Ei hymyilyttänyt ei

Naistenpäivänä se iski taas. Tyhjä olo, vanhat huonot fiilikset nostivat päätään ja arvet sisällä tuntuivat vuotavan. Ei tehnyt mieli juhlia naistenpäivää, ei innostaneet kukat ja suklaat. Oli vain tyhjä olo. Mietin, että haluaisin kirjoittaa tuosta olosta ja siitä tyhjyydestä sisälläni, mutta viikko on kulunut ja kirjoittaminen on tuntunut liian vaikealta. Yritän nyt kuitenkin. Tuijotin naistenpäivänä Asikaisen kuvaa Instagrammissa, jonka alla luki, että joka kolmas on kokenut parisuhdeväkivaltaa ja tämän tekstin luin jo vuosi sitten.

Joka kolmas. Se on hirveä määrä. Ja ihmisten täytyy oikeasti kadota ja vaihtaa puhelinnumeronsa ja osoitteensa, joten omat kokemukset eivät ole mitään sellaisten rinnalla. Olen vähätellyt ja hävennyt niitä vuosia, mutta ne ovat kuitenkin kokemuksia, jotka ovat leimanneet omaa sisintä, omaa itsetuntoa ja käyttäytymistä vuosia. Olen päässyt pitkälle, mutta olen monesti sanonut, että mies joutui kasaamaan minut aikamoisesta ihmisrauniosta. Miten hän on jaksanut, sitä en tiedä. Muistan, kun pyysin häneltä aina anteeksi siitä, kun olen vaivaksi. Kun vaikka antoi kyydin minulle johonkin, emmekä edes olleet yhdessä virallisesti. En ikinä unohda sitä kertaa, josta tulee pian 18 vuotta, kun hän suorastaan suuttui ja sanoi ”älä pyydä itseäsi aina anteeksi, tein sen mielelläni!”. Silloin oikeastaan vasta ensimmäisen kerran tajusin, että luikin vähän pitkin seiniä ja pyytelin jatkuvasti anteeksi.

Koska en ollut vuosiin saanut mennä tyttökavereiden kanssa mihinkään, olin tottunut siihen. Kun opiskelijabileet Tampereella alkoivat, en mennyt tai raahasin miehen mukaan. Koska en oikeasti ymmärtänyt, että voisin mennä yksin. Että siihen olisi ihan ”lupa”. Siksi en koskaan saanut opiskelija-aikoina hyviä ystäviä, en uskaltanut oikein tehdä mitään. Kesti hyvin kauan oppia ulos totutuista käyttäytymismalleista. Ja koska en koskaan kertonut tai osannut itsekään oikein analysoida mistä outo käytökseni johtui, olin varmasti monen silmissä vain outo ja sisäänpäin kääntynyt. Muistan senkin, kun eräs opiskelijakaveri sanoi 16 vuotta sitten ”että kyllä me Katja oltaisiin sun ystäviä, mutta sä et anna”. En ole unohtanut tuota lausetta vieläkään ja jäin miettimään pitkäksi aikaa, mitä tuokin tarkoitti. Tajusin vasta vuosia myöhemmin muurien alkaessa murtua, miten haastava ystävä varmasti olin. Olin niin hajalla ja ahdistunut, että olin mieluiten pääasiassa yksin.

Vaikka fyysinen väkivalta näkyy monesti päällepäin, on henkinenkin väkivalta hajottavaa. Se nakertaa hitaasti, mutta varmasti sinut palasiksi ja vääristä käyttäytymismalleista tulee se normi. Nuorena sitä ei edes tajua, että tämä ei ole ok. Koska olen periksiantamaton luonne ja haluan korjata asiat, päätin, että minähän korjaan toisen ihmisenkin. Kun näin, että toinen luisuu kohti pohjaa, päihteet kiinnostavat liikaa ja koulu jää, päätin tehdä hänen lopputyönsä samalla, kun olin kesätöissä ja pänttäsin omiin yo-kirjoituksiin. Olin todella väsynyt moneen otteeseen, mutta ylpeä, kun lopputyö meni läpi ja koulu ei jäänyt kesken. Olin järkyttävän sinisilmäinen monen asian suhteen, enkä osannut haistaa kannabiksen makeaa tuoksua ja mietin vain, mikä hitto toista naurattaa tässä leffassa, kun itseäni ei naurata yhtään.

Kun tutustuin nykyiseen mieheeni, sain valtavasti henkistä voimaa hänestä. Juttelimme ihan niitä näitä, mutta puhua pölpötin iloisena hänelle kaikki ruotsintunnit niin, että opettaja hermostui ja voi olla, että kirjoituksetkin vähän kärsivät. Kävimme yhdessä lounaalla ja juttelimme. Mietin, ettei noin kivaa ihmistä olekaan ja pidin häntä ystävänäni. Kerroin, että tykkäisin lautailla, muttei ole kaveria siihen. Vaihdoimme numeroita, hän sanoi, että käyvät kaverinsa kanssa usein rinteessä, tule joskus mukaan. Ei me koskaan menty, en saanut. Se abikurssikin päättyi, hänellä loppuivat kurssit kun minä jatkoin kohti neljättä lukiovuotta. Mietin vähän surkeana, näemmekö enää koskaan, mihinköhän hän päätyy lukion jälkeen? Olin pitkästä aikaa löytänyt elämääni ystävän, jolle saatoi puhua kaiken.

17 vuotta, 10 kuukautta ja 2 päivää on kulunut siitä, kun vihdoin otin järjen käteen ja sanoin, että tämä oli tässä. Olin pelännyt henkeni puolesta risteilyllä suljetussa hytissä ja päätin, etten suostu enää tähän. Tietenkään se ei käynyt niin helposti, alku oli aikamoista räpistelyä ja päätöksessä oli vaikeaa pysyä. Laitoin viestiä sille kivalle tyypille, jonka numero oli jäänyt puhelimeeni ja istuimme tuntikausia juttelemassa. Jälkikäteen eräs ystäväni haukkui minua siitä, että pistin vuosikausien jälkeen suhteen toisen miehen takia, mahdoinko olla heidän kanssaan yhtä aikaakin (juu en!!). En saanut sanaa suustani. Ymmärsin, että harva näki kulissien taakse tai halusi nähdä. Minusta tulikin se pahis. Ne, ketkä todistivat miten ulvoin yöllä sillalla katsoen kun toista saatettiin raudoissa poliisiautoon ymmärsivät ehkä vähän. Tiedän, että toinen tuolla sillalla olleista lukee blogiani. Onneksi olitte siinä, enkä ollut yksin.

Parisuhteessa on aina kaksi. Siksi en ole halunnut kirjoittaa näistä asioista. Olen varmasti osaltani syyllinen tapahtumiin ja ehkä provosoinut välillä. Mitä ajattelisin, jos joku olisi tehnyt miehelleni niin? Tuntisin vihaa. Siksi en ole halunnut puhua vanhoista asioista, koen että loukkaan ja rasitan niillä myös jollain tapaa miestäni. Lisäksi minua hävettää edelleen. Hävettää, että olin niin tyhmä, hävettää että annoin kaiken tapahtua. Vähän ehkä myös harmittaa, sillä elämäni voisi olla erilaista jos olisin jättänyt nuo vuodet kokematta.


mekko UHANA DESIGN/ housut KATRI NISKANEN/ kengät DR.MARTENS/ neuletakki LINDEX/ korvikset H&M/ takki VILA

Mutta koska tämä vuosia kestänyt suhde on määrittänyt koko aikuiselämääni, suhtautumista itseeni, sitä, ettei minulla ole juurikaan hyviä ystäviä, olen herkästi piikit pystyssä ja ahdistun edelleen suuresti, kun luen naistenpäivän viestejä siitä, ettei hymyilytä. Ei hymyilytä naisten kurjat kohtalot. Ei hymyilytä minuakaan. Niin pitkään kuljin sisin täysin rikki, eikä se vieläkään selkeästi ole ihan ehjä. Siksi haluan puhua tästä asiasta nyt, niin hirveältä kuin se tuntuukin. Jos itse elät parisuhteessa, jossa kaikki ei tunnu olevan kunnossa, koeta kerätä sisäiset voimasi ja päästä irti. Älä hajota itseäsi enää yhtään enempää. Se saattaa tuntua mahdottomalta, tiedän ja henkinen ote voi olla tuskaisen kuristava.

Mietin sopivatko nämä kuvat tekstiin, mutta sitten päätin laittaa. Niissä ehkä kuvastuu se, että omat siivet kantavat vaikka monesti edelleen ahdistaa. Luonnosta on tullut minulle suuri voimavara ja kameran takana on se kiva tyyppi, joka käski lakata pyytämään itseään anteeksi. Kiitos kun olet, tiedät että merkitset minulle valtavan paljon.

Toivon, että joku saa tästä tekstiä voimia lähteä toiseen suuntaan. Toivon, ettet koe olevasi yksin. <3

Kevätväsymys

Niin kauan kuin muistan, kevät on ollut yksi surkeimpia vuodenaikoja omassa mielessä. Siinä missä rakastan syksyä, vesisadetta ja pimeneviä iltoja, ahdistun keväisin. Helmi-huhtikuu-akseli on jotenkin riepova, väsyttää ja on jotenkin paljon hankalampaa kuin esimerkiksi syksyllä. Se hetki, kun katupöly pölisee, maa on harmaa ja… Apua! Sitten yks kaks onkin kesä ja olen ihan liekeissä. Muistan viime kesältä, että kävin juoksemassa niin aamuseiskalta kuin iltaysiltä, kun valoa ja lämpöä riitti. Energiaa riitti ja mahan sai täyteen tuoreista marjoista ja ihanista salaateista. Mutta mikä siinä keväässä mättää?

Olen yrittänyt selittää tätä erinäisillä asioilla. Kevääseen liittyy aina se välikausivaate-stressi, kaikki menee yks kaks uusiksi ja aamuisin ei tiedä, pukeako lapset toppahaalariin vai shortseihin noin kärjistetysti. No, mutta ei sekään nyt ole iso asia! Kevääseen liittyy neitien synttärit, mikä on pelkästään valoisa asia, mutta aiheuttaa toisaalta stressiä. Selittääkö sekään sitä? Keväällä aurinko paistaa ihanasti paljastaen koko talven piilossa olleet sormenjäljet ikkunoissa ja muissa pinnoissa. Onko sekään niin iso asia? Vai kaikki nämä yhdessä? Pihakin tulee esiin ja sille pitäisi tehdä jotain sen sijaan, että potkii vähän lumia tieltään, apuaaaa! Tänä keväänä tulin tulokseen, että josko se on vitamiinivaje, ei minua Thaimaassa asuessa paljon helmikuu heilauttanut. Päinvastoin, maalis-huhtikuu oli parasta aikaa, kun kiivain turistimassa oli poistunut ja lämpötilat sen kun paranivat.

Olen huomannut parin päivän sisään useasta Instastoriesista juttua siitä, että ihmisiä väsyttää. Toki nyt on jyllännyt tiukat flunssatkin, mutta ilmankin niitä väsyttää. Itse olen popsinut hädissäni d-vitamiinia ja nukkunut paljon hyviäkin öitä, mutta väsyttää vaan. Tänä aamuna luin Aamulehdestä, että jos kevätväsymys johtuisi vitamiinivajeesta, sitten väsyttäisi kyllä ympäri vuoden. Ei siis ehkä sitäkään. Mutta nyt olen jo parista eri lähteestä lukenut, että kevätväsymys ei ole omaa kuvitelmaa, vaan ihan oikeasti osa ihmisistä kärsii siitä! Kroppa ei ole tottunut siihen, että valoa tulee yks kaks niin roimasti ja iltaisin melatoniinin eritys alkaa valon myötä myöhemmin. Kevätväsymys on siis oikeasti olemassa ja menee ohi osaksi sillä, että kroppa tottuu valoon.

Toki keväässä saattaa väsyttää muutkin asiat. Monella saattaa olla hurja määrä opiskelu- tai koulujuttuja ennen kesää, stressaa ja mitä kaikkea. Ja sitten jos vielä taustalla on se kevätväsymys ja stressi siitä, että pitäisi siivota koti kevätkuntoon (voisinkin tämän tekstin jälkeen ottaa nuo jouluvalot alas). Koko ajan pukkaa jotain juhlaa mitä varten koristella. Tulppaanit, rairuohot, ilmapallot, serpentiinit, juhannuskoivut ja kaikki valloittavat kodin, ennen kuin saa kääriytyä pimeyteen ja hiljaiseen syksyyn, jolloin ei juhlita yhtään mitään. Paitsi pimeyden ihmisen, eli esimerkiksi allekirjoittaneen synttäreitä. Ja minä oikeasti rakastan kesää, siirtymävaiheet ovat haasteellisia!

Syysväsymyksestä jauhetaan jotenkin tauotta, mutta itse olen kokenut lähinnä olevani outo ahdistuessani ja väsyessäni keväisin. Mutta ehkä se ei olekaan niin outoa?

Muita kevätuupujia? Kuvat ovat Svaneforsin kevätmalliston tilaisuudessa, jonne kahlasin helmikuun alussa valtavien kinosten läpi Helsingissä. Ihana väriryöpsäys vai mitä?

Mikä tässä elämässä loppujen lopuksi on tärkeää?

Olen huomannut yhden asian: väsyneenä prioriteetit menevät jotenkin sekaisin. Mitä väsyneempi olen, sitä enemmän yritän suorittaa, kontrolloida ja pitää kaikkia lankoja käsissäni. Mikään ei saisi mennä pieleen. Ja menee. Sillä ihminen minäkin vain olen ja muistikin pätkii väsyneenä. Superväsyneenä omat kierrokset nousevat ja rupean huitelemaan ihan joka suuntaan ja päivästä tulee entistä hankalampi. Mistä tämä johtuu? Siitä, että väsyneenä pienet asiat nousevat suuriksi. Räjähtänyt keittiö menee paljon helpommin kun on nukkunut hyvin, kuin silloin, kun väsyttää hirveästi. Väsyneenä oma pärjääminen työmarkkinoilla stressaa, kaikki stressaa. Pitäisi pystyä parempaan ja enemmän.

Tiistai oli yksi noista aika väsyneistä päivistä. Molemmilla tytöillä oli neuvola aamukahdeksalta (voi että päiväkotiin on helppo ehtiä kasiksi, kun ei ole sitä puurotaistelua!) ja uuvuin jo suunnilleen siitä kun pinnistin sinne ja tehtävien jälkeen yritin mahdollisimman selkokielisesti selittää terkalle fiiliksiäni. Että mikään ei ole ihanampaa ja tärkeämpää kuin lapsemme, mutta alamme olla vähän liian poikki miehen kanssa ja tarvitsisimme unta ja hengähdystä välillä. Hän onneksi otti asian tosissaan ja sanoi, että tilanne tuntuu rasittavan arkeanne kovasti ja hän ymmärtää. Kävimme yhdessä läpi erilaisia keinoja, mitä tehdä rassaaville illoille ja öille. Jo se puhuminen helpotti, kun joku otti tosissaan väsymyksemme! En kaipaa niitä ”älkää tehkö mitään”, ”sinä haalit liikaa tekemistä” yms. kommentteja, kaipaan sitä että joku ymmärtää ja kuuntelee ja tässä tapauksessa on nähnyt aika monen uhmaikäisen vanhemmat.

Iltapäivällä yritimme ottaa asukuvia vauhdilla miehen kanssa, mutta tiedätte, että tiistaina oli karseista karsein tuuli ja tukka nousi pystyyn. Jäädyimme molemmat ja turhauduimme. Mies karjaisi kameran takaa että ”mikä tässä elämässä on oikein tärkeää, miksi pitää olla sellainen tukka joka on hyvä kerran kuussa?!” ja minä painelin pois paikalta. Totuus on, etten osaa, en kerta kaikkiaan osaa laittaa hiuksia ja kun kampaaja oli ne illalla föönannut, ajattelin että nyt on hyvä tilaisuus ottaa kuvia. Otimme ne illalla uusiksi, yhtä vauhdilla, mutta ainakaan tuuli ei ollut enää yhtä kova tai paikka aukea.

Tuo lause jäi kuitenkin kummittelemaan mieleen ja sitä olen miettinyt useasti. Mikä tässä elämässä on oikein tärkeää? Olen itse valinnut pidempään kotona olemisen, koska perhe on prioriteeteissäni ykkönen. Se, että lapsillani on asiat mahdollisimman hyvin. Mitä minä sitten stressaan, itsepähän olen valinnut näin?

Keskiviikkona heräsin uuteen päivään todeten, etten tee tänään mitään ylimääräistä, vaan olen lapsille läsnä. Tiedättekö kuinka paljon helpompaa se oli, kun meillä oli nukuttu! Molemmat lapset kiskaisivat yön heräämättä, siis pelkkä neuvolassa avautuminen auttoi näköjään! Me rakensimme 160 palaisen palapelin, juttelimme, väritimme yhdessä, saunoimme ja puuhasimme. Tein kaikkeni ollakseni läsnä ja pitääkseni kiinni ajatuksesta, mikä tässä elämässä on tärkeää. Levänneenä asiat on helpompi laittaa tärkeysjärjestykseen.

Kun taas hermosin miehelle keskiviikkoiltana, että olen kuusi vuotta kävellyt taloamme ympäri siivoten, eikä mitään tulosta näy, kaikki vaan räjähtää pahemmin, tajusin taas väsymyksen vievän minusta voiton. Yritin parhaani mukaan rauhoittua, kävin katsomassa nukkuvia lapsiani ja mietin, kuinka se on kaikkein suloisin näky ikinä. Tiedättekö, sellainen melkein kolmevuotiaan pikkupeppu pikkareissa ja pulleat lapsenjalat peiton päällä. Melkein kuusivuotiaan, ison tytön tuhina uniriepu kädessä. Se sama, joka minulla oli kuusi vuotta sitten synnärillä. Rauhotuin ja mietin tyhmää meuhkaamistani tyhmistä asioista. Siinä ne tärkeimmät ovat ja on ihan sama, jos vessa on täynnä hammastahnatahroja. Se on oikeasti ihan sama. Voisinko vähän löysätä naruja ja kontrollia välillä?

Tänään heräsin mummoni luota, paikasta, josta olen teille usein kertonut. Se on jotenkin lapsuuteni symboli, tuo kivitalo Helsingissä. Yksi tärkeimmistä paikoista elämässäni. Siellä tunnen sen tunteen, kun asuimme vielä Helsingissä 1980-luvulla, olin huoleton pieni lapsi ja nautin ainoana lapsena ja lapsenlapsena aikuisten huomiosta. Kaikki huolet häviävät. Olin saanut kutsun ravintolan VIP-bileisiin eilisillalle, mutta tässä kohtaa ei tarvinnut edes harkita. Ilta mummon luona ristikoita tehden ja politiikasta puhuen vai ilta meluisassa ravintolassa? Valinta oli helppo. Tiedän, ettei näitä iltoja ja öitä mummolla ole loputtomiin.


paita VILA/ mekko MARO O’POLO/ kengät DR.MARTENS/ korvikset UHANA DESIGN

Välillä tuntuu, että kun jakaa arkeaan ja ajatuksiaan ja elämäänsä, täytyisi olla jotenkin virheetön. Ei ole varaa mokailla. Minulle saa kertoa aika suorin sanoin yksityisviestillä ajatuksensa. Siitä miten minä nyt ajattelin tyhmästi tai tein tyhmästi. Kun kerroin Instagrammin storiesissa, että vähän ahdistaa kuinka moni tajuaa Baby Jane-kirjoitukseni myötä minun eläneen vaikeassa, väkivaltaisessa suhteessa nuorena sain yksityisviestin. Siitä, ettei minun stoorejani voi katsoa vakavasti, koska Suunnon juoksukelloni ”häntä” karkaa aina irralleen ja naurattaa niin paljon. Näin punaista, mikä tässä elämässä oikeasti on tärkeää? Toisaalta, mikä minä olen toisaalta vaatimaan keneltäkään prioriteettihin keskittymistä, kun itseltänikin ne hukkuvat ja usein? Olen saanut myös arvostelua siitä, etten kestä negatiivista palautetta. No, totta kai sitä on kestettävä jos näitä hommia tekee, mutta eihän se silti kivalta tunnu. Että jätetään naureskelevien hymiöiden kanssa kommentteja lastenkasvatuksesta ja annetaan ymmärtää kuinka hölmö olen. Se stressaa ja saa vaatimaan itseltäni vielä kovemmin sitä, etten saa mokata. Ja miettimään yhä tarkemmin ja tarkemmin mitä haluan jakaa.

Sitten taas, mikä elämässä on oikeasti tärkeää? Jos minulle halutaan nauraa ja laittaa tiukkaa viestiä, niin mitä sitten. Sitä ajatusta opettelen. Kaikki eivät tykkää tyylistä, ajatuksista eivätkä naamasta. Somessa tai livenä. Mutta se mikä on tärkeintä on siellä kotona ja siihen pitää keskittyä ja pitää siitä kiinni. En aina itsekään väsyneenä, kiireessä ja tympääntyneenä pysty viestitse kirjoittamaan maailman fiksuimpia vastauksia. Anteeksi jos töksäyttelen Instassa välillä. <3

Ollaan armollisia niin itseä kuin muita kohtaan ja muistetaan mikä elämässä on tärkeää, jooko?

Tunnistatko tämän väsyneenä häsellyksen sataan suuntaan vai osaatko hengittää ja pysähtyä? Iloista alkavaa viikonloppua! Ai niin ja ihanaa naistenpäivää, muistetaan tukea toisiamme naisia ja äiteinä!