Upea viikonloppu ja viikko, miinus alkava keuhkokuume

Se on kuulkaa sillä tavalla, että kun tarpeeksi istuu junassa ja viuhtoo siellä sun täällä, tulee asiasta nimeltä kotiviikonloppu kultaa kalliimpi kokemus. Kuulostaako tämä hölmöltä? Mietin nimittäin eilen illalla, että miksi meillä ei ole enemmän tällaisia iltoja. Minkälaisia? Ulkona ropisi sade, kävimme nelistään saunassa ja kuopuksemme istui alatasolla hinkaten vimmatusti kahta saunakauhaa yhteen. Ihmettelin, että mitä hän oikein tekee, johon hän totesi kaikkitietävän 3-vuotiaan viisaudellaan ”no sytytän nuotiota, et sä ymmärrä!”. Nauratti kamalasti, niinpä tietenkin ja oli pakko kysyä, että mistä tiedät miten nuotio sytytetään. Vastaus oli, että ohjelmissa tehdään niin. Muumeissakin! Aivan, niinpä tietenkin.

Tytöt löysivät pinkin sävytteen kylppäristä ja laitoin heille vähän pinkkiä tukkaan. Sitten piti ottaa perhehali pyyhkeissä, perhehali aamutakeissa ja mitä kaikkea. Iltasaduksi luimme kolmen naisen tarinan kirjasta Iltasatuja kapinallisille tytöille (kuinka paljon tämä opettaa äidillekin!) ja koska tytöt halusivat eri iltalaulut, lauloin sitten putkeen molempien toiveet. Meillä on jotenkin ihan liian vähän näitä rauhallisia iltoja nelistään ja tunsin rakkauden olevan hyvin vahvasti läsnä. Yleensä aina joku menee jossain, on harrastuksia, urheiluja, joku projekti kesken. Minäkin kerään voimia lauantaille, jolloin toivottavasti juoksen puolimaratonin ja mies lenkkeili (NIINPÄ, LENKKEILI! <3) kuopuksen harrastuksen aikaan.

Sama kävi viikonlopun kanssa. En muista, milloin oltaisiin oltu vain kotona viikonloppu, vailla hötkyaikatauluja johonkin. Niin useasti viikonloppuun osuu joku reissu, on pakkaamista ja purkamista tai jos ollaan kotona, on joku sata asiaa mitä pitäisi tehdä. Viime viikonloppuna siivosimme kodin perjantaina, joten viikonloppuna oli edessä vain olemista. Tähän vaikutti myös se, että esikoinen oli ollut jo 10 päivää kipeänä, joten oli senkin puolesta pakko rauhoittaa. Mies kävi muutaman tunnin maastopyöräilemässä Tour de Tampereella ja minä juoksin vikan pitkän 16 kilsan lenkin. On muuten myös näkyvissä kotonamme ihan erilainen elämänilo, kun mies on päässyt pyörän päälle, uimaan ja pienille lenkeille kahdeksan kuukauden rasitusvamman ja käden katkeamisen myötä. Kuinka iloinen voikaan olla toisen puolesta!


paita UHANA DESIGN/ farkut LINDEX/ tennarit CONVERSE/ korvikset MAANANTAIMALLI/ rannekoru BY PIA’S

Kaiken sen ihanan ja rauhaisan perheajan keskellä mieltä painoi kyllä kovasti esikoisen kunto. Hän oli ollut yli viikon kipeänä, olimme käyneet kolmesti Mehiläisessä ja kunto ei vain parantunut. Vaikkei kuumemittarin lukemat huidelleet enää katossa, niin kyllä lapsestaan näkee, ettei hän voi hyvin. Silmät olivat ns. puolitangossa koko ajan, hän ei jutellut, eikä ruoka maistunut. Kun lauantain ja sunnuntain välinen yö oli pelkkää röhimistä, marssimme taas sunnuntaina lääkäriin. Nyt sieltä vihdoin löytyi selkeä ääni keuhkoista, joka kuulemma johtaisi todennäköisesti keuhkokuumeeseen. Vaikka antibiootteja on aina ihan hirveän kurjaa syöttää, tässä tilanteessa olin hyvin, hyvin kiitollinen lääketieteelle ja siihen, että ehkä voin helpottaa lapseni oloa.

Ja niin kävi. Kaksi päivää lääkettä ja yöt hiljenivät. Lapsi palasi keskuuteemme. Se pulinan määrä, ilo ja höpötys mikä oli taas läsnä 10 päivän tauon jälkeen oli ihan mahtavaa. Hän oli taas pieni touhutäti. Kyllä minä pelkäsin sydän syrjälläni, kun vointi ei vain parantunut ja eskaristakin tuli yli viikon poissaolo. Kyllä sitä taas on hirveän kiitollinen kaikkien terveydestä, se ei todellakaan ole itsestäänselvyys.

Tänä aamuna viisi minuuttia ennen kellon soimista kuului määrätietoinen töptöptöp (miten oikeasti 3-vuotiaat kävelevätkin sellaisella voimalla ja määrätietoisuudella, tiedättekö?) ja peittoni alle pujahti pieni tytön tyllerö sanoen, että rakastaa äitiä kovasti ja haluaa olla aina äidin vauva. Halasin ja sanoin, että olemme tosi iloisia kun olet perheessämme, olet hurjan kiva tyttö. Hän hymyili katsoen silmiini naama ihan rutussa ja sydämeni pakahtui. Päiväkotiin vein ylös alas pomppivan tytön, josta oltiin kanssani yhtä mieltä, että hän on aikamoinen duracell, mutta lastentarhanopettajien mukaan myös päivien piristys juttuineen. I agree.

Jotenkin syksyn myötä tuntuu monesti, että sitä käpertyy kotiin, juo teetä ja on yhdessä perheen kanssa. Niin ihania kuin yhdeksään asti pihalla juostut kesäillat lasten kanssa ovatkin, on syksyssäkin mieletöntä rauhoittumisen ja läsnäolon taikaa. Olen ollut viime päivät hyvin kiitollinen perheestäni, mielettömiä tyyppejä.

Sitä seuraavaa kotiviikonloppua nelistään saadaan odottaa ainakin kuukausi, joten otetaan siitä taas silloin kaikki irti. Tunnelmallista torstaita, tänään ei säästy kukaan kuivana sanoi eilen meteorologi. Hyvä syy käpertyä peiton alle halaamaan!

Ja hei! Elokuun asusuosikiksi päätyi aivan ylivoimaisesti tämä asu ja ihana hemmottelusetti osui arvonnassa nimimerkille Mirmir, spostia laitettu! Kiitos äänestäjille! <3

Hoitovirheestä alkanut vammaisuus, joka ei estä mieletöntä elämäniloa

24v sitten tein kuolemaa yhdessä kolmosteni kanssa. Makasin sairaalassa tuskissani. Mulla oli raskausmyrkytys ja raskausviikot oli 28vk.

”Pitääkö tuollaisia raahata tänne ihmisten ilmoille!”

Pieneen lauseeseen sisältyy järkyttävä määrä asenneongelmia, suvaitsemattomuutta ja tietämättömyyttä. Silti se on lause, jonka nuori tyttö on joutunut kuulemaan aikuiselta mieheltä. Mitä hän on tehnyt ansaitakseen tämän? Ei mitään, ei tietenkään mitään, mutta hän on saanut huonommat kortit syntymässä ja hoitovirheen takia syntynyt liikuntavamman kanssa. Sen, lääkäreiden virheen aiheuttaman vamman vuoksi joku aikuinen aikanaan koki oikeudekseen tölväistä suustaan jotain tällaista. Että jos jalat eivät toimi täysillä, lapsi olisi pidettävä pois ihmisten ilmoilta. Laittaa vihaksi.

Vanhempi kätilö yritti kuunnella kolmosteni sydänääniä tuloksetta. Hän soitti yölliselle lääkärille dectiin, että hän ei kuule sydänääniä, äkkiä tänne. Lääkäri ilmoitti, että häneltä loppuu työaika 10 min päästä, että kuuntele uudelleen. Hoitaja huusi, että äkkiä tänne, äidin sydänäänet heikkenee ja lasten ääniä ei kuulu enää ollenkaan. Lääkäri sulki puhelimen, eikä vastannut siihen enää.

Lauantaina satuin vähän sattuman kaupalla lähtemään kuvaamaan pyörätuolitanssivia pellejä sekä Pelle Kapteenia SirkusRakkausPumPumista Tykkimäen päättäjäisiin. Matka Kouvolaan on pitkä ja me neljä istuimme lopulta lauantain aikana lähes kuusi tuntia samassa autossa. Minä, pyörätuolitanssijat sekä Pelle Kapteeni. Noiden matkojen aikana ehdin kuulla ja oppia niin paljon, että kiitin onneani siitä, että pääsin ja päätin lähteä mukaan tuonne.

Monenkertaiset Suomen mestarit ja maailmancupin voittajat Leevi ja Zaida ovat ihastuttava nuori avopari, johon sain eilen tutustua. Samalla tajusin, missä kuplassa itsekin elän, minun lähipiiriini tai ystäviin ei syystä tai toisesta kuulu liikuntavammaisia, joten olen aivan ulkona heidän elämästään ja minkä kaiken kanssa pitääkin taistella koko ajan. Kyselin välillä varmasti ihan tyhmiä, kun tenttasin kaikkea julkisesta liikenteestä taksikortteihin lähtien. Kuulin, kuinka paljon täytyy taistella erilaisten tukien kanssa ja kuinka taksia on saanut uudistuksen myötä odottaa parikin tuntia. Jonka jälkeen on soitettu ja kysytty, vieläkö tarvitset taksia. Hah!

Kuulin siitä, miten pahalta tuntuu, jos pienet lapset kysyvät, miksi tuo ihminen on pyörätuolissa ja vanhemmat vastaavat, ettei siitä saa puhua, puhutaan kotona. Sillä mistä vieras aikuinen tietäisi vastauksen siellä kotona? Olisi reilumpaa jutella sillä hetkellä pyörätuolissa istuvalle ja kysellä, lapsethan kyselevät kaikilta kaikkea mahdollista muutenkin. Miksi tämä asia on tabu?

Nielin kyyneliä, kun kuuntelin erinäisistä sattumista, ikävistä tilanteista ja hirveistä asenteista. Onpa joku jopa todennut kaupungilla, että tappaisi itsensä, jos olisi pyörätuolissa. Tuijotin välillä ihan hiljaa ohi kiitäviä maisemia. Meistä kenen tahansa elämä voi muuttua sekunneissa ja kukaan ei tiedä, päätyykö joku päivä pyörätuoliin. Miten voi laukoa pyörätuolissa elävälle tuollaista?

Kuulin töidensaamisen vaikeudesta. Vaikka pää ja kädet toimivat, jännittää palkata vammainen ihminen. On asennevammaa, on tukiverkostovammaa, on asunnonsaamisvaikeutta, vaikka mitä. Kuulin ihan valtavan määrän asioita, joita en ole terveenä tullut ajatelleeksikaan. Ja siinä jutellessa ja auton takapenkillä istuessa unohdin samalla täysin, ettei vieressäni istuva Leevi ole terve. Hän oli kuin kuka tahansa asioita hyvin tiedostava, yhteiskunnan menosta perillä oleva puhelias nuori.

Heräsin 11 jälkeen. Vanhempi hoitaja seisoi vieressäni, sanoi onneksi olkoon, sulla on 2 tyttöä. Samalla tiesin, että poikani on kuollut.

Mutta hei. Älkää missään nimessä luulko, että tämä pariskunta olisi istunut automatkat valittaen. Ei missään nimessä. He olivat iloisia ja onnellisia elämästään, mutta halusivat tuoda esiin epäkohtia lakipykälissä (kuten Kelan tenttaus siitä, oletko jo parantunut cp-vammasta, ai et, tuo uusi lääkärintodistus). Mutta pääasiassa pariskunnasta kaikesta huolimatta tarttui minuun ilo. Elämänilo, aurinkoisuus, aito hetkessä eläminen, aito elämän arvostaminen. Heidän kanssaan keskustelu haastoi ajattelemaan omaakin elämää ihan eri kannalta.

Kun pääsimme Tykkimäkeen, olivat lapset kovin kiinnostuneita pelleistä pyörätuoleilla. Kun maalasin Leevin ja Zaidan nenät punaisiksi, alkoivat lastenkin asenteet muuttua. Pariskunta pyörätuolissa ei ollutkaan yhtäkkiä vain vammaisia, he olivat pellejä siinä missä muutkin pellet. He tekevät mieletöntä työtä pistämällä itsensä peliin, nauttimalla elämästä, näyttämällä että hei, pyörätuolillakin voi tanssia, hypätä narua ja nauttia elämästä. Esityksen lopussa lapset hyppäsivät mukaan menoon temppuja tekemään ja kaikki olivat yhtä iloista porukkaa. Se riemu tarttui. Se elämänilo tarttui.

Nyt 24v jälkeen, mulla on kaksi kaunista tytärtä. Oman elämänsä taistelijoita.

Kotimatkalla alkoi pääni olla jo niin pyörryksissä juttelusta ja päivän tapahtumista, että vaivuin ajatuksiini keskustelun siirtyessä urheiluun. Mietin, miten hurjan kiitollinen olin päivästä. Ensiksi olin vain iloinen päästessäni kuvaamaan, mutta tuntuu, että tulin paljon viisaampana ja kiitollisempana kotiin, kuin minä sieltä lähdin. Minua yli 10 vuotta nuoremmat tyypit tuntuivat olevan ikäistään vanhempia ja viisaampia ja ehtivät opettaa minulle paljon.

Kiitos päivästä kanssanne Leevi ja Zaida. Teette mahtavaa työtä!

P.S. Heitä voi seurata mm. facebookista! Heidän perustamansa facebook-ryhmä koskien vammaispalvelujen myöntämien taksipalvelujen muutoksia löytyy puolestaan täältä.

Kursiivilla olevat sitaatit ovat Zaidan äidin tekstistä, luvat kysytty asianomaisilta julkaisuun.

Monella tapaa yksinäistä juoksua

Viime viikonloppuna tuli tasan 7 kk siitä, kun olemme viimeksi miehen kanssa juokseet yhdessä. Älkää kysykö miksi muistan, minä vain muistan päivämäärät. En laske, vaan muistan, kuinka tammikuun pakkasissa vedimme naamat huurussa pitkän lenkin Matkamessujen jälkeen ja siihen se jäi, yhdessä lenkkeily.

Olen ollut asiasta kohtalaisen hiljaa, sillä en halua kääntää puukkoa toisen haavassa. Liikkuvaista ihmistä ja triathlon-hommiin tähtääjää se syö aivan hirveästi. Minullakin alkuvuodesta väheni juoksukilometrit seuranpuutteen vuoksi ja tein vähän kaikkea muuta sitten. Kävimmehän miehen kanssa hiihtämässä kerran yhdessä ja onneksi lautailemaan pääsimme, Rukan viikot olivat unohtumattomia!

Mutta seitsemän kuukautta on pitkä aika, molemmin puolin. Meille se lenkki kerran viikossa oli se henkireikä, missä juteltiin ummet ja lammet. Molempien fiilis oli lenkin jälkeen katossa, endorfiinit jylläsivät ja kaikki oli kivasti. Tunnelma kotonakin alkoi kiristyä keväällä ja minä juoksentelin vähän ”salaa”. No, en tietenkään salaa, mutta olin ihan hiljaa kun tulin kotiin enkä hehkuttanut miten kivaa oli. Tiesin, että mies kyllä tukee, mutta samalla tiesin, että jos minut pakotetaan kotiin ja toinen hehkuttaa miten ihanaa on painaa – ei se kyllä välttämättä piristä.

Jollain ilveellä mies meni ja juoksi hyvän ajan HCRlla toukokuussa ja otti jopa Kreetalle lenkkarit mukaan ajatellen, että aloittaa siellä lyhyillä lenkeillä. No tiedätte miten kävi. Meni aika monta viikkoa tekemättä yhtikäs mitään.

Mistä tämä juoksemattomuus johtuu? Rasitusvammasta, joka tuli vuodenvaihteessa polveen. Hän on käynyt lääkärillä, fyssarilla, jumpannut, tehnyt ahkerasti erilaisia venytyksiä ja rullaillut kalvoja. Levännyt ja toivonut parasta. Mutta muutosta ei ole tullut, jalka kipeytyy hirveän helposti edelleen. Kunpa voisin tehdä jotain! Nyt olen hymyillyt joka kerta, kun hän lähtee uimaan tai salille, edes jotain saa tehtyä. Samalla pitäisi jumpata katkennutta kättä, jotta siitä saisi joskus suoran ja taikoa polvi terveeksi.

Lyhyitä lenkkejä minäkin olen juossut ongelmitta yksin, mutta yli 10 kilometrin jälkeen alan kaivata seuraa. Kesällä oli kivempi juosta pitkiä lenkkejä yksinkin, mutta tiedän, etten lähde niille yksin, kun räntää sataa naamaan ja pakkanen paukkuu. Sitten tarvitsee lähteä yhdessä, käsi kädessä tuulta päin. Eikä tämä nyt ole todellakaan mikään maailman suurin ongelma, mutta selkeästi arkeemme ja fiilikseen vaikuttava tekijä se on ollut. Olen samalla oppinut enemmän arvostamaan niitä kilometrejä joita pystyn juoksemaan, terveys ei todellakaan ole itsestäänselvyys!

Olen pyytänyt monesti juoksukaveria, mutta moni pelkää lähteä kanssani. Juoksen liian kovaa, kuntoni on mukamas liian kova, mitä lie. No, ymmärrän, minäkin kammosin lähteä kaverin kanssa juoksemaan, joka kerran lenkille lähtiessään juoksi _huvikseen_ maratonin, eli 42 kilometriä. Lähdimme kuitenkin tämän kaverin kanssa viikko sitten kuopustemme kera lenkille ja… Oliko hurjaa? Ei. Vauhti löytyi hyvin ja minäkin itse asiassa toivoisin, että joku tulisi joskus jarruttelemaan menoani. Kun juttelee juostessa, vauhti vähän laskee automaattisesti, mikä olisi todella hyvä. Tarvitsisin pitkiä matalansykkeen lenkkejä. Voin tarvittaessa vaikka kävellä ylämäet, eli ihan minkämoinen lenkkiseura vain kiinnostaisi! Oli aika huikeaa juosta viikko sitten ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen aikuisen kanssa jutellen!

Samaa yksinäistä juoksua on ollut kesä, kun on käynyt itsekseen yrittäjyyskurssia ja painanut liiketoimintasuunnitelmaa. Voi perhana (anteeksi) että olen menettänyt hermoni monesti! SIIS MITÄ SE SANOI, kelannut videon takaisin ja yrittänyt ymmärtää. ”Jos yritys on tilitarkastusvelvollinen…” sanoo mies nauhalla. Siis mistäs sen tietää? Mikset sitä sanonut? Soitto isälle ja huokaisu, ok, siihen tarvitaan aika paljon että yrityksestä tulee tilintarkastusvelvollinen. Ja moni muu kohta, olen repinyt hiuksiani hokien, että en selviä tästä yksin. Eikä toisaalta tarvitsekaan, isä on auttanut, mies on auttanut parhaansa mukaan, Uusyrityskeskus on auttanut. Ei tässäkään hommassa tarvitse olla yksin.

Yksinjuoksua on monenlaista. Nyt yrityshommia pystyyn laittaessa olen ollut hämmästynyt, miten paljon erilaisista luomistani verkostoista onkaan ollut iloa. Että se kaikki touhuilu, jota olen tehnyt kotiäitiyden ohella ei olekaan mennyt hukkaan! Yksinyrittäminen on monesti nimensä mukaisesti tauotta yksin tekemistä ja siinäkin tekisi niin mieli välillä jutella ja jakaa tuntemuksia jonkun kanssa. Kysyä vinkkiä. Olenkin laittanut viestiä monesta asiasta yrittäjäkavereille jo nyt ja joutunut pyytelemään apua. Ja nyt ystäväni, taitava Anna Pilvilinnasta päätti toteuttaa hautomansa idean: hän pyysi yrittäjiä, kevytyrittäjiä, yksin töitä tekeviä, bloggaajia, ylipäätään ihmisiä, jotka puuhailevat yksin ja haluavat verkostoitua joka kuun viimeinen tiistai aamukahville. Eli ekan kerran mennään 27.8. klo 9 Cafe Puustiin. You wanna joy? Tule mukaan! En tiedä mitä minullakaan on annettavaa (muuta kuin puheripuli), mutta yksinjuoksua ei aina kannata tehdä. Verkostoista on hyötyä! Ei ole aina pakko juosta yksin, jos ei tahdo! Anna pyysi laittamaan viestiä, jos innostut tulemaan, kannattaa lähestyä häntä vaikka @pilvilinnan_anna Instatilin kautta. Tai huutele tänne jos innostut!

Pidetään toisillemme seuraa ja annetaan tukea eikö? Löytyykö ruudun takaa monta yksinyrittäjää, yksin harrastavaa tai muuten yksinäistä ihmistä? Minkälaisia verkostoja sinä olet löytänyt? Ja pidetään peukkuja, että minäkin saisin luottojuoksukaverin taas mukaan lenkeille ja sen myötä meidän arkeemme säännöllisen ja hyvin odotetun henkireiän! Iloista viikonloppua!