TV-kuvaukset Koreaan, haastatteluja – ihminen tarvitsee ihmisiä!

Tämä onkin ollut aika poikkeava viikko ja eiliset yksityisviestit Instagrammissa saivat miettimään, miksi minulla on ollut niin positiivisia viboja. Sain nimittäin eilen todella monta viestiä, että juttuni ovat positiivisia, vaikutan voivan paremmin kuin pari viikkoa sitten ja olen inspiroinut ihmisiä. Oikeasti? Olipa ihania viestejä! Illalla mietin, että mikä sen tekee, kunnes tajusin. Ensinnäkin mieli ja keho alkavat tottua tähän kylmään, joka niin löi mieltä matalaksi reissun jälkeen ja sen lisäksi olen päässyt kodin seinien ulkopuolelle ja jutellut ihmisten kanssa useampana päivänä. Se vaikuttaa aivan älyttömästi fiilikseen kun tapaa muita ihmisiä! Olen äärimmäisen sosiaalinen tyyppi, jonka pitää päästä puhumaan ja usein, joten viimeiset 1,5 vuotta ovat olleet haastavia möllöttää kotosalla. Lisäksi tykkään kovasti puhua uusien ihmisten kanssa, sellainen on puuttunut elämästä kokonaan! Mutta entäs tällä viikolla – vaikka mitä kivaa on tapahtunut. Tässä siis tiivistettynä fiiliksiä ja vastauksia kysymyksiinne Instan puolella.

Työhaastattelujen viikko

Tällä viikolla ohjelmassa on ollut kolme työhaastattelua. Yksi pieni Skypellä (sain homman, ihan roposia rahallisesti, mutta kehittävää työtä englanniksi) Kreikkaan. Eilen oli tunnin haastattelu ihan livenä ja tänään olisi iltapäivällä kolmannen haastattelun vuoro. Jokaisessa tilanteessa tapaa uusia ihmisiä, pääsee juttelemaan ja samalla kehittyy itsekin. Olen nauttinut kovasti! Eilisessä haastattelussa sai vielä palautetta haastattelusta lopuksi, mikä oli minusta huippujuttu – eipähän jää mikään mietityttämään tai kaivelemaan ja saa saman tien palautteen!

TV-kuvaukset korealaiseen ohjelmaan

Eilen olikin mielenkiintoinen päivä – olin kuvattavana korealaiseen telkkariohjelmaan. Tästä olette kyselleet paljon, mistä ohjelma kertoo, miten siihen päädyin ja niin edelleen. Minua pyydettiin ohjelmaan jo tammikuussa sähköpostitse, mutta aihe meni vähän oman alueeni ohi tuolloin. Aluksi luulin kyllä viestin olevan joku vitsi tai roskaposti, että korealaiseen telkkariin? Mitä ihmettä? Mutta ei se ollut ja lopulta toteutuikin.

Maanantaina tuli siis viesti sähköpostitse, että ylihuomenna kuvataan aiheesta johon sopisin ja kysyttiin, tulisinko mukaan. No minähän sanon aina kaikkeen kyllä, vaikka jännittikin, erityisesti englannin puhuminen. Huomasin pari kertaa puhuessani tekeväni virheitä, mutta yritin antaa olla. Ohjelma kuitenkin tekstitetään tai dubataan ennen esitystä Koreassa. Aiheena oli noin ympäripyöreästi sanottuna lifestylejutut. Sitä en tiedä, tulenko koskaan näkemään lopputulosta, mutta eipä tuo haittaa mitään. Mielenkiinnolla kyllä odotan, aiheuttaako ohjelma suurella yleisöllä esimerkiksi jotain liikehdintää Instagrammissani. Olen niin utelias sielu, että haluan aina mukaan kaikkeen mitä en ole ennen kokeillut ja kyllä kannatti. Oli todella kiva, mielenkiintoinen ja opettavainen päivä!

Kavereita ja kampaajaa

Kaiken muun lisäksi olen ollut tällä viikolla kerran lounastreffeillä! Siis ei mitään mielikuvaa, milloin olisin viimeksi mennyt kaverin kanssa lounaalle keskustaan, se on jäänyt täysin elämästä pandemian myötä. Miehen tai lasten kanssa olemme välillä käyneet, mutta tämä oli ehkä vuoden eka kerta ystävän kanssa. Oli aivan ihanaa höpötellä 1,5 tuntia kuulumisia. Sen päälle menin kampaajalle ja puhua pölpötimme kolmisen tuntia. Olin kuin uudesti syntynyt.

Huomaan siis todella vahvasti itsestäni sen, etten viihdy yksin ja kaipaan välillä muuta juttuseuraa kuin perheen. Se virkistää todella. Rakastan tavata uusia ihmisiä ja jutella, joten tämä viikko on ollut aivan huikea sen suhteen. Ja tiedättekö mitä? Liian usein kun olet yksin kotona, jäät kesken työpäivän selaamaan somea liian pitkäksi aikaa. Siinä hetkessä alkaa yllättävän äkkiä tuntua, että kaikki muut tapaavat ihmisiä tai harrastavat tai jotain ja itse istun aina yksin kotona. Se ei tietenkään ole totuus, vaan juurikin somen luoma illuusio. Mutta kun päivä on täynnä aikatauluja ja tohinaa, ei somepläräilylle jää samalla tavalla aikaa. Sekin on parantanut hyvinvointiani ihan suuresti! Ehkä pitäisi ottaa joku aikalaskuri käyttöön, joka ei salli niin paljon Instaa päivittäin? Ihan suojallakseen omaa mielenterveyttään.

Lisäksi iloa ovat tuottaneet muutamat kutsut PR-tilaisuuksiin. En monesti pääse niihin, mutta pelkkä kutsuminenkin ilahduttaa suuresti. Se on kuin välähdys sieltä entisestä normaalista. Voi kun niitä ei kaikkia taas peruttaisi ja pääsisi noissakin tilaisuuksissa tapaamaan ihmisiä!


asu H&M/ korvikset PINJA PUU/ aurinkolasit LE SPECS

Ihminen tarvitsee ihmistä. Nyt alan valmistautua tämän päivän haastatteluun, huominen näyttääkin viikon ensimmäiseltä ihan tavalliselta päivältä!

Tunnistatteko ajatuksia siitä, että kaipaatte sosiaalisuutta ja ahdistutte välillä sosiaalisesta mediasta? Onko viikko tarjonnut iloa? Mukavaa torstain jatkoa kaikille!

Stipendi sille, joka ei välttämättä sitä odota

Koulu on ollut minulle aina suhteellisen helppoa. Siis se lukeminen, kirjoittaminen ja kokeisiin pänttääminen. Olen ollut ahkera ja tunnollinen noin pääsääntöisesti ja pärjännyt. Jos joku aine ei ole kiinnostanut (omassa tapauksessani se oli fysiikka), olen vetänyt ihan alta riman ja läpi tuon aineen. Lukion todistuksessa komeili lähinnä ysejä, yksi kymppi äidinkielestä ja vitonen ainoasta pakollisesta fysiikan kurssista – pyysin vaihtamaan suoritusmerkinnäksi kun näytti niin hämmentävältä. Joten vitosen sijaan todistuksessa lukee fysiikan kohdalla S. Ylioppilaskirjoituksista sain yhden laudaturin ja eximioita, mutten ole koskaan kokenut tekeväni tuolla paperilla mitään. Sain sen pänttäämällä ja sain lakin päähäni, mutta elämääni se ei ole määrittänyt millään tapaa tai avannut portteja mihinkään. Luin eilen Jarno Jussilan haastattelun Helsingin Sanomista ja mietin, että hän on tsempannut ja tehnyt töitä paljon enemmän ja noilla papereilla on varmasti hänelle paljon isompi merkitys. Mutta menikö itselläni aina koulu helposti? Milloin se meinasi mennä penkin alle?

Vaikea yläaste

Kun ala-aste loppui, olin avoimin mielin. Äidinkielessä komeili 10 todistuksessa, muutkin aineet olivat menneet hyvin, käytösnumeroni oli puolestaan aina maksimissaan 8. Se kertoi siitä uhmasta, mikä suorittajan pinnan alla eli, haastoin aina auktoriteetteja ja tein omin päin. Suoritin kyllä kokeet hyvin, mutta opettajien kanssa aloin ottaa jo vitosluokkalaisena yhteen. Luonteeni ei ole koskaan ollut helpoimmasta päästä.

Yläaste oli kaukana kotoa, pitkän bussimatkan päässä Säynätsalon Lehtisaaressa. En ollut koskaan edes käynyt paikassa. Olimme toinen ikäryhmä, joka lähetettiin tuonne suuntaan yläasteelle, sillä keskustan yläaste täyttyi. Koulussa oli opettajia, jotka olivat asuneet paikassa aina ja oppilaita, jotka olivat olleet yhdessä jopa päiväkodista asti. Ysiluokalla ei ollut kuin ns. paikallisia kun menimme seiskalle. Koin välittömästi hirveän suurta ulkopuolisuutta paikkaan.

Asiaa ei auttanut seiskalla alkanut huorittelu ja koulukiusaaminen. Rakkain aineeni, äidinkieli ei ollut enää kivaa, sillä emme olleet samalla aaltopituudella opettajani kanssa. Kun tein esitelmän Kurt Cobainista ja käytin siihen aivan valtavasti vaivaa, hän sanoi, ettei henkilö ollut sopiva esitelmän kohteeksi. Toisen esitelmän tein Tove Janssonista. Luin Muumeista ja Tovesta kaiken mikä irtosi. Opettajan loppukaneetti oli, että Tove on enemmän kuvataiteilija kuin kirjailija, eikä näin sopiva kirjailijaesitelmän aiheeksi. Jokaisesta aineesta kumma kyllä opettaja antoi kympin, mutta ensimmäisenä syksynä äidinkielen numeroni laski kympistä kasiin. Vanhempani olivat ihmeissään. Minua suoraan sanottuna ketutti niin, että mietin lintsaavani jokaisen tunnin jatkossa. Ei ollut kyse taidoistani, vaan joku henkilökemioissa mätti. Aloin menettää uskoani aikuisiin ja tsemppaamisen sijaan kapinoida entistä enemmän. Ajattelin, että haistakaa kukkanen, minä osaan kyllä kirjoittaa.

Sijoittuminen Keskisuomalaisen reportaasikilpailussa

Ysiluokalle mennessä oli useampi numero romahtanut ja se johtui niin lintsaamisesta, asenteestani kuin siitä, että oloni alkoi olla vähän hällä väliä. Jostain syystä rinnakkaisluokan äidinkielen opettaja, joka ei ollut koskaan opettanut meitä lähestyi minua käytävällä. Oli nähnyt ilmoituksen, että Keskisuomalainen järjestää yseille reportaasikilpailun. ”Tiedän, että osaat kirjoittaa, pitäisikö sinun osallistua”. Olin hämmentynyt. Mistä hän sen tiesi? Miksei oma opettajani ollut kiinnostunut?

Osallistuin. Viimeisenä mahdollisena päivänä. Sijoituin kolmanneksi, voitin 500 markkaa ja juttuni julkaistiin Keskisuomalaisessa. Se oli suurin saavutus minulle ja kiitin mielessäni tuota toista opea, enkä vieläkään tiedä, miksi hän tuli tsemppaamaan minua käytävällä. Teollaan oli silti valtava merkitys. Vielä 23 vuotta myöhemmin kiitän opettajaa, jota en rohjennut ikinä kasvotusten kiittää.

Stipendi kaikille menestyneille

Ysiluokalla tajusin, että numeroni eivät välttämättä riitä lukioon tai ainakaan haluamaani, mutta todella moni opettaja oli ymmärtäväinen. Sain tehdä ekstratehtäviä ja nostaa numeroita. Vielä kuukausi ennen koulun loppua suututin rehtorin niin, että huusi käytävällä erottavansa minut koulusta, mutta eipä erottanut ja sain yläasteen todistuksen käteen keskiarvolla 8,8.

Koitti kevätjuhlapäivä. Rehtori sanoi, että kaikki ne ysit, jotka ovat sijoittuneet jossain kilpailussa ysiluokan aikana, saavat stipendin. Vai muistanko väärin, oliko valittu jokaiselta luokalta yksi kilpailuissa pärjännyt? Oli joku urheilustipendi, oli kirjoituskilpailustipendi ja odotin omaa vuoroani. Olinhan vain pari kuukautta aiemmin sijoittunut kolmoseksi ja saanut juttuni isoon lehteen. Minua ei mainittu, enkä saanut stipendiä. Katkerana lähdin pois yläasteelta ja päätin, etten enää ikinä palaa koko kolkkaan (olen muuten pitänyt lupaukseni). En ymmärrä vieläkään, noita rehtorin sanoja siitä, että kaikki ysit palkitaan. Eipä palkittu.

Stipendi entiselle koululle

Tänä vuonna tuo yläasteeni lakkautetaan ja ensi syksystä oppilaat ovat uudessa koulussa. Ajattelen joka kevät sitä puserrusta, jonka moni tekee koulussa. Tsemppaa, tekee ekstraa tai on vielä suht huoleton ja iloinen ettei tule läksyjä enää, kuten oma ekaluokkalaiseni. Muistan sen katkeruuden ysiluokan kevätjuhlassa.

Huomasin Pupulandia-Jennin Instagrammista, että entiselle koululle voi antaa stipendin. Ei tarvitse olla isokaan, summakaan ei itse asiassa välttämättä ole niin iso asia, kuin se tunnustus. Se, että sinun työsi on huomattu ja se nostetaan esiin kevätjuhlassa muiden edessä. Se on valtava tsemppipalkinto nuorelle.

Niinpä päätin ottaa yhteyttä entiseen kouluuni. Rehtorin yhteystietoja kaivaessa suu loksahti – siellä on 7B:n luokanvalvojana sama mies kuin vuonna 1995, kun aloitin yläasteeni ja sama opokin edelleen paikalla! Kerroin rehtorille, että haluaisin lahjoittaa stipendin jollekin ysille, jota ei välttämättä muuten palkittaisi. Joka on tsempannut erityisesti loppuvuonna tai tsemppanut erityisesti vaikeana koronavuonna.

Rehtori vastasi ilahtuneena, että toki ottavat vastaan. Entinen luokanvalvojani ja oponi miettivät siis sopivan henkilön ja minä lahjoitin summan. En yhtään tiennyt, että näin voi tehdä!

En koskaan saanut kouluaikanani stipendiä, mutta itku nousee kurkkuun ajatuksesta, että joku, joka ei ehkä oleta sitä saavansa, saa lauantaina lahjoittamani tsempparistipendin. Olkoot se hänelle kannustin tulevaisuuteen. Elämä kantaa!

Nyt saattaa olla jo myöhäistä ottaa yhteyttä kouluihin, mutta laittakaan korvan taakse tulevia keväitä ajatellen! Sillä on valtava merkitys sille epävarmalle ysiluokkalaiselle teinille, että hänen työnsä ja tsemppinsä nostetaan esiin. Summan ei tarvitse olla iso!


mekko ZEZE NORDIC/ kengät DR. MARTENS/ takki ONLY/ korvikset MAANANTAIMALLI

Oletteko tienneet, että yksityishenkilönä voi lahjoittaa stipendin? Tai lahjoittaneet sellaista? Kyllä somesta on hyötyä, sieltä bongailen valtavasti ideoita.

Ja sieltä se kesäkin taas tulee, pari hassua koulupäivää jäljellä!

P.S. Kuvat ovat lapsuuden uimarannalta, jonka ohi bussi yläasteelle kulki joka päivä.

Unelmista totta!

Not a broken heart
Now we’re gonna start
It’s for me and you
Let the dream come true

Tämä ysäribiisi soi kuulokkeistani, kun juoksin ensi kertaa puolimaratonia Jyväskylässä. Kilometrejä oli takana 19, eli loppusuoralla jo ja mietin, että kyllä, nyt tehdään tästäkin unelmasta totta. Sain hirmuisesti virtaa biisistä juuri tuolla hetkellä.

Liian usein sitä elää elämäänsä sanoen ”sitten kun minulla on sitä ja sitä, toteutan haaveeni”. Ei elä hetkessä, vaan odottaa sitä oikeaa hetkeä, jolloin voi toteuttaa unelmia. Tiedättekö. Sitten kun lapset ovat isompia tai on rahaa enemmän tai mitä tahansa. Sitten kun.

Parhaat asiat elämässä tapahtuvat, kun uskaltaa heittäytyä

Parhaat asiat elämässäni ovat tapahtuneet aina, kun on uskaltanut vähän heittäytyä tai mennyt mukavuusalueen ulkopuolelle. Toteuttanut jonkin päähänpiston. Näin kävi esimerkiksi minulle ja miehelle, kun ihan puolivitsillä naputtelimme työhakemukset Thaimaahan. Emme uskoneet hetkeäkään, että meidät valitaan molemmat. Niin vain valittiin ja hyppäsimme ihan tuntemattomaan, aikaan, josta tuli elämämme parasta ja jota emme koskaan unohda. Se ei ollut ns. järkevä siirto uran ja töiden kannalta, mutta aina ei voi miettiä sitä järkevintä vaihtoehtoa, olen sitä mieltä, että elämäänsä on pakko elää ja ottaa siitä kaikki irti.

Samoin heittäydyin mukavuusalueen ulkopuolelle, kun matkustin yksin Tansaniaan tekemään haastatteluja vieraassa maassa, vieraalla kielellä ja erilaisessa kulttuurissa. Minua jännitti ja välillä jopa pelotti, mutta lopulta nuo viikot olivat myös yksi elämäni parhaimmista kokemuksista, joka ei unohdu ikinä.

Vähän ex tempore olen ilmoittautunut autokouluun ajamaan prätkäkorttia tai naputellut hakemuksen matkaoppaaksi. Seuraavaksi istuinkin jo lentokoneessa ja olin matkalla Espanjaan matkaopaskoulutukseen. Asuimme kimppakämpissä ja tutustuin valtavaan määrään ihania ihmisiä. Aina kannattaa vain heittäytyä. Ei siinäkään mitään järkeä ollut, kun taskussa oli maisterin paperit, mutta elämyksenä koulutus ja työ oli vertaansa vailla. Ja ne ihmiset!

Unelmista totta – kirjoittajakurssi Kreetalla

Näin pari vuotta sitten ilmoituksen, jossa kerrottiin kirjoituskurssista Kreetalla. Kirjoittamista oliivipuiden katveessa meren äärellä, erilaisia harjoituksia. Väliin kreikkalaista ruokaa ja retkiä, taas kirjoittamista. Haahuilua kameran kanssa rauhassa hiljaisessa pienessä kylässä. Kuulosti aivan unelmalta.

Viime viikolla sähköpostiini tuli mainos tuosta kurssista. Siinä se huusi nimeäni ja mietin, että lähden kyllä sinne sitten joskus. Kun lapset ovat isompia ja saan jostain rahaa ja… Seuraavassa hetkessä mietin, että lapseni ovat syksyllä lähempänä ikävuosia 6 ja 9. He pärjäävät isänsä kanssa viikon vallan mainiosti. Lennot ovat tällä hetkellä puoli-ilmaisia, kun matkustus on niin epävarmaa. Kurssi puolestaan täytyy maksaa vasta lähellä lähtöhetkeä, ehkä raavin jostain rahat siihen.

Huikkasin miehelle, että päästäisikö hän minua Kreetalle kirjoittamaan. Sitten olinkin jo ilmoittautunut mukaan ja ostanut lennot. Tajusin taas, ettei elämästä koskaan tiedä. Täytyy toteuttaa haaveensa tässä ja nyt, jos siihen suinkin on mahdollisuus.


mekko KAPP AHL (second hand)/ korvikset AARIKKA/ rannekoru BY PIA’S/ aurinkolasit SHADESHARES

Sitähän kukaan ei tiedä, mikä maailmantilanne on lokakuussa. Pääseekö matkustamaan, paheneeko tilanne, tuleeko erilaisia virusvariantteja, lentääkö yksikään kone? Mutta sitä on nyt tässä välissä turha murehtia, aika näyttää. Täytyy sanoa, että mielettömästi piristää se, että on jotain odotettavaa. Ajatus siitä, että syksyllä saatan istua kynäni ja vihkoni kanssa meren äärellä ja kirjoittaa ja kuvata ihan rauhassa… Siitä haaveilukin kantaa!

Mistä unelmista olet itse tehnyt totta? Oletko heittäytyjä vai pitkään harkitsija?

Ihanaa alkavaa viikonloppua, vitsi mitkä kelit oli pari päivää, aivan unelmaa!

P.S. Huhtikuun asuäänestys on päättynyt ja arpaonni suosi tällä kertaa Piaa! Kiitos osallistuneille! Suosikkiasuksi äänestitte nron 3 eli tämän asun!