenä nyt vuoden viimeisenä päivänä on onni omasta perheestä, onni lasten terveydestä ja kasvusta. Sitä niin toivoisin kaikille ensi vuonnakin!

Olen aiemmin käynyt vuotta läpi postaamalla koko vuoden asukuvat, mutta nyt ajattelin mennä eri tyylillä. Kurkkailin tilastoista, että luetuimmiksi postauksiksi tänä vuonna nousivat tänä vuonna anemiaa ja kodin ongelmia käsittelevät postaukset.

Tammikuu

Tammikuun luetuin ja kommentoiduin postaus oli heti alkukuusta tekemäni teksti Kuinka voisi oppia rakastamaan itseään? Tämän kanssa kamppailen edelleen ja kovasti, syksyllä oli useita pätkiä, etten nähnyt itsessäni mitään hyvää. Näin vain epäonnistumiset, työttömyyden, loppuvuotta kohti kertyneet kilot ja… Sitten taas hakkasin päätä seinään ja keskityin hyvään. Mutta paljon joudun tekemään töitä itseni hyväksymisen kanssa edelleen, vaikka toivoin, että mitä vanhempi, sitä helpompi tämä asia olisi.

Tammikuun lopulla lähdimme toista kertaa lomalle Vuokattiin ja tammikuussa elvytin myös 14 vuotta tauolla olleen lautailuharrastuksen. Mahtavaa!

Helmikuu

Helmikuun luetuin postaus oli myös kuukauden alussa, se käsitteli pelkoa keskosvauvasta ja vaikeaa loppuodotusta. Nyt kun lähestytään pysäyttävän päivän kolmatta vuotta, en ajattele asiaa enää niin vahvasti, mutta edelleen kiitän ylempiä tahoja siitä, että kaikki meni hyvin ja meillä on ihan huikean upea kuopus perheessä.

Helmikuussa oli upeat ulkoilukelit, oltiin ihan hirveästi pihalla. Hurahdin hiihtoon 17 vuoden tauon jälkeen ja olin Kaupin metsissä lähes joka ilta. Kävimme Disney on Icessa ja nautimme valtavasti Vuokatin aktiiviviikosta.

Maaliskuu

Koska minulla on kaksi maaliskuussa syntynyttä tytärtä, maaliskuulla on erityinen paikka sydämessä. Muistan niin vahvasti molempien loppuodotukset ja syntymäpäivät. Paljonko oli lunta, kuinka tarvoin hirveässä hangessa 1,5 tunnin lenkin ja lähdin sen myötä seuraavana päivänä synnärille. Maaliskuussa puhun siis aina tyttöjen syntymistä ja puuhaan synttäreitä. Tänä vuonna 2 + 5 veet olivat Tähkäpää-teemalla.

Maaliskuussa taapero halusi lautailla, oli aiemmin jo lasketellut. Ja sitten hän lautaili, alle 2-vuotiaana. Ohhoh.

Maaliskuussa kävimme Skidit-risteilyllä ja Tukholmassa oli jo upeasti kevättä ilmassa. Silloin myös alkoi pääsiäinen ja sen myötä esikoisen kaksi viikkoa kestänyt on-off vatsatauti, se oli kyllä kamalaa.

Kuukauden luetuin oli yllättäen postaus Luonnonkaunis-messuista, varmaankin fb-jaon myötä.

Huhtikuu

Huhtikuun alussa arvoimme, pääsemmekö reissuun kaksin miehen kanssa, juurikin sen on-off vatsataudin vuoksi. Kun tytöt olivat lähteneet mummilaan, miehelle nousi kuume ja pakkasin vähän epävarmana reissukamojani. Kuin ihmeen kaupalla pääsimme matkaan ja vietimme pari yötä Kööpenhaminassa. Oli ihanaa osallistua pyöräturneelle siellä!

Huhtikuussa tapahtui ihan hirveästi. Alkoi väsyttää kun luin huhtikuun postauksiani! Olimme Tanskassa, oli Ratinan avajaiset, oli Mansen blogikirppis, saimme yllättäen kutsun lähteä viikonlopuksi Saimaalle lehtikuvauksia varten jajaja.. Apua. Samaan aikaan treenasin aika kovaa, sillä toukokuun puolimaratoni lähestyi. Muistan lenkin Saimaan rannalla, kun syke hakkasi hirveän korkealla ja askel ei kulkenut. Ihmettelin oloani ja alati huononevia lenkkejä, mutten keksinyt syytä.

Huhtikuun luetuin postaus oli pohdintani siitä, jos en bloggaisi.

Toukokuu

Toukokuu oli vuoden pahin ja ihanin kuukausi. Heti alkukuusta minut kaatoi vatsatauti. Esikoinen oksensi kerran vapunpäivänä, tarttuiko se sieltä? En tiedä, mutta se piti otteessaan kaksi viikkoa. Ihan hirveää. En ole kokenut ikinä kahden viikon vatsatautia. Pelkäsin hirveästi, että olen vakavasti sairas. En kyennyt hoitamaan enää lapsia ja äitini otti töistä lomapäiviä ja vei heidät Jyväskylään. Kävin kaksi kertaa Taysissa tiputuksessa ja kaikki kokeet otettiin sekä yritettiin selvittää mikä minua vaivaa. Painoni hiipui 50 kiloon, mikä on aika vähän yli 170-senttisessä varressa. Eräänä päivänä se sitten vain loppui. Pääsin jaloilleni ja ulos, sattui vielä olemaan lähes helle! Kirsikkapuut kukkivat ja olin ihan hirveän onnellinen.

Vatsataudin myötä paljastui, että hemoglobiini oli 100 ja myöhemmin, että ferritiinitasoni olivat 3. Siis käytännössä kärsin äärimmäisen pahasta anemiasta, joka selitti paljon huonoja juoksutuloksia ja unettomuutta. Vuoden myötä ferritiiniasioista tuli jonkinlainen muotisairaus ja suorastaan ärsytti, että itsekin olin niistä kirjoittanut, mutta toisaalta moni laittoi viestiä, että sai apua omiin ongelmiinsa kirjoituksistani. Ferritiini on niin henkilökohtainen asia, että on vaikeaa sanoa, mikä on hyvä taso. Itse pääsin yli 30 lukemiin ja siellä olen jo täydessä iskussa, vaikka hyvä sen olisi kai olla vielä korkeampi. No, se ferreistä.

Puolimaratonin jätin 11 kilometrin jälkeen kesken lääkärin käskystä, joka oli sanonut, ettet juokse 5 kilometriä enempää näillä anemiatasoilla. Venytin vähän. Mies juoksi ennätyksensä ja minä jäin odottamaan syksyn kisoja.

Toukokuun lopulla lähdimme pariksi viikoksi Kyprokselle ja tuo reissu oli varmasti vuoden parhaita viikkoja.

Toukokuun luetuin postaus oli postaukseni anemiasta.

Kesäkuu

Puolet kuusta meni siis Kyproksella, toisen puolen olin lasten kanssa kotona. Miehen lomasta puolet paloi Kyprokselle, joten olimme kesällä sitten paljon kolmisin tyttöjen kanssa. Mutta oli se sen arvoista, Kyproksella oli ihan mielettömän ihanaa ja nautin suunnattomasti ajasta nelistään.

Kesäkuussa käytiin myös Särkänniemessä ja uskaltauduin vihdoin vihdoin Hypeen, jossa itkin äitiä ekalla kerralla. Huh mikä vekotin! X tuntui lastenleikiltä sen jälkeen! Kesäkuussa vietettiin kaverin polttareita ja pääsin muun muassa issikkavaellukselle, jestas se oli ihanaa!

Kesäkuun luetuin postaus, joka keräsi huikean määrän kommenttejakin (kiitos niistä!) oli kirjoitukseni talo-ongelmistamme. Vanha juttu sinänsä, mutta edelleen suuresti elämään vaikuttava taloudellisesti. Niin kipeä asia, että piti kulua aikaa, ennen kuin siitäkään pystyi kirjoittamaan.

Heinäkuu

Heinäkuu oli ihan huikea, kun saatiin mielettömät helteet Suomeen! Kävimme yleisissä saunoissa usein saunomassa ja uimassa, Turussa vietimme päiviä maauimaloissa kuumuuden vuoksi ja Iniön saaristossa koimme yhden ihanimmista majoituksista sekä saunoista. Ihania muistoja, heinäkuu oli aivan ihana! Grillattiin paljon, pakastettiin mansikoita ja oltiin ulkona. Heinäkuussa riemuitsin kuinka rajusti veriarvoni olivat parantuneet, enkä ollut enää aneeminen!

Heinäkuun luetuin postaus oli postaukseni siitä, etten jaksaisi markkinoida itseäni. Hassua, että joka kuussa se ehkä negatiivisin teksti on luetuin!

Elokuu

Elokuussa vietettin ystävän häitä, nautittiin edelleen lämpimistä uimavesistä ja saunareissuista. Esikoinen leiskautti uimahyppyjä kolmesta metristä ja yllätti kaikki.

Vietettiin meidän 13-vuotishääpäivää (tai ei sitä kyllä mitenkään vietetty), käytiin ensimmäistä kertaa pakohuoneessa. Käytiin Linnanmäellä viimeisillään olevan kälyn kanssa, joka jaksoi yllättävän hienosti päivän kanssamme!

Elokuussa vietettiin myös baby showereita ja odotin kovasti, että minusta tulisi täti. Tuo postaus olikin luetuin elokuussa, kun kirjoitin babyshowereista!

Syyskuu

Syyskuusta itselleni on jäänyt vahvasti mieleen Finlandia-puolimaratoni Jyväskylässä. Anemia oli voitettu ja juoksin oman ennätykseni. Tulimme maaliin miehen kanssa käsi kädessä, hän oli ollut lenssuinen ja juoksi hiljempaa. Mikä fiilis! Puolet matkasta satoi vettä ja olimme aivan läpimärkiä maalissa.

Syyskuussa tapahtui se ihana odotettu asia, kun minusta tuli täti. Riensin loppukuusta heti katsomaan neitiä, kun olimme saapuneet Budapestistä. Ihana kaupunki ja ihana reissu sekin ja ensimmäinen lomapäivä siellä oli 27 astetta lämpöä!

Syyskuun luetuin juttu oli jälleen negatiivisempi teksti, kirjoitukseni henkisesti hyvin väkivaltaisesta suhteesta ja siitä, miten hajosin sen myötä.

Lokakuu

Synttärikuukausi, yksi lempparikuukausistani. Lokakuun alussa tapahtui se odotettu juttu, blogini muutti osaksi Suomen Blogimediaa. Tuo uutinen oli kuun luetuin! Nyt kun kävin vuoden läpi, huomasin, että eroa loppuvuoden ja alkuvuoden kävijämäärissä on lähes 5000/kk, eli selkeästi uuteen domainiin ja blogikotiin siirtyminen on vähän kyykännyt kävijämääriä. Googlekin reagoi uuteen osoitteeseen hitaasti.

Lokakuussa käytiin Karmivassa karnevaalissa Särkänniemessä, postasin Katri Niskasen housuista, joita olen käyttänyt monissa, monissa asukuvissa. Oli Billy Elliotin ensi-ilta, oli monenlaista blogitapahtumaa. Olin ihanalla Visit Jyväskylän järjestämällä blogimatkalla. Kävin useasti Helsingissä. Vietimme syyslomaa kolmisin ja reissu katsomaan serkkuvauvaa peruuntui, koska meillä taas oksennettiin.

Marraskuu

Nyt ollaankin jo niin lähellä tätä päivää, että muistatte varmasti monet postaukset. Yllättäen marraskuun luetuin oli postaus Changen muotinäytöksestä! Taitaa tämäkin johtua fb-jaoista. Marraskuussa ryntäiltiin Helsingissä, alettiin valmistelemaan joulua ja oli monia kivoja tapahtumia! Niistä ykkösenä ihanan pienen serkkuvauvan ristiäiset. Vietettiin isänpäivää ja tehtiin herkkubrunssi. Saatiin ystävät yökylään. Käytiin me tyttököörillä Tukholmassakin!

Joulukuu

Oi ihana joulukuu. Koiramäen joulu, joulutori, kaikki se odotus. Ihana joulukuu. Siitä jäi hyvä mieli. Nyt mies on 11 päivää lomalla joulun ympärillä ja sehän on ollut aivan ihanaa. On ulkoiltu nelistään, on juteltu yötä myöten, on pelattu aamuyöhön Carcassonnea. Hyvä päätös vuodelle! Joulukuun klikatuimmiksi nousivat nuo kalenteriluukut, missä olikin mielestäni kivat palkinnot. Ihanaa kun osallistuitte innolla!

Näin kun vuoden käy pikakelauksena läpi, huomaa miten upea se loppujen lopuksi oli. Tuli ihan olo, että voi moro mikä vuosi! Niin paljon onnellisia hetkiä, paljon perusarkea, upeita perhetapahtumia. Nousi sydämeen valtava kiitollisuus perheestä ja läheisestä. Toivottavasti ensi vuodesta tulee yhtä hyvä! Minä olen aika herkkä itkemään ja tätä tehdessä alkoi itkettää. Miten mahtavia juttuja sitä onkaan saanut kokea. Tuli haikea olo kaikkea miettiessä.

Ja hei te siellä ruudun toisella puolen! Jätitte lukuisia kommentteja tänne vuoden aikana. Jaoitte kanssani iloisia hetkiä, mutta kommentoitte paljon vakavampiinkin juttuihin. Sain ehkä enemmän tänä vuonna jo Instan puolella yksityisviestejä kuin blogiin kommentteja, ilahdun joka ikisestä kommentista, oli se viesti Instassa tai kommentti täällä. Te teitte tästäkin blogivuodesta bloggaamisen arvoisen. Jaksoitteko tämän maratonpostauksen loppuun? Olisi kivaa kuulla, jos joku postaus on jäänyt erityisesti mieleen tai jos on joku ehdoton juttu, josta toivoisitte tekstiä. Lämmin kiitos ja halaus jokaiselle virtuaaliystävälle, kiitos kun olette. Toivottavasti pysytte matkassa ensi vuonnakin!

Kiitos myös kaikille yrityksille, kenen kanssa olen saanut tehdä tänä vuonna yhteistyötä. Tekin olette suuri osa tätä hommaa!

Ja se suurin kiitos. Kiitos mieheni, että jaksat minua naputtamassa koneen takana ja että olet ottanut satoja asukuvia tänäkin vuonna. Ilman sinua tämä ei pyörisi millään. <3

Ihanaa uutta vuotta kaikille, tehdään siitä ikimuistoinen!

 

Miksi minä juoksen?

Oletteko muut jo ihan joulufiiliksissä? Olen niin jouluhössöttänyt kuukauden ajan, että takki on jo tyhjentynyt ja höpötän pari päivää ihan muista jutuista. Palaan pian taas joulufiiliksiin!

Kuten ehkä olette huomanneet, minulla menee homma kuin homma helposti suorittamiseksi. Tykkään mitata asioita, tykkään kyttiä lukijatilastoja ja vaadin aina itseltäni enemmän ja parempaa, puhutaan melkein mistä vain asiasta. Aina pystyy parempaan, ajattelen. Tämä on vähän huono ajattelumalli, sillä siinä uupuu äkkiä ja unohtaa nauttia hetkestä. Yritän siis nykyään fiilistellä, nauttia hetkestä ja olla miettimättä, että voisin olla parempikin. Koska olen jo riittävän hyvä näin.

Mutta kiitos suorittajaluonteeni, sai juoksuharrastuksenikin aikanaan vauhdikkaan alun. Huomenna, aatonaattona tulee maagiset kaksi vuotta siitä, kun juoksin ensimmäisen lenkin. Toki olen urheillut aiemminkin ja paljonkin, eli pohjakuntoa oli, mutta juoksua inhosin. Tappavan tylsää ja sillä tavalla, tiedättekö. Olen kertonut tarinan monta kertaa. Juoksimme hupsua parin kilsan ympyrää Jyväskylässä, koska en tiennyt paljonko jaksan ja päädyimme juoksemaan kahdeksan kilometriä. Ja jäi nälkä juosta lisää.

Juoksenneltuamme muutamia lenkkejä (tai no siis mies oli juossut jo paljonkin, minä muutaman lenkin) olin minä meistä se, joka sanoi, että kyllä mä nyt yhden puolimaratonin juoksen, joo joo. Ja siitä se ajatus (ja ilmoittautuminen) sitten lähti. Rakastan tavoitteita, rakastan piiskata itseäni parempaan ja tavoitetta kohti oli kivaa (ja lopussa stressaavaa, voi lastentautien määrää) juosta. Nälkä kasvoi koko ajan syödessä. Vuosi sitten aatonaattona juoksimme vuosipäivälenkin ihan hirveässä hirveässä lumipyryssä ja kilsoja viime vuonna kertyi noin 1000km. Tänä vuonna tiesin määrän olevan enemmän, veikkaisin noin 1300km. Minähän olen mitannut joka lenkin. Ja sitten…

En koskaan jaksa liittää Suuntoa tietokoneeseen, sillä näen sen lenkin tiedot kellosta suoraan ja se riittää. Tiedän syketason, vauhdin, matkan ja nämä piisaavat. Päätin alkuviikosta kuitenkin kurkata, mikä on kokonaissaldo vuoden kilometreissä ja miten kuukaudet jakautuvat (veikkaan että elokuussa tai marraskuussa kilsoja tuli eniten). Ja miten kävi. Suunnosta oli loppunut muisti, eli se pitäisi synkronoida useammin ja maaliskuun alusta syyskuun alkuun juoksutulokseni oli 0km. Siis niitä ei ollut kellossa.

Teki mieli hakata päätä seinään. Otti päähän ihan hirveästi, vaikka samalla kysyin itseltäni, että miksi? Ne treenit on tehty, mitä se mittaaminen niitä muuttaa? Olisi ollut kivaa tietää, mutta toisaalta, ei ollut iso asia. Poljin jalkaa ja sanoin, etten juokse enää ikinä harmittaa niin. Hah, seuraavan aamun lenkillä pohdin mennessäni sitä, että ei sillä mittaustuloksella tosissaan ole väliä. Olen jäänyt juoksuun koukkuun monesta syystä ja tuona tiistaiaamuna mietin niistä ehkä yhtä tärkeimmistä. Rakastan olla ulkona, liikkua luonnossa ja hengittää raitista ilmaa. Tiistaiaamuna valo siivilöityi todella kauniisti pilvien lomasta ja nautin suunnattomasti maisemasta. Montako auringonlaskua ja nousua sitä on nähnyt juostessaan? Montako erilaista järveä on kiertänyt, katsellut sorsia ja joutsenia? Nauttinut ukkoskuuron raikastamasta ilmasta, juossut Lapinjärven maaseudulla haistellen kaurapeltoa, väistellyt Agia Napassa Kyproksella aamulenkillään baarista palaajia? Juossut aamuseiskalta Kyproksella merenrannassa muiden innokkaiden kanssa ja nauttinut lämmöstä ja heräävästä päivästä. Jutellut miehen kanssa ummet ja lammet pitkillä lenkeillä, sillä niillähän jutellaan tauotta. Ei ole kännyköitä tai muuta, on luonto, tossut ja juttelu.

Ne ovat aivan täysin korvaamattomia juttuja. Sellaisia, mitä en saa jumppasalista, en saa kävelylenkiltä (en ehdi tarpeeksi pitkää matkaa), en saa kotisohvalta. Juoksulenkkarit ovat lähteneet mukaan jokaiselle reissulle ja juostu on yhtä lailla Kyproksen kuin Prahan katuja, Jyväsjärveä ympäri, Helsingin lapsuudesta tuttua Keskuspuistoa on tullut koluttua ja Tampereen reittejäkin on kertynyt. Olen nähnyt vuodenajat paremmin kuin koskaan, saanut aimo läjän happea ja punaisia poskia.

Lisäksi juoksen, koska siinä näkee jotenkin paremmin kehityksen kuin esimerkiksi jumpassa. Toki tiesin, jos jaksoin punnertaa bodyattackin 100 punnerrusta suorin jaloin, että töitä alle on tehty. Ei muuten menisi enää, en punnerra enää ikinä. Mutta muuten sitä kehitystä ei jotenkaan huomaa samalla tavalla kuin juostessa. On mielettömän ihana tunne, kun 15 kilometriä menee nopeasti ja se ei vaadi älyttömiä ponnisteluja. Siitä tietää, että kehitystä on tullut.

Ja hei! Ihan hassu, mutta iso syy. Kahden lapsen myötä alkoi juoksu ja kahden lapsen myötä mökän määrä kotona lisääntyi. Olen monesti ollut viisikin päivää viikossa kahden lapsen kanssa päivät yksin ja päivän jälkeen sitä kaipaa hiljaisuutta. Menin joskus jumppaan, stressaannuin jo matkalla ruuhkissa etten ehdi ja kun ohjaaja karjaisi jaksaa jaksaa menetin hermoni. Teki mieli huutaa ole hiljaa. Lenkillä saa olla yksin ja hiljaa vauhdikkaankin päivän päätteeksi ja se on arvokasta ja lisää suuresti omaa jaksamista.

Ja aika. Juoksen myös ajan takia. Siis sen puutteen takia. Kaksi lasta, heidän harrastukset, omat harrastukset ja kaikki muut velvollisuudet jättävät tiukkoja välejä urheilla. Välillä äkkäät, että minulla on 45minuuttia yksin ja sehän riittää. Tossut jalkaan ja ovesta ulos. Ei kyttäilyjä jumppa-aikojen suhteen, ei tuskailua matkojen suhteen.

Siksi minä juoksen. Eniten luonnon ja nautinnon takia, paljon myös sen takia, että rakastan mitata tuloksia ja tehdä paremmin. Juoksusta on tullut elämäntapa ja toivon kovasti, että paikat kestävät, nimittäin juuri toissapäivänä juttelimme hierojan kanssa syystä, miksi koko ajan saan pakaran piriformikseni täysin jumiin. Liekö syynä raskaudet, mittaero jaloissa (jota on kyllä leikkauksella korjattu, mutta jota jäi) vai askellukseni? No, niin kauan kun kestää niin kaikki ok, täytyy muistaa se kehonhuoltokin.

Kuvat ovat erinäisiltä lenkeiltä kahden vuoden aikana. 30 asteen helteestä ja 15 asteen pakkasesta. Aina on hymy naamalla (ainakin lopuksi).

Oletko sinä hurahtanut juoksuun tai johonkin toiseen lajiin? Miksi itse harrastat juuri sitä?